Vanhurskauttamisoppi keskiössä
Luterilainen veli
kirkastuminen omalla kohdallani johti lopulta kansankirkosta
vapautumiseen, vaikkakaan ei ihan yhtä dramaattisesti kuin se johti
Lutherin vapautumiseen paavinkirkosta: Lutherilla toki oli huikeasti
"korkeammat panokset", enemmän hävittävää ja voitettavaa, jos vertaus
sallitaan.
Prof. Franz Pieperin opetus, jonka mukaan uskontojen lukumäärä
maailmassa on kaksi, liittyy erottamattomasti oppiin syntisen
vanhurskauttamisesta, koskapa ”…kirkkomme tunnustuksessaan on
julistanut opin Jumalan armosta Kristuksessa Jeesuksessa kaikkein
tärkeimmäksi.” (C.F.W. Walther, Laki ja evankeliumi, 1952, s. 583.)
Tunnustuksensa mukaiset luterilaiset pitävät näin ollen tinkimättä
kiinni siitä, ettei vanhurskauttamisoppi ole ainoastaan yksi
uskonkohta muiden joukossa, vaan mittaamattoman paljon enemmän, kuten
Pieper toisaalla osoittaa:
”Raamatun perusteella (1. Kor. 2:2) luterilainen tunnustus katsoo sen
uskonkohdan, että ihminen vanhurskautetaan uskosta, ilman lain tekoja,
pääuskonkohdaksi, josta riippuu kristillisen opin ja Kirkon pystyssä
pysyminen tai luhistuminen (articulus stantis et cadentis
ecclesiae)...Jokainen Raamatun oppi palvelee, sanalla sanoen, sen oman
todistuksen mukaan vain oppia vanhurskautuksesta uskon kautta. Jos
kristillinen oppi esitetään sekoittamatta siihen vieraita perusteita,
puhtaasti Raamatusta ammentaen, saadaan a posteriori selville, ettei
se ole kokoelma yksityiskohtia, joilta puuttuu keskinäinen yhteys,
vaan muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden uskon kautta, ilman lain
tekoja tapahtuvan vanhurskautuksen ollessa sellaisena keskipisteenä,
että kaikki muut opit ovat siihen joko antecedens- tai consequens-
suhteessa (edellytyksiä tai johdonmukaisia seurauksia). Siksi
luterilainen tunnustus lausuukin tiukasti ja selkeästi: »Tästä
uskonkohdasta ei voida väistyä eikä myönnyttää vähääkään, luhistukoot
sitten taivas ja maa ja kaikki muu, mikä luhistuakseen on» (M. 300, 5;
86, 1--4; suom. 259, 91).
Luther todistaa myös vakaasti: …Tämä oppi on pääkohta ja kulmakivi ja
se yksin synnyttää Jumalan seurakunnan, ravitsee, rakentaa, ylläpitää
ja puolustaa sitä. Ilman sitä ei Jumalan seurakunta voi pysyä voimassa
hetkeäkään. Seurakunnassa ei kukaan myöskään voi oikein opettaa eikä
menestyksellisesti vastustaa ainoatakaan vastustajaa, jollei pidä
voimassa tätä opinkohtaa. (St. L. XIV, 168; Erl. VII, 511 s.) Samoin
Chemnitz: …Tämä opinkohta ainoastaan pääasiallisesti erottaa Kirkon
muista, pakanoista ja taikauskosta. Vieläpä tämä oppi on verrattavissa
koko kristinopin ja -uskon linnoitukseen ja ensiarvoiseen
suojavarustukseen. Mutta jos se tulee joko hämärretyksi tai
väärennetyksi tai kumotuksi, mahdotonta silloin on säilyttää opin
puhtautta muissa kohdissa. (Loci II, 545 ss.).” (Kr. dogmatiikka,
366.)
Tämän perusteella on todettava, että ns. rusinapullakristillisyys,
jossa kristillisestä opista poimitaan vain myönteisiksi koetut asiat,
kuten evankeliumin lupaukset, ja ohitetaan kielteisiltä tuntuvat
asiat, kuten lain käskyt ja kehotukset, tai opinkohdat, jotka ovat
ristiriidassa oman elämämme kanssa, tai keskitytään ainoastaan
muutamiin kristillisen uskon pääkohtiin ja sivuutetaan muut opinkohdat
ja Raamatun opetukset, on luonteeltaan (itse)petoksellista. Mielestäni
kuvitelma siitä, että oikea kristillinen vanhurskauttamisoppi olisi
eristettävissä muista opinkohdista ja näin säilytettävissä puhtaana,
vaikka muissa kohdissa opetettaisiin väärin, viittaa ylimielisyyteen
Jumalan sanaa ja sen opetuksia kohtaan. Pelkäämpä, että
johdonmukaisesti noudatettuna, se on myös hengellisesti vaarallinen
kuvitelma.
Nähdäkseni kaikki poikkeamat oikeasta kristillisestä opista uhkaavat
viime kädessä myös oikeaa kristillisistä oppia syntisen
vanhurskauttamisesta; toisaalta pienetkin poikkemat oikeasta
kristillisestä opista ovat osaltaan osoituksena ja todistuksena siitä,
ettei vanhurskauttamisoppikaan voi olla puhdas ja oikea. "Vähäinen
hapatus hapattaa koko taikinan." (Gal. 5:9)
yst.terv. Luterilainen veli
Sakari Meinilä
Luterilainen Veli, miten vaikeana, tai helppona koet kristillisen
vaelluksen ohjaamisen Raamatun sanan mukaiseksi?
Tuokin kiinnostaa, kun sanoit että vanhurskauttamisoppi kirkastui
Sinulle. Tapahtuiko se ennen kaikkea lukemalla oikeaoppisia kirjoja
vai jotenkin muuten? Oliko "kirkastuminen" Sinulle kokemuksellisesti
suuri asia, vai tapahtuiko asia rauhallisena seestymisenä? Entä jos
vertaat sitä uskonelämäsi aiempaan vaiheeseen, oliko esim., joitain
voimakkaampia tai heikompia kokemuksia jotka vakuuttivat sinut ensin
itse kristinuskon totuudesta, armosta, laista tms. Ja miten
kirkastuminen vanhurskauttamisopista suhtautuu näihin aiempiin
kokemuksiisi?
Olisi oikeasti kiinnostavaa kuulla, ei tietenkään tarvitse vastata jos
tuntuu että sellainen ei ole sopivaa, tai on jotain väärää
itsekorostusta tai koet tämän liian päällekäyvänä. Opillisten asioiden
yksinomainen käsittely tai keskustelu niistä jättää mielipiteiden
takana olevan ihmisen tuntemattomaksi muille. Voisi olla jopa sanoman
läpimenollekin eduksi, jos julistajat ja todistajat hiukan
raottaisivat persoonansa harsoa. Ei tietenkään ole ehkä viisasta
asettaa koko sisikuntaansa pöydälle, kaiken kansan tirkisteltäväksi.
Yst. Sakari M.
On 21 maalis, 21:11, Luterilainen veli <lutheran_brot...@yahoo.com>
wrote:
Luterilainen veli
Paljon tärkeitä mutta vaikeasti vastattavia kysymyksiä!
On 24 maalis, 19:33, Sakari Meinilä <sakari.mein...@elisanet.fi>
wrote:
> Luterilainen Veli, miten vaikeana, tai helppona koet kristillisen
> vaelluksen ohjaamisen Raamatun sanan mukaiseksi?
- Vaikea vastata lyhyesti. Ihmettelen, jos joku väittäisi tämän olevan
helppoa. Eiköhän tämä ole sitä kilvoittelua, jota itse kukin kristitty
joutuu käymään? Alinomaista lihan ja hengen taistelua, karvastakin, ja
lihallemme vastenmielistä siitä seuraavan ristin takia. Eikö Raamattu
myös selvästi osoita, että tämä taistelu on kovaa ja raskasta?
Kokemukseni on se, että maailmallisen ympäristön paineen ja vanhan
ihmisen takia tuppaa välillä hämärtymään sekin, minkä vielä hetkeä
aiemmin näki Raamatusta kirkkaasti Jumalan tahtona. Siksikin koen
tärkeäksi oikean opin alituisen harjoittamisen. Eikö Raamattukin siitä
opasta?
Silloin tällöin tuntuisi liha olevan voitolla ja usko tipotiessään.
Sen verran on harjaannusta, ettei omiin tuntemuksiinsa auta perustaa,
vaan sitäkin tiiviimmin Jumalan ilmoitukseen Raamatussa. Tuntui, miltä
tuntui. Silloinkin, kun tietää toimivansa Jumalan tahdon mukaan, voi
epäilys kalvaa, sillä siihenkin on syntiä sekoittuneena, vaikkakaan
sitä ei Kristuksen tähden lueta viaksemme. Hyvä niin, sillä hyvien
tekojen varaanhan ei sovi autuuttaan perustaa.
Vaikka Jumalan tahdon tie tuntuu vanhan ihmisen takia raskaalta, voi
siitä kokea iloa ja kiitollisuuttakin, yhtyyhän uusi ihmisemme ilolla
Jumalan lakiin. Kristuksen voitosta käsin on kevyempi vaeltaa Jumalan
tahdon teitä. Tältä kannalta ymmärrän Kristuksen sanat Hänen kuormansa
tai ikeensä keveydestä. Sanoin kuvaamattoman raskastahan olisi
taistella Jumalan sanaa vastaan ellei sitten paatuisi/paaduttaisi
itseään, mistä Jumala varjelkoon. Kristittynä on jopa lohdullista
tunnustaa olevansa vain ansioton palvelija tehdessään sen, mitä
Raamatun mukaan kuuluukin.
Tässä kilvoituksessa, lihan ja hengen taistelussa, saatamme toisinaan
myös langeta tieten tahtoen syntiin, pois Jumalan tahdon
viitoittamalta tieltä ja karkottaa näin tehdessämme uskon ja Pyhän
Hengen, kuten tapahtui esim. Daavidin ja Pietarin kohdalla. Omia
lankeemuksiani en käy tässä luettelemaan. Kyllä niitä riittää, vaikka
yksikin on liikaa. Kaikkiaan pidän valtavana ihmeenä, että ylipäätään
olen edelleen uskossa Raamatun Kristukseen, jota haluan edelleen myös
seurata. Tuntuu, että Jumala on ristin ja nöyryytysten kautta lähes
tulkoon pakottanut seuraamaan Raamatussa ilmaisemaa tahtoansa.
"Seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen" Snl. 24:16.
Tässä henkilökohtaisia kokemuksiani kristillisestä vaelluksesta, joka
nyt ei varsinaisesti tähän keskustelunaiheeseen kuulu. Se, miten
evankeliumi syntisen vanhurskauttamisesta itselleni aikaan kirkastui,
on oman lukunsa, joka olisi vähän lähempänä otsikkoa. Vastasin nyt
tähän kysymykseen, jos se jotenkin joka kuta auttaisi.
Mielestäni henkilökohtaisiin kokemuksiin on kuitenkin syytä suhtautua
tietyllä varauksella. Sen enempää omien kuin toistenkaan kokemusten
varaan ei voi mitään rakentaa. Tämä lienee myös syynä siihen, miksi
puhdasoppiset luterilaiset opettajat eivät kovinkaan paljon omia
kokemuksiaan levittele, vaan keskittyvät varmoihin Jumalan sanan
totuuksiin, joiden mukaan omaa vaellustaan voi ja kannattaa peilata.
Henkilökohtaisten kokemusten korostamisessa on ilmeisenä vaarana se,
että ihmiset alkavat ammentaa kristillistä oppia omista tai muiden
kokemuksista tai ainakin soveltamaan oppia niiden valossa. Paljonhan
on ulkonaisessa kristikunnassa harhaan jouduttu, kun on seurattu
vaikuttavia henkilöitä, persoonallisuuksia, myös ulkonaisessa
luterikunnassa.
yst.terv. Luterilainen veli
Sakari Meinilä
tietysti nopeasti liiankin henkilökohtaista.
Kirjoitit:
> - Vaikea vastata lyhyesti. Ihmettelen, jos joku väittäisi tämän olevan
> helppoa. Eiköhän tämä ole sitä kilvoittelua, jota itse kukin kristitty
> joutuu käymään? Alinomaista lihan ja hengen taistelua, karvastakin, ja
> lihallemme vastenmielistä siitä seuraavan ristin takia. Eikö Raamattu
> myös selvästi osoita, että tämä taistelu on kovaa ja raskasta?
Oma kantani on, että kristillisen vaellus ei ole ilman muuta helppoa.
Sitä se ei missään tapauksessa ole ollut minulle, kun otan huomioon
koko ajan, minkä olen ollut tunnustava kristitty. Tällä hetkellä ei
ole suuri ”tuskia” = velttoilua?
Pari näkökulmaa hienoon ja perusteellisen vastauksesi yllä olevaan
katkelmaan. "Taistelu on kovaa ja raskasta". Mitä tämä tarkoittaa
käytännössä? Heikkoutta vai voimaa? Minulle kuulostaa ihminen joka
sanoo elävänsä aikaa joka on kovaa ja raskasta, hyvin urhoolliselta,
jos hän kuitenkaan ei pakene vaikeuksiaan. Esimerkiksi Sören
Kierkegaard on todella ahdistava tässä tämänlaatuisessa puheessaan.
Hän käyttää mm. vertausta, että kristityn elämä on verrattavissa
nuoleen joka lentää salamannopeasti kahden pisteen välin, mutta
samalla porautuu koko ajan maan syvyyteen! Joka ei siis pakene
tuollaista hyvin kovaa ja raskasta vaellustaan, on minulle lähes yli-
ihminen. Se saa minut jopa epäilemään, että vain puhutaan "kovasta ja
raskaasta" elämästä, vaikka itse asiassa oma elämä onkin tuolla
hetkellä aika leppoisaa. "Kova ja raskas" elämä ansaitsee tietysti
kaiken myötätuntoni, jos asia niin on.
Asia on kuitenkin monimutkaisempikin.
Toisaalta näet: jos joku sanoo itselleen kaiken olevan hyvin helppoa,
on jälleen kysyttävä: mitä hän siis _ t e k e e _ noin sanoessaan?
Lepääkö mukavasti nojatuolissaan, kieltäytyy kaikesta todistamisesta
ihmisten edessä - silloin kyseessä voi olla aivan tavallinen ihminen.
Mutta jos joku sanoo vaellustaan helpoksi vaikka näen että hän
todistaa Kristuksesta, kärsii lyöntejä tai jotain suuria vaivoja
urhoollisesti - jälleen näen tässä suuren vaatimuksen johon en kykene.
Suo siellä, vetelä täällä!
Tässä pari esimerkkiä jonka vuoksi toivoisin saavani inhimillisen
kosketuksen kristittyihin, jotka kertovat elämästä ja siinä
vaeltamisesta. He ovat varmaan hyviä kristittyjä, mutta voi tulla
väärääkin kuva toisten urhoollisuudesta ja kärsimysten kestosta ellei
asioita tarkenneta. Näistä voi jopa tulla suuria lakeja, kun
evankeliumin tulisi olla se päällimmäinen (näinhän Walterkin jossain
sanoo teeseissään)
Siksi tuntui hyvältä tämä tarkentava kohtasi:
Silloin tällöin tuntuisi liha olevan voitolla ja usko tipotiessään.
> Sen verran on harjaannusta, ettei omiin tuntemuksiinsa auta perustaa,
> vaan sitäkin tiiviimmin Jumalan ilmoitukseen Raamatussa. Tuntui, miltä
> tuntui. Silloinkin, kun tietää toimivansa Jumalan tahdon mukaan, voi
> epäilys kalvaa, sillä siihenkin on syntiä sekoittuneena, vaikkakaan
> sitä ei Kristuksen tähden lueta viaksemme. Hyvä niin, sillä hyvien
> tekojen varaanhan ei sovi autuuttaan perustaa.
yst.
Sakari M.
--
'
On 25 maalis, 20:19, Luterilainen veli <lutheran_brot...@yahoo.com>
wrote:
Luterilainen veli
En pidä itseäni esimerkillisenä kristittynä. Näin se valitettavasti
vain on. Vaelluksen ja taistelun raskaaksi kokeminen ei myöstää
automaattisesti tee siitä sankarillista. Aika rämpimistähän tämä
välillä on. Ja eiköhän se ole kuitenkin se oma syntisyys, joka sen
vaelluksen raskaaksi tekee? Eikö Raamattukin osoita, että asia olisi
toisin, jos olisi vahvempi usko?
Se siitä sankaruudesta. Uskon sankarit, jotka lankeilematta ja
kompuroimatta marssivat selkä suorassa, löytyvät ihan muualta. Onneksi
meillä on Syntisten Sankari, Kristus, synnin ja kuoleman voittaja,
jota tarvitsevat nekin, joiden vaellus muuten onkin esimerkillistä.
Sankarillista on riippua kiinni hänessä.
Käsitykseni mukaan vaikeuksilta ja ahdistuksilta ei kukaan kristitty
voi välttyä. Eihän Raamatussa luvata uskovalle mitään helppoa tietä:
Kristuksen seuraamisella todetaan mielestäni selvästi olevan hintansa
täällä ajassa; ilmeisesti ajallisesti jotain samaa Raamatussa
ennakoidaan käyvän palvelijoille kuin Mestarillekin, ikään kuin
yrttitarhasta Golgatalle. Todetaan myös, että "monen ahdistuksen
kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan" (Apt.
14:22). Siis ei yhden, vaan monen ahdistuksen kautta.
Toisaalta eiköhön jokaisen kristityn kohdalla ole myös erilaisia
vaiheita vaelluksessaan? Aina ei ole korpivaellusta. Toisinaan tulee
mannaa taivaasta. Joskus ollaan kuvaannollisesti kirkastusvuorella.
Kristuksellakin oli palmusunnuntainsa.
Toisella on myös vahvempi usko kuin toisella. Lisäksi olemme erilaisia
persoonia ja koemme asioita eri tavalla. Vertaileminen on senkin takia
aika vaikeaa eikä nähdäkseni suositeltavaakaan.
Muistelen lukeneeni kai jostain Lutherilta, että kullakin meistä on
oma ristimme, joka on juuri meille tarkoitettu, juuri meille
itsellemme sopiva, vaikka tuntuisikin, että se on minulle liian iso,
että jaksaisin sen kantaa (yleensä kai se näin päin koetaan). Mutta
jollain toisella se siltikin on isompi, ja myös isompi kuin minä
jaksaisin kantaa, mutta se on silti hänelle sopiva. Mittatilaustyönä
tehty.
En ole ihan varma kuinka paljon meillä kristityillä on myöskään
valinnanvaraa. Meneeköhän se jokaisen kristityn kohdalla kuten
Pietarin kohdalla? "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit
nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun
vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie
sinut, minne et tahdo." (Joh. 21:18).
Jos nyt katson omaa vaellustani taakse päin, en näe, että minulla
olisi itse asiassa ollut valinnanvaraa: siitä asti kuin tulin uskoon,
asiat ovat menneet suoraan sanoen aivan toisella tavalla kuin olin
osannut edes kuvitella. Tuntuu siltä, että osakseni on useinmiten
jäänyt lähinnä rimpuilu ja vastaanhangoittelu, vähän kuten Vanhan
testamentin Joonallakin. Jumalan johdattama Hänen tahtonsa viitoittama
tie on omista hangoittelusta huolimatta kuitenkin se kaikkein paras,
vaikka sitä ei vanha ihmisen takia aina eikä heti oikein ymmärtäisi ja
ehkä hyväksyisikään.
yst.terv. Lv
Sakari Meinilä
Se oli hyvä ja vapauttava. Voisin kirjoittaa lähes samoin.
Sakari
On 28 maalis, 04:12, Luterilainen veli <lutheran_brot...@yahoo.com>
wrote:
Sakari Meinilä
kolminaisuusoppi olisi keskeisempi. Itse en ajattele näin. Pelastus
meitä askarruttaa eniten se on selvä.
Miten näette pelastuksen ja Raamatun kokonaisvaltaisen luotettavuuden
välisen suhteen? Miksi on tärkeää uskoa Nooan arkkiin ristin veren
lisäksi? Entä kuuden päivän luominen ja vain 6000 v historiaa?
Lyhyt historia näytää saavan lehdetkin hieman vihreämmiksi. Tom G.A.
Hardt viittasi tällaiseen psykologisaeen juttuun. On tavallaan ihanaa
saada miljardit vuodet harteiltaan. Olo on kuin lapsella, välitön ja
kaikkea uutena ihmettelevä!
SM
On 28 maalis, 18:42, Sakari Meinilä <sakari.mein...@elisanet.fi>
wrote:
>
> - Näytä siteerattu teksti -
Sakari Meinilä
kysymystäni osuvan vastauksen (23.3.2010 tai jotain)
(Luterilainen veli kirjoittaa): "Vaikka kysymys maailman synnystä ja
maapallon iästä ei sinänsä,
itsessään, ole pelastuskysymys, on se sitä välillisesti sikäli, että
viime kädessä kysymys on siitä, onko meillä Jumalan sana vai ei. Jos
kiellämme tai kyseenalaistamme Raamatun luotettavuuden yhdessä
kohdassa, tulemme johdonmukaisuuden perusteella välttämättä
kieltäneeksi tai kyseenlaistaneeksi sen kokonaisuudessaankin Jumalan
ilmoituksena, jolloin meillä ei tosiasiallisesti ole Jumalan sanaa
vaan jotain muuta. Jumala näet on olemuksensa puolesta luotettava,
niin myös hänen sanansa."
Suurin piirtein näin olen itsekin järkeillyt. Joka on epäluotettava
yhdessä kohden, ei voi kantaa titteliä "erehtymätön". Siispä hän on
erehtyväinen. Jokaista väitettä jonka on lausunut erehtyväinen, voi
oikeutetusti epäillä (siis jo määritelmän mukaan; pakko tämä ei
tietenkään ole, sillä erehtyväisetkin voivat puhua totta, jopa
enimmäkseen). Voidaksemme esim. varmasti luottaa armolupaukseen, on
sen lausujan siis oltava erehtymätön, koska erehtyväisen armolupaus ei
olisi varma. Mutta lain kauhujen keskellä emme voisi turvautua
mihinkään jossa on vähintäkään epävarmuutta. Siispä on pidettävä
Raamattu kokonaan virheistä vapaana, varmana Jumalan sanana.
On the other hand, ihan vaan keskustelun ylläpitämiseksi:
järkeilimmekö näin kun armon sana meidät ensikerran tavoitti? Vai,
vaikuttiko sana "autopistos", eli itsevaikuttavasti suoraan meihin,
ohi kaikkien järkeilyjemme ("tässä on erehtymätön sana. Se väittää
'A', siis on totta 'A', koska sen lausuja on erehtymätön") Pyhän
Hengen välineenä toimiessaan?
Kysymys säilyy, ajatellaanpa sitten sylivauvana kastettavaa tai
aikuista joka tulee uskoon. Ja eikö tätä nykyäkin raamatun luku
vaikuta meihin myös jotenkin yliluonnollisen tuntuisesti, kun sitä
luemme (sehän sopii myös luterilaiseen näkemykseen Pyhän Hengen
tekemästä sanan kautta uskon vaikuttamisesta)?
Minulla on tähän tietty ajatus, mutta haluaisin silti kuulla ensin
muiden kantoja.
SaMe
> > - Näytä siteerattu teksti -- Piilota siteerattu teksti -
Sakari Meinilä
---
(Kirjoitin:)
Voidaksemme esim. varmasti luottaa armolupaukseen, on
> sen lausujan siis oltava erehtymätön, koska erehtyväisen armolupaus ei
> olisi varma. Mutta lain kauhujen keskellä emme voisi turvautua
> mihinkään jossa on vähintäkään epävarmuutta. Siispä on pidettävä
> Raamattu kokonaan virheistä vapaana, varmana Jumalan sanana.
>
> On the other hand, ihan vaan keskustelun ylläpitämiseksi:
> järkeilimmekö näin kun armon sana meidät ensikerran tavoitti? Vai,
> vaikuttiko sana "autopistos", eli itsevaikuttavasti suoraan meihin,
> ohi kaikkien järkeilyjemme ("tässä on erehtymätön sana. Se väittää
> 'A', siis on totta 'A', koska sen lausuja on erehtymätön") Pyhän
> Hengen välineenä toimiessaan?
Tässä on ehkä vähän samaa ilmiötä kuin havainnon ja teorian välillä
tavallisessa maallisessa tiedossa. Perustamme teoriat havaintoihin.
Luulen että pikkulapsikin tekee näin, kun se lopulta - eräänlaisena
intuitiivisena päätelmänä - päättelee itsensä ja ulkoisen
todellisuuden olevan olemassa, minkä se kokenee jonkinlaisena
"kolmiulotteisuuden" kokemuksena. Ihmiseen muotoutuu samalla vähin
erin myös yhä täydellisempi käsitys todellisuudesta ristiriidattomana
kokonaisuutena sisäisine suhteineen, kun järki asettaa kaiken näkö- ja
kuulo- (+ tunto-, maku-, haju.- jne.) aistimusten perusteella sisään
virranneen materiaalin järjestykseen.
Samoin on Jumalan sana (=Raamattu) ensisijainen uskossa. Se synnyttää
uskon (kuten todellisuus synnyttää havainnon). Raamattu vertautuisi
siis todellisuuteen, ollen eräänlaista hengellistä todellisuutta.
Opillinen käsittäminen sitten on sitä että Raamatussa todella olevat
rakenteet saavat muodon myös ihmisessä, tämän ajatuksessa olevana
oppina.
Nyt, kuten todellisuuden suhteenkin on hyödyllinen sellainen ajatus,
että se (ulkotodellisuus, maailma) on ristiriidaton kokonaisuus, yhä
uuden totuuden saavuttamisessa maallisesta ympäristöstämme, samoin
Raamatustakin saa yhä enemmän tietoa luottamalla sen
ristiriidattomuuteen ja erehtymättömyyteen. Ja samoin kuin ihminen voi
vajota valheellisten filosofien vaikutuksesta taas epäilemään jo
lapsuudessa saavutettua: siis, että on olemassa ulkotodellisuus, joka
on ristiriidaton ja yksi, ja josta ihminen on erillinen minuus -
samoin ihminen voi valheellisten teologien vaikutuksesta ajautua
epäilemän Raamatun johdonmukaisuutta.
Lääkekin molemmissa on analogisesti sama: On vain pidettävä lujasti
kiinni ristiriidattomuuden ajatuksesta ja uskosta siihen. Silloin
asiat loksahtavat jälleen paikoilleen, epäilys tällöin haihtuu ja
palataan oikealle tiellä.
Siis: nämä esitetyt asiat, uskon syntyminen autopistos -periaatteella,
ja erehtymättömyyden ajatuksen hyödyllisyys uskon säilyttämisessä
opillisen työskentelyn avulla, eivät sulje toisiaan pois, vaan
edellyttävät toisiaan. Samoin havainto ja järkeily edellyttävät
toisiaan maallisessa ajattelussa.
SaMe
SaMe
Sakari Meinilä
t ä ä järkeilyä, ja on sen edellytys (pikemminkin kuin että ne
edellyttävät toisiaan). Ehkä tästä on hyvä pitää kiinni (?).
SaMe
>
> lisää »- Piilota siteerattu teksti -
Luterilainen veli
Kiinnostavia pohdintoja! Aiempi kommentoimattomuuden syy omalla
kohdallani ovat olleet työ- ja muut kiireet mutta nyt hellittää.
Käsitän itse asiat aika pitkälti samalla tavoin. Ymmärrän, että
teoreettisesti ajatellen on tavallaan "kaksi todellisuutta"
hengellinen ja maallinen, vaikka käytännössä uskonkin, että on vain
yksi todellisuus, jonka perustana on Jumalan ilmoitus. Olen myös
varovainen tekemään analogioita hengellisessä ja maallisessa
(luonnollisessa) maailmassa vallitsevien lainalaisuuksien välillä.
Uskon, että ns. maallisessa tai luonnollisessa havaintomaailmassa
vallitsevat lainalaisuudet ovat Jumalan sanalla luotuja. Näitä
luonnollisia lainalaisuuksia Jumalan voimansa sanan kautta edelleen
ylläpitää aina tämän maailman loppuun asti (kieltämättä sitä, että
Jumala kaikkivaltiudessaan saattaa poikkeuksellisesti myös poiketa
säätämistään ns. luonnonlaeista). Aistihavaintojen ja järkeilyn kautta
voimme käsitykseni mukaan näitä jossain määrin ns. tieteen kautta
ymmärtää ja tehdä päätelmiämme, kuitenkin ottaen huomioon
syntiinlankeemuksen aiheuttaman turmeltuneisuutemme ja sitä seuraavan
erehtyväisyytemme. Maallisen tieteen keinoin tutkimme luonnon
lainalaisuuksia ja yritänmme selvittää mahdollisesti havaitsemiamme
ristiriitaisuuksia.
Käsittääkseni kristittyinä perustamme käsityksemme sekä maallisesta
että hengellisestä "todellisuudesta", jotka Jumala on luonut ja joita
Hän ylläpitää, Jumalan sanaan tunnustaen sen erehtymättömäksi sekä ns.
maallisissa että ns. hengellisissä asioissa.
Eikö ristiriidattomuus tietyllä tapaa ole kuitenkin hieman eri asia
kuin erehtymättömyys? Luonnollisen maailman lainalaisuuksien mukaan
esim. punainen väri on punainen eikä sininen, ja hauki on kala eikä
lintu. Ristiriidatonta.
Raamatun ilmoittama hengellinen todellisuus, joka klassisen
kristillisen vakaumuksen mukaan ymmärtääkseni on kaiken muun perustana
ja yläpuolella, ollen vähintään yhtä todellista kuin edellinenkin tai
on itseasiassa todellisempaa sikäli, että se on erehtymätöntä ja
ikuista, jopa inhimillisen käsityskyvyn yläpuolella.
Esimerkkejä. Raamatun ilmoituksen mukaan Jumala olemukseltaan on
kolmiyhteinen: yksi Jumala ja kolme persoonaa. Eikö tässä inhimillisen
järjen mukaan ole ilmeinen looginen ristiriita? Kuitenkin uskomme sen
todeksi Jumalan sanasta ja tunnustamme nöyrinä Raamatun mukaisesti
oman käsityskykymme heikkouden.
Edelleen Jumalan sanan mukaisessa kristillisessä ehtoollisessa saa
jokainen ehtoollisvieras siunatun leivän ja viinin myötä ja kanssa
todellisesti myös Kristuksen todellisen ruumiin ja Kristuksen
todellisen veren. Tämä on mielestäni hyvä esimerkki Raamatun
ilmoittamasta todellisesta reaalitodellisuudesta.
Silmä ja suu voivat luonnollisesti havaita vain yhtä, mutta usko ja
Jumalan sanan valaisema ymmärrys käsittävät toista, joka on vähintään
yhtä reaalitodellista. Näin ollen ei ole kahta eri todellisuutta vaan
yksi ainoa todellisuus, jonka Jumalan sanan valaiseman uskon kautta
joko käsitämme tai emme käsitä, mutta tämä todellisuus ei siitä
huolimatta ole riippuvainen ihmisestä, hänen ymmärryksestään tai
uskostaan tai niiden puutteesta.
Mielestäni luonnollisen järkeilyn piiristä tuttuja keinoja ratkaista
luonnollisessa havaintomaailmassa mahdollisesti ilmeneviä
ristiriitaisuuksia emme automaattisesti voi siirtää Raamatusta
mahdollisesti havaitsemiemme loogisten ristiriitojen ratkaisuun, vaan
meidän on tyydyttävä siihen, mitä Raamattu ilmoittaa ja vaiettava
siinä, missä Raamattukin vaikenee. Tästä esimerkkinä kysymys ns.
kaksinkertaisesta predestitaaniosta, jonka hylkäämme. Raamattu näet
ilmoittaa vain, että ne, jotka pelastuvat, pelastuvat yksin uskon
kautta yksin armosta Kristuksen ansiosta ennaltamääräytymisen (ns.
armovalitsemus) perusteella, kun taas ne, jotka kadotukseen joutuvat,
eivät ole sinne ennaltamäärättyjä (ns. vihanvalitsemus), vaan
joutuvat sinne omasta syystään.
Logiikkaa eli johdonmukaista järjen käytössä voimme ja pitääkin
nähdäkseni soveltaa uskonasioissa mutta sen on aina alistuttava
Ramatun ilmoituksen alaisuuteen ja tyydyttävä siihen, mitä Raamattu
sanoo.
Emme nähdäkseni kristittyinä jaottele todellisuutta luonnolliseen ja
hengelliseen maailmaan ikään kuin toisilleen erillisiin
todellisuuksiin, kuten esim. platonistit tai gnostilaiset, vaan
tunnustamme yhden Jumalan ilmoitukseen perustuvan todellisuuden, joka
tosin voidaan käsittää paitsi luonnollisilla aistihavainnoilla jopa
ilman Jumalan sanaakin tietyissä määrin, mutta myös uskolla mutta
uskolla vain Jumalan sanan valaisemina.
yst.terv. Lv
Luterilainen veli
Edellinen kommentointini koski oikeastaan esiin nostamiasi
kiinnostavia kysymyksiä "kahdesta todellisuudesta" ja loogisista
ristiriidoista, eikä varsinaisesti keskustelun otsikossa olevaa
kysymystä vanhurskauttamisopista.
Kuten avausviestistä ilmenee, vanhurskauttamisopin asema on muihin
uskon- ja opinkohtiin nähden perustava ja keskeinen: nähdäkseni kaikki
muut uskonkohdat ja opit Raamatussa ovat vanhurskauttamisoppiin nähden
joko sen edellytyksiä tai seurausta siitä. Inhimillisesti arvioiden
vähäiseltäkin tuntuva erehtyminen missä tahansa Raamatun ilmoittamassa
uskonkohdassa ja opissa - vaikkei se suoranaisesti koskisi juuri
vanhurskauttamista - käsitykseni mukaan horjuttaa viime kädessä myös
oppia syntisen vanhurskauttamisesta, yksin armosta, yksin uskon kautta
ja yksin Kristuksen ansion tähden. Opillisen erheellisyyden kohdalla
pätee Raamatun todistuksen mukaan väistämätön johdonmukaisuus:
"Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan." Gal. 5:9.
Mitä tulee oikeaan oppiin Jumalasta, mihin kuuluvat esim.
kolminaisuusoppi ja ns. kaksiluonto-oppi, nähdäkseni ne loogisesti
ovat ehdottoman välttämättömiä edellytyksiä oikealle
vanhurskauttamisopille. Käsitykseni mukaan Raamatussa ilmaistun
kolminaisuusopin kieltäjillä ei myöskään voi olla oikeaa oppia
vanhurskauttamisesta. En ota kantaa poikkeustapauksiin,
ymmärrykseltään heikkoihin ihmisiin, jotka saattavat jopa kuulua
kolminaisuudesta väärinopettaviin lahkoihin, mutta joilla
mahdollisesti tästä huolimatta on kuitenkin autuaan onnellisen
epäjohdonmukaisuuden takia oikean vanhurskauttamisopin mukainen
sydämen luottamus Kolmiyhteisen Jumalan toiseen persoonaan, syntiensä
sovittajana.
Mitä tulee siihen, onko ensin oltava usko Raamatun erehtymättömyyteen
ennen kuin voi olla pelastavaa uskoa vai käykö pelastava uskon sen
edellä, asiaan voidaan löytää yhdenlainen vastaus omien kokemusten ja
päätelmien pohjalta mutta yhdenlainen vastaus taas Raamatun
ilmoituksen pohjalta. Ihminen ei nähdäkseni voi tehdä ratkaisua uskoa
Raamatun erehtymättömyyteen, vaan uskomisen vaikuttaa Jumalan sana.
"Autopistus" tarkoittaa ymmärtääkseni sitä, että Jumala sana itsessään
vaikuttaa uskon itseensä, vakuuttaa itse itsestään olevan
totuudellinen ja luotettava. Tämä itsevaikuttavuus ei käsittääkseni
koske ainoastaan evankeliumia, armonlupauksia, vaan koko Raamattua,
myös lakia.
"Ketä profeetoista eivät teidän isänne vainonneet? He tappoivat ne,
jotka ennustivat sen Vanhurskaan tulemista, jonka kavaltajiksi ja
murhaajiksi te nyt olette tulleet, te, jotka enkelien toimen kautta
saitte lain, mutta ette sitä pitäneet." Mutta kun he tämän kuulivat,
viilsi se heidän sydäntänsä, ja he kiristelivät hänelle hampaitansa."
Ap. t. 7:52-54
Evankeliumin kohdallakin ihminen voi itsepintaisesti kieltäytyä
uskomasta ja näin torjua Pyhän Hengen armovaikutuksen Hänen
toimiessaan sanan ja sakramenttien kautta. "Jerusalem, Jerusalem,
sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi
lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi,
niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole
tahtoneet." Matt. 23:37.
"Sentähden, niinkuin Pyhä Henki sanoo: "Tänä päivänä, jos te kuulette
hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne, niinkuin teitte
katkeroituksessa, kiusauksen päivänä erämaassa, jossa teidän isänne
minua kiusasivat ja koettelivat, vaikka olivat nähneet minun tekojani
neljäkymmentä vuotta; sentähden minä vihastuin tähän sukupolveen ja
sanoin: 'Aina he eksyvät sydämessään'; mutta he eivät oppineet
tuntemaan minun teitäni; ja niin minä vihassani vannoin: 'He eivät
pääse minun lepooni.'" Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä
ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta"
Hepr. 3:7-12.
Käsittääkseni ihminen, jopa aiemmin uskonut, voi myös paaduttaa
sydämensä lain saarnalle, jonka pelastavan uskon syntymiseksi tulee
edeltää evankeliumin sanaa, mikä paaduttaminen toisin sanoen myös
tällä tavoin tarkoittaa Raamatun erehtymättömyyden kieltämistä.
"Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten
jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta
vääryyden vallassa, sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää,
on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille
ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen
voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa
tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi
millään itseänsä puolustaa", Room. 1:18-20.
"Hullu sanoo sydämessänsä: "Ei ole Jumalaa." Turmiollinen ja iljettävä
on heidän väärä menonsa; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä
on." Ps. 14:1, 53:2.
armollisin terveisin: Lv
Sakari Meinilä
Kommentoin sekaan.
On 21 kesä, 15:07, Luterilainen veli <lutheran_brot...@yahoo.com>
wrote:
>
> Kiinnostavia pohdintoja! Aiempi kommentoimattomuuden syy omalla
> kohdallani ovat olleet työ- ja muut kiireet mutta nyt hellittää.
tai aika riitä.
> Käsitän itse asiat aika pitkälti samalla tavoin. Ymmärrän, että
> teoreettisesti ajatellen on tavallaan "kaksi todellisuutta"
> hengellinen ja maallinen, vaikka käytännössä uskonkin, että on vain
> yksi todellisuus, jonka perustana on Jumalan ilmoitus. Olen myös
> varovainen tekemään analogioita hengellisessä ja maallisessa
> (luonnollisessa) maailmassa vallitsevien lainalaisuuksien välillä.
> Uskon, että ns. maallisessa tai luonnollisessa havaintomaailmassa
> vallitsevat lainalaisuudet ovat Jumalan sanalla luotuja. Näitä
> luonnollisia lainalaisuuksia Jumalan voimansa sanan kautta edelleen
> ylläpitää aina tämän maailman loppuun asti (kieltämättä sitä, että
> Jumala kaikkivaltiudessaan saattaa poikkeuksellisesti myös poiketa
> säätämistään ns. luonnonlaeista). Aistihavaintojen ja järkeilyn kautta
> voimme käsitykseni mukaan näitä jossain määrin ns. tieteen kautta
> ymmärtää ja tehdä päätelmiämme, kuitenkin ottaen huomioon
> syntiinlankeemuksen aiheuttaman turmeltuneisuutemme ja sitä seuraavan
> erehtyväisyytemme. Maallisen tieteen keinoin tutkimme luonnon
> lainalaisuuksia ja yritänmme selvittää mahdollisesti havaitsemiamme
> ristiriitaisuuksia.
>
> Käsittääkseni kristittyinä perustamme käsityksemme sekä maallisesta
> että hengellisestä "todellisuudesta", jotka Jumala on luonut ja joita
> Hän ylläpitää, Jumalan sanaan tunnustaen sen erehtymättömäksi sekä ns.
> maallisissa että ns. hengellisissä asioissa.
>
> Eikö ristiriidattomuus tietyllä tapaa ole kuitenkin hieman eri asia
> kuin erehtymättömyys? Luonnollisen maailman lainalaisuuksien mukaan
> esim. punainen väri on punainen eikä sininen, ja hauki on kala eikä
> lintu. Ristiriidatonta.
viestissäni asettamaani kysymystä. Ajatuksenani oli että luonto on
"erehtymättömästi oma itsensä", eli siis että luonto on mitä on,
ajatuksistani riippumatta. Samoin kuin (tietooni saamani) luonnon
tosiasian pitäisi syrjäyttää käsitykseni joka on sen kanssa
ristiriidassa, myös Raamatussa olevan väitteen tulisi syrjäyttää
ajatukseni joka on sen kanssa ristiriidassa.
Analogiaa ei tietysti pidä viedä liian pitkälle. Käytin tässä luontoa
Raamatun vertauskuvana, ja vertaushan aina ontuu, koska se ei ole itse
se asia, jota sillä kuvataan.
Ilmaukseni Raamatusta "todellisuutena" oli hiukan epätarkka,
Raamattuhan toisaalta kuvaa todellisuutta, joka on sen ulkopuolella,
kuten hyvin tarkennat: "Raamatun i l m o i t t a m a hengellinen
todellisuus..."
> Raamatun ilmoittama hengellinen todellisuus, joka klassisen
> kristillisen vakaumuksen mukaan ymmärtääkseni on kaiken muun perustana
> ja yläpuolella, ollen vähintään yhtä todellista kuin edellinenkin tai
> on itseasiassa todellisempaa sikäli, että se on erehtymätöntä ja
> ikuista, jopa inhimillisen käsityskyvyn yläpuolella.
on luonnon tosiasioiden syy eli vaikuttaja. Niinpä Jumalan ajatus ja
tahto ovat luonnon syy. Sen sijaan ihmisen ajatukset ovat seurausta
luonnosta saatavista havainnoista. Luonto on näin ihmisen ajatuksen
(aistimuksen, mielikuvan, teorian jne.) syy. Näin ollen Jumalan ajatus
on ikään kuin luontoa vahvempi todellisuus, kuten syyn voi aina sanoa
olevan vahvempi kuin sen seuraus. Ihmisen ajatus on taas eräässä
mielessä heikompi todellisuus kuin luonto, koska luonnon esineet ja
tosiasiat vaikuttavat oman kuvajaisensa meissä olemalla niiden
lähtökohtana, jonka aistimet havaitsevat ja ihmisen järki panee
järjestykseen.
> Esimerkkejä. Raamatun ilmoituksen mukaan Jumala olemukseltaan on
> kolmiyhteinen: yksi Jumala ja kolme persoonaa. Eikö tässä inhimillisen
> järjen mukaan ole ilmeinen looginen ristiriita? Kuitenkin uskomme sen
> todeksi Jumalan sanasta ja tunnustamme nöyrinä Raamatun mukaisesti
> oman käsityskykymme heikkouden.
sitä miten se aiheutti kerran aikamoisen tuskatilan sisälläni.
Sittemmin se ei enää ole ollut ongelmanani. On luontevaa ajatella että
Jumala - joka on kaiken yläpuolella oleva Luoja -Jumala - on ainakin
osaksi järjen suunnasta käsittämätön. Ehkä Luther sanoisi: Järki ei
ymmärrä yläpuolellaan olevia asioita.
> Edelleen Jumalan sanan mukaisessa kristillisessä ehtoollisessa saa
> jokainen ehtoollisvieras siunatun leivän ja viinin myötä ja kanssa
> todellisesti myös Kristuksen todellisen ruumiin ja Kristuksen
> todellisen veren. Tämä on mielestäni hyvä esimerkki Raamatun
> ilmoittamasta todellisesta reaalitodellisuudesta.
>
> Silmä ja suu voivat luonnollisesti havaita vain yhtä, mutta usko ja
> Jumalan sanan valaisema ymmärrys käsittävät toista, joka on vähintään
> yhtä reaalitodellista. Näin ollen ei ole kahta eri todellisuutta vaan
> yksi ainoa todellisuus, jonka Jumalan sanan valaiseman uskon kautta
> joko käsitämme tai emme käsitä, mutta tämä todellisuus ei siitä
> huolimatta ole riippuvainen ihmisestä, hänen ymmärryksestään tai
> uskostaan tai niiden puutteesta.
ajattelun välisestä ristiriidasta, jossa on vain uskottava Jumalan
ilmoitus vastoin järkeä. Luther taitaa sanoa järkeä joskus jopa
"portoksi" tai vastustajaksi joka täytyy vangita Jumalan sanalla, jopa
"pedoksi jolta täytyy puhkoa silmät". Samoinhan Raamatussa paikoin
väheksytään järkeä, jos se asettuu Jumalan (kirjoitettua) ilmoitusta
vastaan. "Me hajotamme maahan järjen päätelmät...jotka asettuvat
Kristuksen tuntemista vastaan.
Siis osa järjestä on epäluotettavaa, osa luotettavaa, kristillisessä
katsannossa.
>
> Mielestäni luonnollisen järkeilyn piiristä tuttuja keinoja ratkaista
> luonnollisessa havaintomaailmassa mahdollisesti ilmeneviä
> ristiriitaisuuksia emme automaattisesti voi siirtää Raamatusta
> mahdollisesti havaitsemiemme loogisten ristiriitojen ratkaisuun, vaan
> meidän on tyydyttävä siihen, mitä Raamattu ilmoittaa ja vaiettava
> siinä, missä Raamattukin vaikenee. Tästä esimerkkinä kysymys ns.
> kaksinkertaisesta predestitaaniosta, jonka hylkäämme. Raamattu näet
> ilmoittaa vain, että ne, jotka pelastuvat, pelastuvat yksin uskon
> kautta yksin armosta Kristuksen ansiosta ennaltamääräytymisen (ns.
> armovalitsemus) perusteella, kun taas ne, jotka kadotukseen joutuvat,
> eivät ole sinne ennaltamäärättyjä (ns. vihanvalitsemus), vaan
> joutuvat sinne omasta syystään.
yleisarmo, Kristuksen ristinteossa avautuva kaikkien syntisten sovitus
Isän Jumalan edessä. Samoin yleinen vanhurskauttaminen on äärettömän
lohdullinen. Järjen suunnasta sitä on tosiaan vaikeaa sovittaa
armonvalintaan. Luther taisi tässä yhteydessä viitata kuoleman
jälkeiseen selkiytymiseen. Voisiko ajatella että Raamattu on kaikilta
osin myös lopulta ristiriidaton, tästä kuolemanjälkeisestä
näkökulmasta ajatellen? Täällä elämässä me vain emme kykene kaikkia
ristiriitoja sovittamaan, vaan tilaa jää uskolle, joka uskoo vaikka
vastoin omaa vajavaista ja synnin turmelemaa järkeämme?
> Logiikkaa eli johdonmukaista järjen käytössä voimme ja pitääkin
> nähdäkseni soveltaa uskonasioissa mutta sen on aina alistuttava
> Ramatun ilmoituksen alaisuuteen ja tyydyttävä siihen, mitä Raamattu
> sanoo.
> Emme nähdäkseni kristittyinä jaottele todellisuutta luonnolliseen ja
> hengelliseen maailmaan ikään kuin toisilleen erillisiin
> todellisuuksiin, kuten esim. platonistit tai gnostilaiset, vaan
> tunnustamme yhden Jumalan ilmoitukseen perustuvan todellisuuden, joka
> tosin voidaan käsittää paitsi luonnollisilla aistihavainnoilla jopa
> ilman Jumalan sanaakin tietyissä määrin, mutta myös uskolla mutta
> uskolla vain Jumalan sanan valaisemina.
harhaa, tai pelkkää taivaallisten ajatusten heijastusta "luolan
seinällä". Varsinainen todellisuus olivat nuo (taivaalliset?) "ideat".
Puolimatkan mukaan kreikkalainen idealistinen ajattelu (siis idealismi
materialismin vastakohtana, en ehkä tiedä termin kaikkia vivahteita
filosofisessa keskustelussa) ajatteli Jumalasta että se/hän
("Demiurgi", Luoja-Jumala) olisi luonut vain maailmankaikkeuden
muodon, muttei materiaa, joka oli ikuista. Kristinuskon mukaan taas
Jumala loi sekä aineen että muodon, molemmat tyhjästä.
Toisaaltahan Raamattu puhuu taivaasta ja maasta, esim. Paavali sanoo:
"Näkyväiset ovat ajallisia, näkymättömät iankaikkisia". Jonkinlaista
jakoa siis Raamattu tässä esittää, mutta ei varmaan Platonin et co.
tapaista.
"Yksi todellisuus" on tietysti hyvä ilmaus sikäli, että monesti, esim.
tieteen nimissä, siirretään uskon asiat sillä tavalla ”taivaisiin”,
että niistä alkaa muodostua tavallaan jo pelkkää mielikuvitusta.
Raamattu puhuu myös tästä todellisuudesta ympärillämme, ollen siinäkin
aivan luotettava.
SaMe
Sakari Meinilä
"Siis osa järjestä on epäluotettavaa, osa luotettavaa, kristillisessä
katsannossa."
Parempi olisi ehkä:
"Siis osa järjen päätelmistä on epäluotettavia, osa luotettavia,
kristillisessä
katsannossa."
Ajatus: Järki ei ole millään alueella erehtymätöntä, mutta se on
hyödyllinen apuneuvo maailman sisäisissä asioissa. Kärjistäen: Järki
on kokonaan hyvä tietolähde maailman sisäisissä asioissa, mutta
kokonaan epäluotettava hengellisissä, maailman ulkopuoleisissa eli
taivaallisissa asioissa.
Uskon asioissa järki ei toimi lähdemielessä valona eikä Raamatun
tuomarina, vaan sen alaisuudessa. Tämä on itsessään sekä nöyrää että
järjenkin suunnasta tietyllä tavoin hyväksyttävissä. En nimittäin näe
täysin järjenvastaisena käsitystä, että ihmisen rajallinen järki ei
ole se korkein tietolähde maailmankaikkeudessa. Onhan luonnollistakin
ajatella, että järjen luonut Olento itse on tuota luomaansa asiaa
älykkäämpi.
Raamattu taas on aivan luotettava ja erehtymätön sekä maailman
sisäisissä että sen ulkopuoleisissa asioissa. Toisinaan se näyttäytyy
tyhmänä ihmisen järjelle, mutta silloin järki erehtyy: "Jumalan
hulluus on viisaampi kuin ihmiset..." (Paavali).
Mutta tietenkin uskonkin kysymyksissä järki on tietyssä roolissa
aikuisella kristityllä, onhan esim. lukutaito eräs järjen alue, ns.
lingvististä eli kielellistä tietämystä ja taitamista. Onhan
sovitusuhri Jumalan vihan lepytyksenä myös tietyn älyllisen rakenteen
omaava ajatus. Samoin rangaistuksen luonne kärsimyksenä on järjelläkin
käsitettävä ajatus. Ilmaisesti emme kuitenkaan puhtaasi järjellä
kykene sellaiseen uskoon mitä pelastukseen vaaditaan, vaan on
oletettava Pyhän Hengen suorittama sydämen avaaminen sanotulle: ”Ja
Jumala avasi hänen (Lyydian) sydämensä ottamaan vaarin siitä mitä oli
sanottu”. Eli: Paavalin julistama evankeliumi Jumalan avaamana
tavoitti Lyydian sydämen ja hän siten sai uskon.
SaMe
Luterilainen veli
Mielestäni teit oivallisia tarkennuksia järjen merkityksen osalta.
Kommenttina tai täydennyksenä toteaisin, että mielestäni varsinaiseksi
tietolähteeksi järki sopii nähdäkseni aika huonosti sekä maallisissa
että etenkin hengellisissä asioissa. Johtuen ennen muuta
syntiinlankeemuksesta, joka aiheutti ihmisluonnon syvälllisen
turmeltumisen perijuuria myöten.
Olen taipuvainen ajattelemaan järjen enemmänkin välineeksi tai
työkaluksi hieman kuten varasa ja saha rakentajalle: niitä voi käyttää
sekä taitavasti että hyviin tarkoitusperiin niin kuin niitä voi
käyttää sekä taitamattomasti että pahoihin tarkoitusperiinkin.
Olen saanut sen käsityksen, että ennen lankeemusta ihmisellä oli ikään
kuin luomisen perusteella jo täysin erheetön tieto paitsi luonnosta
myös Jumalasta. Sopii huonosti nykyaikaiseen tieteen
kehittymysnäkemykseen mutta tuolloin muutaman tuhat vuotta sitten
ensimmäisillä ihmisillä olisi käsittääkseni näin ollen ollut parempi
luonnontuntemus kuin nykyihmisillä. Siis sellaista tietoa luonnosta ja
sen lainalaisuuksista, jota nykyihmiset vimmatusti erilaisin
teknologisin apuvälinein tutkivat.
yst.t. Lv
Luterilainen veli
Armonvalitsemuksesta ja vanhurskauttamisesta muutama mieleeni noussut
näkökohta.
Armonvalitsemus pelastukseen on nähdäkseni eri asia kuin Jumalan
yleinen kaikkia koskeva armotahto, halu pelastaa kaikki ihmiset,
samoin kuin ns. yleinen vanhurskauttaminen ts. Kristuksen
sovitustyössä tapahtunut koko maailmaa koskeva syntiensovitus. Nämä
olisi nähdäkseni syytä erottaa toisistaan.
yst.t. Lv
Sakari Meinilä
S.
On 3 heinä, 13:46, Luterilainen veli <lutheran_brot...@yahoo.com>
wrote: