Roman Schatz

[Tsaksan Tsulttaani]

Roman Schatzin kirjoitus Iltalehdessä 21.1.2017:

Tiettävästi Suomessa oleilee tällä hetkellä noin viisi ja puoli miljoonaa
ihmistä. Lisäksi meillä on tuntematon määrä tonttuja, haltioita, maahisia,
peikkoja ja sen sellaisia. Ja sitten maassamme asuu iso liuta mytologisia
henkilöitä, joita ei oikeasti ole olemassakaan, mutta joilla on silti
keskeisen tärkeä tehtävä kansallisen identiteetin ylläpitämisessä.

Todella kiehtova tyyppi esimerkiksi on kansalainen nimeltä H. Moilanen. Hän
on onnistunut pääsemään kaikkien alitajuntaan ihan vain olemalla suu auki ja
silmät pyöreinä ja tokaisemalla silloin tällöin epäuskoisena "Täh?" Kaikki
suomalaiset tuntevat hänet, ovat välillä hänenä ja viittaavat alvariinsa
häneen, mutta kukaan ei osaa sanoa mikä hänen koko etunimensä on. Varmuutta
ei ole edes siitä, onko Moilanen mies vaiko nainen.

Yleismies Jantusesta taas tiedetään varmuudella, että hän on Jäppinen, ja
sukupuolijakauma on selvä myös Maija ja Matti Meikäläisen kohdalla. He ovat
mitä luultavimmin Suomen varakkain aviopari, ainakin heillä näyttää olevan
kaikkien pankkien luottokortit. Ja kun luottokorttilasku tulee, heillä on
Matti kukkarossa.

Lähes raamatullisen lohdullinen olento ja koko kansan terapeutti on henkilö
nimeltä Rahikainen. Hän on eräänlainen sijaiskärsijä ja syntiensyöjä: mitä
ikinä jossakin mahtaa olla pielessä, solidaarisella Rahikaisella on aina
sama vika. Hän ei todellakaan ole Pekkaa pahempi.

Suomen kansanperinne on Turusen pyssyn lailla täynnä Koivuniemen herroja,
Ellun kanoja ja Jokisen eväitä. Suomen kielestä löytyy kuvitteellisia,
stereo- ja arkkityyppisiä kavereita enemmän kuin Vilkkilästä kissoja.

On Uunoja ja Urpoja, Taunoja ja Taneleita, jotka juovat ihan Simona kunnes
yrjöttää ja Pirjo tulee. On Metriheikki, Jänkhäjouni, Mustamaija,
Tippa-Iita, ja Tiskijukka. On Esteri, jonka suurta persettä muistellaan aina
rankkasateessa. On Lyyti, joka on alkanut kirjoittaa jo tuhansia kertoja,
muttei ole vielä saanut yhtään tekstiä valmiiksi. On Manu, jolle ollaan
ikuisesti kateellisia yhdestä ainoasta ilmaisesta illallisesta. On laiska
Jaakko, hyvä Sylvi ja pumpattava Barbara. On Liisa joka laputtaa ja Pirkko
joka sakottaa, on Jorma joka pullottaa ja sitten on se parantumaton
työnarkomaani, joka toimii yhtaikaa baari-, ovi-, mittari- ja monena muuna
Mikkona, jopa akatee- ja koo-Mikkona. Ja hänen kanta-asiakkaansa Kalle käy
tarpeen mukaan joko kuumana tai kylmänä.

Mistä nuo kollektiiviset, fiktiiviset ikonit tulevat? Kuka heitä luo,
levittää ja ruokkii? Kuinka he tarttuvat meihin, miten he voivat olla niin
tärkeitä kansallisen narratiivin kannalta ja niin läsnä ihmisten päissä,
vaikka ovatkin pelkkiä sabluunoita? Ja miksi he ovat kaikki enemmän tai
vähemmän hupaisia antisankareita? Mistä johtuu tämän kansan miltei
pakonomainen viehtymys kaikenlaisiin sketsihahmoihin?

Ilmiö on hämmentävä ja kiehtova. Pyysin apua tähän pulmaan hyvältä
ystävältäni Erkiltä, mutta eihän tätä Erkkikään ymmärrä.

Roman Schatz

[JiiHoo]

Tsaksan Tsulttaani used his keyboard to write :

> Roman Schatzin kirjoitus Iltalehdessä 21.1.2017:

Ei ole kyllä hauska kaveri ollenkaan.

--
JiiHoo:
"Puakki vaikuttaisi helvetin fiksulta elleivät sen kirjoitukset olisi
niin saatanan typeriä."

[Lume Laipio]

Pyysin joulahjaksi tämän Roman S:n
kirjoittaman kirjan "Asevelipuolet."
Olisiko ollut 2018 tai -19 jouluna.
Sainkin sen ja aloin sitä heti aattoiltana
lukemaan, samalla herraskaisesti konjakkia
siemaillen.
Joulupäivänä vitutti, kun oli vielä kankkunen
edessä ja huono lukukokemus jo takana.
Rahastaja tämä "kirjailija" on.

Näinä aikoina Suomessa on vain yhden käden
kahdella sormella laskettavia hauskan oivaltavia
kirjoittajia. Toinen heistä on Markus Kajo.
Toisen saat itse päättää.