Jumala varjelee Sanansa
Ainut Vain
kaikista kasvoi lopulta kunnon Poikia hänelle iloksi,
Isällä oli myös Kirja. Ei ollut toista Kirjaa niin kuin se oli.
Ja kerran eräs viisaan isän lapsista otti sen Kirjan, jolle
ei vertaa ollut ei siinä ajassa eikä missään. Ja lapsi eksyi
Kirjan kanssa.
Ja lapsi kulki eksyksissään; eksyksissä hän vain kulki ja
kulki, Kirja mukanaan, jolle ei vertoa ollut. Ja Isä lähetti
Poikansa etsimään sitä, joka kadonnut oli.
Ja sattui, että eksyksissään lapsi asteli lentohiekkaan. Ja
lapsi alkoi vajota. Hän vajosi ja vajosi. Sitten lapsi aatteli,
että minäpä pelastan itseni tämän Kirjan avulla, jolle ei
vertoa ole; minäpä laitan sen tuonne persuspuolelleni --
Kas noin. Nyt sain kuin sainkin sen jalkojeni alle.
Mutta ei auttanunna Kirja, jollei ei vertoa ollut, vaan lento-
hiekka ei Kirjoja kunnioittanut, ja veti niin Kirjaa kuin sen
päälle asettunutta lastakin yhäti kohden pohjatonta syvyyttään.
Ei vertoamaton Kirja auttanunna, ei totisesti auttanunna.
Ja lapsi huomasi saman asian lopulta, kun jo hiekkaa alkoi
tulla suusta sisään. Siitä hän kamalasti peljästy, vaik' olikin
jo peloissaan. Ja apuhuuto alkoi kiirimään entistä kovemmin,
mutta nyt toisin sävelin.
Kun ensinnä lapsi huusi Kirjan, jolle ei vertoa ollut, puoleen,
niin nyt hän alkoi huutamaan isänsä puoleen. Isän huudon
kuuli, ja Isä lähestyi nyt Poikana ja Pojan kanssa lastaan,
joka niin oli itsensä eksyttänyt aatoksillaan, että hänen
vertoamaton Kirjansa olisi hänet pelastanut. Mutta ei.
Ja Poika lähestyi ja lähestyi lasta, veljeään, joka oli jo
melkein tukehtua hiekkaan, kun lentohiekka häntä niin
puoleensa veti ja tykkäsi ottaa hänet ihan ikiomakseen.
Ja niin Poika tuli lapsen viereen seisten Kalliolla. Ja Poika
ojensi kätensä -- ja veti lapsen ylös, ja ja... aatteli lapsi,
miksei Poika viekään kättään tuohon kamalaan hiekkaan
ja nosta sitä Kirjaa, jollei ei vertoa ole, ylös, niin kuin
hän minut veti. Miksei ?
Poika, eli veli ymmärsi lapsen, eli veljensä ajatuksen, ja
sen selvitti hänelle näin virkkain:
Viisaan isän Sanat ovat kaikki tallessa isässä; isämme ei
varjele kuolleita kirjaimia, sillä ne ovat kaikki korbattavissa,
mutta mikään isä ei voisi korvata yhtäkään lastaan, jos
yksikin heistä häneltä lopullisesti katoaisi.
Se oli Sinun oppituntisi siellä hiekassa, että tämän oppisit:
Mikään Kirja ei ole isämme erityisesti varjelema, vaan
hän varjelee vain Poikiaan, jotka ovat hänelle elävä Sana.
Iiro Rämä
wrote:
>Se oli Sinun oppituntisi siellä hiekassa, että tämän oppisit:
>Mikään Kirja ei ole isämme erityisesti varjelema, vaan
>hän varjelee vain Poikiaan, jotka ovat hänelle elävä Sana.
Ja niin kasvoi pojasta mies, isänsä oppiin nojaten, oli kuin
mies, oli kuin miehet. Sanan turvin eli, sanan turvin rakasti.
Perheen perusti. Alttarin rakensi. Jo uhraten, viisautta rukoillen.
Syntyi lapsi. Syntyi toinen. Jo kolmas, ja mitä teki mies?
Mies uhrasi. Mies viisautta rukoili, sanaa hän julisti.
Vaan sairas jo lapsi. Kuume, kuume ja kuoloko?. Kun vaimo
jo lapselle yrttejä hapsi.
Vaan miespä tuo huomasi vaimon erheen, jo toruen raivosi
Jo kokosi alttarin perheen.
Nyyhkien rukoili äiti tuo lapsen. Uhrasi mies, jos antaisi anteeksi.
Jos antaisi anteeksi vaimon erheen.
Vaan kuolo. Kuolo tuo korjasi lapsen virheen. Synkkänä mies
jo kokosi perheen.
Ja kummulla pienen kuolon saaliin, mies rukoili. Nöyränä hyväksyi,
Ymmärsi, jumalan viesti jo saatiin.
Jo uhrasi rukoili kiitoksen. Niin hyvä, niin hyvä on jumala
taivaiden.
Vaan sairas jo toinen, jo kolmaskin. Mutta mies. Mies uhrasi. Mies
rukoili, sanaa hän julisti. Ja vaimonsa , nyt jo viisaana.
Nyt jo viisaana vahti.
Vaan auttoiko huuto hurskaiden. Ei, ei auttanut vahti vaimosen,
Jo kuolema kulki luo lapsosen. Jo hipaisi toista, niittäen.
Nyt murtunut mies, jo huutaen, kutsui herraa taivaiden.
Jo vaipui alhoon kyynelten, tahtoi tietää. Miksi vaati
uhrin, miksi ihmisen?
Jo kolme kumpuu nurmi maal. Nyt tahtoi vaimo luovuttaa.
Jo syöksyi rotkoon huutaen. Tässä, tässä tulen herra, taivaiden!
Ja mitä teki mies?
Mies peitteli vaimon lasten luo. Keräsi nyytin, tuikkasi tuleen
poltti kaiken, poltti ja maahan murskasi tuhkan tuon.
Viel kummulla vaimon rukoillen, hän tahtoi tietää.
Jo synkkyi taivas tulta löi. Mies huusi kilvan. Mitä vielä
antamaan, oi herra! Mitä vielä vaaditkaan?
Niin lähti hurskas, julistaa. Herran sanaa puolustaa.
Joutui taistoon pakanain, sota joukkoon jumalain.
Kuin raivo härkä huutaen, mies pilkkoi päitä. Tässä ja tässä!
Huutain. Sana jumalain.
Jo tunsi paikan, tunsi maan. Tunsi hiekan jalallaan.
Tuos on hauta hiekkainen, ja tuonne hukkui kirjanen.
Hetken empi ahdistaa, naisen hiekkaan juoksevaan.
Jo kohos miekka, sivaltaa. Vaan rääsy puhkee parkumaan.
Kuin päätön huutaa. Oi jumalain, kuin huutaa?
Mies tarraa naiseen repien, jo löytää lapsen.
Oih. Mies huohahtaa.
Jo kasvot ylös kohottain. Oi herra, jos vielä tahdot kuolemaa
niin tapa. Tässä on tapa. Mies nostaa lapsen.
Kuin raivo huutaa. Sinä perkele tapa.
Vaan ei. Et sinä, sellainen olet sinä herra.