Sukupuoleni unta, pitkä (oli: Pörrön sukupuoli ?)
Pörrö Törrönen
Sukupuoleni unta
Itseasiassa tämä on pitkä ja osittain erittäin henkilökohtainen tilitys
siitä, miksi luulen ryhtyneeni leikkimään ensin itseni ja myöhemmin teidän
kanssanne nimeni aiheuttamalla sukupuolihämmennyksellä. Ne, joista tämä
aihe on saanut liikaa kaistanleveyttä voivat rauhassa skipata seuraavaan
postiin, siinä on erittäin lyhyt versio aiheesta. Olen kuitenkin mielestäni
velkaa ainakin selityksen, joten tässä se tulee: runsassanaisena kuten
kaikki minusta luonnostaan lähtee.
Olen otsikoinut aiheen omaksi ilokseni mielipiteitteni mukaan. Kenenkään ei
tarvitse huomauttaa, että huudan netissä, Caps lock sopii otsikointiin
paremmin kuin monet muut keinot joita täällä käytetään :-)
1. MONET IHMISET MÄÄRITTÄVÄT IHMISIÄ ENSISIJAISESTI SUKUPUOLEN MUKAAN
Halusimme tai emme meitä ihmisiä on karkeasti ottaen kahden sorttisia:
miehiä ja naisia. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että miehet puhuvat
miehille eri tavoin kuin miehet puhuvat naisille - ja toisinpäin. Netissä
sukupuolta käytetään mielestäni monesti myös kultivoituneena
Hitler-korttina: toisen mielipidettä yritetään kumota vetoamalla
sukupuoleen.
Monet ihmiset piirtävät naisten ja miesten väliin muurin, jonka ylittäminen
tuntuu olevan melkoisen hankalaa. Radikaalifeministi ei välttämättä
kuuntele hyvinkään perusteltua mielipidettä sovinistiksi tunnetulta
mieheltä - tai mieheltä ylipäätään. Monet suhtautuvat luonnostaan kovinkin
asenteellisesti ihmisten mielipiteisiin, samaan mielipiteeseen voidaan
sukupuolesta riippuen suhtautua naurettavana tai erittäin oivaltavana.
Eräässä minulle emailina tulleessa viestissä henkilö sanoi kannattavansa
kaikenlaista tasa-arvoa ja vapautta olla oma itsensä, mutta samaan syssyyn
hän tivasi erittäin vaativasti minua ilmaisemaan sukupuoleni hänelle. En
tiedä mikä olisi kypsä tapa suhtautua tuollaiseen ristiriitaisuuteen ja
tekopyhyyteen, joten jätin vastaamatta.
Minun mielestäni nimeni on selkeästi sukupuolen ilmaiseva, vaikkakin
ymmärrän hyvin miksi se aiheuttaa hämmennystä. En kuitenkaan ollut uskoa
todeksi, että se herättäisi täälläkin niin ristiriitaisia tunteita,
semminkään kun olen pyrkinyt kertomaan mielipiteeni melkoisen suoraan ja
rehellisesti.
Eteeni tarjoutui mahdollisuus kokeilla, milten mielipiteeni mielletään
silloin kun sukupuoleni ei ole tiedossa. Olettamani oli, että se
paljastuisi heti, onhan täälläkin ollut näyttötolkulla tekstiäni, jonka
olisin olettanut paljastavan minut hetkessä. Näin ei suureksi
hämmästyksekseni kuitenkaan käynyt, vaikka tätä seuraa moni psykologian
alan ammattilainen.
2. SUKUPUOLELLA EI OLE MIELIPITEITÄ
Sukupuoli ei juttele, me juttelemme. Minun ajatukseni liittyvät
pääasiallisesti siihen, mitä olen persoonana kokenut ja oppinut. Joskus
tieto on väärää, joskus oikeaa. Mielipiteet saattavat perustua omiin
kokemuksiin tai yhtä hyvin ne voivat olla ulkoaopittuja. Ne eivät
kuitenkaan missään mielessä ole sukupuolen ajatuksia, vain uskonnot
vaikuttavat mielestäni ihmisen mielipiteisiin niin, että voidaan puhua
"kristillisestä mielipiteestä", ja silloinkin toivon väitteelle perustelua.
Totta on, että ihmiset kasvatetaan pitkälle sukupuolen mukaisiin rooleihin.
Poikaa kielletään itkemästä ja tyttöä kehoitetaan varomaan vaaraa.
Kumpikaan rooli ei stereotyyppisesti ole iskostunut sisälleni, enkä toteuta
kummankaan kuvaa kirjaimellisesti. Hyvin harvat toteuttavat.
Maailman jakaminen maskuliiniseen ja feminiiniseen on vain yksi tapa
hankkia itselleen rajoittunut maailmankatsomus. Minusta sukupuoleen
liittyvät teot ovat seksuaaliseen viettiin liittyviä toimintoja, loput
feminiinisen tai maskuliinisen määritteen saaneet toimet ovat lähinnä
kulttuurin ihmisille antamia rajoja ja todennäköisyyksiä. Tavaroiden
kantamista ei suoriteta sukupuolielimellä sen paremmin kuin
siivoamistakaan, silti kielenkäytöllisesti meillä on Suomessakin tapana
jakaa työt maskuliinisiin ja feminiinisiin. Räikeimmin tämä näkyy
esimerkiksi joissain kielen oppikirjoissa, mallina vaikkapa ensimmäisen
vuoden englannin kirjani jossa muistaakseni oli seuraavat mallilauseet heti
alkupuolella: she is baking, he is driving. Tietenkin miehen fyysiset
ominaisuudet, kuten vahvuus suhteessa useimpiin naisiin, ovat olleet tämän
jaon pohjalla, mutta varsinaisesti miehet eivät kuitenkaan hakeudu
fyysisiin töihin sukupuolensa vaan ominaisuuksiensa vuoksi.
3. IHMISELLÄ ON OIKEUS JÄTTÄÄ VASTAAMATTA HENKILÖKOHTAISIIN KYSYMYKSIIN
Tietyllä tasolla tämä on ollut myös keskustelua siitä, mihin ihminen
suostuu vastaamaan ja mihin ei. Sanoin jo eräässä aikaisemmassa
viestissäni, että
"... ihmisiä kismittää kun eivät tiedä ihmisen virallista nimeä/
sukupuolta/ osoitetta / siviilisäätyä/ uskontokuntaa. Jos joku vetää liian
selkeästi rajat yksityisyyden ja yleisen välille, aletaan sellaiseen
ihmiseen mielestäni hyvinkin helposti suhtautua kuin sikaan säkissä.
Saatika sitten ihmiseen, joka ei suostu kertomaan jotain "yleisen
pintatiedon" piiriin kuuluvaa asiaa, kuten vaikkapa sitä minkä maan
kansalainen on."
Sukupuoleni ei sinäänsä ole mikään salaisuus tai mysteeri, ja harvemmin
olen sillä päässyt herkuttelemaan niin kuin viimeaikoina täällä. Olen
kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että julkisella foorumilla keskusteltaessa
ihmiset muutoinkin pidättävät itsellään oikeuden salata asioita. Joku
meistä on vammainen, toinen pettää vaimoaan, kolmannella on
sukupuolenvaihdosleikkaus takana, neljäs joutui juuri velkaselvittelyyn,
viidettä ei kukaan kestä siviilissä vaikka netissä onkin suosiota
yllinkyllin. Jne. Henkilökohtaiset kysymykset - ja myös sellaisiksi koetut
kysymykset - on vaikea ohittaa olematta tyly tai valehtelematta. Mystinen
kihertely aiheessa on liittynyt paljolti muuhunkin, mutta on myös totta
että rajan vetäminen sanoilla "ei kuulu sulle" ei todellakaan ole
persoonani mukaista. Ja sitäpaitsi minua ei tässä oikeasti ole kiehtonut
niinkään itse asia kuin periaate: mihin minulla on oikeus, mihin minulla on
velvollisuus.
Tämän debatin jälkeen on todettava, että olen kokenut niin, että minulla
olisi useimpien mielestä velvollisuus paljastaa sukupuoleni. Se herättää
minussa tunteita, joista lisää tuonnenpana.
4. IHMISET PELKÄÄVÄT TOISEN NOLAAVAN HEIDÄT
Olen saanut paskaa niskaani emailina, minulle on lähetetty mielenkiintoisia
kirjeitä aiheesta, minua on kehoitettu jopa hakeutumaan hoitoon. Yksi
negatiivisen mailin yhdistävä tekijä on ollut asenne, jossa oletetaan minun
leikkineen muiden kustannuksella, muita nolaten. Siksi ei mikään ihme
olekaan, että tämä on aiheuttanut monissa erittäin agressiivisia
purkauksia. Voi olla että joku on tässä kokenut saavansa häpeällistä
huomiota, olen kuitenkin pyrkinyt omalta osaltani rajaamaan nolaamisen
itseeni.
On kuitenkin niin, että vaikka tarkoitukseni ovat olleet puhtoisemmat en
ole itsekään pystynyt välttämään pientä piikittelyä paikka paikoin.
Tietyllä tavalla katson, että minulla onkin oikeus puolustaa itseäni
vastakysymyksin, mutta toisaalta niiden esittäminen julkisesti on samaa
toimintaa jota muissa olen "arvostellut". Onneksi vastaväittäjäni ovat
osanneet sivuttaa liian henkilökohtaiset kysymykset paljon tyynemmin ja
teknisemmin kuin minä !
Alun alkaen pidin itseäni pilkkanani kieltäytymällä vastaamasta aiheeseen,
huvittelin genren määritteellä, mietin miten ennakkoasenne vaikuttaa siihen
miten itse luen muiden tekstejä. Yritin myös lukea "itseäni" ulkopuolelta
niin ennakkoasenteella "mies" kuin "nainenkin" ja huomasin että asenteeni
vaikutti aivan älyttömästi siihen, miten tekstin tulkitsin. Ja minä sentään
vielä ymmärrän tekstiäni kohtuullisen sujuvasti.
5. NETTIHENKILÖ PUHUU AINA ERI TAVALLA KUIN LUONNOLLINEN HENKILÖ
Netissä olevien henkilöiden ja todellisuudessa olevien henkilöiden välillä
näyttäisi aina olevan jonkinlainen ero. Siviilissä puhutaan usein
tuntikaupalla tyhjiä ennenkuin päästään asiaan - jos päästään. Myös
kirjoittaminen omien ajatusten ilmaisumuotona on melkoisen vieras kieli
monille. Luultavasti minulla on ainakin jonkinlainen etumatka moniin nähden
sen vuoksi, että kirjoitan niin paljon. Kuitenkin se on myös hirvittävä
haittatekijä, luulen automaattisesti kirjoittavani jotenkin selkeämpää ja
yksiselitteisempää kieltä kuin mitä se sitten muiden mielestä on. Tekstin
kohdalla tehdään myös aina tulkintoja, vääriäkin. Itse olen pyrkinyt omalla
kohdallani korjaamaan selkeät väärinymmärrykset ehkä siitäkin syystä, että
kirjoittamisen kautta minuun on iskostunut vastuu vääristä tulkinnoista
joita tekstistäni tehdään. Ja on totta etten käytä näihin viesteihin
normaalisti kovinkaan paljon aikaa, kunhan näppistelen kun osuva
viestinpätkä jää kaihertamaan.
Olin erittäin otettu viestistä, jossa Hannele sanoi, että huolimatta
epäselvyydestä sukupuoleni suhteen hän kuitenkin koki minun olevan
persoonana läsnä. Siihen olen nimenomaan pyrkinyt: olemaan aito täälläkin.
Kuitenkin aika harva meistä tunnistaisi toisiamme arkisissa askareissa:
kuorimassa sipuleita, pesemässä räsymattoja, laahautumassa ruuhkabussissa
duuniin. Normaalisti ihmiset pysähtyvät välillä kuuntelemaan toisiaan
väitellessään, täällä taas on tapana heittää pitkiäkin teesejä ja
puolikkaita norsuja vastineeksi pienempäänkin juttuun, se vääristää
entisestään sitä käsitystä minkä me toisistamme saamme.
6. KIRJOITTAJAT OVAT AINA JOLLAIN TAVOIN SUKUPUOLETTOMIA
Kirjoittaminen on minulle elämäni tärkein teko ja se vaikuttaa persoonaani
ja olemukseeni äärimmäisen paljon. Uskon siihen, että hyvä kirjoittaja on
aina jollain tavalla tietoisempi "miehestä" ja "naisesta" itsessään.
Hyvässä tekstissä kaikki henkilöt elävät, eivät ainoastaan miehet - tai
naiset. Kirjoittaessaan tarinoita ihminen myös samaistuu henkilöihinsä.
Työskennellessäni tekstin kanssa olen usein huomannut astuvani tilaan,
jossa en koe olevani erityisesti kumpaakaan sukupuolta, sivuutan siis
fyysisen ruumiini antaman informaation keskittyessäni ajattelemaan ja
kirjoittamaan. Kaikissa meissä on sekä "maskuliinisia" että "feminiinisiä"
piirteitä, vaikkakin itse en pidä luokittelua kovin tärkeänä. On erittäin
totta, että käyttäytymisen tasolla ihmiset tuovat tunteitaan esille myös
sukupuolirajoittuneesti, mutta kirjoittaessa pyritään aina kuvaamaan
lähinnä ihmisen sisäistä - ei ulkoista - tilaa. Erittäin monet kirjailijat
ovat jollain tavoin tuoneet esille tätä erikoislaatuista suhtautumistaan
sukupuoliin.
7. AVOIMMUUS EI SYNNY VÄKIVALLALLA
Olli kirjoitti kysymykseni vastaukseksi, että hän haluaisi minun vastaavan
"avoimuuden" vuoksi. Se oli hyvä sana, ja antoi aiheen yhdelle otsikolle.
Olen tällä kanavalla puhunut itsestäni ja mielipiteistäni erittäin
rehellisesti. Jostain syystä Olli ja muutkin kokivat sukupuoleni
määrittelemättömyyden salailuksi. En tiedä miten muotoilla seuraava
ajatukseni poliittisesti korrektimmaksi joten se ehkä töksähtää:
Ei täällä monikaan avoimmutta kaivannut vaan määritelmää. Avoimuuteni
teksteissä kyseenalaistettiin pääasiassa nimeni (ja osittain myös
väistelyni) takia. Monista tuntui tärkeälle väittää, että sukupuoleni
määrittelee ajatukseni, ja kuitenkin samat tyypit tekivät äärimmäisen
omituisia päätelmiä sukupuolestani (ja sukupuolisesta suuntauksestani)
ajatusteni pohjalta. Monet perimmäistä ajatustani (mielipiteet syntyvät
persoonan kokemuksista, ei sukupuolesta itsessään) vastustaneet joutuivat
tuuliajolle heti kun eivät saaneet minua tyypitettyä maailmankatsomuksensa
mukaisesti, ja joidenkin mielestä minä jopa hämäsin tarkoituksella
teksteissäni. Sinäänsä tämä pallottelu on käynyt erittäin hyvästä
demostratiosta, itselleni on ainakin varmistunut se, että monet ihmiset
pitävät sukupuolista jakoa niin itsestäänselvänä että raivostuvat jo sen
kyseenalaistamisesta.
Hiljattain eräs minua suuresti opettanut viisas nainen, R, kertoi
avoimmuudesta seuraavan vertauksen: Ihminen on kuin simpukka. Silloin kun
simpukka avaa itsensä toiselle, toinen on vastuussa siitä ettei simpukka
vahingoitu. Pidän vertauksesta, ja jatkaakseni itse: jos simpukan avaa
veitsellä se ei koskaan tuota helmiä ja kelpaa enää vain ruuaksi.
8. SORRY, I´M A LADY
Ensinäkin: eikö se muka ole itsestäänselvää ????
Monet ovat pitäneet mielipiteitäni maskuliinisina, mutta edelleen: eiväthän
ne ole minun rintani jotka keskustelevat. (Ainakaan teidän kanssanne...
:-))
9. FIILIS ENNEN KAIKKEA - JA LOPUT SITTEN TUNTEELLA
Kuten ehkä useimmat ovat huomanneet tämä inttäminen ei ole todellakaan
jättänyt minua kylmäksi. Alunperin suhtauduin jokseenkin
väliinpitämättömästi kysymyksiin sukupuolestani, mutta sittemmin juttu
paisui minunkin puoleltani tähän. Tosin tähänkin leikkiin olisi ollut
vaikea ryhtyä ilman vastakaikua. Välillä olen hekotellut ruudun ääressä
erittäin huvittuneena, toisinaan taas olen ollut tavattoman ärsyyntynyt
stereotyyppisistä mies/nainen mielikuvista joihin minua on yritettä
sovittaa. Olen kuitenkin antanut ihmisten melko rauhassa esittää
mielikuviaan, vääriäkin.
Toisaalta olen myös ollut tyytyväinen siihen, että olen saanut ainakin
muutamia ihmisiä miettimään suhdettaan sukupuoliin, nimiin jne. Ne ovat
ehkä itsestäänselvyyksiä, mutta tärkeitä sellaisia.
Ehkä jollain tavalla tässä on taas tullut testattua ulkopuolisen paineen
kesto, niin paljon on aiheesta tullut yksityispostina kaikennäköistä.
Toisaalta pitkästä aikaa voi sanoa, että postia kilahtaa luukuun tunnin
välein ja sehän on toki mukavaa. Vaikeinta on ollut kuitenkin selittää tätä
viritelmää ystävilleni, osa heistä lukee .psykologiaa varsin aktiivisesti
ja sitä myötä heillä on ollut mahdollisuus paljastaa bluffini koska
tahansa. Voitte varmaankin kuvitella kuinka pupu meinasi mennä väärään
kurkkuun kun ensimmäinen lähestyi minua rohkaisevalla kiusoittelulla
taittaessani sanan säilää Esan kanssa...
Näin jälkeenpäin ajatellen riskeerasin tietyllä tavalla tällä pelleilyllä
montakin asiaa, ja monien varmaan on vaikea uskoa edelleenkään että olen
"totta". Vaikka eipä se ennenkään ole niin kovin helppoa ollut, olen
melkoisen tottunut aina heittämään jutuntynkää nimestäni tai iästäni
(papereitteni oletetaan olevan väärennetyt myös sen vuoksi että näytän niin
nuorelta)
Tämä kuitenkin riittää minulle ja on selvityksen vuoro. Nyt joku kysyy,
minkä ihmeen takia edes vaivaudun selittäämään. No, niinno, olisinhan
voinut todellakin pitäytyä vain tuossa lyhyessä viestissä tämän selvittelyn
sijasta. Mutta jollain tavalla katson, että asiat joilla perustelen
toimintani ovat myös tärkeitä asioita muutoinkin kuin tässä nimenomaisessa
yhteydessä. Jokaisen tulisi edes kerran mennä itseensä ja miettiä miten
suhtautuu seuraavaan Saukon Anuun johon törmää. Hienotunteisuutta osataan
kyllä silloin, kun ihmisellä on kaksi nenää päässään, harvemmin sitä
julkisesti kysytään kuinka ne nenät siihen tupsahtivat. Nimi taas katsotaan
sellaiseksi aiheeksi, jota voidaan arvostella mielin määrin.
Opinko mitään ja muuttuiko kantani ? Ehkä hieman. Yleensä analyysin
tekemiseen menee ainakin minun tapauksessani hieman aikaa. Joitain helmiä
olen kuitenkin ollut löytävinäni jo nyt, ja ehkä henkilökohtaisessa
elämässäni tärkein on ollut huomata oma inhimillinen tasapainotteluni
välillä kiusalliselta ja toisinaan miellyttävältä tuntuvan huomion välillä.
On hämmästyttävää että kaikenlaiset kiukkuiset "vedä homo itsesi hirteen"
meilit ovat saaneet minut pikemminkin hyvälle tuulelle kuin loukkaantumaan.
Muutamien henkilöiden henkilökohtaiset viestit ovat taas olleet suuri
rikkaus, keskusteluita on käyty kiivaasti mutta myös kunnioituksella.
Joistain asenteista olen tullut surulliseksi, kaikkein eniten ehkä siitä
ristiriidasta mikä tuntuu olevan monien tasa-arvoa puolustavien ihmisten
ajattelussa. Osittaista tasa-arvoa ei mielestäni ole, kun ajetaan ihmisten
välistä tasa-arvoa se mielestäni on aina ehdotonta: nainen- mies, neekeri-
valkoinen, homo- hetero jne.
Tekisinkö tämän uudestaan ? Dunno. Epäilen että tekisin, mutta ehkä hieman
toisin. Menneisyyttä ei kuitenkaan voi muuttaa, vain tulevaisuuden voi.
PöRRö
Lukihäiririö: Älä koske sähkölaitteeseen jos olet mörkö
Olavi Noronen
po...@online.tietokone.fi (Pörrö Törrönen) wrote:
>Sukupuoleni unta
>
>Itseasiassa tämä on pitkä ja osittain erittäin henkilökohtainen tilitys
>siitä, miksi luulen ryhtyneeni leikkimään ensin itseni ja myöhemmin teidän
>kanssanne nimeni aiheuttamalla sukupuolihämmennyksellä. Ne, joista tämä
>aihe on saanut liikaa kaistanleveyttä voivat rauhassa skipata seuraavaan
>postiin, siinä on erittäin lyhyt versio aiheesta. Olen kuitenkin mielestäni
>velkaa ainakin selityksen, joten tässä se tulee: runsassanaisena kuten
>kaikki minusta luonnostaan lähtee.
Olen muitten kiireitteni vuoksi skipannut monta kirjoitusta vain
silmäyksellä. Tähän tietty vastaan, sillä olenhan asiaa sorkkinut.
>Olen otsikoinut aiheen omaksi ilokseni mielipiteitteni mukaan. Kenenkään ei
>tarvitse huomauttaa, että huudan netissä, Caps lock sopii otsikointiin
>paremmin kuin monet muut keinot joita täällä käytetään :-)
>
>1. MONET IHMISET MÄÄRITTÄVÄT IHMISIÄ ENSISIJAISESTI SUKUPUOLEN MUKAAN
>
>Halusimme tai emme meitä ihmisiä on karkeasti ottaen kahden sorttisia:
>miehiä ja naisia. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että miehet puhuvat
>miehille eri tavoin kuin miehet puhuvat naisille - ja toisinpäin. Netissä
>sukupuolta käytetään mielestäni monesti myös kultivoituneena
>Hitler-korttina: toisen mielipidettä yritetään kumota vetoamalla
>sukupuoleen.
Likaksi olet aika fiksu. Ehdotinhan Sarillekin siirrännäiselintä
kunnioituksena miehekkäistä kirjoituksista. Noin ylileveänä
pikaotantana toteaisin, että naiset ovat mielestäni kirjoittaneet
tällä alueella paljon meitä kaks-punttisia inhimillisemmin.
Olen siis sukupuolierotteinen (vai miten se määritelmä menikään).
>Monet ihmiset piirtävät naisten ja miesten väliin muurin, jonka ylittäminen
>tuntuu olevan melkoisen hankalaa. Radikaalifeministi ei välttämättä
>kuuntele hyvinkään perusteltua mielipidettä sovinistiksi tunnetulta
>mieheltä - tai mieheltä ylipäätään.
Heh. Kerran radikaalifeministien joku johtohenkilö kutsui minut
esitelmöimään heidän iltaansa. Siellä jotkut siskot olivat tosi
näreissään siitä, että *mies* oli pyydetty esitelmöitsijäksi. Hyi!
>Monet suhtautuvat luonnostaan kovinkin
>asenteellisesti ihmisten mielipiteisiin, samaan mielipiteeseen voidaan
>sukupuolesta riippuen suhtautua naurettavana tai erittäin oivaltavana.
>Eräässä minulle emailina tulleessa viestissä henkilö sanoi kannattavansa
>kaikenlaista tasa-arvoa ja vapautta olla oma itsensä, mutta samaan syssyyn
>hän tivasi erittäin vaativasti minua ilmaisemaan sukupuoleni hänelle.
Minulta sitä on kysytty englanninkielisillä alueilla monta kertaa.
Pääasiassa kysyjinä ovat olleet naiset.
>En
>tiedä mikä olisi kypsä tapa suhtautua tuollaiseen ristiriitaisuuteen ja
>tekopyhyyteen, joten jätin vastaamatta.
>
>Minun mielestäni nimeni on selkeästi sukupuolen ilmaiseva, vaikkakin
>ymmärrän hyvin miksi se aiheuttaa hämmennystä.
En kokenut sitä niin. Maistelin sitä suussani, ja se tuntui sopivan
molemmille.
>En kuitenkaan ollut uskoa
>todeksi, että se herättäisi täälläkin niin ristiriitaisia tunteita,
>semminkään kun olen pyrkinyt kertomaan mielipiteeni melkoisen suoraan ja
>rehellisesti.
>
Ensin minua hämmensi se, että ajattelin sen olevan "taiteilijanimi"
tai kutsumanimi. Kun jokin minussa sitten kuvitteli sen olevan oikea,
aloin tulla uteliaaksi.
>Eteeni tarjoutui mahdollisuus kokeilla, milten mielipiteeni mielletään
>silloin kun sukupuoleni ei ole tiedossa. Olettamani oli, että se
>paljastuisi heti, onhan täälläkin ollut näyttötolkulla tekstiäni, jonka
>olisin olettanut paljastavan minut hetkessä. Näin ei suureksi
>hämmästyksekseni kuitenkaan käynyt, vaikka tätä seuraa moni psykologian
>alan ammattilainen.
Jokaisen ammattilaisen naamarin takana on
keskiverto-virtanen-lahtinen. Se "reagointisi" housuun pissaamiseen
toi minulle välähdyksen siitä, että "noiden sanojen takana on nainen".
>2. SUKUPUOLELLA EI OLE MIELIPITEITÄ
>
>Sukupuoli ei juttele, me juttelemme.
Oletko varma?
Jos törmäät Arthur Janovin uuteen kirjaan Why We get Sick, How WeGet
Well, luepa sivulta 27, mitä Janov kirjoittaa joidenkin sellaisten
ihmisten kokemuksista, joille on tehty elinsiirto.
> Minun ajatukseni liittyvät
>pääasiallisesti siihen, mitä olen persoonana kokenut ja oppinut.
Milloin sinun mielestäsi oma persoonallisuutesi on syntynyt?
[...]
>Maailman jakaminen maskuliiniseen ja feminiiniseen on vain yksi tapa
>hankkia itselleen rajoittunut maailmankatsomus.
Juu. Kun menen esimerkiksi lavatansseihin, kohdistan tanssipartneria
etsiessäni vain siihen feminiiniseen katraaseen, joka seisoo
orkesterilavan vierellä.
>Minusta sukupuoleen
>liittyvät teot ovat seksuaaliseen viettiin liittyviä toimintoja, loput
>feminiinisen tai maskuliinisen määritteen saaneet toimet ovat lähinnä
>kulttuurin ihmisille antamia rajoja ja todennäköisyyksiä. Tavaroiden
>kantamista ei suoriteta sukupuolielimellä sen paremmin kuin
>siivoamistakaan,
Ai?! Ainakin minulle kerrottiin nuorena, että se on tosimies, joka vie
saunassa täysinäisen vesiämpärin ylimmälle lauteelle. Kyllä minun
käsittääkseni siinä kantaminen suoritettiin juuri sukupuolielimellä.
> silti kielenkäytöllisesti meillä on Suomessakin tapana
>jakaa työt maskuliinisiin ja feminiinisiin. Räikeimmin tämä näkyy
>esimerkiksi joissain kielen oppikirjoissa, mallina vaikkapa ensimmäisen
>vuoden englannin kirjani jossa muistaakseni oli seuraavat mallilauseet heti
>alkupuolella: she is baking, he is driving.
Olet oikeassa. Nykyisin se voi olla: he is a nurse, she is a solder.
>Sukupuoleni ei sinäänsä ole mikään salaisuus tai mysteeri, ja harvemmin
>olen sillä päässyt herkuttelemaan niin kuin viimeaikoina täällä. Olen
>kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että julkisella foorumilla keskusteltaessa
>ihmiset muutoinkin pidättävät itsellään oikeuden salata asioita. Joku
>meistä on vammainen, toinen pettää vaimoaan, kolmannella on
>sukupuolenvaihdosleikkaus takana, neljäs joutui juuri velkaselvittelyyn,
>viidettä ei kukaan kestä siviilissä vaikka netissä onkin suosiota
>yllinkyllin. Jne.
Olet likka tässä aivan oikeassa. Moni kova kundi tuo täällä esille
rajujakin mielipiteitä, mutta ei avaisi sanaista arkkuaan kipeitten
asioiden edessä.
>Tämän debatin jälkeen on todettava, että olen kokenut niin, että minulla
>olisi useimpien mielestä velvollisuus paljastaa sukupuoleni. Se herättää
>minussa tunteita, joista lisää tuonnenpana.
>
>4. IHMISET PELKÄÄVÄT TOISEN NOLAAVAN HEIDÄT
>
>Olen saanut paskaa niskaani emailina,
Valitettavan monille käyttäytymisen rajat ovat hämäriä, vaikka
sukupuoli olisikin jotenkin selvillä.
> minulle on lähetetty mielenkiintoisia
>kirjeitä aiheesta, minua on kehoitettu jopa hakeutumaan hoitoon.
Tervetuloa joukkoon!
> Yksi
>negatiivisen mailin yhdistävä tekijä on ollut asenne, jossa oletetaan minun
>leikkineen muiden kustannuksella, muita nolaten. Siksi ei mikään ihme
>olekaan, että tämä on aiheuttanut monissa erittäin agressiivisia
>purkauksia.
Ties mitä purkauksia se joissakin on aiheuttanut hänen painettuaan
Send-nappulaa.
>
>5. NETTIHENKILÖ PUHUU AINA ERI TAVALLA KUIN LUONNOLLINEN HENKILÖ
>
[...]
>Olin erittäin otettu viestistä, jossa Hannele sanoi, että huolimatta
>epäselvyydestä sukupuoleni suhteen hän kuitenkin koki minun olevan
>persoonana läsnä.
Olen Hannelen kanssa samaa mieltä.
>Siihen olen nimenomaan pyrkinyt: olemaan aito täälläkin.
>Kuitenkin aika harva meistä tunnistaisi toisiamme arkisissa askareissa:
>kuorimassa sipuleita,
Jorge Rosner, Moira Canes & Lisbeth Trier-Rosner: Peeling The Onion.
Gestalt Institute of Toronto 1987.
> pesemässä räsymattoja, laahautumassa ruuhkabussissa
>duuniin. Normaalisti ihmiset pysähtyvät välillä kuuntelemaan toisiaan
>väitellessään, täällä taas on tapana heittää pitkiäkin teesejä ja
>puolikkaita norsuja vastineeksi pienempäänkin juttuun, se vääristää
>entisestään sitä käsitystä minkä me toisistamme saamme.
>
>6. KIRJOITTAJAT OVAT AINA JOLLAIN TAVOIN SUKUPUOLETTOMIA
>
>Kirjoittaminen on minulle elämäni tärkein teko ja se vaikuttaa persoonaani
>ja olemukseeni äärimmäisen paljon. Uskon siihen, että hyvä kirjoittaja on
>aina jollain tavalla tietoisempi "miehestä" ja "naisesta" itsessään.
>Hyvässä tekstissä kaikki henkilöt elävät, eivät ainoastaan miehet - tai
>naiset. Kirjoittaessaan tarinoita ihminen myös samaistuu henkilöihinsä.
>Työskennellessäni tekstin kanssa olen usein huomannut astuvani tilaan,
>jossa en koe olevani erityisesti kumpaakaan sukupuolta, sivuutan siis
>fyysisen ruumiini antaman informaation keskittyessäni ajattelemaan ja
>kirjoittamaan. Kaikissa meissä on sekä "maskuliinisia" että "feminiinisiä"
>piirteitä, vaikkakin itse en pidä luokittelua kovin tärkeänä.
Olet tehnyt oikein miehen työn avaamalla sipuliasi toisten nähtäväksi.
Yleensä miehet eivät kuori omaa sipuliaan, sillä sipulin kuoriminen
aiheuttaa kyyneleitä.
>7. AVOIMMUUS EI SYNNY VÄKIVALLALLA
>
>Olli kirjoitti kysymykseni vastaukseksi, että hän haluaisi minun vastaavan
>"avoimuuden" vuoksi. Se oli hyvä sana, ja antoi aiheen yhdelle otsikolle.
>Olen tällä kanavalla puhunut itsestäni ja mielipiteistäni erittäin
>rehellisesti. Jostain syystä Olli ja muutkin kokivat sukupuoleni
>määrittelemättömyyden salailuksi.
En sanoisi niin, että koin sen salailuksi. Halusin nähdä, mitä
leikkisi takana on. En minäkään ole sukupuoltani koskeviin kysymyksiin
vastannut aivan yhdellä/kahdella sanalla.
>Hiljattain eräs minua suuresti opettanut viisas nainen, R, kertoi
>avoimmuudesta seuraavan vertauksen: Ihminen on kuin simpukka. Silloin kun
>simpukka avaa itsensä toiselle, toinen on vastuussa siitä ettei simpukka
>vahingoitu. Pidän vertauksesta, ja jatkaakseni itse: jos simpukan avaa
>veitsellä se ei koskaan tuota helmiä ja kelpaa enää vain ruuaksi.
>
Hyvä, että kirjoitit tästä.
Tälle alueelle kirjoittaa moni sellainen, joka suorastaan odottaa
mahdollisuutta työntää veitsensä mihin tahansa ivattavaan kohtaan. Sen
nähtyään moni sellainen, jolla olisi jotakin helmiäistä tänne
tuotavaksi, seuraa tällä tapahtuvia viiltelyjä kuori supussa.
>8. SORRY, I´M A LADY
Jollekin se on LUCKY.
>Ensinäkin: eikö se muka ole itsestäänselvää ????
>
>Monet ovat pitäneet mielipiteitäni maskuliinisina, mutta edelleen: eiväthän
>ne ole minun rintani jotka keskustelevat. (Ainakaan teidän kanssanne...
>:-))
Taidan olla sukupuolirajoitteinen, sillä vaikka olen kokenut
mainitsemasi keskustelutavan naisen kanssa hykerryttävän kutkuttavan
kuumottavaksi, en ole tullut miettineeksi vastaavan keskustelun
avaamista jonkun miehen kanssa.
[...]
>Tämä kuitenkin riittää minulle ja on selvityksen vuoro. Nyt joku kysyy,
>minkä ihmeen takia edes vaivaudun selittäämään.
Ennemminkin olisi syytä kysyä joiltakin muilta, minkä ihmeen takia he
eivät vaivaudu selittämään.
> No, niinno, olisinhan
>voinut todellakin pitäytyä vain tuossa lyhyessä viestissä tämän selvittelyn
>sijasta.
Mielestäni parempi näin.
Kiitos avoimuudestasi.
>Lukihäiririö: Älä koske sähkölaitteeseen jos olet mörkö
Lainaus eräästä keskustelusta:
Foreigner: "Pardon me, sir, but I am confused about your language like
what is 'a pair of pants'? So what is a single one called? A pant?"
American: "No that's what a dog does."
Foreigner: "Dogs wear pants in America?"
American: "No, a dog just pants."
Foreigner: "They don't wear them?"
American: "No."
Foreigner: "So what DO they do with them?"
American: "What?"
Foreigner: "The pants."
American: "Sniff them usually."
Foreigner: "So, you buy your dog pants so he can sniff them. Nobody
wears them?"
American: "Yes, humans wear pants."
Foreigner: "So you buy your dog pants and then wear them for him so
that he can sniff them?"
American: "Yeah, that's it."
Foreigner: "I can't wait to go back home and tell them about
Americaa."
American: "Glad I could help. Go in peace."
--
Go in peace Pörrö.
Olli
P.S. Painelen takaisin tauolle.
Olavi Noronen, terapeutti
Sähköposti: scor...@pp.kolumbus.fi
http://www.weppi.fi/scorpitos/ (Päivitetty 16.1)
Daniel Nylund
Olen viettänyt muutaman yön lukien tarkkaan parin kuukauden postit tällä
listalla. Mieleni on tehnyt osallistua monessa kohtaa ja aina olen olen
kiskonut valjaita... ei vielä ei vielä. Haluan ensin tutustua tämän alueen
keskustelukulttuuriin ja arvioida omaa osallistumishaluani
perusteellisemmin. Vaikka kello on jo puoli seitsemän aamulla ja pitäisi
vihdoin mennä nukkumaan, en enää malta. Pörrö, haluan antaa sinulle kunnian
siitä että houkuttelit minut mukaan. Tuollaisen suoruuden rehellisyyden ja
vakavasti ottamisen jälkeen en kertakaikkiaan voi enää keksiä selityksiä
miksi en tulisi.
En jaksa enää kommentoida tai perustella sen kummemmin. Tämä riittää. Jos
minusta on joskus mitään antia tälle ryhmälle kiitos mukaantulemisesta
kuuluu sinulle.
Yksi elämäni tämänhetkisistä innoittajista Martin Buber sanoi:
"Usko minua, elämän kruunu ei ole onnellisuus, vaan mahdollisuus olla
tosi."
Daniel Nylund
Pörrö Törrönen
Tervetuloa, "Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi>. Kirjoitit:
>Olen viettänyt muutaman yön lukien tarkkaan parin kuukauden postit tällä
>listalla. Mieleni on tehnyt osallistua monessa kohtaa ja aina olen olen
>kiskonut valjaita... ei vielä ei vielä. Haluan ensin tutustua tämän alueen
>keskustelukulttuuriin ja arvioida omaa osallistumishaluani
>perusteellisemmin. Vaikka kello on jo puoli seitsemän aamulla ja pitäisi
>vihdoin mennä nukkumaan, en enää malta. Pörrö, haluan antaa sinulle
>kunnian siitä että houkuttelit minut mukaan. Tuollaisen suoruuden
>rehellisyyden ja vakavasti ottamisen jälkeen en kertakaikkiaan voi enää
>keksiä selityksiä miksi en tulisi.
Kiitos kunniasta ja kauniista sanoistasi. Vähän on sellainen olo kuin olisi
saanut kimpun ruusuja yllättäin. Keskusteluun en tosin olisi minäkään
pystynyt ilman muita, osa kunniasta kuuluu kyllä karismaattisille
keskustelukumppaneilleni. Mutta hyvä että tästä debatista on jotain iloa
ollut sellaisillekin ihmisille, jotka ovat sitä seuranneet osallistumatta
itse keskusteluun.
>En jaksa enää kommentoida tai perustella sen kummemmin. Tämä riittää. Jos
>minusta on joskus mitään antia tälle ryhmälle kiitos mukaantulemisesta
>kuuluu sinulle.
>Yksi elämäni tämänhetkisistä innoittajista Martin Buber sanoi:
>"Usko minua, elämän kruunu ei ole onnellisuus, vaan mahdollisuus olla
>tosi."
Sinä sen sanoit. Buberini perusteella voin sanoa, että tämä viesti riitti
tekemään sen Sinuksi. Kiitos.
>Daniel Nylund
Pörrö Törrönen
scor...@pp.kolumbus.fi (Olavi Noronen) wrote:
PöRRö wrote:
>>1. MONET IHMISET MÄÄRITTÄVÄT IHMISIÄ ENSISIJAISESTI SUKUPUOLEN MUKAAN
>>
>>Halusimme tai emme meitä ihmisiä on karkeasti ottaen kahden sorttisia:
>>miehiä ja naisia. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että miehet puhuvat
>>miehille eri tavoin kuin miehet puhuvat naisille - ja toisinpäin. Netissä
>>sukupuolta käytetään mielestäni monesti myös kultivoituneena
>>Hitler-korttina: toisen mielipidettä yritetään kumota vetoamalla
>>sukupuoleen.
>Likaksi olet aika fiksu.
Olikohan tämä sitä sarkasmia ????
>Ehdotinhan Sarillekin siirrännäiselintä
>kunnioituksena miehekkäistä kirjoituksista. Noin ylileveänä
>pikaotantana toteaisin, että naiset ovat mielestäni kirjoittaneet
>tällä alueella paljon meitä kaks-punttisia inhimillisemmin.
>Olen siis sukupuolierotteinen (vai miten se määritelmä menikään).
Tiedän olevani tässä eri mieltä monien kanssa, mutta minusta on ollut myös
hyvä että täälläkin tunteet välillä kuumenevat. Normaalissa elämässä usein
tulee jätettyä paljon sanomatta silloin, kun toisen käsitykset jostain
syystä loukkaavat/ tuntuvat naurettavilta jne. Kuitenkin nämä asenteet
vaikuttavat ihmisten välisiin suhteisiin silloinkin, kun niitä ei avata
auki. Täällä ihmiset ovat melkoisen avoimesti täräytelleet ennakkoluulojaan
ja mielipiteitä huolimatta siitä, että nettiketti ei niin suosittele. En
hyväksy suoraa ja henkilökohtaisuuksiin menevää loukkaamista, mutta
asioissa pitää mielestäni voida puhua suoraan silloinkin kun kannat eroavat
radikaalisti. Ja perustelua on aina oikeus pyytää, vaikka se joskus tuntuu
kipeälle kun itse joutuu pommituksen kohteeksi.
>>Eteeni tarjoutui mahdollisuus kokeilla, milten mielipiteeni mielletään
>>silloin kun sukupuoleni ei ole tiedossa. Olettamani oli, että se
>>paljastuisi heti, onhan täälläkin ollut näyttötolkulla tekstiäni, jonka
>>olisin olettanut paljastavan minut hetkessä. Näin ei suureksi
>>hämmästyksekseni kuitenkaan käynyt, vaikka tätä seuraa moni psykologian
>>alan ammattilainen.
>Jokaisen ammattilaisen naamarin takana on
>keskiverto-virtanen-lahtinen. Se "reagointisi" housuun pissaamiseen
>toi minulle välähdyksen siitä, että "noiden sanojen takana on nainen".
Jälkiviisautta, jälkiviisautta. Itseasiassa meikäläisen herkkyydellä
varustettu homofobinen mies olisi varmaan räjähtänyt aiheesta vieläkin
räväkämmin. :-)
Sitäpaitsi muistaakseni puhuit aiemmin toisella tapaa, sijoitit minua
"pippelikastiin".
>>2. SUKUPUOLELLA EI OLE MIELIPITEITÄ
>>
>>Sukupuoli ei juttele, me juttelemme.
>Oletko varma?
>Jos törmäät Arthur Janovin uuteen kirjaan Why We get Sick, How WeGet
>Well, luepa sivulta 27, mitä Janov kirjoittaa joidenkin sellaisten
>ihmisten kokemuksista, joille on tehty elinsiirto.
Valitettavasti sinun kirjallisuusviitteittesi ja kirjaston
kirjallisuuskäsityksen välillä tuntuu olevan ylisepääsemätön aukko.
Viitsisitkö siteerata jotta voisin vastata tähän ?
>> Minun ajatukseni liittyvät
>>pääasiallisesti siihen, mitä olen persoonana kokenut ja oppinut.
>Milloin sinun mielestäsi oma persoonallisuutesi on syntynyt?
Hyvä kysymys. (Ja taas näppis laulaa)
Uskon, että persoonallisuuteni on ollut olemassa "aina" kun minäkin olen
ollut olemassa. En aijo nyt kertoa kauhutarinoita lapsuudestani, sanon vain
ettei se todellakaan ollut ihmisen elämää, eikä juurikaan antanut
mahdollisuutta tulla omaksi itsekseni. Olin pikkuvanha lapsi jonka elämä
sisälsi paljon ristiriitaisuuksia, ja omaan yksinäisyyteeni opin lukemaan.
Sitä kautta elämääni tuli mukaan myös aikuisten (kirjailijoiden) ajatuksia,
jotka varmaan vaikuttavat minussa osittain vieläkin. (Olen siis jossain
määrin kasvattanut itse itseni kirjallisuudella).
Se persoona, joka nyt olen, on oikeastaan kasvanut ja kehittynyt minun
tahdostani. Muuttaessani kotoani 17-vuotiaana olin erittäin sekaisin ja
palasina. Olin kuitenkin silloin duunissa, jossa monet viisikymppiset
ruikuttivat vieläkin traumaattista lapsuuttaan ja "menetettyjä"
mahdollisuuksiaan. Minusta se tuntui vastenmieliseltä, päätin tehdä
itsestäni onnellisen ja tasapainoisen sensijaan, että käyttäisin hyväksi
mahdollisuuden syyttää kotiani kaikesta mitä en tee ja en saa.
Muutaman vuoden ajan kirjoitin parisen tuhatta sivua päiväkirjaa (Anais
Niinin tapaan pedantisti), olin jopa niin järjestelmällinen
itsetutkiskelussani, että kirjoittelin aihelistoja joista poimin aina
juttuja käsittelyyn. Sitä kautta tulin kartoittaneeksi niin lapsuuteni kuin
persoonanikin, ja osittain tulin myös luoneeksi kuvan jota lähdin
tavoittelemaan.
Milloin persoonallisuuteni on siis syntynyt ? En tiedä. Kun aloin
kirjoittaa itseäni paperille huomasin, että olin jo olemassa
ristiriitoineni, hellyyksineni, raivoineni, ahdistuksineni,
onnellisuuksineni jne. Ensimmäinen lauseeni muuten oli "En tahdo
tulevaisuutta vaan menneisyyden". Kahdessa vuodessa minusta tuli ihminen,
joka sanoi "En tahdo menneisyyttä vaan tulevaisuuden". Nyt taas olen jo
pitkällä, tämän päivän motto lienee "Tämä riittää. Tämäkin."
(Taisin vastata väärin ?)
[...]
>>Maailman jakaminen maskuliiniseen ja feminiiniseen on vain yksi tapa
>>hankkia itselleen rajoittunut maailmankatsomus.
>Juu. Kun menen esimerkiksi lavatansseihin, kohdistan tanssipartneria
>etsiessäni vain siihen feminiiniseen katraaseen, joka seisoo
>orkesterilavan vierellä.
Kuten sanoin sukupuolinen kohteenvalinta ja ompelu ovat mielestäni täysin
eri asioita.
>>Minusta sukupuoleen
>>liittyvät teot ovat seksuaaliseen viettiin liittyviä toimintoja, loput
>>feminiinisen tai maskuliinisen määritteen saaneet toimet ovat lähinnä
>>kulttuurin ihmisille antamia rajoja ja todennäköisyyksiä. Tavaroiden
>>kantamista ei suoriteta sukupuolielimellä sen paremmin kuin
>>siivoamistakaan,
>Ai?! Ainakin minulle kerrottiin nuorena, että se on tosimies, joka vie
>saunassa täysinäisen vesiämpärin ylimmälle lauteelle. Kyllä minun
>käsittääkseni siinä kantaminen suoritettiin juuri sukupuolielimellä.
Sukupuoli ei ole teko vaan fakta, siksi sitä ei tarvitse korostaa.
....
>>Sukupuoleni ei sinäänsä ole mikään salaisuus tai mysteeri, ja harvemmin
>>olen sillä päässyt herkuttelemaan niin kuin viimeaikoina täällä. Olen
>>kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että julkisella foorumilla keskusteltaessa
>>ihmiset muutoinkin pidättävät itsellään oikeuden salata asioita. Joku
>>meistä on vammainen, toinen pettää vaimoaan, kolmannella on
>>sukupuolenvaihdosleikkaus takana, neljäs joutui juuri velkaselvittelyyn,
>>viidettä ei kukaan kestä siviilissä vaikka netissä onkin suosiota
>>yllinkyllin. Jne.
>Olet likka tässä aivan oikeassa.
Kiukkuhiiri herää :
Kuuleppa äijä. Jos tehdään niin että jätät tämän likattelun tai tytöttelyn
pois näistä lauseista, sillä tällainen on pääsyy siihen, miksi vältin
mainitsemasta sukupuoltani. Ei sukupuoleni tee minusta lasta !
Kiukkuhiiri nukahtaa: zzzzzz
>Moni kova kundi tuo täällä esille
>rajujakin mielipiteitä, mutta ei avaisi sanaista arkkuaan kipeitten
>asioiden edessä.
Kenenkään ei mielestäni ole pakko puhua henkilökohtaisista traumoistaan
täällä, minusta on turha arvostella ihmisiä siitä, ettei heillä ole
rohkeutta / halua / mielenkiintoa avata sydäntään meille. Sitäpaitsi ei
arvostelulla ole tähän mennessä paljon kehitystä saatu aikaiseksi, on
varmaa että jos jatkuvasti jankutetaan siitä kuinka kammoittava paikka tämä
.psykologia on se myös muuttuu sellaiseksi.
Minuun on täällä julkisesti suhtauduttu erittäin asiallisesti muutamaa
pientä repsahdusta lukuunottamatta. Suurin sonta on tullut yksityispostina,
jolloin siihen suhtautuu aivan toisella tavalla. Rankkoja kommentteja tulee
mielestäni saada esittää, mutta kaiken paikka ei missään nimessä ole
julkinen keskustelufoorumi.
>>Siihen olen nimenomaan pyrkinyt: olemaan aito täälläkin.
>>Kuitenkin aika harva meistä tunnistaisi toisiamme arkisissa askareissa:
>>kuorimassa sipuleita,
>Jorge Rosner, Moira Canes & Lisbeth Trier-Rosner: Peeling The Onion.
>Gestalt Institute of Toronto 1987.
????
>Olet tehnyt oikein miehen työn avaamalla sipuliasi toisten nähtäväksi.
>Yleensä miehet eivät kuori omaa sipuliaan, sillä sipulin kuoriminen
>aiheuttaa kyyneleitä.
Tämä stereotyyppinen näkemys voi myös olla pääsyy siihen miksi miehet eivät
halua puhua. Kokeile joskus lähestyä asiaa toisinpäin: ajattele että naiset
ovat sulkeutuneita ja miehet avoimia. Mielikuvilla on niin uskomattoman
suuri vaikutus siihen mitä me ihmisissä näemme. Tietenkin miesten tapa
viestiä on jossain määrin erilainen, mutta kyllä mies ilmaisee syvimmät
tuntonsa monesti niin suorasti, että on tulkitsijan vika jos niitä ei osaa
ottaa vakavasti.
...
>>Hiljattain eräs minua suuresti opettanut viisas nainen, R, kertoi
>>avoimmuudesta seuraavan vertauksen: Ihminen on kuin simpukka. >>Silloin
kun simpukka avaa itsensä toiselle, toinen on vastuussa siitä ettei
>>simpukka vahingoitu. Pidän vertauksesta, ja jatkaakseni itse: jos
>>simpukan avaa veitsellä se ei koskaan tuota helmiä ja kelpaa enää vain
>>ruuaksi.
>Hyvä, että kirjoitit tästä.
>Tälle alueelle kirjoittaa moni sellainen, joka suorastaan odottaa
>mahdollisuutta työntää veitsensä mihin tahansa ivattavaan kohtaan. Sen
>nähtyään moni sellainen, jolla olisi jotakin helmiäistä tänne
>tuotavaksi, seuraa tällä tapahtuvia viiltelyjä kuori supussa.
Minä en koe tätä näin.
Ne joilla on ollut rohkeutta toimia täällä rehellisesti ja aidosti ovat
myös saaneet rehellistä ja aitoa palautetta. Ammatillisissa kiistoissa taas
on erilainen lähtökohta, ja tietyllä tavalla niissä myös puhutaan eri
tasolla: työn ammatillisuudesta, oikeutuksista, moraalista, etiikasta jne.
Monet ovat kirjoittaneet käännytyspuheenvuoroja ja niihin on mielestäni
täysi oikeuskin reagoida epäilevästi. Kuten jo sanoin tämä valittaminen ei
varmaankaan auta, semminkään kun tämä vie meidän energiamme aivan väärille
raiteille.
[...]
>>Tämä kuitenkin riittää minulle ja on selvityksen vuoro. Nyt joku kysyy,
>>minkä ihmeen takia edes vaivaudun selittäämään.
>Ennemminkin olisi syytä kysyä joiltakin muilta, minkä ihmeen takia he
>eivät vaivaudu selittämään.
Kysyttäessä sinäkään et välttämättä vastaa, ja siihen on oltava muillakin
oikeus ilman moraalista paheksuntaa. Minusta kaikki jotka ovat avanneet
suunsa täällä ovat tuoneet oman rikkaan lisänsä keskusteluun, jopa
Aurtovaaran piikittelyn katson auttaneen minua selittämään ajatukseni niin,
että ei enää jäänyt tulkinnanvaraa. (kai). Minulla on noin yleisesti ottaen
sellainen käsitys, että ihmiset jotka ovat varmoja asiastaan ovat myös
hieman valmiimpia riskeeraamaan jotain sen edestä. Osa tekee sen kuitenkin
yksityisesti, ja siihen on varmasti muitakin syitä kuin tämän ryhmän
kriittisyys.
>Foreigner: "I can't wait to go back home and tell them about
>Americaa."
>American: "Glad I could help. Go in peace."
>--
>Go in peace Pörrö.
>
>Olli
>P.S. Painelen takaisin tauolle.
Verbaalikko minussa naurahti ja sanoi "rest in peace".
PöRRö
Esa Torniainen
Pörrö Törrönen (po...@online.tietokone.fi) wrote:
: Olen saanut paskaa niskaani emailina, minulle on lähetetty mielenkiintoisia
: kirjeitä aiheesta, minua on kehoitettu jopa hakeutumaan hoitoon.
Henk.koht. pidän aika hassuna sitä, että news-keskustelun tiimoilta
jotkut pitävät tarpeellisena lähetellä maileja, siis sen sijaan että
sanoisivat sanottavansa newseissä. Varsinkin, kun monen kohdalla sävy
ja joskus jopa asiasisältö saattaa jyrkästi poiketa siitä, mitä saman
henkilön kanssa news-keskustelussa esiintyy. Lienenkö yksinkertainen,
mutta pidän sellaista lähinnä kaksinaamaisena.
: Yksi
: negatiivisen mailin yhdistävä tekijä on ollut asenne, jossa oletetaan minun
: leikkineen muiden kustannuksella, muita nolaten. Siksi ei mikään ihme
: olekaan, että tämä on aiheuttanut monissa erittäin agressiivisia
: purkauksia.
Täällä joskus - mielestäni pahasti erehtyen - arveltiin anonyymin
news-kirjoittelun ärsyttävän siksi, koska omalla nimellään
kirjoittavat kadehtisivat anonyymisti esiintyvää jotenkin. Mielestäni
kyse on enemmän siitä, että anonyymia on vaikea ottaa vakavasti, koska
anonymiteetin valitessaan hän ilmeisesti on tarkoittanutkin esiintyä
muuna kuin vakavasti otettavana omana itsenään. Toinen tekijä on tuo
mainitsemasi nolaavuus, eli anonyymeiltä on nettikulttuurissa totuttu
odottamaan epäasiallisempaa ja typerämpää käytöstä kuin rehellisesti
omalla nimellään kirjoittavilta.
En tiedä, onko juuri sukupuolesi aiheuttanut enemmän ihmisissä
ihmetystä kuin epävarmuus siitä, oletko anonyymi vai aito. Itsessäni
tuo jälkimmäinen aiheutti juuri noita edellisessä kappaleessa
mt. tunteita, kun taas sukupuolesi ei niin jaksanut kiinnostaa. ;)
Pitänee pohtia, mitä se minusta kertoo..
: Joistain asenteista olen tullut surulliseksi, kaikkein eniten ehkä siitä
: ristiriidasta mikä tuntuu olevan monien tasa-arvoa puolustavien ihmisten
: ajattelussa. Osittaista tasa-arvoa ei mielestäni ole, kun ajetaan ihmisten
: välistä tasa-arvoa se mielestäni on aina ehdotonta: nainen- mies, neekeri-
: valkoinen, homo- hetero jne.
Varsin tärkeä pointti.
Usein on ehkä kysymys pintapuolisesta tasa-arvoajattelusta tyyliin
"enhän minä toki ole rasisti, kunhan ei tule neekeri naapuriksi" eli
erilaisuuden hyväksyvyys on sanoissa vaan ei teoissa. Ainakin itse
koen törmänneeni enemmän juuri tällaisiin ihmisiin kuin avoimesti ja
aidosti hyväksyviin tai sortaviin.
Toinen havaitsemani ilmiö on se, että me jotka itse kuulumme johonkin
"sorrettuun ryhmään" (naiset, homot, 'afroamerikkalaiset', whatever)
tunnumme useinkin sokaistuvan omasta vähemmistöasemastamme niin
ettemme näe muita tasa-arvopyrkimyksiä yhtä suurina ja tärkeinä kuin
omaamme. Tässä(kään) asiassa naiset eivät kokemukseni mukaan ole sen
pehmeämpiä ja empaattisempia kuin miehetkään.
Esa
Pörrö Törrönen
torn...@halinalle.cs.hut.fi (Esa Torniainen) kirjoitti:
>Pörrö Törrönen (po...@online.tietokone.fi) wrote:
>: Olen saanut paskaa niskaani emailina, minulle on lähetetty
mielenkiintoisia
>: kirjeitä aiheesta, minua on kehoitettu jopa hakeutumaan hoitoon.
>Henk.koht. pidän aika hassuna sitä, että news-keskustelun tiimoilta
>jotkut pitävät tarpeellisena lähetellä maileja, siis sen sijaan että
>sanoisivat sanottavansa newseissä. Varsinkin, kun monen kohdalla sävy
>ja joskus jopa asiasisältö saattaa jyrkästi poiketa siitä, mitä saman
>henkilön kanssa news-keskustelussa esiintyy. Lienenkö yksinkertainen,
>mutta pidän sellaista lähinnä kaksinaamaisena.
Olen samaa mieltä kanssasi tässä. Toisaalta olen usein miettinyt miksi
ihmeessä ihmiset odottavat netin olevan joku ideaalimaailma jossa
inhimillinen heikkous EI näkyisi. Vai onko niin, että täällä on helpompi
puuttua epäsuotuisaan käytökseen kun ei välttämättä tarvitse jäädä
tappelemaan kavereiden kanssa siitä, että ei hyväksy näiden toimintaa.
>: Yksi
>: negatiivisen mailin yhdistävä tekijä on ollut asenne, jossa oletetaan
minun
>: leikkineen muiden kustannuksella, muita nolaten. Siksi ei mikään ihme
>: olekaan, että tämä on aiheuttanut monissa erittäin agressiivisia
>: purkauksia.
>Täällä joskus - mielestäni pahasti erehtyen - arveltiin anonyymin
>news-kirjoittelun ärsyttävän siksi, koska omalla nimellään
>kirjoittavat kadehtisivat anonyymisti esiintyvää jotenkin. Mielestäni
>kyse on enemmän siitä, että anonyymia on vaikea ottaa vakavasti, koska
>anonymiteetin valitessaan hän ilmeisesti on tarkoittanutkin esiintyä
>muuna kuin vakavasti otettavana omana itsenään. Toinen tekijä on tuo
>mainitsemasi nolaavuus, eli anonyymeiltä on nettikulttuurissa totuttu
>odottamaan epäasiallisempaa ja typerämpää käytöstä kuin rehellisesti
>omalla nimellään kirjoittavilta.
Tunnistan kuvailemiasi asenteita osittain myös itsestäni.
>En tiedä, onko juuri sukupuolesi aiheuttanut enemmän ihmisissä
>ihmetystä kuin epävarmuus siitä, oletko anonyymi vai aito. Itsessäni
>tuo jälkimmäinen aiheutti juuri noita edellisessä kappaleessa
>mt. tunteita, kun taas sukupuolesi ei niin jaksanut kiinnostaa. ;)
>Pitänee pohtia, mitä se minusta kertoo..
Toisaalta olen jo aivan alusta alkaen kertonut nimeni olevan virallinen. En
katso olevani vastuussa ihmisten mielteistä suhteessa nimeeni. Useimmat
ovat ehkä huomanneet, että hyväksyn jossain määrin pilkan ja epäuskon joka
nimeeni kohdistuu, mutta en juurikaan kestä sitä että minun väitetään
valehtelevan koska minä olen tämän niminen. Harvemmat tulevat kuitenkaan
ajatelleeksi, että juuri NIMENI takia minulla tuskin koskaan tahi missään
on mainitsemaasi anonymiteettiä, vaan tekemisiini kiinnitetään erityisen
paljon huomiota jo nimeni takia.
>: Joistain asenteista olen tullut surulliseksi, kaikkein eniten ehkä siitä
>: ristiriidasta mikä tuntuu olevan monien tasa-arvoa puolustavien ihmisten
>: ajattelussa. Osittaista tasa-arvoa ei mielestäni ole, kun ajetaan
ihmisten
>: välistä tasa-arvoa se mielestäni on aina ehdotonta: nainen- mies,
neekeri-
>: valkoinen, homo- hetero jne.
>Varsin tärkeä pointti.
>Usein on ehkä kysymys pintapuolisesta tasa-arvoajattelusta tyyliin
>"enhän minä toki ole rasisti, kunhan ei tule neekeri naapuriksi" eli
>erilaisuuden hyväksyvyys on sanoissa vaan ei teoissa. Ainakin itse
>koen törmänneeni enemmän juuri tällaisiin ihmisiin kuin avoimesti ja
>aidosti hyväksyviin tai sortaviin.
Tämä on yksi niitä aiheita, jossa kipukynnykseni laskee ja rupean usein
riehumaan. Inhoan eniten valheellista "tasa-arvoisuutta" jossa otetaan
keppihevoseksi esimerkiksi naisten asema - ja unohdetaan sitten tyystin
kaikki muu. Itse olen puuttunut tähän melko monen nettikirjoittajan
jutuissa, etenkin vuosi sitten kiehahdin siitä homodebatista jota täälläkin
käytiin läpi. Eniten minua rasittivat sellaiset kirjoittajat, jotka
sanoivat hyväksyvänsä homouden, mutta jotka sitten samaan syssyyn puhuivat
erittäin ylemmyydentuntoisesti "hinttineideistä".
Jostain syystä olen hiljalleen ruvennut arvostamaan avoimesti rasistisia
ihmisiä enemmän kuin valehtelijoita. Avoimen rasistin kanssa on ehkä
helpompi puhua ja keskustella, piilorasistisella henkilöillä tuntuu usein
olevan tärkeintä uskotella itsellensä omaa erinomaisuuttaan. Itse
esimerkiksi tiedän, että on olemassa sellaisia ihmisryhmiä joita kohtaan
suhtaudun rasistisesti, ja yksi niistä on insestin harrastajat. Luultavasti
näilläkin ihmisillä on omalta kannaltaan eritttäin suuret syyt toimia kuten
he toimivat. Monet saattavat oikeasti olla erittäin viisaita ja älykkäitä
ihmisiä. Tiedän, että he ovat saman arvoisia ihmisiä kuin minäkin, mutta en
pysty suhtautumaan heihin siten. Useimmat ihmiset joille tästä olen puhunut
ovat ihmetelleet, miksi kutsun moista rasismiksi, mutta rehellisesti ottaen
en edes ole kiinnostunut tietämään omia lapsiaan raiskaavien ihmisten
"inhimillisyydestä" mitään. Asenteeni ei ole yhtään sen ylevämpi kuin
niiden, jotka pitävät neekereitä saastana, eikä mielestäni minulla ole
oikeutta nostaa itseäni jalustalle sen vuoksi että en satu pitämään homoja
tms. yhtään heteroita huonompana.
>Toinen havaitsemani ilmiö on se, että me jotka itse kuulumme johonkin
>"sorrettuun ryhmään" (naiset, homot, 'afroamerikkalaiset', whatever)
>tunnumme useinkin sokaistuvan omasta vähemmistöasemastamme niin
>ettemme näe muita tasa-arvopyrkimyksiä yhtä suurina ja tärkeinä kuin
>omaamme. Tässä(kään) asiassa naiset eivät kokemukseni mukaan ole sen
>pehmeämpiä ja empaattisempia kuin miehetkään.
Erittäin totta. Totta on myös se, että kaikkia asioita ei voi ajaa.
Ymmärrän toisaalta, että seksuaaliset vähemmistöt ajavat vain
seksuaalisuuteen liittyvää tasa- arvoa vaikka toisaalta samassa porukassa
saattaa esiintyä erittäin raakaa rasismia suhteessa muihin vähemmistöihin.
Itse olen omalla kohdallani huomannut, että ennakkoluuloihin menee
älyttömästi energiaa, ja ihmisyys on turhan kiinnostava juttu jotta se
kannattaisi tuhlata arkuuteen ja epäluuloon vastaantulijoita kyräillen.
Kaikista ihmisistä löytyy omalaatuisuutta ja persoonallisuutta, jonka
kohtaaminen voi toisinaan olla rankkaa. Itse olen kuitenkin huomannut, että
näennäisnormaaliuden takaa paljastuvat kummallisuudet ovat usein paljon
vaikeampia sulattaa kuin selkeästi erikoiset ihmiset / mielipiteet /
kulttuurit. Ehkä kyse on myös samaistumisesta, kokonaan vieraaseen
kulttuuriin ei pysty samaistumaan ja sitä muota se ei horjuta omaa
identiteettiä.
>Esa
Pörrö Törrönen
scor...@pp.kolumbus.fi (Olavi Noronen) kirjoitti:
>Kyllä olen omasta mielestäni aivan selvästi huomannut eron mies- ja
>naiskirjoittajien välillä. Naiset eivät ole menneett sellaisiin
>henkilökohtaisiin loukkauksiin, ilkeämieleisiin ivauksiin eivätkä
>kirjoittaneet sellaisessa ylemmyydentunnossa kuin miehet. Miesten
>itsetärkeys on on selvästi enemmän pyrkinyt toisen mitätöintiin
>henkilökohtaisuuksiin menemisellä.
En kuitenkaan ole sitä mieltä, että naiset olisivat yhtään sen vähempää
henkilökohtaisuuksiin meneviä kuin miehet, vaikka täällä liikkuvat naiset
ovatkin käyttäytyneet ehkä paremmin.
>>En
>>hyväksy suoraa ja henkilökohtaisuuksiin menevää loukkaamista, mutta
>>asioissa pitää mielestäni voida puhua suoraan silloinkin kun kannat
eroavat
>>radikaalisti. Ja perustelua on aina oikeus pyytää, vaikka se joskus tuntuu
>>kipeälle kun itse joutuu pommituksen kohteeksi.
>>
>Samaa mieltä.
>
>>>>2. SUKUPUOLELLA EI OLE MIELIPITEITÄ
>>>>
>>>>Sukupuoli ei juttele, me juttelemme.
>>
>>>Oletko varma?
>>>Jos törmäät Arthur Janovin uuteen kirjaan Why We get Sick, How WeGet
>>>Well, luepa sivulta 27, mitä Janov kirjoittaa joidenkin sellaisten
>>>ihmisten kokemuksista, joille on tehty elinsiirto.
>>
>>Valitettavasti sinun kirjallisuusviitteittesi ja kirjaston
>>kirjallisuuskäsityksen välillä tuntuu olevan ylisepääsemätön aukko.
>>Viitsisitkö siteerata jotta voisin vastata tähän ?
>Kirja on melko uusi.
>"One woman who had a heart and lung transplant began to develop
>strange cravings for beer and Chicken McNuggets. A little research
>brought out the fact that the person who was the donor was 'addicted'
>to both of these. This transplant patient also began dreaming about
>things that were foreign to her; she dreamed about people who were
>evidently known to the donor. She formed a group with other transplant
>individuals who report similar results."
Ensinäkään en ole kauhean vakuuttunut tämän kertomuksen todellisuudesta.
Mutta asiasta on helpompi puhua jos lähden siitä olettamuksesta, että
tarinan nainen todella oli itse vakuuttunut tästä kokemuksesta.
Ensin mieleeni herää, millaiset ovat sellaisen naisen elämäntavat & kohtalo
ollut aiemmin, jolle laitetaan uusi sydän ja keuhko. Onko nainen
loukkaantunut onnettomuudessa (traumat usein herkistävät), onko hän syönyt
itsensä huonoon kuntoon... Mikä mahtanee olla syy siihen, että
siirrännäisiä tarvittiin. Mahtoiko nainen hyväksyä siirrännäiset henkisesti
?
Fysiologisesti ei olisi mielestäni kummallista, jos siirtoelimet
aiheuttaisivat puutostilan kaltaista himoa johonkin aineeseen, jota ne ovat
tottuneet saamaan. Tämän on ainoastaan loogista olettelua, en
todellisuudessa tiedä miten tämä toimii oikeassa biologiassa. Itse jouduin
joitakin vuosia sitten onnettomuuten ja leikkausten jälkeen minuun iski
ihan hirveä himo juustonaksuihin, joita söin pussikaupalla parin kuukauden
ajan. (Mainittakoon, että inhoan juustonaksuja ja että minuun ei
todellakaan lisätty kenenkään elimiä)
Tai sitten voisi olla myös niinkin, että nainen tuntisi tarvetta pitää
luovuttajaa hengissä jollain tavalla ja tämän vuoksi keksisi elimilleen
luonteenpiirteitä. Luovuttajan sukupuoli ja ikä kerrotaan usein jo ennen
kun siirrännäinen leikataan paikoilleen, joten nainen on voinut tietää
tämän aiemmin. Tai kuulla nukutuksessa hoitohenkilökunnan puhuvan aiheesta.
Kalja ja kananugetit ovat varmaan aika kollektiivinen pahe amerikkalaisessa
elämässä, joten tämäkään ei ole kummallista.
Se, että näkee unia luovuttajan elämästä ei välttämättä myöskään ole
mielestäni mitenkään yliluonnollista tms. vaan selittynee ihan
keittiöpsykologialla: luovuttaja pelasti tämän naisen hengen ja sitämyötä
muuttui erittäin tärkeäksi ihmiseksi tämän naisen elämässä.
Missään osassa tämä kertomus ei mielestäni puhu siitä, että sukupuoli
erityisesti keskustelisi. Vaikka uskoisin tämän tarinan täydelliseen
aitouteen, ei tämä mielestäni todista sukupuolesta vielä mitään.
Miesluovuttaja tuskin veteli ko. ruoka-aineita sukupuolensa takia, eiköhän
se ollut myös elämäntapajuttu. Vai väitätkö etteivät naiset juo kaljaa ja
syö kananugetteja intohimoisesti ?
>>>> Minun ajatukseni liittyvät
>>>>pääasiallisesti siihen, mitä olen persoonana kokenut ja oppinut.
>>
>>>Milloin sinun mielestäsi oma persoonallisuutesi on syntynyt?
>>
>>Hyvä kysymys. (Ja taas näppis laulaa)
>>Uskon, että persoonallisuuteni on ollut olemassa "aina" kun minäkin olen
>>ollut olemassa.
>Haluatko vastata kysymykseeni: milloin, kuinka kauan sitten,
>olemassaolosi on alkanut?
Vastasin siihen parhaani mukaan, en meinaan ole ratkaissut vielä elämän ja
maailmankaikkeuden ongelmallisuutta ja sitä mukaa oman olemukseni
alkuperää. Minua kiehtoo ajatus sielunvaelluksesta, mutta toisaalta siihen
liittyy mielestäni usein myös aika surullista korvikkeiden hakua oman
elämän tyhjyyteen & merkityksettömyyteen. Toisaalta taas psykologia puhuu
lapsen persoonan kehittyvän lapseen hiljalleen ensimmäisten elinvuosien
aikana, siihenkään en täysin varauksettomasti usko. En siis pysty
määrittämään persoonallisuuteni syntyaikaa, joten selvitin koska otin sen
täysipainoisesti käyttöön :-)
Haet takaa mitä ? Koska sinun persoonallisuutesi on syntynyt ?
...
>>Muutaman vuoden ajan kirjoitin parisen tuhatta sivua päiväkirjaa (Anais
>>Niinin tapaan pedantisti), olin jopa niin järjestelmällinen
>>itsetutkiskelussani, että kirjoittelin aihelistoja joista poimin aina
>>juttuja käsittelyyn.
>On mielenkiintoista nähdä, milloin mielenterveysammattilaiset
>rohkaistuvat siinä määrin, että uskaltavat kirjoittaa kirjoissaan
>itsestään edes tämänkin verran. Pidän edelleen lähes käsittämättömän
>kaksinaamaisena sitä, että he eivät uskalla tarjota lukijoille
>esierkkiä omasta selviytymisestään.
>Kiitos sinulle.
Tämä ei ollut selviytymistarinani vaan tarinani. Mikään ihme ei ole selvitä
ongelmista, pidän sitä erittäin todennäköisenä. Kauneimmissakin
elämänkohtaloissa on jotain vaikeaa ja rumaa, itselläni kaikkein pahin
tuntuu kuitenkin kasautuneen tuonne alkupuolelle.
Jokainen toimii tässäkin omista lähtökohdistaan käsin. En minä tässä
paljastanut mitään sellaista, jolla minua oikeasti voisi loukata.
Psykologian ammattilaisilla taas on tapana nälviä toistensa tekemisiä
hyvinkin raa´asti, monesti olen kuullut kuinka psykologian alan työntekijät
setvivät seläntakana toistensa ammattitaitoa kommentein "sehän on
alkoholistin lapsi ja sen kyllä näkee". Minusta kyse ei ole rohkeudesta
vaan valinnasta. Mitään ihmeellistä tai erityisen henkilökohtaista ei siinä
ole, että elämään mahtuu ongelmia. Kaikilla niitä on, kokoajan, eikä niistä
välttämättä tarvitse puhua aina. Tämä sattui olemaan ainoa oikea vastaus
minulta sinun kysymykseesi, toisissa yhteyksissä tuskin olisin edes tästä
mitään maininnut.
Kun ihminen kirjoittaa omaa psykologian teosta hän yleensä pyrkii pyörimään
valitsemansa teeman ympärillä. On ymmärrettävää, että omaa elämäntarinaa ei
välttämättä kirjoiteta esille silloin, jos todistellaan omaa näkökantaa
esim. skitsofreniasta. Mielestäni ne psykologit jotka ovat kirjoittaneet
lapsuuteen liittyvistä asioista ovat monesti käyttäneet omaa elämäänsä
esimerkkinä. Psykologian alan teoksen tehtävänä ei kuitenkaan ole toimia
pelkästään anekdoottikokoelmana. Kaunokirjallisuuden puolella taas aiheesta
on kirjoitettu hyvinkin tunnustuksellisia tarinoita, osa muistelma-
etiketillä, osa roomaaneina.
>> Sitä kautta tulin kartoittaneeksi niin lapsuuteni kuin
>>persoonanikin,
>Tarkoitit varmaankin osittaista kartoitusta.
En tarkoittanut. Kartoittaminen sana ei tarkoita täydellistä tietoa ja
tietoutta vaan aiheen hahmoittamista. Kuten mainitsin kirjoitin muutamassa
vuodessa parisentuhatta sivua. Siihen mahtuu yllättävän paljon asiaa,
aiheita, muistoja tms. En väitä oppineeni itsestäni kaikkea, mutta erittäin
suuri osa itsestäni tuli tuossa yhteydessä otettua jossain määrin haltuun
ja vielä suurempi osa tuli työn alle.
>>(Taisin vastata väärin ?)
>Olen utelias näkemään vastauksesi.
Niin minäkin sinun.
>>>Olet likka tässä aivan oikeassa.
>>
>>Kiukkuhiiri herää :
>>Kuuleppa äijä. Jos tehdään niin että jätät tämän likattelun tai tytöttelyn
>>pois näistä lauseista, sillä tällainen on pääsyy siihen, miksi vältin
>>mainitsemasta sukupuoltani. Ei sukupuoleni tee minusta lasta !
>Kuulehan pimu. Ei äijä, ukko tai vanhus tee minusta kalkkista.
Niipä niin. Mutta ärsyttävää se on, eikö ?
>>Kiukkuhiiri nukahtaa: zzzzzz
>Minäkin kiukustuin nuorena paljon enemmän kuin nykyisin.
>Elämänkokemukset yleensä hiukkasen tasoittavat.
Mukavaa....
>>>Moni kova kundi tuo täällä esille
>>>rajujakin mielipiteitä, mutta ei avaisi sanaista arkkuaan kipeitten
>>>asioiden edessä.
>>
>>Kenenkään ei mielestäni ole pakko puhua henkilökohtaisista traumoistaan
>>täällä, minusta on turha arvostella ihmisiä siitä, ettei heillä ole
>>rohkeutta / halua / mielenkiintoa avata sydäntään meille.
>Heillä on kuitenkin rohkeutta ronkkia ilkeämielisyydellä teroitetulla
>tikarilla toisten simpukoita. Siksi heidän kohdallaan arvostelu on
>mielestäni paikallaan.
Kuten sanottu en ole kokenut tätä aivan näin. Olen samaa mieltä siitä, että
täälläkin on esiintynyt täysin turhaa henkilöön käyvää ilkeyttä, jota
missään nimessä en hyväksy. Silti väitän että useimmat tämän foorumin
ihmisistä osaavat käyttäytyä erittäin hyvin ja pitäytyvät melkoisen
vähäisessä henkilöönkäyvässä piikittelyssä vaikka asiasta tulevatkin
torailleeksi.
>>>Olet tehnyt oikein miehen työn avaamalla sipuliasi toisten nähtäväksi.
>>>Yleensä miehet eivät kuori omaa sipuliaan, sillä sipulin kuoriminen
>>>aiheuttaa kyyneleitä.
>>
>>Tämä stereotyyppinen näkemys voi myös olla pääsyy siihen miksi miehet
eivät
>>halua puhua. Kokeile joskus lähestyä asiaa toisinpäin: ajattele että
naiset
>>ovat sulkeutuneita ja miehet avoimia.
>
>Kun saisi naiset, jotka pääasiassa meitä miehiä kasvattavat,
>ymmärtämään sen. Naispäiväkoti-ihmisten suhtautuminen pojan ja tytön
>itkuun ovat hiukan pääsääntöisesti erilaiset: "Tuleppa Jukka katsomaan
>miten hieno traktori täällä on." Vastaavassa tilanteessa Sanna otetaan
>syliin ja häntä lohdutetaan.
Olen samaa mieltä siinä, että kasvattamalla saadan aikaiseksi
stereotyyppistä käytöstä.
Toisaalta tässäkin kappaleessa taas asetit naiset vastuuseen miesten
kasvatuksesta, joka on vähintään yhtä rajaavaa kuin em. kasvatuksellinen
eriarvoisuus.
Asenteita ei voi opettaa jumalansanana, minusta asenteet muuttuvat vain
oman kokemuksen kautta.
>>>Hyvä, että kirjoitit tästä.
>>>Tälle alueelle kirjoittaa moni sellainen, joka suorastaan odottaa
>>>mahdollisuutta työntää veitsensä mihin tahansa ivattavaan kohtaan. Sen
>>>nähtyään moni sellainen, jolla olisi jotakin helmiäistä tänne
>>>tuotavaksi, seuraa tällä tapahtuvia viiltelyjä kuori supussa.
>>
>>Minä en koe tätä näin.
>>Ne joilla on ollut rohkeutta toimia täällä rehellisesti ja aidosti ovat
>>myös saaneet rehellistä ja aitoa palautetta. Ammatillisissa kiistoissa
taas
>>on erilainen lähtökohta, ja tietyllä tavalla niissä myös puhutaan eri
>>tasolla: työn ammatillisuudesta, oikeutuksista, moraalista, etiikasta jne.
>>Monet ovat kirjoittaneet käännytyspuheenvuoroja ja niihin on mielestäni
>>täysi oikeuskin reagoida epäilevästi. Kuten jo sanoin tämä valittaminen ei
>>varmaankaan auta, semminkään kun tämä vie meidän energiamme aivan väärille
>>raiteille.
>
>Olen nähnyt niin monia tällaisia ivauksia. Lisäksi olen saanut hiukan
>sähköpostia sellaisilta, jotka eivät osallistu. He ovat sanoneet
>suoraan nimillä ne, joiden ivan kohteeksi he eivät halua joutua. Nämä
>nimetyt ovat olleet samoja, joiden ivaa olen itsekin havainnut.
>Siksi yllä oleva mielipiteeni.
En kiistä mielipidettäsi, enkä kiistä etteivätkö jotku ihmiset täällä
pommita toisia erittäin henkilökohtaisilla ilkeyksillä.
Kuitenkin useimmat osaavat käyttää salattuja lähettäjätietoja mikäli
haluavat asioista puhua. Ja aina on mahdollista käyttää ulkomaisia
anonpalveluita, joita vielä onneksi on runsainmitoin. Anonpalveluissa on
sekin hyvä puoli, että niiden tunnuksille voi lähettää suoraa postia. Tämä
ryhmä ei mielestäni ongelmia korostamalla muutu, vaan tulee keksiä keinoja
antaa aremmillekin ihmisille puheenvuoroja. Itse olisin valmis siihen, että
esim. omat tapauskertomukset tulisi saada kertoa täällä anonyymisti ilman,
että nostaisimme siitä mitään meteliä. Kannattaisin kuitenkin sitä, että ne
kerrottaisiin jonkin anonyymipalvelimen kautta senkin vuoksi, että
kirjoittaja voisi tämän palomuurin takaa puhua joutumatta kuitenkaan
häpeään normaalissa elämässään. Monillehan omasta mielenterveydestä (tai
jostain sen suuntaisesta) kertominen voi olla jopa tilanne, jonka riskit
ovat huomattavat niin työ- kuin perhe-elämässäkin.
>>>>Tämä kuitenkin riittää minulle ja on selvityksen vuoro. Nyt joku kysyy,
>>>>minkä ihmeen takia edes vaivaudun selittäämään.
>>
>>>Ennemminkin olisi syytä kysyä joiltakin muilta, minkä ihmeen takia he
>>>eivät vaivaudu selittämään.
>>
>>Kysyttäessä sinäkään et välttämättä vastaa, ja siihen on oltava muillakin
>>oikeus ilman moraalista paheksuntaa.
>
>Tällä alueella on muutamia henkilöitä, joiden käyttäytymisen
>perusteella olen valinnut kommentoimattomuuden ja vastaamattomuuden.
>
>Tarkoitin muun muassa sitä, että vaikka heiltä pyydetään selitystä, he
>vain jankuttavat jotakin aivan muuta.
Minä näkisin sinunkin toiminnassasi samanlaisuutta.
>Keskeytin kuitenkin taukoni, sillä asiaa virittäneenä taisin olla
>velvollinen vastaamaan vielä. Täytyyhän miehen seisoa
> .. sanojensa ja tekojensa takana.
Hymyilen sinulle pienen hetken pää vinossa :-)
>Olli
Aki Rovasalo
On Fri, 24 Jan 1997, Pörrö Törrönen wrote:
> Buberini perusteella voin sanoa, että tämä viesti riitti [...]
Jos muistelee taman palstan keskustelujen yleista tasoa, tuntuu
yllattavalta kohdata viittaus Buberiin. Hammastyttavaa. Mutta ilmeisesti
siita on vaikeampaa keskustella nain sahkoisesti.
-- Aki Rovasalo
Olavi Noronen
po...@online.tietokone.fi (Pörrö Törrönen) wrote:
>>Likaksi olet aika fiksu.
>
>Olikohan tämä sitä sarkasmia ????
Hyväntuulisesti kirjoitettu kommentti, pienellä huumorilla
höystettynä.
>>Ehdotinhan Sarillekin siirrännäiselintä
>>kunnioituksena miehekkäistä kirjoituksista. Noin ylileveänä
>>pikaotantana toteaisin, että naiset ovat mielestäni kirjoittaneet
>>tällä alueella paljon meitä kaks-punttisia inhimillisemmin.
>>Olen siis sukupuolierotteinen (vai miten se määritelmä menikään).
>
>Tiedän olevani tässä eri mieltä monien kanssa, mutta minusta on ollut myös
>hyvä että täälläkin tunteet välillä kuumenevat.
Kyllä olen omasta mielestäni aivan selvästi huomannut eron mies- ja
naiskirjoittajien välillä. Naiset eivät ole menneett sellaisiin
henkilökohtaisiin loukkauksiin, ilkeämieleisiin ivauksiin eivätkä
kirjoittaneet sellaisessa ylemmyydentunnossa kuin miehet. Miesten
itsetärkeys on on selvästi enemmän pyrkinyt toisen mitätöintiin
henkilökohtaisuuksiin menemisellä.
>En
>hyväksy suoraa ja henkilökohtaisuuksiin menevää loukkaamista, mutta
>asioissa pitää mielestäni voida puhua suoraan silloinkin kun kannat eroavat
>radikaalisti. Ja perustelua on aina oikeus pyytää, vaikka se joskus tuntuu
>kipeälle kun itse joutuu pommituksen kohteeksi.
>
Samaa mieltä.
>Jälkiviisautta, jälkiviisautta. Itseasiassa meikäläisen herkkyydellä
>varustettu homofobinen mies olisi varmaan räjähtänyt aiheesta vieläkin
>räväkämmin. :-)
Niin. En oikeastaan tarkoittanut räväkkyyttä. En osaa erityisemmin
määritellä, mikä siinä sen sai aikaan.
>Sitäpaitsi muistaakseni puhuit aiemmin toisella tapaa, sijoitit minua
>"pippelikastiin".
Niin. Olethan välillä kirjoittanut aika miehekkäitä kirjoituksia.
>>>2. SUKUPUOLELLA EI OLE MIELIPITEITÄ
>>>
>>>Sukupuoli ei juttele, me juttelemme.
>
>>Oletko varma?
>>Jos törmäät Arthur Janovin uuteen kirjaan Why We get Sick, How WeGet
>>Well, luepa sivulta 27, mitä Janov kirjoittaa joidenkin sellaisten
>>ihmisten kokemuksista, joille on tehty elinsiirto.
>
>Valitettavasti sinun kirjallisuusviitteittesi ja kirjaston
>kirjallisuuskäsityksen välillä tuntuu olevan ylisepääsemätön aukko.
>Viitsisitkö siteerata jotta voisin vastata tähän ?
Kirja on melko uusi.
"One woman who had a heart and lung transplant began to develop
strange cravings for beer and Chicken McNuggets. A little research
brought out the fact that the person who was the donor was 'addicted'
to both of these. This transplant patient also began dreaming about
things that were foreign to her; she dreamed about people who were
evidently known to the donor. She formed a group with other transplant
individuals who report similar results."
>>> Minun ajatukseni liittyvät
>>>pääasiallisesti siihen, mitä olen persoonana kokenut ja oppinut.
>
>>Milloin sinun mielestäsi oma persoonallisuutesi on syntynyt?
>
>Hyvä kysymys. (Ja taas näppis laulaa)
>Uskon, että persoonallisuuteni on ollut olemassa "aina" kun minäkin olen
>ollut olemassa.
Haluatko vastata kysymykseeni: milloin, kuinka kauan sitten,
olemassaolosi on alkanut?
>En aijo nyt kertoa kauhutarinoita lapsuudestani, sanon vain
>ettei se todellakaan ollut ihmisen elämää, eikä juurikaan antanut
>mahdollisuutta tulla omaksi itsekseni. Olin pikkuvanha lapsi jonka elämä
>sisälsi paljon ristiriitaisuuksia, ja omaan yksinäisyyteeni opin lukemaan.
>Sitä kautta elämääni tuli mukaan myös aikuisten (kirjailijoiden) ajatuksia,
>jotka varmaan vaikuttavat minussa osittain vieläkin. (Olen siis jossain
>määrin kasvattanut itse itseni kirjallisuudella).
>
>Se persoona, joka nyt olen, on oikeastaan kasvanut ja kehittynyt minun
>tahdostani. Muuttaessani kotoani 17-vuotiaana olin erittäin sekaisin ja
>palasina.
[...]
>Muutaman vuoden ajan kirjoitin parisen tuhatta sivua päiväkirjaa (Anais
>Niinin tapaan pedantisti), olin jopa niin järjestelmällinen
>itsetutkiskelussani, että kirjoittelin aihelistoja joista poimin aina
>juttuja käsittelyyn.
On mielenkiintoista nähdä, milloin mielenterveysammattilaiset
rohkaistuvat siinä määrin, että uskaltavat kirjoittaa kirjoissaan
itsestään edes tämänkin verran. Pidän edelleen lähes käsittämättömän
kaksinaamaisena sitä, että he eivät uskalla tarjota lukijoille
esierkkiä omasta selviytymisestään.
Kiitos sinulle.
> Sitä kautta tulin kartoittaneeksi niin lapsuuteni kuin
>persoonanikin,
Tarkoitit varmaankin osittaista kartoitusta.
> ja osittain tulin myös luoneeksi kuvan jota lähdin
>tavoittelemaan.
>
>Milloin persoonallisuuteni on siis syntynyt ?
[...]
>(Taisin vastata väärin ?)
Olen utelias näkemään vastauksesi.
>[...]
>>>Maailman jakaminen maskuliiniseen ja feminiiniseen on vain yksi tapa
>>>hankkia itselleen rajoittunut maailmankatsomus.
>
>>Juu. Kun menen esimerkiksi lavatansseihin, kohdistan tanssipartneria
>>etsiessäni vain siihen feminiiniseen katraaseen, joka seisoo
>>orkesterilavan vierellä.
>
>Kuten sanoin sukupuolinen kohteenvalinta ja ompelu ovat mielestäni täysin
>eri asioita.
Juu, pitää paikkansa. Vaikka en ole saanut vesiämpäriä ko. tavalla
ensimmäisellekään lauteelle, olen saanut Singeriä apuna käyttäen
vaihdettua vetoketjun takkiin.
>>>Minusta sukupuoleen
>>>liittyvät teot ovat seksuaaliseen viettiin liittyviä toimintoja, loput
>>>feminiinisen tai maskuliinisen määritteen saaneet toimet ovat lähinnä
>>>kulttuurin ihmisille antamia rajoja ja todennäköisyyksiä. Tavaroiden
>>>kantamista ei suoriteta sukupuolielimellä sen paremmin kuin
>>>siivoamistakaan,
>
>>Ai?! Ainakin minulle kerrottiin nuorena, että se on tosimies, joka vie
>>saunassa täysinäisen vesiämpärin ylimmälle lauteelle. Kyllä minun
>>käsittääkseni siinä kantaminen suoritettiin juuri sukupuolielimellä.
>
>Sukupuoli ei ole teko vaan fakta, siksi sitä ei tarvitse korostaa.
>
Juu. Joskus se näkyy 'korostuvan' ikäänkuin itsestään, ja siitä voi
seurata miellyttäviä tekoja.
>>Olet likka tässä aivan oikeassa.
>
>Kiukkuhiiri herää :
>Kuuleppa äijä. Jos tehdään niin että jätät tämän likattelun tai tytöttelyn
>pois näistä lauseista, sillä tällainen on pääsyy siihen, miksi vältin
>mainitsemasta sukupuoltani. Ei sukupuoleni tee minusta lasta !
Kuulehan pimu. Ei äijä, ukko tai vanhus tee minusta kalkkista.
>Kiukkuhiiri nukahtaa: zzzzzz
Minäkin kiukustuin nuorena paljon enemmän kuin nykyisin.
Elämänkokemukset yleensä hiukkasen tasoittavat.
>>Moni kova kundi tuo täällä esille
>>rajujakin mielipiteitä, mutta ei avaisi sanaista arkkuaan kipeitten
>>asioiden edessä.
>
>Kenenkään ei mielestäni ole pakko puhua henkilökohtaisista traumoistaan
>täällä, minusta on turha arvostella ihmisiä siitä, ettei heillä ole
>rohkeutta / halua / mielenkiintoa avata sydäntään meille.
Heillä on kuitenkin rohkeutta ronkkia ilkeämielisyydellä teroitetulla
tikarilla toisten simpukoita. Siksi heidän kohdallaan arvostelu on
mielestäni paikallaan.
>>>Siihen olen nimenomaan pyrkinyt: olemaan aito täälläkin.
>>>Kuitenkin aika harva meistä tunnistaisi toisiamme arkisissa askareissa:
>>>kuorimassa sipuleita,
>
>>Jorge Rosner, Moira Canes & Lisbeth Trier-Rosner: Peeling The Onion.
>>Gestalt Institute of Toronto 1987.
>
>????
Se on mainio opas sipulien kuorintaan.
>>Olet tehnyt oikein miehen työn avaamalla sipuliasi toisten nähtäväksi.
>>Yleensä miehet eivät kuori omaa sipuliaan, sillä sipulin kuoriminen
>>aiheuttaa kyyneleitä.
>
>Tämä stereotyyppinen näkemys voi myös olla pääsyy siihen miksi miehet eivät
>halua puhua. Kokeile joskus lähestyä asiaa toisinpäin: ajattele että naiset
>ovat sulkeutuneita ja miehet avoimia.
Kun saisi naiset, jotka pääasiassa meitä miehiä kasvattavat,
ymmärtämään sen. Naispäiväkoti-ihmisten suhtautuminen pojan ja tytön
itkuun ovat hiukan pääsääntöisesti erilaiset: "Tuleppa Jukka katsomaan
miten hieno traktori täällä on." Vastaavassa tilanteessa Sanna otetaan
syliin ja häntä lohdutetaan.
>>Hyvä, että kirjoitit tästä.
>>Tälle alueelle kirjoittaa moni sellainen, joka suorastaan odottaa
>>mahdollisuutta työntää veitsensä mihin tahansa ivattavaan kohtaan. Sen
>>nähtyään moni sellainen, jolla olisi jotakin helmiäistä tänne
>>tuotavaksi, seuraa tällä tapahtuvia viiltelyjä kuori supussa.
>
>Minä en koe tätä näin.
>Ne joilla on ollut rohkeutta toimia täällä rehellisesti ja aidosti ovat
>myös saaneet rehellistä ja aitoa palautetta. Ammatillisissa kiistoissa taas
>on erilainen lähtökohta, ja tietyllä tavalla niissä myös puhutaan eri
>tasolla: työn ammatillisuudesta, oikeutuksista, moraalista, etiikasta jne.
>Monet ovat kirjoittaneet käännytyspuheenvuoroja ja niihin on mielestäni
>täysi oikeuskin reagoida epäilevästi. Kuten jo sanoin tämä valittaminen ei
>varmaankaan auta, semminkään kun tämä vie meidän energiamme aivan väärille
>raiteille.
Olen nähnyt niin monia tällaisia ivauksia. Lisäksi olen saanut hiukan
sähköpostia sellaisilta, jotka eivät osallistu. He ovat sanoneet
suoraan nimillä ne, joiden ivan kohteeksi he eivät halua joutua. Nämä
nimetyt ovat olleet samoja, joiden ivaa olen itsekin havainnut.
Siksi yllä oleva mielipiteeni.
>
>[...]
>>>Tämä kuitenkin riittää minulle ja on selvityksen vuoro. Nyt joku kysyy,
>>>minkä ihmeen takia edes vaivaudun selittäämään.
>
>>Ennemminkin olisi syytä kysyä joiltakin muilta, minkä ihmeen takia he
>>eivät vaivaudu selittämään.
>
>Kysyttäessä sinäkään et välttämättä vastaa, ja siihen on oltava muillakin
>oikeus ilman moraalista paheksuntaa.
Tällä alueella on muutamia henkilöitä, joiden käyttäytymisen
perusteella olen valinnut kommentoimattomuuden ja vastaamattomuuden.
Tarkoitin muun muassa sitä, että vaikka heiltä pyydetään selitystä, he
vain jankuttavat jotakin aivan muuta.
>>P.S. Painelen takaisin tauolle.
>
>Verbaalikko minussa naurahti ja sanoi "rest in peace".
Keskeytin kuitenkin taukoni, sillä asiaa virittäneenä taisin olla
velvollinen vastaamaan vielä. Täytyyhän miehen seisoa
.. sanojensa ja tekojensa takana.
Olli
Olavi Noronen, terapeutti
Sähköposti: scor...@pp.kolumbus.fi
http://www.weppi.fi/scorpitos/ (Päivitetty 22.1)
Hannele Hakala
Olavi Noronen kirjoitti:
>Kyllä olen omasta mielestäni aivan selvästi huomannut eron mies- ja
>naiskirjoittajien välillä. Naiset eivät ole menneett sellaisiin
>henkilökohtaisiin loukkauksiin, ilkeämieleisiin ivauksiin eivätkä
>kirjoittaneet sellaisessa ylemmyydentunnossa kuin miehet. Miesten
>itsetärkeys on on selvästi enemmän pyrkinyt toisen mitätöintiin
>henkilökohtaisuuksiin menemisellä.
Luitko itsesi tässä yhteydessä mies- vai naiskirjoittajiin :->?
Omien "tutkimusteni" perusteella olen ollut huomaavinani, että "niin
metsä vastaa, kuin sinne huudetaan". Kun itse esittää asiat kärjekkäästi
ja musta-valkoisesti, niin vastaukset ovat luultavasti samanmoiset.
Samoin jos omassa viestissä on vaikkapa rivien välistä luettavissa
ylenkatsetta, niin melko varmasti joku sen hoksaa ja ärähtää. Aina
ei itse edes tajua, että omaan viestiin on kätkeytynyt joitain
ärsyttäviä
piiloviestejä.
Tuskinpa täällä psyk.-alueella ollaan sen ilkeämpiä kuin muuallakaan.
Jonkinlaista "tuttuus"-rasitetta olen ollut täällä kuitenkin
huomaavinani.
Eli samat ihmiset ovat keskustelleet samat aiheet läpi monta kertaa
samoin argumentein. Ja lopulta nämä keskustelut lukkiutuvat samaan
kohtaan. Ja kun tämä tapahtuu tarpeeksi monta kertaa, keskustelukump-
panit väsähtävät, ärsyyntyvät, ja sitten jo alkaakin sadella iskuja vyön
alle. Muunkinlaisia ratkaisumalleja varmasti löytyy, jos niitä vakavasti
lähdetään hakemaan.
Hannele Hakala
Olavi Noronen
po...@online.tietokone.fi (Pörrö Törrönen) wrote:
>En kuitenkaan ole sitä mieltä, että naiset olisivat yhtään sen vähempää
>henkilökohtaisuuksiin meneviä kuin miehet, vaikka täällä liikkuvat naiset
>ovatkin käyttäytyneet ehkä paremmin.
Näin tuppaa olemaan yleisillä sotatantereilla. Usein saan kuulla
siitä, että esimerkiksi naisvaltaisilla työpaikoilla naiset ovat
ilkeämpiä toisiaan kohtaan kuin vastaavasti miehet toisilleen
miesvaltaisilla työpaikoilla.
>Se, että näkee unia luovuttajan elämästä ei välttämättä myöskään ole
>mielestäni mitenkään yliluonnollista tms. vaan selittynee ihan
>keittiöpsykologialla: luovuttaja pelasti tämän naisen hengen ja sitämyötä
>muuttui erittäin tärkeäksi ihmiseksi tämän naisen elämässä.
Niin. En todellakaan tiedä kuinka paikkansa pitävistä unista on kyse.
>Missään osassa tämä kertomus ei mielestäni puhu siitä, että sukupuoli
>erityisesti keskustelisi. Vaikka uskoisin tämän tarinan täydelliseen
>aitouteen, ei tämä mielestäni todista sukupuolesta vielä mitään.
>Miesluovuttaja tuskin veteli ko. ruoka-aineita sukupuolensa takia, eiköhän
>se ollut myös elämäntapajuttu. Vai väitätkö etteivät naiset juo kaljaa ja
>syö kananugetteja intohimoisesti ?
Kaljaa näkyvät juovan. Kananugeteista en tiedä edes sen vertaa, miltä
ne näyttävät.
>>>>> Minun ajatukseni liittyvät
>>>>>pääasiallisesti siihen, mitä olen persoonana kokenut ja oppinut.
>>>
>>>>Milloin sinun mielestäsi oma persoonallisuutesi on syntynyt?
>>>
>>>Hyvä kysymys. (Ja taas näppis laulaa)
>>>Uskon, että persoonallisuuteni on ollut olemassa "aina" kun minäkin olen
>>>ollut olemassa.
>
>>Haluatko vastata kysymykseeni: milloin, kuinka kauan sitten,
>>olemassaolosi on alkanut?
>
>Vastasin siihen parhaani mukaan, en meinaan ole ratkaissut vielä elämän ja
>maailmankaikkeuden ongelmallisuutta ja sitä mukaa oman olemukseni
>alkuperää. Minua kiehtoo ajatus sielunvaelluksesta, mutta toisaalta siihen
>liittyy mielestäni usein myös aika surullista korvikkeiden hakua oman
>elämän tyhjyyteen & merkityksettömyyteen. Toisaalta taas psykologia puhuu
>lapsen persoonan kehittyvän lapseen hiljalleen ensimmäisten elinvuosien
>aikana, siihenkään en täysin varauksettomasti usko. En siis pysty
>määrittämään persoonallisuuteni syntyaikaa, joten selvitin koska otin sen
>täysipainoisesti käyttöön :-)
>
>Haet takaa mitä ?
Hain takaa käsitystäsi tai kokemustasi. Et tainnut vastata, mihin
alkusi asetat. En ainakaan saanut sellaista näkyviin kirjoituksestasi.
> Koska sinun persoonallisuutesi on syntynyt ?
Nykyinen psyykkinen ja emotionaalinen persoonallisuuteni on vahvasti
muovautunut syntymässä ja 2-4 sen jälkeisenä vuotena. Kokemukseni
mukaan minussa on useita erilaisia "tasoja". Eräänlainen yksilöllinen
olemassaoloni on alkanut _hyvin_ kauan sitten: 10000 vuotta ei riitä.
>>On mielenkiintoista nähdä, milloin mielenterveysammattilaiset
>>rohkaistuvat siinä määrin, että uskaltavat kirjoittaa kirjoissaan
>>itsestään edes tämänkin verran. Pidän edelleen lähes käsittämättömän
>>kaksinaamaisena sitä, että he eivät uskalla tarjota lukijoille
>>esierkkiä omasta selviytymisestään.
>>Kiitos sinulle.
>
>Tämä ei ollut selviytymistarinani vaan tarinani.
En kokenutkaan sitä sinun "selviytymistarinanasi". Johdattelin vain
asiaa siitä tuonne ammatilliselle puolelle.
> Mikään ihme ei ole selvitä
>ongelmista, pidän sitä erittäin todennäköisenä.
Monille ihmisille se on suunnaton taakka. Joillekin selviämätön.
>Kauneimmissakin
>elämänkohtaloissa on jotain vaikeaa ja rumaa, itselläni kaikkein pahin
>tuntuu kuitenkin kasautuneen tuonne alkupuolelle.
>
>Jokainen toimii tässäkin omista lähtökohdistaan käsin. En minä tässä
>paljastanut mitään sellaista, jolla minua oikeasti voisi loukata.
>Psykologian ammattilaisilla taas on tapana nälviä toistensa tekemisiä
>hyvinkin raa´asti, monesti olen kuullut kuinka psykologian alan työntekijät
>setvivät seläntakana toistensa ammattitaitoa kommentein "sehän on
>alkoholistin lapsi ja sen kyllä näkee".
Tiedän asiasta jotakin. Olen muun muassa kuullut, mitä minusta on
kerrottu ja kommentoitu.
>Minusta kyse ei ole rohkeudesta
>vaan valinnasta.
Usein valinnat ovat kipeitä. Kivun kohtaamiseen tarvitaan rohkeutta.
Rohkeus ei ole pelkäämättömyyttä, vaan pelon kera toimimista.
>Mitään ihmeellistä tai erityisen henkilökohtaista ei siinä
>ole, että elämään mahtuu ongelmia. Kaikilla niitä on, kokoajan, eikä niistä
>välttämättä tarvitse puhua aina.
Ehkä ymmärsit, etten tarkoittanut "aina puhumista".
>Tämä sattui olemaan ainoa oikea vastaus
>minulta sinun kysymykseesi, toisissa yhteyksissä tuskin olisin edes tästä
>mitään maininnut.
>
>Kun ihminen kirjoittaa omaa psykologian teosta hän yleensä pyrkii pyörimään
>valitsemansa teeman ympärillä. On ymmärrettävää, että omaa elämäntarinaa ei
>välttämättä kirjoiteta esille silloin, jos todistellaan omaa näkökantaa
>esim. skitsofreniasta. Mielestäni ne psykologit jotka ovat kirjoittaneet
>lapsuuteen liittyvistä asioista ovat monesti käyttäneet omaa elämäänsä
>esimerkkinä. Psykologian alan teoksen tehtävänä ei kuitenkaan ole toimia
>pelkästään anekdoottikokoelmana. Kaunokirjallisuuden puolella taas aiheesta
>on kirjoitettu hyvinkin tunnustuksellisia tarinoita, osa muistelma-
>etiketillä, osa roomaaneina.
Tämä esille tuomasi voi olla yksi näkökanta. Psykiatri Brian L.
Weissillä on toisenlainen:
"Medical school and residency at Yale University further crystallized
this scientific method. My research thesis was on brain chemistry and
the role of neurotransmitters, which are chemical messengers in the
brain tissue.
I joined the new breed of biological psychiatrists, those merging
the traditional psychiatric theories and techniques with the new
science of brain chemistry. I wrote many scientific papers, lectured
at local and national conferences, and became quite a hotshot in my
field. I was a bit obsessive, intence and inflexible, but these were
useful traits in a physician. I felt totally prepared to treat any
person who walked into my office for therapy.
[...]
People were almost uniformly afraid that, by sharing their
experiences, others, even their own families and therapists, would
consider them odd or strange.
[...]
And the more highly trained are the most reluctant to share.
[...]
I understood why these highly trained professionlas remained in the
closet. I was one of them. We could not deny our own experiences and
senses. Yet our training was in many diametrically opposite to the
information, experiences, and beliefs we had accumalated. So we
remained quiet."
Eräs henkilö kirjoitti minulle:
"Oli
I will probably post to the forum and have in the past about my
trauma/therapist issues. I like, you still am processing much. Though
I am almost 42 (feb 11) my children are young 11 and 12 yet in the
last year I have begun to explain my past in a very age oriented and
not to scare but psychologically educate them- way. I do so because
although I have been counseling and in 92 back for masters and now
PhD, I have also been extensively involved with therapy, have had
hospitalizations, etc. I am DID but manifest in the less dramatic way
and have co-consciousness with what I know. My supervisors, advisors
are all aware and we are constantly ascertaining the ethical quality
of my work....for reasons known and unknown my therapy rooms (with
clients) seem protected from triggering, etc. But I often pay for it
afterwards..........
[...]
You may post this to forum if you want, but i personally wanted to let
you know!!!!!!!!!"
Myöhemmin hän jatkoi:
"Olie.......this is a bit long and maybe too open but......
Your posts have always moved me and I know there are books out there
somewhere. As a writer, William Styron wrote one about his fall into
depression, suicidiality. I think it is called out of darkness. I will
check.[...]"
Olen saanut kirjan. En kuitenkaan ole vielä lukenut sitä: William
Styron: Darkness Visible. A Memoir of Madness. Vintage Books 1992.
>>>(Taisin vastata väärin ?)
>
>>Olen utelias näkemään vastauksesi.
>
>Niin minäkin sinun.
Kuten näit, vastasin tuolla yllä.
>>>>Olet likka tässä aivan oikeassa.
>>>
>>>Kiukkuhiiri herää :
>>>Kuuleppa äijä. Jos tehdään niin että jätät tämän likattelun tai tytöttelyn
>>>pois näistä lauseista, sillä tällainen on pääsyy siihen, miksi vältin
>>>mainitsemasta sukupuoltani. Ei sukupuoleni tee minusta lasta !
>
>>Kuulehan pimu. Ei äijä, ukko tai vanhus tee minusta kalkkista.
>
>Niipä niin. Mutta ärsyttävää se on, eikö ?
Ei se minusta ainakaan tässä yhteydessä herättänyt hitustakaan
ärsytystä. Koin mukavan lempeää hyväntuulisuutta. Ei mitään
ylemmyydentuntoista, vaan humoristista.
> Silti väitän että useimmat tämän foorumin
>ihmisistä osaavat käyttäytyä erittäin hyvin ja pitäytyvät melkoisen
>vähäisessä henkilöönkäyvässä piikittelyssä vaikka asiasta tulevatkin
>torailleeksi.
Olen samaa mieltä.
>En kiistä mielipidettäsi, enkä kiistä etteivätkö jotku ihmiset täällä
>pommita toisia erittäin henkilökohtaisilla ilkeyksillä.
>Kuitenkin useimmat osaavat käyttää salattuja lähettäjätietoja mikäli
>haluavat asioista puhua. Ja aina on mahdollista käyttää ulkomaisia
>anonpalveluita, joita vielä onneksi on runsainmitoin. Anonpalveluissa on
>sekin hyvä puoli, että niiden tunnuksille voi lähettää suoraa postia. Tämä
>ryhmä ei mielestäni ongelmia korostamalla muutu, vaan tulee keksiä keinoja
>antaa aremmillekin ihmisille puheenvuoroja. Itse olisin valmis siihen, että
>esim. omat tapauskertomukset tulisi saada kertoa täällä anonyymisti ilman,
>että nostaisimme siitä mitään meteliä. Kannattaisin kuitenkin sitä, että ne
>kerrottaisiin jonkin anonyymipalvelimen kautta senkin vuoksi, että
>kirjoittaja voisi tämän palomuurin takaa puhua joutumatta kuitenkaan
>häpeään normaalissa elämässään. Monillehan omasta mielenterveydestä (tai
>jostain sen suuntaisesta) kertominen voi olla jopa tilanne, jonka riskit
>ovat huomattavat niin työ- kuin perhe-elämässäkin.
Ehdotuksesi on Stetsonin noston arvoinen. Voisitko sinä tai joku muu
tuoda alueelle ohjeet siitä, miten joku voisi halutessaan
anonyymipalvelimen kautta lähettää oman tapauskertomuksensa?
>>Tarkoitin muun muassa sitä, että vaikka heiltä pyydetään selitystä, he
>>vain jankuttavat jotakin aivan muuta.
>
>Minä näkisin sinunkin toiminnassasi samanlaisuutta.
Olen varmaan joissakin tilanteissa niinkin tehnyt.
>Hymyilen sinulle pienen hetken pää vinossa :-)
Se on sellainen viehettävän naisellinen tapa. Kirjoitan tämän
hymyillen pää suorassa =8-)
Olli
P.S. Ethän mahdollisessa kommentissasi esitä kysymyksiä. Tai varaudu
ainakin vastausviiveeseen, sillä liukenen nyt hoitamaan muita
viiveitä.
Pörrö Törrönen
scor...@pp.kolumbus.fi (Olavi Noronen) wrote:
po...@online.tietokone.fi (Pörrö Törrönen) wrote:
>> Vai väitätkö etteivät naiset juo kaljaa ja
>>syö kananugetteja intohimoisesti ?
>Kaljaa näkyvät juovan. Kananugeteista en tiedä edes sen vertaa, miltä
>ne näyttävät.
Niitä saa monista pikaruokapaikoista, esim. Carrolsilta. Hesestä en ole
varma, mutta Heseen kannattaa aina tehdä retki jo sipulirenkaiden vuoksi...
>> Koska sinun persoonallisuutesi on syntynyt ?
>Nykyinen psyykkinen ja emotionaalinen persoonallisuuteni on vahvasti
>muovautunut syntymässä ja 2-4 sen jälkeisenä vuotena. Kokemukseni
>mukaan minussa on useita erilaisia "tasoja". Eräänlainen yksilöllinen
>olemassaoloni on alkanut _hyvin_ kauan sitten: 10000 vuotta ei riitä.
Psyykkisen ja emotionaalisen persoonallisuuteni kohdalla olen osittain
samaa mieltä. Perheteknisistä syistä johtuen en kuitenkaan todellakaan voi
uskoa itse olevani kovin väkevästi kasvatuksen tulos, mutta tämä tietenkin
on osittain myös uskomusjuttu. Mitä taas tulee entisiin elämiin, niin sanon
mielummin etten usko niihin, vaikkakin toisinaan haaveen tasolla mielelläni
huvittelen aiheella. Entisen elämän käsite on mielestäni sinäänsä hankala,
että siihen löytyy todella hyviä psykologisia tarpeita, joiden uskon
vaikuttavan arviointikykyyn. Toisaalta taas peruskysymys varmasti on se,
ovatko nämä tarpeet jollain tasolla kaipuuta entiseen elämään. Minä en usko
siihen, siksi kantani tähän on vähintäänkin skeptinen. En kuitenkaan sulje
tätä mahdollisuutta pois, vaikka en siihen uskokaan itse. Ja ainakin
monille on tehnyt minäkuvalle erittäin hyvää kuvitella olleensa esim.
kasveillaparantajia entisessä elämässään. Eräs minulle hyvin rakas ihminen
uskoo nykyään siihen, että hän on ollut noita 1300 luvulla jossain
keskieuroopassa, ja ainakin hänen kohdallaan tämä uskomus on tuonut paljon
enemmän sallivuutta suhteessa hänen omaan käytökseensä.
>> Mikään ihme ei ole selvitä
>>ongelmista, pidän sitä erittäin todennäköisenä.
>Monille ihmisille se on suunnaton taakka. Joillekin selviämätön.
En sanonut etteivät ongelmat ole taakka, jopa mahdottomaltakin tuntuva.
Uskon ihmisen sitkeyteen ja sisäiseen voimaan, ja suurin teko mitä
ihmiselle voi tehdä on antaa hänelle mahdollisuus uskoa itse itseensä.
...
>Olen saanut kirjan. En kuitenkaan ole vielä lukenut sitä: William
>Styron: Darkness Visible. A Memoir of Madness. Vintage Books 1992.
Olen lukenut kyseisen kirjan suomeksi, se löytyi romaanien keskeltä. Kirja
on erittäin hyvä kuvaus siitä, miltä mielen hajoaminen tuntuu sisältäpäin.
En valitettavasti muista kirjan suomenkielistä nimeä, mutta suosittelen
sitä itse lämpimästi.
....
>>En kiistä mielipidettäsi, enkä kiistä etteivätkö jotku ihmiset täällä
>>pommita toisia erittäin henkilökohtaisilla ilkeyksillä.
>>Kuitenkin useimmat osaavat käyttää salattuja lähettäjätietoja mikäli
>>haluavat asioista puhua. Ja aina on mahdollista käyttää ulkomaisia
>>anonpalveluita, joita vielä onneksi on runsainmitoin. Anonpalveluissa on
>>sekin hyvä puoli, että niiden tunnuksille voi lähettää suoraa postia. Tämä
>>ryhmä ei mielestäni ongelmia korostamalla muutu, vaan tulee keksiä keinoja
>>antaa aremmillekin ihmisille puheenvuoroja. Itse olisin valmis siihen,
että
>>esim. omat tapauskertomukset tulisi saada kertoa täällä anonyymisti ilman,
>>että nostaisimme siitä mitään meteliä. Kannattaisin kuitenkin sitä, että
ne
>>kerrottaisiin jonkin anonyymipalvelimen kautta senkin vuoksi, että
>>kirjoittaja voisi tämän palomuurin takaa puhua joutumatta kuitenkaan
>>häpeään normaalissa elämässään. Monillehan omasta mielenterveydestä
>>(tai jostain sen suuntaisesta) kertominen voi olla jopa tilanne, jonka
riskit
>>ovat huomattavat niin työ- kuin perhe-elämässäkin.
>Ehdotuksesi on Stetsonin noston arvoinen. Voisitko sinä tai joku muu
>tuoda alueelle ohjeet siitä, miten joku voisi halutessaan
>anonyymipalvelimen kautta lähettää oman tapauskertomuksensa?
Jos joku ehtii ensin en ollenkaan pahastu. Muutoin koetan kaivella niitä
tuolta jostain...
Olavi Noronen
Kirjoitin:
>>Kyllä olen omasta mielestäni aivan selvästi huomannut eron mies- ja
>>naiskirjoittajien välillä. Naiset eivät ole menneett sellaisiin
>>henkilökohtaisiin loukkauksiin, ilkeämieleisiin ivauksiin eivätkä
>>kirjoittaneet sellaisessa ylemmyydentunnossa kuin miehet. Miesten
>>itsetärkeys on on selvästi enemmän pyrkinyt toisen mitätöintiin
>>henkilökohtaisuuksiin menemisellä.
Hannele Hakala <hannele...@pp.kolumbus.fi> wrote:
>Luitko itsesi tässä yhteydessä mies- vai naiskirjoittajiin :->?
>
>Omien "tutkimusteni" perusteella olen ollut huomaavinani, että "niin
>metsä vastaa, kuin sinne huudetaan". Kun itse esittää asiat kärjekkäästi
>ja musta-valkoisesti, niin vastaukset ovat luultavasti samanmoiset.
Juu. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, minua möykytettiin tällä
keskustelualueella jo ennen kuin olin edes omistanut
Internet-yhteyttä. Ilmestyttyäni sitten tänne sitä möykytystä alkoi
tulla täysilaidallisesti. Heittelin alkuun takaisin. Kun se ei
vaikuttanut mitään, käärin purjeita hieman kasaan. Myöhemmin käärin
niitä vieläkin.
>Tuskinpa täällä psyk.-alueella ollaan sen ilkeämpiä kuin muuallakaan.
Eipä. Kokemuksesta voin sanoa, että keskustelut ovat hedelmällisempiä
sellaisilla alueilla, joissa ilkeyksiä ei käytetä eikä sallita.
> Muunkinlaisia ratkaisumalleja varmasti löytyy, jos niitä vakavasti
>lähdetään hakemaan.
Itsestähän ne muutokset taitavat lähteä.
Lähden nyt toistaiseksi muualle - ettei ainakaan minua voi vähään
aikaan syyttää metsässä kuuluvista huudoista =8-)
Daniel Nylund
Aki Rovasalo <arov...@cc.helsinki.fi> wrote in article
<Pine.SOL.3.91.970125...@kruuna.Helsinki.FI>...
Oletko innostunut Buberista?
Haluaisitko jatkaa keskustelua aiheesta?
Minulla on sellainen käsitys että Buber ei ole Suomessa kovin tunnettu.
Kierkegaardilla on ollut tehokkaat puoelstapuhujansa ja esiintuojansa
(Torsti Lehtinen, Heidi Liehu, Saarinen jne), mutta Buberin teoksista on
käännetty vain yksi ja sitäkään eiole myyty kuin vajaa kaksituhatta.
Olisin kiinnostunut tietämään mistä tahansa Buberiin liittyvästä
Suomalaisesta materiaalista. Kuulin että Tampereella olisi julkaistu jotain
hoitotieteisiin liittyvä, joka pohjautuisi Buberin minä-sinä suhteeseen ja
todellisen kohtaamisen ajatukseen, en ole vielä saanut aineistoa.
Itse kirjoitin Buberin innoittamana vasta tutkielman terapiasta ja
parantavasta kohtaamisesta, tutkiskellen lähinnä epäkohtaamista ja
kohtaamista terapiatyöskentelyssä ja ihmisten auttamisessa yleensäkin
(omaksuatnne, lähetän ilmaiseksi jos joku on kiinnostunut). Olen
kiinnostunut kehittelemään teemaa eteenpäin, mutta sitä varten minun
pitäisi perehtyä paremmin suomalaiseen materiaaliin. Itse luen pääasiassa
englanninkielistä kirjallisuutta.
Mitä tulee tämän alueen keskustelukulttuuriin, en voi sanoa kovinkaan
paljon. Olen lukenut melkko tarkkaan läpi kaikki viestit parin kuukauden
ajalta ja jankuttamiseltahan monet teeman käsittelyt ovat tuntuneet, mutta
on ollut muutakin.
Tuskin Buberin peräänkuuluttama kohtaava dialogi on tällaisella foorumilla
edes mahdollinen, mutta kaitpa sen hengelle voisi yrittää olla uskollinen.
"Syntymän ja kuoleman välinen hauras elämä voi silti olla suuri täyttymys –
jos se on elämää dialogissa.
Dialogissa eläminen ei välttämättä merkitse sitä, että seurustelet
mahdollisimman monen ihmisen kanssa, vaan sitä, että oikeasti seurustelet
niiden kanssa, joiden kanssa olet tekemisissä.
Ei voi tuottaa todellista dialogia. Voi vain olla valmis siihen."
Martin Buber
Minusta sanat ovat alusta lähtien ojennettuja käsiä, kosketusta ja yhteyttä
etsiviä sormia. Ihmisen ensimmäiset sanat pitävät sisällään intohimoisen
toivon tulla kuulluksi.
Kieli sai alkunsa kontaktinhalusta. Yksinpuhelu alkoi vasta sitten, kun
dialogi hajosi monologiksi.
Kuuro monologi on arjesta niin tuttua, mutta tällä verkossa sen surullinen
ja yksinäinen olemus jotenkin pelkistyy, niin että sen huomaa nimenomaan
monologiksi.
Daniel Nylund
Pörrö Törrönen
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
>Aki Rovasalo <arov...@cc.helsinki.fi> wrote in article
><Pine.SOL.3.91.970125...@kruuna.Helsinki.FI>...
>>
>>
>> On Fri, 24 Jan 1997, Pörrö Törrönen wrote:
>>
>> > Buberini perusteella voin sanoa, että tämä viesti riitti [...]
>>
>> Jos muistelee taman palstan keskustelujen yleista tasoa, tuntuu
>> yllattavalta kohdata viittaus Buberiin. Hammastyttavaa. Mutta ilmeisesti
>> siita on vaikeampaa keskustella nain sahkoisesti.
>>
>> -- Aki Rovasalo
>>
>Oletko innostunut Buberista?
>Haluaisitko jatkaa keskustelua aiheesta?
>Minulla on sellainen käsitys että Buber ei ole Suomessa kovin tunnettu.
>Kierkegaardilla on ollut tehokkaat puoelstapuhujansa ja esiintuojansa
>(Torsti Lehtinen, Heidi Liehu, Saarinen jne), mutta Buberin teoksista on
>käännetty vain yksi ja sitäkään eiole myyty kuin vajaa kaksituhatta.
>Olisin kiinnostunut tietämään mistä tahansa Buberiin liittyvästä
>Suomalaisesta materiaalista.
Kaunokirjallisuuden, etenkin runouden, puolelta löytyy useampiakin Buberin
ajatusmaailmaan lähemmin tutustuneita. Eniten Buberia tuotannossaan
hyväksikäyttänyt lienee Otonkoski, mutta muitakin löytyy, esim.
Katajavuorella on muutamia mielenkiintoisia minä-sinä kehitelmiä. Jyrki
Kiiskinen tuntee Buberin myös ja on viitannut tähän monesti pitäessään
luentoja kirjallisuudesta. Koskelaisella on kuulema joitain selkeästi
Buberiin perustuvia runoja (kuulopuhetta, tätä en voi varmistaa). Voidaan
raa´asti sanoa, että koko tämä ryhmä, joka vaikuttaa mm. elävien
runoilijoiden seurassa on kovinkin kiintynyt niin Buberin ajatus- kuin
kieli- pohjaiseen filosofiaan.
>Kuulin että Tampereella olisi julkaistu jotain
>hoitotieteisiin liittyvä, joka pohjautuisi Buberin minä-sinä suhteeseen ja
>todellisen kohtaamisen ajatukseen, en ole vielä saanut aineistoa.
>Itse kirjoitin Buberin innoittamana vasta tutkielman terapiasta ja
>parantavasta kohtaamisesta, tutkiskellen lähinnä epäkohtaamista ja
>kohtaamista terapiatyöskentelyssä ja ihmisten auttamisessa yleensäkin
>(omaksuatnne, lähetän ilmaiseksi jos joku on kiinnostunut).
Ilmottaudun heti ! Buber on vaikuttanut omaan kirjoittamiseeni
radikaalisti, ja selkiyttänyt montaa sellaista ajatusta joka minulla on jo
pitkään ollut: että ihmisiä ei voi löytää olematta heille ensin ihminen.
>Olen
>kiinnostunut kehittelemään teemaa eteenpäin, mutta sitä varten minun
>pitäisi perehtyä paremmin suomalaiseen materiaaliin. Itse luen pääasiassa
>englanninkielistä kirjallisuutta.
Buberin minä- sinä aihe on ainakin noussut useissa yhteyksissä esiin
kirjallisuuslehdissä, Nuoressa Voimassa siitä on muistaakseni ollut
mainintoja jo heti ilmestymisen jälkeen. Ainakin kirja ilmestyessään
herätti melkoista kohua, joten kannattaa kysyä kirjastosta vanhoja lehtiä.
>Mitä tulee tämän alueen keskustelukulttuuriin, en voi sanoa kovinkaan
>paljon. Olen lukenut melkko tarkkaan läpi kaikki viestit parin kuukauden
>ajalta ja jankuttamiseltahan monet teeman käsittelyt ovat tuntuneet, mutta
>on ollut muutakin.
>Tuskin Buberin peräänkuuluttama kohtaava dialogi on tällaisella foorumilla
>edes mahdollinen, mutta kaitpa sen hengelle voisi yrittää olla uskollinen.
>"Syntymän ja kuoleman välinen hauras elämä voi silti olla suuri täyttymys –
>jos se on elämää dialogissa.
>Dialogissa eläminen ei välttämättä merkitse sitä, että seurustelet
>mahdollisimman monen ihmisen kanssa, vaan sitä, että oikeasti seurustelet
>niiden kanssa, joiden kanssa olet tekemisissä.
>Ei voi tuottaa todellista dialogia. Voi vain olla valmis siihen."
>Martin Buber
Dialogi on kirjaimellisesti vuoropuhelua, jossa kontakti syntyy
kuuntelemisen ja puhumisen välisestä aaltoliikkeestä. On yritettävä myös
kuulla eikä aina vain puhua, ja joskus se unohtuu näissä loputtomissa
mielipiteiden taistoissa.
>Minusta sanat ovat alusta lähtien ojennettuja käsiä, kosketusta ja yhteyttä
>etsiviä sormia. Ihmisen ensimmäiset sanat pitävät sisällään intohimoisen
>toivon tulla kuulluksi.
Ystäväni sanoi kerran, että on surullista kun hänen elämänkumppaninsa
jököttää kuoressaan eikä suostu puhumaan. Samaan syssyyn hän lisäsi
erittäin osuvan lauseen: "halusi tai ei, se nyt vain on ainoa kieli jolla
me voimme välittää toisillemme ajatuksia, kyllä niitä tunteita voi
katseinkin vaihtaa."
>Kieli sai alkunsa kontaktinhalusta. Yksinpuhelu alkoi vasta sitten, kun
>dialogi hajosi monologiksi.
Minä olen joskus miettinyt tätä kristinuskoa. Raamattuhan alkaa "Alussa oli
Sana..." Minä en koskaan pääse sen pidemmälle miettimättä, mikä mahtoi olla
tämä sana. Ja mitä se tarkoitti. Joskus huvittelin ajatuksella, että alussa
olisi todella ollut vain yksi kaiken kattava sana, johon tämä luoja olisi
kyllästynyt ja kommunikaation halusta sitten tehnyt sanasta lihaa ja
lihasta sanoja...
>Kuuro monologi on arjesta niin tuttua, mutta tällä verkossa sen surullinen
>ja yksinäinen olemus jotenkin pelkistyy, niin että sen huomaa nimenomaan
>monologiksi.
Monologitkin voivat koskettaa. Itse seuraan sivusta montaakin keskustelua
puuttumatta niihin joko ajanpuutteen tai syvemmän tietämyksen puutteen
vuoksi. Täällä reaktiot eivät ole näkyvissä, hiljainen yleisö on suurempi
kuin uskoisikaan. Itsekin hämmästyin taannoisen keskustelun aikana sitä,
kuinka monta tuttua tätäkin palstaa seuraa vaikka ikinä en ole nähnyt
heidän viestejään täällä. Mutta emmehän me toki ole muutoinkaan olleet
sellainen kansa, joka kiipeää raatihuoneen pilastaaseihin huutamaan
mielipiteitään, vaan olemme visusti taivastelleet niitä aina suvun
kohdatessa. Kulttuurillinen muutos on kuitenkin mielestäni selkeästi
näkyvissä siinä, kuinka suosittu netti "tuhansine mielipidepalstoineen" on.
>Daniel Nylund
Daniel Nylund
Kiitos vihjeistä, täytyy kai lähteä kirjastoon. Minun ongelmani on se, että
lähin yliopiston kirjasto on aina sada kilometrin päässä.
>
> >Itse kirjoitin Buberin innoittamana vasta tutkielman terapiasta ja
> >parantavasta kohtaamisesta, tutkiskellen lähinnä epäkohtaamista ja
> >kohtaamista terapiatyöskentelyssä ja ihmisten auttamisessa yleensäkin
> >(omaksuatnne, lähetän ilmaiseksi jos joku on kiinnostunut).
>
> Ilmottaudun heti !
Kiitos. Lähetän mielelläni. Haluatko sähköpostissa. Voin lähettää vaikka
RTF-liitteenä tai Word-tiedostona. En nyt muista kilomääriä, mutta kirjana
se olisi noin 300-sivuinen. Jos haluat kirjallisena niin lähetä minulle
sähköpostissa osoitteesi.
>Buber on vaikuttanut omaan kirjoittamiseeni
> radikaalisti, ja selkiyttänyt montaa sellaista ajatusta joka minulla on
jo
> pitkään ollut: että ihmisiä ei voi löytää olematta heille ensin ihminen.
>
Kyllä, ja täydentäen: ihmiseksi ei voi tulla jos ei joku ole ensin minulle
ihminen. Niinkuin arfrikkalainen sananlasku sanoo: Minä olen, koska sinä
olet.
Mitä johtopäätöksiä tästä tehdään terapiatyössä?
"Psykoterapeutti ei kohtaa potilastaan pappina, jolla on hallussaan pyhät
voimat ja jumalaiset sanat, vaan ihmisenä, joka on varustettu vain
tieteensä traditiolla ja koulukuntansa teorialla. On aivan ymmärrettävää,
että hän yrittää tehdä objektiiviseksi syvyyden, joka häntä lähestyy ja
että hän pyrkii muuttamaan tuon edessään olevan hurjan prosessin jotenkin
käsiteltävissä olevaksi asiaksi…
…kunnes psykoterapeutti kauhistuu tekemistään, koska hän alkaa epäillä,
että tietyissä tapauksissa – tai ehkä kaikissa tapauksissa – häneltä
vaaditaankin jotain aivan muuta, jotain hänen ammatilleen täysin
sopimatonta ja hänen hyvin hallitulle praktiikalleen vaarallisen uhkaavaa.
Häneltä vaaditaankin, että hän kiskoo tuon tietyn "tapauksen" ulos
korrektista metodologisesta objetifikaatiostaan ja itse astuu ulos pitkän
koulutuksen ja kokemuksen kautta saavuttamastaan ammatillisesta
ylemmyydestä olennaiseen tilanteeseen, jossa yksi kutsuu toista. Syvyys ei
huuda itsevarman ammatillista toimintaa, vaan kutsuu toista syvyyttä…
terapeuttia itseään."
Martin Buber (A Believing Humanism. Humanities Press Intern. New Jersey.
London. 1967. S. 139 - 140)
>
> Buberin minä- sinä aihe on ainakin noussut useissa yhteyksissä esiin
> kirjallisuuslehdissä, Nuoressa Voimassa siitä on muistaakseni ollut
> mainintoja jo heti ilmestymisen jälkeen. Ainakin kirja ilmestyessään
> herätti melkoista kohua, joten kannattaa kysyä kirjastosta vanhoja
lehtiä.
Kiitos vihjeestä. Teen niin.
> Dialogi on kirjaimellisesti vuoropuhelua, jossa kontakti syntyy
> kuuntelemisen ja puhumisen välisestä aaltoliikkeestä. On yritettävä myös
> kuulla eikä aina vain puhua, ja joskus se unohtuu näissä loputtomissa
> mielipiteiden taistoissa.
Niinpä. "Vaihdetaan mielipiteitä" on hienotunteinen tapa kuvata
sivistynyttä epädialogia. Kari Suomalaisella oli sentään pokkaa sanoa,
ettei hän vaihda mielipiteitä kenenkään kanssa, koska ei yleensäkään vaihda
mitään hyvää huonompaan.
Käydäänhän täällä netissäkin mielenkiintoisia debatteja (seuraan kymmeniä).
Useimmiten vain näyttää siltä että tarkoitus ei ole oppia mitään
keneltäkään eikä saada yhteyttä kehenkään. Se on mielipiteidensä
kilpailluttamista yleisellä tasolla muiden kanssa. Ajatukset heitetään
areenalle taistelemaan kuin kukkotappelussa. Kukkojen omistajat jäävät itse
taistelutantereen ulkopuolelle. Toisinaan väittelyä käydään ihan
ystävällisessäkin hengessä, mutta edelleen varjellaan sitä ettei ettei itse
joudu suoraan kosketusyhteyteen toisen kanssa. Jokainen on vain tietyn
näkökannan edustaja eikä kokonaan oma itsensä. Vaikeaahan se onkin
tällaisen median kautta, mutta valitsin sinut "sillaksi" tähän foorumiin,
koska annoit mielestäni sellaisen kosketusyhteyden, jota itse
vuorovaikutuksessa kaipaan.
Vuorovaikutus on oikeastaan aika hyvä suomennos dialogista, koska se kuvaa
tilannetta, jossa kaksi ihmistä vuoroin oikeasti vaikuttaa toiseen, ei vain
hänen mielipiteisiinsä, tulkintoihinsa tai tunteisiinsa vaan
ydinolemukseen.
>
> Ystäväni sanoi kerran, että on surullista kun hänen elämänkumppaninsa
> jököttää kuoressaan eikä suostu puhumaan. Samaan syssyyn hän lisäsi
> erittäin osuvan lauseen: "halusi tai ei, se nyt vain on ainoa kieli jolla
> me voimme välittää toisillemme ajatuksia, kyllä niitä tunteita voi
> katseinkin vaihtaa."
Voi kuinka tutun kuulosta. Minäkin olen kehittänyt mököttämisen taiden
äärimmilleen. Siitä ulos tuleminen on merkinnyt suurten pelkojen
ylittämistä ja nolon pieniin totuutksiin nöyrtymistä.
"Se joka ei pysty olemaan suorassa suhteessa toiseen omaa täyteyden joka on
tyhjä." Martin Buber. (Martin Buber. Between Man and Man. Macmillan. New
York. 1965. s. 21)
> Minä olen joskus miettinyt tätä kristinuskoa. Raamattuhan alkaa "Alussa
oli
> Sana..." Minä en koskaan pääse sen pidemmälle miettimättä, mikä mahtoi
olla
> tämä sana. Ja mitä se tarkoitti. Joskus huvittelin ajatuksella, että
alussa
> olisi todella ollut vain yksi kaiken kattava sana, johon tämä luoja olisi
> kyllästynyt ja kommunikaation halusta sitten tehnyt sanasta lihaa ja
> lihasta sanoja...
>
En tiedä tavoitinko ajatustasi, mutta tuohon Jumalan kommunikaatiohaluun
minä kyllä uskon. Se tulee liikuttavasti esille eräässä hasidijuutalaisessa
tarinassa, jonka Buber kertoo. Se on tarina valkovenäläisestä rabbista,
Shneur Zalmanista (? - 1813), joka pantiin pietarilaiseen vankilaan
syytettynä valtion vastaisesta toiminnasta. Vankilan ylipäällikkö päätti
käyttää tilannetta hyväkseen ja tuli haastattelemaan vanhaa viisasta
teologisilla knoppikysymyksillä. Yksi niistä oli seuraava:
"Miten selitätte sen, että kaikkitietävä Jumala sanoi Aadamille 'Missä sinä
olet?' Eikö hänen olisi pitänyt tietää sitä kysymättäkin?"
Rabbi Zalmanista esitti vastakysymyksen:
"Uskotteko te, että Kirjoitukset ovat ikuisia, että jokainen aikakausi ja
jokainen sukupolvi on suljettu niiden piiriin?"
Päällikkö vastasi myönteisesti. Rabbi sanoi, että siinä tapauksessa Jumala
esitti saman kysymyksen myös hänelle:
"Olet elänyt neljäkymmentäkuusi vuotta. Missä sinä nyt olet?"
Päällikkö pani kätensä rabbin olalle ja onnitteli tätä nokkelasta
vastauksesta – mutta hänen sydämensä vapisi.
Rabbin vastaus asetti päällikön kasvotusten oman kevytmielisen ei-tosissaan
olemisen kanssa. Päällikkö ei ollut edes pyrkinyt dialogiin. Hän vain
nautti väittelystä vangitun Rabbin kanssa. Hänen kysymyksensä eivät olleet
tosi kysymyksiä vaan älyllisen argumentoinnin herkullisia alkupaloja.
Rabbin vastauksesta tulikin Jumalan henkilökohtainen kysymys nimenomaan
hänelle:
"Missä sinä olet?"
Eikö tämä ole kertomus Jumalsta, joka pyrkii dialogiin ihmisen kanssa?
(Martin Buber. The Way of Man according to the teaching of Hasidism.
Citedal Press. New York. 1950. S. 9-14.)
> Monologitkin voivat koskettaa. Itse seuraan sivusta montaakin keskustelua
> puuttumatta niihin joko ajanpuutteen tai syvemmän tietämyksen puutteen
> vuoksi. Täällä reaktiot eivät ole näkyvissä, hiljainen yleisö on suurempi
> kuin uskoisikaan. Itsekin hämmästyin taannoisen keskustelun aikana sitä,
> kuinka monta tuttua tätäkin palstaa seuraa vaikka ikinä en ole nähnyt
> heidän viestejään täällä. Mutta emmehän me toki ole muutoinkaan olleet
> sellainen kansa, joka kiipeää raatihuoneen pilastaaseihin huutamaan
> mielipiteitään, vaan olemme visusti taivastelleet niitä aina suvun
> kohdatessa. Kulttuurillinen muutos on kuitenkin mielestäni selkeästi
> näkyvissä siinä, kuinka suosittu netti "tuhansine mielipidepalstoineen"
on.
>
Totta. Kiitos kun muistutit monologin tärkeydestä. Voihan se koskettaa
vaikkei siihen osallistukaan. Kuuluukohan se jotenkin kirjoittamisen
luonteeseen. Kirjoitusten (ja jopa radion) kautta toinen ikäänkuin pääsee
hiipimään sydämeen tai sisämaailmaan. Televisio houkuttelee voimaakkaammin
katsojan olemaan vain minä-se suhteessa. Imago, kuva, visuaalinen
vaikutelma ja vaikutus on niin palöjon helpompi muuttaa pelkäksi objektiksi
jonka suhteessa asettaudun vain tarkkailijaksi ja arvostelijaksi.
Daniel Nylund
P.S. Otin vapaudekseni muuttaa otsikko, koska tämä menee jo niin kauas
kesksutelusta, joka alkoi sinun sukupuolestasi.
Daniel Nylund
> Ja myös vielä: ei riitä että on malli ihmisestä vaan se tulee myös kokea
> tunteilla.
Niinpä. Haluan kuitenkin vääntää keskustelua terapiaan, koska se on tähän
foorumiini mukaan tulemisen syy. Eli onko olemassa myös terapeutin
ihmisyyden malli, joka ei ole tosi, koska hän ei tule oikeasti itsenään
kohtaamiseen?
Viime kesänä pilasin muutaman kauniin päivän itseltäni lukemalla
suomalaisen psykiatrian alkeita. Psykiatria I:n sivuilla kerrotaan
ylevästi:
"Potilaiden taitavan kohtelemisen taitoa ja hyvää haastattelutekniikkaa ei
opi yksinomaan kirjoista… voi koulia itseään yhä taitavammaksi potilaan
käsittelijäksi ja auttajaksi."
Tämän taidon ja tekniikan oppimiseksi kirja on täynnä sinne tänne
siroteltuja neuvoja tyyliin:
"Potilaan tulee kokea tilanne miellyttävänä ja tuntea, että lääkäri haluaa
häntä auttaa eikä suhtautua hänen ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä
kriittisesti…" "
"On syytä toimia… Ei ole aiheellista kysyä… Olisi parempi jos lääkäri…"
Kaikkien neuvojen ja ohjeiden tarkoitus on saada potilas uskomaan hyvää
lääkäristä, luottamaan psykiatriinsa ja ajattelemaan, että terapeutti
luottaa häneen, tuntemaan olonsa mukavaksi jne.
Missään vaiheessa ei puhuta lääkärin oikeasta luottamisesta,
välittämisestä, tosissaan ottamisesta jne. Varmaan niitä pidetään
itsestäänselvinä. Mutta ovatko ne?
Diagnostisen ammatti-informaation lisäksi kirjassa neuvotaan vain
minkälaisen vaikutelman psykiatrin on annettava potilaalleen ja
minkälaiseen tulokseen tällä vaikutelmalla pyritään potilaan mielentilassa.
Olen lukenut tuhansia psykologiaa käsitteleviä teoksia ja artikkeleita,
mutta mitään niin kömpelöä, pinnallista ja inhimillisyydelle vierasta en
ole muualla tavannut. Kirja on todellakin kohtelemisen eikä kohtaamisen
opas. Kohtelemisessa nimenomaan annettu vaikutelma on keskeinen
taidonnäyte. Tärkeintä on Imago eikä se, mikä on totta.
Tällaisessa hengessä koulutettu ammattilainen on hyvin harjaantunut
miettimään minkälaisen vaikutuksen tietty katse, asento, äänensävy tai sana
saa aikaan. Siksi hän tekee katseensa, tuottaa äänensävynsä, muovaa
asentoaan, suunnittelee sanansa ja hienosäätää koko olemuksensa saadakseen
aikaan kuvan empaattisesta terapeutista ja sympaattisesta ihmisestä. Kaikki
tehdään tietenkin potilaan hyväksi.
Jos näytelmä onnistuu, potilas on tyytyväinen saamaansa vaikutelmaan ja
kehuu tätä muillekin. Varsinkin ne, jotka muutenkin ovat menettäneet
uskonsa minkäänlaiseen tosiyhteyteen auktoriteettihahmojen kanssa, ovat
varsin onnellisia, jos saavat heistä edes suosiollisen ja ystävällisen
vaikutelman. Täysin epäkohtaavasta tapaamisesta jää heille hyvä ja
kiitollinen mieli.
Mukava juttu tässä töykeässä ja epäkohteliaassa kulttuurissa. Mutta jos
emme enää erota oikeaa seteliä väärästä, sydänten kansantalous alkaa olla
uhattuna ja näennäinen saa liian suuren ostovoiman.
Kukaan ei sinänsä ole valehdellut mitään eikä juridisessa mielessä pettänyt
ketään. Rikos on paljon suurempi. Näyttelemällä kohtaavaa ihmistä
osallistumme ammatilliseen syntiin olevaisuutta ja tosi-ihmisyyttä itseään
kohtaan.
Ihmisen vietteleminen näennäiseen kohtaamiseen, joka on vain suunniteltu
toimintakaava tietyn tuloksen aikaansaamiseksi, on rikos ihmisten välistä
pyhää vastaan. Se on maallistuneen hoitokulttuurin kaikkein arkisin
pyhäinhäväistyksen muoto.
Näennäiskohtaamisen hedelmä on parhaimmillaankin molemminpuolinen
näennäishyväksyntä. Hyväksytyksi tulemisen nälkämme on aika johdonmukainen:
Parempi olla edes näennäisesti hyväksytty kuin ei ollenkaan hyväksytty –
vai onko?
Ei tämä ole vain terapeuttinen ongelma. Psykokulttuurimme on luonut myös
ihka uuden "aitouden kultin", jolla on omat aitouden mannekiininsa. En
viitsi lähteä sellaisia nimeämään, mutta näyttää siltä, että on syntynyt
kuva "aidosta" ihmisestä, joka on karismaattisen spontaani ja suorastaan
shokeeraavuuteen asti henkilökohtainen. Ujommat ja sosiaalisesti
jäykkäliikkeisemmät ihmiset vertaavat itseään heihin ja tuomitsevat itsensä
epäaidoiksi. Vaikka nämä ihmiset eivät olekaan mitään sosiaalisia
kultakaloja, he eivät sen takia ole epäaitoja.
Aitous ei ole minkään ulkonaisen kuvan kaltainen. Sinun aitoutesi on
tämänhetkisen teeskentelemättömän sinäsi näköinen. Piste. Aitous ei ole
kyvyssä luoda itsestään avoin kuva, vaan uskalluksessa oikeasti kohdata
toinen, vaikka kuinka arkana, pelokkaana ja kömpelönä.
Aitoa Kohtaamista ei voi tahdolla saada aikaan. Sitä ei voi päättää
tapahtuvaksi. Kohtaamista ei voi tuottaa olemalla aidon ihmisen mallinen,
ei arjessa, eikä terapiassa.
Kohtaamista voi vain toivoa ja rukoilla. Sille voi olla altis, valmis ja
avoin, mutta sitä ei voi hallita. Siksi kohtaamista ei voi käyttää
menetelmänä.
Väkisin tuotettu kohtaaminen on kuin psykologinen muotinäytös. Show on
hyvin suunniteltu, mannekiinit toimivat käsikirjoituksen mukaan ja kaikki
näyttää oikealta. Välitön jälkivaikutelma voi olla huikea, mutta keskus on
ontto, koska raadollinen todellisuus puuttuu.
Tahdonvoimalla ja manipulatiivisilla taidoilla tuotettu kohtaamisen draama
voi hetken tuntua huikealta, mutta sen ohjaaja on kohtaamisen ja
tosi-suhteiden apostoli, joka ei itse pysty (tai nöyrry) saarnaamaansa ja
kopiona tuottamaansa todellisuuteen. Hänestä tulee pateettisen säälittävä
hahmo, epätoivoinen sillanrakentaja, joka ei itse pysty sitä ylittämään.
Anteeksi tämä pitkä vuodatus, joka itse asiassa oli sitaatti
mainitsemastani kirjoituksesta. itse sanoit saman asian paljon lyhemmin.
>
> Tässä kiteytyy minusta melkoisen hyvin ammatillisen auttamisen syvin
> ongelma: miten olla alati läsnä silloin, kun asiakkaan sairaus uuvuttaa/
> pelottaa/ etäännyttää jne... Monet tuntuvat valitsevan tietyn kliinisen
> suhtautumistavan, näennäisen kylmyyden, jonka takana saatetaan asiakkaan
> analysoinnin keskellä käydä rajujakin prosesseja. Ja toisessa ääripäässä
> voisi olla tämä ymmärtäjien kasti jotka ymmärtävät niin, etteivät oikein
> aina muista ottaa etäisyyttä. Mutta nimenomaan kohtaaminen on sitä, että
> auktoriteetin ohella voidaan olla myös tasavertoisia ihmisiä.
> Auktoriteettiasema on varmasti tarpeen monissa tapauksissa turvallisuuden
> luomiseksi, mutta mielestäni karismaattisimmat henkilöt joihin olen
> törmännyt ovat nimenomaan olleet läsnäolijoita: ihmisiä joiden
> auktoriteetti tulee esille pikemminkin valmiutena ottaa vastaan
> kyseenalaistusta.
>
Olen kuullut niin monia kipeitä kertomuksia ensiksi mainitsemastasi
vaihtoehdosta. Ongelma on vain se, että harva terapeutti tuntuu myöntävän
että etäisyyden otto johtuu mainitsemistasi syistä (pelko väsymys jne).
Uskollisena patriarkaalisen autoritaarisille alkujuurilleen monet
terapeutit pitävät sitkeästi kiinni täällä-ei-ole-ketään-kotona
-asenteestaan. Analyyttinen perinne perinne näyttää antaneen antaa
roolimallit koko kirjavalle terapiakunnalle.
Nuoret, kokemattomat ja pehmoilevat terapeuttikokelaat voivat
intomielisyyttään langeta kaidalta tieltä. He sortuvat ilmaisemaan
tunteitaan potilaalleen, itkemän heidän kanssaan ja myötäelämään muillakin
asiaankuulumattomilla tavoilla. Jos hän ei tee parannusta lankeemuksestaan,
herää epäilys nuoren kokelaan ammatillisesta luotettavuudesta. Uhkaavat
diagnoosit voivat odottaa seuraavan nurkan takana. Ammattilaisen on
pysyttävä ammattilaisena ja potilaan on pysyttävä potilaana. Heidän
keskinäinen kohtaamisensa aitoina ihmisinä on tämän perinteen mukaan
kielletty.
Mitä enemmän potilas tivaa henkilökohtaista vastaantulemista, sitä
hikisemmäksi käy terapeutin ammattirooli. Sekin inhimillisyys, jolle
suhteen alussa oli tilaa, piilotetaan näkyvistä, ettei vain herätettäisi
turhia toiveita potilaassa. Psykofundamentalismiinsa vetäytyvä
ammattilainen esittää entistä enemmän analyyttisiä vastakysymyksiä ja
tulkintoja potilaan käytöksestä. Ne tarjoavat oivallisen suojapaikan
kohtaamista välttelevälle (tai pelkäävälle) terapeutille. Kohtaamiseen
haastava potilas on turvallisesti palautettu sarjaksi oireita, tulkintoja
ja patologisia diagnooseja. Ihminen, joka kutsuu ihmistä, on jätetty yksin
rannalle vaikeroimaan lokkien kanssa.
Psykoterapian vasta-alkajat voivat pitää tätä käytäntöä luonnottomana,
naurettavana ja loukkaavana. Pian he kuitenkin oppivat, että sellainen
asenne johtuu vain heidän ymmärtämättömyydestään ja kokemattomuudestaan.
Muutama luento transferenssista, vastatransferenssista, torjunnasta ja
"acting outista" osoittaa heidän spontaanin ja moraalisesti autenttisen
reaktionsa naiiviuden. Paras palata ammatilliseen järjestykseen. Se
kohtaamishalu, joka oli heidän opiskelunsa alkuperäinen motivaatio, joutuu
punastellen väistymään ammatillisten vaatimusten tieltä. Vähitellen he
oppivat suorastaan ylpeilemään kyvystään pitäytyä "terveellisen" välimatkan
päässä potilaistaan. Kaikille se ei ole niin yksinkertaista. Tiedän, että
jotkut ammattilaiset valvovat öitään tuskaillen omantuntonsa ja
ammatillisuutensa välisessä kuilussa.
Virallinen teoria ja käytäntö tekee parantavan kohtaamisen vaikeaksi.
Hoitosysteemin näkyvät ja näkymättömät rajavartijat pitävät auttajan ja
autettavat tiukasti eri valtakunnan kansalaisina. Siirtolaisia tai
pakolaisia ei hyväksytä ja turistejakin katsotaan karsaasti.
Joillekin potilaille hoitavan henkilön neutraalisuus sopii mainiosti. Monet
ovat jo niin perusteellisesti sopeutuneet kiltin potilaan rooliin ja
käytösetikettiin, ettei heillä tulisi rohkeimpinakaan hetkinä mieleen
haastaa vastapuolta tasa-arvoiseen kanssakäymiseen – vaikka salaa sitä
toivoisivatkin. Potilaan rooli on koko hoitosysteemin sanelema,
ammatillisesti perusteltu ja syvästi sisäistetty. Sitä on melkein
mahdotonta rikkoa ilman "korkeammalta taholta" tulevaa rohkaisua.
Toisille terapeutin saavuttamattomuus jää ylitsepääsemättömän
sietämättömäksi turhautumaksi.
Kun ihminen on vuosia elänyt yksin astianpesukoneensa ja televisionsa
kanssa, vailla ketään, jonka kanssa syödä samaa leipää, hän ei totisesti
kaipaa sydämensä ahdistukseen ammatillista neutraliteettia. Muutenkin
eristetty tai eristäytynyt ihminen ei tarvitse terapeuttia, joka kuuntelee
ilmeettömänä kuin kiveen veistetty jumala ja tiputtaa sanan silloin tällöin
kuin leivänmurusen pöydän alla läähättävälle koiralle.
Viime aikoina on puhuttu roolipelien vaarallisuudesta. Niistä en tiedä,
mutta potilaan ja hoitajan välinen roolipeli taitaa todella olla
vaarallista – molemmille.
Irvailenko? Vääristelenkö? Olisin todella kiinnostunut kuulemaan muiden
kokemuksista. Minkälainen on tämän hetken terapeuttinen kohtaamiskulttuuri?
Onko minulla liian kielteinen kuva kuulemieni turhautumiskertomusten
kautta?
Olet Pörrö kyllä oikeassa siinä, että auktoriteetti voi tuottaa myös
turvallisuutta. Minä taidan olla liiankin allerginen auktoriteettiasemalle.
Kyllä siitäkin käsin voi kohdata. Kyllähän isät ja äiditkin voivat kohdata
lapsensa, auktoriteettiasemastaan huolimatta.
>
> Minä taas en ole valmis luopumaan tietyistä vakaumuksista, vaikka olen
> valmis niistä keskustelemaan ja väittelemään. Mielipiteissäni taas olen
> paljon joustavampi, maailma on taatusti tuhat kertaa avarampi kuin osaan
> kuvitella. Mielestäni netissä ihmiset avaavat suunsa monesti vasta
silloin,
> kun joku uhkaa heidän vakaumustaan, ja se osittain ehkä tekee tästä
> kuvaamasi kaltaista kukkotappelua. Luulen, että tilanne muuttuisi jos
> puhumiskynnys syystä tai toisesta laskisi niin, että netissäkin tulisi
> puhuttua pienemmistä ja vähemmän merkitsevistä asioista. Mutta toisaalta
> taas jotain katoaisi, myös, se tietty "suurten linjojen"- idealismi joka
> minua näissä nyysseissä kiehtoo.
>
Kyllä, mutta eikö suurista linjoistakin olisi mahdollista kirjoitella
avoimemmalla mielellä? Olen oikeastaan pahoillani siitä, että aloitin
mukaantuloni ainakin epäsuorasti arvostelemalla tällä foorumilla esiintyvää
jankutusta. Kyllä minäkin myönnän että yleensä luovun tärkeiksi kokemistani
vakaumuksista vasta sitten kun on ihan pakko. Siihen asti jankutan niiden
puolesta.
Mutta taas kerran haluan kääntää jutun terapiaan. Siinähän ei arvoista
jankuteta. Pikemminkin päinvastoin. Vai?
Terapeutinhan pitää pysyä arvojensa suhteen neutraalina. Vai?
Silti jokainen tapauskertomus on vähintään yhtä täynnä moraalisia
intohimoja ja ristiriitoja kuin Shakespearin näytelmät.
Terapeuteilla on kyllä omaa käytöstä ohjaavat eettiset ohjesääntönsä. Mutta
jos asiakas tulee häneltä kysymymään vanhemman ja viisaamman neuvoa jossain
moraalisessa dilemmassa, hän melko varmasti saa sen takaisin analyyttisen
vastakysymyksen muodossa. Lyhyet moraaliset kannanotot on korvattu
ylenpalttisen pitkillä amoraalisilla selityksillä.
Eikä siinä mitään. En minäkään odota, että terapeutti olisi mikään
moraalisten asioiden guru. Mutta tarvitseeko hänen silti tehdä itselleen
moraalista lobotomiaa? Autoritaarinen sanelu tai täydellinen steriliteetti
eivät ole ainoat vaihtoehdot asiakkaan moraalisten ongelmien edessä.
Jo se, että terapeutti asettaa hoidolle tavoitteen, tekee hänestä eetikon.
Hän pitää yhtä tavoitetta parempana kuin toista. Halusi hän tai ei,
moraalia ei pääse pakoon.
Vaikka terapeutti pidättäytyykin suorista moraalisista kannanotoista, hän
voi silti pitää esillä moraalisten valintojen tematiikkaa, sitä että meidän
on edelleen tehtävä arvopohjaisia valintoja – vai onko?
Jos analyyttisesti orientoituva terapeutti oikeasti uskoo, että kaikki
tunteet ja käytökset todella johtuvat alitajuisista ristiriidoista, hän ei
tietenkään voi tehdä muuta kuin selittää ja tulkita asiakkaan käytöstä.
Arkielämässä ei kukaan usko siihen – tuskin edes hän. Tavallisissa
ihmissuhteissa toimimme sen oletuksen pohjalta, että ihmiset ovat oikeasti
vastuussa teoistaan ja olisivat useimmiten voineet valita aivan toisin kuin
tekivät. Mikään perhe tai yhteisö ei voi koskaan toimia pitämättä
jäsentensä vastuullisuutta itsestäänselvänä perusolettamuksena.
Se sukupolvi, joka oli kyllästetty moralismilla, alkaa olla loppusuoralla.
Milloin alamme kyllästyä kaiken selittelemiseen, tekoymmärtämiseen ja
hyväksyvään hymistelyyn? Minä luulen, että se aika on jo tulossa.
Ensimmäinen ammattikunta, joka siitä alkaa puhua, on luultavasti
opettajakunta. He joutuvat kaikkein raskaimmin tuntemaan nahoissaan
eettisesti neutraalin psykolologisoinnin hedelmät.
Onko tämä nyt sitä "suurten linjojen idealismia, josta puhuit?
> Kiitän kohteliaisuudesta.
> Olen sitä mieltä, että hyvät ajatukset tulee aina kuulla, ja täällä niitä
> on runsain mitoin. Aina ei tule kommentoitua kovin hetsillään, joitain
> lauseita jää mieleen kehräämään ja ne ehkä näyttävät kyntensä jossain
> toisessa yhteydessä. Tietyllä tavalla kyse on aina valinnasta. Itse en
> pystynyt kuuntelemaan minua ympäröivää maailmaa ennenkuin tein hyvin
> tietoisen päätöksen siitä, että en anna muiden määrätä elämääni.
> Paradoksaalista kyllä, se auttoi minua kuulemaan tarkemmin ympäröiviä
> mielipiteitä, ja jopa ottamaan vastaan vaikutteita.
Kuulostaa tutulta. Itse olen kasvanut aika ankarassa kristillisessä
kulttuurissa, joka oli tehdä minut hulluksi. Vasta eristaäydyttyäni siitä
olen alkanut kuulla ihan uusia asioita - myös sieltä suunnalta.
Puolustusasema tekee jotenkin kuuroksi.
> ....
> hiljainen >>yleisö on suurempi kuin uskoisikaan. Itsekin hämmästyin
> taannoisen >>keskustelun aikana sitä, kuinka monta tuttua tätäkin
palstaa
> seuraa >>vaikka ikinä en ole nähnyt heidän viestejään täällä.
Se minua jotenkin kiusaa. Yleisön edessä keskusteleminen tuntuu vaikealta -
varsinkin jos sille vielä asettaa edes pieniä aidon kohtaamisen odotuksia.
Puhunko äänettömälle yleisölle vai sinulle? Mielssä risteilee niin monta
"juonta" että minä-sinä suhde joutuu koetukselle.
Nämä nyt ovat vain sisäisiä ristiriitojani ilmaisevia sanoja. Enhän minä
toisaalta ole tullut mukaan ollakseni henkilökohtaisessa ja intiimissä
kirjeenvaihdossa vain sinun kanssasi. Silloinhan käyttäisin sähköpostia,
eikä jukista foorumia. Näin jossain pari viikkoa vanhassa (en jaksa kaivaa
esille) kiihottavan haasteen kaikennäköisten ihmisten mukaantulemiseen.
Haluan uusia sen. Vaikka koinkin sinun tyylisi hyvin rohkaisevana, olisin
kiinnostuntu myös esim Sami Anttilasta jonka tieteellisyydessä ja
akateemisuudessa sitkeästi kiinni pitävä tyyli suorastaan pelottaa.
> Tässä varmaan vaikuttaa myös paljon, mitä mieltämistyyppiä on.
Pyöriikö takaraivossasi ehkä NLP:n tyypitykset erilaisista
mieltämistavoista?
> Joillain
> visuaalinen ärsyke toimii huomattavan paljon stimuloivammin kuin
toisilla.
> Yksi hauska tapa testata ihmisten suhdetta televisioon on kuunnella,
> puhuvatko he hahmojen nimillä vai eivät. Kauniiden & Rohkeitten kohdalla
on
> mielestäni todella huvittavaa kuinka meillä on jo vuosikausia puhuttu
> lehdistössäkin siitä, että "Ridge tulee suomeen" kun näyttelijä saapuu
> tänne. Joskus kuuntelen ihmisiä bussissa/ junassa/ kahviloissa ja on
> yllättävää kuinka fiktiivisistä hahmoista -kuin myös julkisuuden
> henkilöistä - puhutaan niin paljon ja tunteella. Sama juttu tosin pätee
> kirjallisuuden puolella, olen useita kertoja itsekin osallistunut
> keskustelutilaisuuksiin joissa puhutaan jonkun tietyn hahmon
> uskottavuudesta ja psykologiasta tms. Tosin tietyllä tavalla keskustelu
on
> joidenkin kirjailijoiden kohdalla aika ymmärrettävää kun juoni jätetään
> lukijan rakennettavaksi miltei kokonaan...
Pitäisi varmaan olla kiinnostunut. Olen kuitenkin ottanut suorastaan
ylpeyden aiheeksi, etten seuraa kyseistä sarjaa. Lapset ovat suunnattomasti
nauttineet, kun ovat jonkun kerran yllättäneet minut kuuden ja seitsemän
välillä katsomasta kolmoskanavaa.
>
> Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
Ystävyyden Majatalo vaan mahdollisuus olla tosi."
25110 Kruusila Martin Buber
Puh. 02-7385222
<dan...@icenet.fi>
Sami Anttila
po...@online.tietokone.fi (Pörrö Törrönen) wrote:
>Psykologian ammattilaisilla taas on tapana nälviä toistensa tekemisiä
>hyvinkin raa´asti, monesti olen kuullut kuinka psykologian alan työntekijät
>setvivät seläntakana toistensa ammattitaitoa kommentein "sehän on
>alkoholistin lapsi ja sen kyllä näkee". Minusta kyse ei ole rohkeudesta
>vaan valinnasta.
Täytyy sanoa että minulla on aikalailla erilaisia kokemuksia tästä
asiasta. Pahimmansorttista haukkumista olen kuullut hyvin harvoin
ja yleensä jonkun tietyn työntekijän ammattitaidon moittimisessa on
vinha perä. Tällaista näin pahempana silloin kun olin hautausmaalla
kesätöissä, kirkonmiehet haukkuivat toisensa sitä mukaa kun joku
jäi kesälomalle ja tätä traumaattisempaa kokemusta työelämästä en
muista.
Sami Anttila sami.a...@pp.kolumbus.fi
-muuten olen sitä mieltä että Tampereen seudulla
olisi parempi olla vain yksi SM-liigatason joukkue-
Olavi Noronen
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> wrote:
>Niinpä. Haluan kuitenkin vääntää keskustelua terapiaan, koska se on tähän
>foorumiini mukaan tulemisen syy. Eli onko olemassa myös terapeutin
>ihmisyyden malli, joka ei ole tosi, koska hän ei tule oikeasti itsenään
>kohtaamiseen?
Daniel - En ole ehtinyt lukea kaikkia tämän alueen viestejä viime
aikoina. Avasin tämän kirjoituksesi, ja huomasin sen sisältäneen monia
sellaisia asioita, joita tai joiden kaltaisia olen itse tänne
kirjoittanut - runsaastikin.
[...]
>Kaikkien neuvojen ja ohjeiden tarkoitus on saada potilas uskomaan hyvää
>lääkäristä, luottamaan psykiatriinsa ja ajattelemaan, että terapeutti
>luottaa häneen, tuntemaan olonsa mukavaksi jne.
>Missään vaiheessa ei puhuta lääkärin oikeasta luottamisesta,
>välittämisestä, tosissaan ottamisesta jne. Varmaan niitä pidetään
>itsestäänselvinä. Mutta ovatko ne?
Monien ihmisten kokemusten mukaan tällaista luottamusta ei ole siitä
yksinkertaisesta syystä, että potilas huomaa lääkärin toteuttavan
jotakin opeteltua ammattiroolia.
>Diagnostisen ammatti-informaation lisäksi kirjassa neuvotaan vain
>minkälaisen vaikutelman psykiatrin on annettava potilaalleen ja
>minkälaiseen tulokseen tällä vaikutelmalla pyritään potilaan mielentilassa.
>Olen lukenut tuhansia psykologiaa käsitteleviä teoksia ja artikkeleita,
>mutta mitään niin kömpelöä, pinnallista ja inhimillisyydelle vierasta en
>ole muualla tavannut. Kirja on todellakin kohtelemisen eikä kohtaamisen
>opas. Kohtelemisessa nimenomaan annettu vaikutelma on keskeinen
>taidonnäyte. Tärkeintä on Imago eikä se, mikä on totta.
Valitettavasti näin on. Ei kaiketi kaikille, mutta suurelle osalle.
>Jos näytelmä onnistuu, potilas on tyytyväinen saamaansa vaikutelmaan ja
>kehuu tätä muillekin. Varsinkin ne, jotka muutenkin ovat menettäneet
>uskonsa minkäänlaiseen tosiyhteyteen auktoriteettihahmojen kanssa, ovat
>varsin onnellisia, jos saavat heistä edes suosiollisen ja ystävällisen
>vaikutelman.
Niin juuri. Sellaisia aikuisia, jotka eivät ole esimerkiksi isänsä
taholta saaneet aitoa ja välittävää kohtaamista, on paljon.
>Täysin epäkohtaavasta tapaamisesta jää heille hyvä ja
>kiitollinen mieli.
Se on useinkin näytelmän tarkoitus. He eivät tiedosta lapsuuden
kohtaamattomuuden kipua sisällään.
>Mukava juttu tässä töykeässä ja epäkohteliaassa kulttuurissa. Mutta jos
>emme enää erota oikeaa seteliä väärästä, sydänten kansantalous alkaa olla
>uhattuna ja näennäinen saa liian suuren ostovoiman.
>Kukaan ei sinänsä ole valehdellut mitään eikä juridisessa mielessä pettänyt
>ketään. Rikos on paljon suurempi. Näyttelemällä kohtaavaa ihmistä
>osallistumme ammatilliseen syntiin olevaisuutta ja tosi-ihmisyyttä itseään
>kohtaan.
Tämän kaltaiseen olen täällä puuttunut. Ainoa vastine on ollut
vaatimus, jonka mukaan minun pitäisi jättää rikosilmoitus. Keskustelua
ei ole syntynyt.
>Ihmisen vietteleminen näennäiseen kohtaamiseen, joka on vain suunniteltu
>toimintakaava tietyn tuloksen aikaansaamiseksi, on rikos ihmisten välistä
>pyhää vastaan. Se on maallistuneen hoitokulttuurin kaikkein arkisin
>pyhäinhäväistyksen muoto.
Sanot Daniel kovia sanoja, mutta olen tässä asiassa kanssasi samaa
mieltä.
[...]
>Aitous ei ole minkään ulkonaisen kuvan kaltainen. Sinun aitoutesi on
>tämänhetkisen teeskentelemättömän sinäsi näköinen. Piste. Aitous ei ole
>kyvyssä luoda itsestään avoin kuva, vaan uskalluksessa oikeasti kohdata
>toinen, vaikka kuinka arkana, pelokkaana ja kömpelönä.
>Aitoa Kohtaamista ei voi tahdolla saada aikaan. Sitä ei voi päättää
>tapahtuvaksi. Kohtaamista ei voi tuottaa olemalla aidon ihmisen mallinen,
>ei arjessa, eikä terapiassa.
Kun ja jos lääkärit, psykiatrit, psykologit ja terapeutit eivät käy
lävitse henkilökohtaista - sekä älyllisellä että tunnetasolla
tapahtuvaa - omaa terapiaa, eivät he voi edes tunnistaa *omaa*
itseään. Näin epäidon itsen päälle rakennettu ammattirooli voi tehdä
näytelmästä tosi farssin.
>Kohtaamista voi vain toivoa ja rukoilla. Sille voi olla altis, valmis ja
>avoin, mutta sitä ei voi hallita. Siksi kohtaamista ei voi käyttää
>menetelmänä.
>Väkisin tuotettu kohtaaminen on kuin psykologinen muotinäytös. Show on
>hyvin suunniteltu, mannekiinit toimivat käsikirjoituksen mukaan ja kaikki
>näyttää oikealta. Välitön jälkivaikutelma voi olla huikea, mutta keskus on
>ontto, koska raadollinen todellisuus puuttuu.
Olen nähnyt joitakin esimerkkejä, ja kuullut sitäkin enemmän,
tällaisista "muotinäytöksistä".
[...]
>Anteeksi tämä pitkä vuodatus, joka itse asiassa oli sitaatti
>mainitsemastani kirjoituksesta. itse sanoit saman asian paljon lyhemmin.
Paljon, paljon pidempiä vuodatuksia tarvitaan, ennen kuin apua
tarvitsevat ihmiset uskaltavat ja osaavat vaatia
auttajaltaan/ohjaajaltaan aitoutta, rehellisyyttä ja läsnä olemista.
>> Tässä kiteytyy minusta melkoisen hyvin ammatillisen auttamisen syvin
>> ongelma: miten olla alati läsnä silloin, kun asiakkaan sairaus uuvuttaa/
>> pelottaa/ etäännyttää jne... Monet tuntuvat valitsevan tietyn kliinisen
>> suhtautumistavan, näennäisen kylmyyden, jonka takana saatetaan asiakkaan
>> analysoinnin keskellä käydä rajujakin prosesseja. Ja toisessa ääripäässä
>> voisi olla tämä ymmärtäjien kasti jotka ymmärtävät niin, etteivät oikein
>> aina muista ottaa etäisyyttä. Mutta nimenomaan kohtaaminen on sitä, että
>> auktoriteetin ohella voidaan olla myös tasavertoisia ihmisiä.
>> Auktoriteettiasema on varmasti tarpeen monissa tapauksissa turvallisuuden
>> luomiseksi, mutta mielestäni karismaattisimmat henkilöt joihin olen
>> törmännyt ovat nimenomaan olleet läsnäolijoita: ihmisiä joiden
>> auktoriteetti tulee esille pikemminkin valmiutena ottaa vastaan
>> kyseenalaistusta.
>>
>Olen kuullut niin monia kipeitä kertomuksia ensiksi mainitsemastasi
>vaihtoehdosta. Ongelma on vain se, että harva terapeutti tuntuu myöntävän
>että etäisyyden otto johtuu mainitsemistasi syistä (pelko väsymys jne).
Tässä tulee esille juuri terapiamaailman julkisivun valheellisuus.
Kuinka moni tarapiassa, konsultaatiossa tai psykiatrin vastaanotolla
on saanut kuulla auttajansa myöntävän yllä mainitsemiasi asioita.
Minulle kerrottujen tapausten mukaan ehkä yksi tuhannesta.
>Uskollisena patriarkaalisen autoritaarisille alkujuurilleen monet
>terapeutit pitävät sitkeästi kiinni täällä-ei-ole-ketään-kotona
>-asenteestaan. Analyyttinen perinne perinne näyttää antaneen antaa
>roolimallit koko kirjavalle terapiakunnalle.
>Nuoret, kokemattomat ja pehmoilevat terapeuttikokelaat voivat
>intomielisyyttään langeta kaidalta tieltä. He sortuvat ilmaisemaan
>tunteitaan potilaalleen, itkemän heidän kanssaan ja myötäelämään muillakin
>asiaankuulumattomilla tavoilla. Jos hän ei tee parannusta lankeemuksestaan,
>herää epäilys nuoren kokelaan ammatillisesta luotettavuudesta.
Epäilyksen herättämistä tekevät vanhemmat kollegat. He tuovat
sanallisesti tai sanattomasti esille sen, että analyyttiseen
perinteeseen kuuluvasta etäisyydestä ei ole oikein luopua tai livetä.
> Uhkaavat
>diagnoosit voivat odottaa seuraavan nurkan takana. Ammattilaisen on
>pysyttävä ammattilaisena ja potilaan on pysyttävä potilaana. Heidän
>keskinäinen kohtaamisensa aitoina ihmisinä on tämän perinteen mukaan
>kielletty.
Kuten olen kirjoittanut, kadulla tervehtiminenkin on usein kielletty.
>Mitä enemmän potilas tivaa henkilökohtaista vastaantulemista, sitä
>hikisemmäksi käy terapeutin ammattirooli.
Kuten olen kirjoittanut, suuri hoitoyhteisö välttää ryhmäterapian
käyttöä - vaikka se on todistetusti monille apua hakevalle erittäin
hyödyllistä - sen vuoksi, että siinä olisi useampi vaatimassa tuota
mainitsemaasi vastaantulemista.
Ryhmän ihmiset näkevät terapeutista enemmän. He voivat keskustella
keskenään. Itse en ole koskaan joutunut yksilöterapiassa niin paljon
kohtaamaan itseäni kuin ryhmäterapian vetäjänä.
>Muutama luento transferenssista, vastatransferenssista, torjunnasta ja
>"acting outista" osoittaa heidän spontaanin ja moraalisesti autenttisen
>reaktionsa naiiviuden.
Niin. Eihän ole olemassa sellaista käsitettä kuin terapeutin
transferenssi. Aina puhutaan tai kirjoitetaan vain asiakkaan
transferenssista.
>Virallinen teoria ja käytäntö tekee parantavan kohtaamisen vaikeaksi.
>Hoitosysteemin näkyvät ja näkymättömät rajavartijat pitävät auttajan ja
>autettavat tiukasti eri valtakunnan kansalaisina. Siirtolaisia tai
>pakolaisia ei hyväksytä ja turistejakin katsotaan karsaasti.
Tällaisesta koin esimerkin siinä, kun toin esille sen epäkohdan, että
virallisissa hoitolaitoksissa ei ole turvallisia terapiahuoneita.
(Palaan tähän asiaan jonkin ajan kuluttua.)
[...]
>Viime aikoina on puhuttu roolipelien vaarallisuudesta. Niistä en tiedä,
>mutta potilaan ja hoitajan välinen roolipeli taitaa todella olla
>vaarallista – molemmille.
>Irvailenko? Vääristelenkö? Olisin todella kiinnostunut kuulemaan muiden
>kokemuksista. Minkälainen on tämän hetken terapeuttinen kohtaamiskulttuuri?
>Onko minulla liian kielteinen kuva kuulemieni turhautumiskertomusten
>kautta?
Minun kokemukseni mukaan kuvasi ei ole kielteinen. Yksi seuraus, johon
minun mielestäni roolipelit johtavat, on kehon sairastuminen - ja
siihen sitten tarjotaan lääkkeitä.
>Mutta taas kerran haluan kääntää jutun terapiaan. Siinähän ei arvoista
>jankuteta. Pikemminkin päinvastoin. Vai?
>Terapeutinhan pitää pysyä arvojensa suhteen neutraalina. Vai?
En tiedä, miten sellainen on mahdollista. Miten ihminen voisi olla
neutraali?
>Silti jokainen tapauskertomus on vähintään yhtä täynnä moraalisia
>intohimoja ja ristiriitoja kuin Shakespearin näytelmät.
>Terapeuteilla on kyllä omaa käytöstä ohjaavat eettiset ohjesääntönsä. Mutta
>jos asiakas tulee häneltä kysymymään vanhemman ja viisaamman neuvoa jossain
>moraalisessa dilemmassa, hän melko varmasti saa sen takaisin analyyttisen
>vastakysymyksen muodossa.
Tai vielä pahemmin. Olen ottanut käyttöön sanonnan "seinäterapia",
sillä monilla ihmisillä on terapiasta sellainen kokemus, että
_mihinkään_ asiaan ei saa neuvoa tai ohjetta.
> Lyhyet moraaliset kannanotot on korvattu
>ylenpalttisen pitkillä amoraalisilla selityksillä.
Olen samaa mieltä siinä, että moraaliset kannanotot ovat joissakin
tilanteissa juuri se, mitä tarvitaan kipeästi.
>Eikä siinä mitään. En minäkään odota, että terapeutti olisi mikään
>moraalisten asioiden guru. Mutta tarvitseeko hänen silti tehdä itselleen
>moraalista lobotomiaa?
Niin monet ovat sellaisen tehneet. Sanontasi on osuva. Se kertoo
siitä, että olet käytännössä joutunut kuuntelemaan ihmisiä, joiden
edessä on ollut lobotoitu henkilö.
[...]
>Jos analyyttisesti orientoituva terapeutti oikeasti uskoo, että kaikki
>tunteet ja käytökset todella johtuvat alitajuisista ristiriidoista, hän ei
>tietenkään voi tehdä muuta kuin selittää ja tulkita asiakkaan käytöstä.
>Arkielämässä ei kukaan usko siihen – tuskin edes hän.
Niin juuri. Arkielämässä monet tällaiset analyyttisesti orientoituneet
käyttäytyvät omien terapiasääntöjensä ja rooliensa vastaisesti.
>Tavallisissa
>ihmissuhteissa toimimme sen oletuksen pohjalta, että ihmiset ovat oikeasti
>vastuussa teoistaan ja olisivat useimmiten voineet valita aivan toisin kuin
>tekivät. Mikään perhe tai yhteisö ei voi koskaan toimia pitämättä
>jäsentensä vastuullisuutta itsestäänselvänä perusolettamuksena.
>Se sukupolvi, joka oli kyllästetty moralismilla, alkaa olla loppusuoralla.
>Milloin alamme kyllästyä kaiken selittelemiseen, tekoymmärtämiseen ja
>hyväksyvään hymistelyyn? Minä luulen, että se aika on jo tulossa.
Olen havainnut sen olleen tulossa viime vuosina.
>Ensimmäinen ammattikunta, joka siitä alkaa puhua, on luultavasti
>opettajakunta. He joutuvat kaikkein raskaimmin tuntemaan nahoissaan
>eettisesti neutraalin psykolologisoinnin hedelmät.
Tätä epäilen hieman. Olen viimeisen viidentoista vuoden aikana ollut
normaalia enemmän tekemisissä opettajien kanssa - osaksi siitäkin
syystä, että ent. vaimoni oli opettaja. Kokemukseni mukaan opettajat
eivät vielä uskalla olla aitoja. He eivät uskalla puuttua
havaitsemiinsa asioihin. He eivät vielä uskalla puolustaa esim. niitä,
jotka kouluissa ja luokissa haluavat oppia.
> Vaikka koinkin sinun tyylisi hyvin rohkaisevana, olisin
>kiinnostuntu myös esim Sami Anttilasta jonka tieteellisyydessä ja
>akateemisuudessa sitkeästi kiinni pitävä tyyli suorastaan pelottaa.
Olen tuntenut samaa.
>> Yksi hauska tapa testata ihmisten suhdetta televisioon on kuunnella,
>> puhuvatko he hahmojen nimillä vai eivät. Kauniiden & Rohkeitten kohdalla
[...]
>Pitäisi varmaan olla kiinnostunut. Olen kuitenkin ottanut suorastaan
>ylpeyden aiheeksi, etten seuraa kyseistä sarjaa.
Minäkin koin jossakin vaiheessa eräänlaista ylpeyttä siitä, että sarja
ei vetänyt kiinnostustani. Sittemmin asian koko pohtiminen häipyi
sinne johonkin pöllövisan, eläinvisan, tietovisan, musiikkivisan,
mikä-mikä-visan, autovisan, urheiluvisan, katuvisan, puuvisan,
seinävisan, tähtitiedevisan ja visavisan joukkoon.
Paljonko on 56+65?
Lähden taas takaisin sorvin ääreen.
Pörrö Törrönen
sami.a...@pp.kolumbus.fi (Sami Anttila) kirjoitti:
po...@online.tietokone.fi (Pörrö Törrönen) wrote:
>>Psykologian ammattilaisilla taas on tapana nälviä toistensa tekemisiä
>>hyvinkin raa´asti, monesti olen kuullut kuinka psykologian alan
työntekijät
>>setvivät seläntakana toistensa ammattitaitoa kommentein "sehän on
>>alkoholistin lapsi ja sen kyllä näkee". Minusta kyse ei ole rohkeudesta
>>vaan valinnasta.
>Täytyy sanoa että minulla on aikalailla erilaisia kokemuksia tästä
>asiasta. Pahimmansorttista haukkumista olen kuullut hyvin harvoin
>ja yleensä jonkun tietyn työntekijän ammattitaidon moittimisessa on
>vinha perä. Tällaista näin pahempana silloin kun olin hautausmaalla
>kesätöissä, kirkonmiehet haukkuivat toisensa sitä mukaa kun joku
>jäi kesälomalle ja tätä traumaattisempaa kokemusta työelämästä en
>muista.
Kaikkialla tätä tapahtuu, se on totta. Ehkä olen vain osunut liian monta
kertaa huonoon tilanteeseen, joissa ihmisillä ei ole ollut mitään
positiivista sanottavaa toisten työstä, saati persoonasta. Ehkä kärjistin
hieman, mutta asiayhteydessään tämä vain selitti mielipidettäni siitä,
miksi epäilen monien psykologian alan ammattilaisten vaikenevan vaikeista
kohdista elämänpolullaan. Sama se on monissa muissa ammateissa, taustoilla
vedetään tiukan paikan tullen turpaan, eikä seurakunnallinen yhteisö
todellakaan toimi sen lempeyden ja armon varassa mistä sunnuntaisin
puhutaan.
>Sami Anttila sami.a...@pp.kolumbus.fi
PöRRö
"Tietoisuus ei ole mikään tilakone." -Mika Niemi
Pörrö Törrönen
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
PöRRö kirjoitti:
>> Ja myös vielä: ei riitä että on malli ihmisestä vaan se tulee myös kokea
>> tunteilla.
>Niinpä. Haluan kuitenkin vääntää keskustelua terapiaan, koska se on tähän
>foorumiini mukaan tulemisen syy. Eli onko olemassa myös terapeutin
>ihmisyyden malli, joka ei ole tosi, koska hän ei tule oikeasti itsenään
>kohtaamiseen?
...
>Missään vaiheessa ei puhuta lääkärin oikeasta luottamisesta,
>välittämisestä, tosissaan ottamisesta jne. Varmaan niitä pidetään
>itsestäänselvinä. Mutta ovatko ne?
Luottamisesta:
ainahan on olemassa vaitiolovelvollisuus... Olen useamman kerran törmännyt
sellaiseen, että nk. ammattilaiset (esimerkiksi koulukuraattorit)
levittelevät asiakkaittensa luottamuksellisesti kertomaa tietoa melkoisen
uskomattomassa ympäristössä (tässä tapauksessa koulun opettajanhuoneessa
minun ollessa vierailijana koulussa, minun läsnäollessani !).
Välittämisestä:
tuttu teini-ikäinen käväisi taannoin rankan prosessin yhteydessä
mielisairaalassa nuorten suljetulla. Suurin ongelma oli saada tämä nuori
uskomaan siihen, että omahoitaja ja lääkäri välittävät (vaikka siltä ei
tosin vaikuttanut). Kun kävin liian usein katsomassa tätä nuorta, minut
otettiin puhutteluun kun pelättiin nuoren puhuvan liikaa minulle ja liian
vähän hoitohenkilökunnalle. Aiheellistahan se oli, omalla tavallaan, ja
tietenkin tuin hoitoa ja kannustin nuorta toimimaan mahdollisimman
järkevästi (siis puhumaan ongelmistaan henkilökunnalle ja käyttäytymään
siivosti) jotta hän pääsisi pois. Toisaalta sain kerrankin kysyä ne kolme
kysymystä jotka on jo pitkään tehnyt mieli kysyä: 1) kenen puolelle pitäisi
näissä tilanteissa asettua (nuoren, henkilökunnan vai itsensä) 2) Onko
todennäköistä että välittäminen pahentaa vai parantaa sairautta ? 3) Eikö
terapia tarvitse myös ulkopuolista purkautumiskanavaa, jotta myös hoitoa on
mahdollista kritisoida joutumatta lepositeihin.
Tosissaan ottamisesta:
Terapeutti törmää varmasti usein siihen samaan sekamelskaan
duuniongelmineen, kaksine nais(mies)suhteineen jne. ja varmaan sitä
tiettyjen ongelmien kohdalla tulee jollain tavalla immuuniksi. Aikuinen ei
oikein jaksa ottaa silmille räjähtänyttä teinirakkautta kovin vakavasti,
varsinkaan kun tietää että se menee ohi, ja ehkä se näkyy lohdutuksessakin.
Sama ongelma on varmaan monilla kaiken nähneillä terapeuteilla, joilla on
elämään tullut jo liian kova rutiini jotta "pikkunaarmuihin" jaksaisi
paneutua. Mutta tärkeintähän ei ole se, mitä on tapahtunut vaan se, miten
se on koettu.
>Diagnostisen ammatti-informaation lisäksi kirjassa neuvotaan vain
>minkälaisen vaikutelman psykiatrin on annettava potilaalleen ja
...
>vaikutelman. Täysin epäkohtaavasta tapaamisesta jää heille hyvä ja
>kiitollinen mieli.
Loistava kuvaus. Privaatishow on tietysti hirvittävän hyvä juttu, jos ei
näe sitä näytelmäksi. Mutta kauheinta varmaankin on tilanne, jossa
terapiasuhde jatkuu vuosikausia kunnes asiakas yhtäkkiä tajuaa
terapeuttinsa avuttomuuden ja kyvyttömyyden kohdata ketään tai mitään.
Pettymyksen täytyy olla huomattavasti rajumpi kuin mitä osaan kuvitella.
...
>Näennäiskohtaamisen hedelmä on parhaimmillaankin molemminpuolinen
>näennäishyväksyntä. Hyväksytyksi tulemisen nälkämme on aika
>johdonmukainen:
>Parempi olla edes näennäisesti hyväksytty kuin ei ollenkaan hyväksytty –
>vai onko?
Tai vielä pidemmälle: olettaa olevansa hyväksytty kunnes toisin sanotaan
vs. olettaa ettei ole hyväksytty kunnes toisin sanotaan.
>Ei tämä ole vain terapeuttinen ongelma. Psykokulttuurimme on luonut myös
>ihka uuden "aitouden kultin", jolla on omat aitouden mannekiininsa. En
>viitsi lähteä sellaisia nimeämään, mutta näyttää siltä, että on syntynyt
>kuva "aidosta" ihmisestä, joka on karismaattisen spontaani ja suorastaan
>shokeeraavuuteen asti henkilökohtainen. Ujommat ja sosiaalisesti
>jäykkäliikkeisemmät ihmiset vertaavat itseään heihin ja tuomitsevat itsensä
>epäaidoiksi. Vaikka nämä ihmiset eivät olekaan mitään sosiaalisia
>kultakaloja, he eivät sen takia ole epäaitoja.
Aitoudeksi katsotaan jostain syystä vahvuus, joka on melkoisen hassu
ajatelma. Vahvuus - sitkeys, kestävyys, rohkeus - ehkä jossain määrin
edesauttaa tuomaan ominta myös esille, mutta yhtä aitoa on punastella
hämmennyksestä tuppisuuna oudossa tilanteessa.
>Aitous ei ole minkään ulkonaisen kuvan kaltainen. Sinun aitoutesi on
>tämänhetkisen teeskentelemättömän sinäsi näköinen. Piste. Aitous ei ole
>kyvyssä luoda itsestään avoin kuva, vaan uskalluksessa oikeasti kohdata
>toinen, vaikka kuinka arkana, pelokkaana ja kömpelönä.
Nimenomaan ! Itse en oikeasti ole kovinkaan avoin ihminen vaikka
harrastankin tätä sosiaalista exhibitionismia mm. kirjoittamalla.
Elämässäni valitsen melkoisen tietoisesti pisteen, jonka yli ei kukaan
vieraampi tule, ja vielä lähemmäs minua on todella vaikea päästä. Uskon
kuitenkin itse siihen, että pystyn kohtaamaan ihmisiä melkoisen helposti
halutessani, kyse on siitä että uskaltaa olla läsnä hetkessä, ei siinä että
uskaltaa jakaa kaikki tarinansa ja salaisuutensa. Monesti kohtaaminen
mielletään pikemminkin luopumisena yksityisyydestä, itse mallinnan maailmaa
kuitenkin toisin, pikemminkin "tähän hetkeen ja sen jakamiseen". Useimmiten
kohtaaminen poikii anekdootteja puolin ja toisin, mutta sekään ei ole
välttämätöntä. Yhtä aitoa on olla sulkeutunut (en tarkoita torjuvaa vaan
oman rajansa säilyttävää) ja lähellä kuin avoin ja lähellä. Onneksi.
>Anteeksi tämä pitkä vuodatus, joka itse asiassa oli sitaatti
>mainitsemastani kirjoituksesta. itse sanoit saman asian paljon lyhemmin.
Höpsis. Tämä oli erittäin virikkeellistä luettavaa, kommentoin kuitenkin
vain pätkiä koska olen osittain niin samaa mieltä, että ehkä ei ole mieltä
sanoa "just noin" joka kappaleen jälkeen".
...
>Nuoret, kokemattomat ja pehmoilevat terapeuttikokelaat voivat
>intomielisyyttään langeta kaidalta tieltä. He sortuvat ilmaisemaan
>tunteitaan potilaalleen, itkemän heidän kanssaan ja myötäelämään muillakin
>asiaankuulumattomilla tavoilla. Jos hän ei tee parannusta
>lankeemuksestaan, herää epäilys nuoren kokelaan ammatillisesta
>luotettavuudesta. Uhkaavat diagnoosit voivat odottaa seuraavan nurkan
>takana. Ammattilaisen on pysyttävä ammattilaisena ja potilaan on
>pysyttävä potilaana. Heidän keskinäinen kohtaamisensa aitoina ihmisinä on
>tämän perinteen mukaan kielletty.
Ja kuitenkaan ei ole mahdotonta tehdä molempia: olla ammattilainen ja
kohdata. Terapiasuhde on jossain määrin mielestäni samankaltainen suhde
kuin vanhemman suhde lapseensa, ja siinäkin onnistutaan löytämään toimivia
malleja.
>Mitä enemmän potilas tivaa henkilökohtaista vastaantulemista, sitä
>hikisemmäksi käy terapeutin ammattirooli. Sekin inhimillisyys, jolle
>suhteen alussa oli tilaa, piilotetaan näkyvistä, ettei vain herätettäisi
>turhia toiveita potilaassa. Psykofundamentalismiinsa vetäytyvä
>ammattilainen esittää entistä enemmän analyyttisiä vastakysymyksiä ja
>tulkintoja potilaan käytöksestä. Ne tarjoavat oivallisen suojapaikan
>kohtaamista välttelevälle (tai pelkäävälle) terapeutille. Kohtaamiseen
>haastava potilas on turvallisesti palautettu sarjaksi oireita, tulkintoja
>ja patologisia diagnooseja. Ihminen, joka kutsuu ihmistä, on jätetty yksin
>rannalle vaikeroimaan lokkien kanssa.
On totta, että vastakysymysten taakse on mahdollista piiloutua, mutta yhtä
hyvin vastakysymyksillä voidaan saada asiakkaan minä ja persoonalliset
ratkaisut paremmin esille. Monet terapeutit kokevat varmaan joidenkin
asiakkaiden ihmisenkaipuun tukahduttavana, ja monet varmaan pelkäävät että
asiakas rupee imitoimaan terapeuttinsa elämää. Koomista kyllä, ihmiset
ottavat mielestäni piiloviestintää yllättävän paljon paremmin vastaan kuin
suoraa, joten usein se mitä ihmissuhteissa pelkää, toteutuu.
...
>Kun ihminen on vuosia elänyt yksin astianpesukoneensa ja televisionsa
>kanssa, vailla ketään, jonka kanssa syödä samaa leipää, hän ei totisesti
>kaipaa sydämensä ahdistukseen ammatillista neutraliteettia. Muutenkin
>eristetty tai eristäytynyt ihminen ei tarvitse terapeuttia, joka kuuntelee
>ilmeettömänä kuin kiveen veistetty jumala ja tiputtaa sanan silloin tällöin
>kuin leivänmurusen pöydän alla läähättävälle koiralle.
>Viime aikoina on puhuttu roolipelien vaarallisuudesta. Niistä en tiedä,
>mutta potilaan ja hoitajan välinen roolipeli taitaa todella olla
>vaarallista – molemmille.
Ehkä yksi ongelma terapeutella on se, miten olla kokematta ääriyksinäisiä
ihmisiä taakaksi. Olen melkoisen sosiaalinen itse ja puuhastelen paljon
ihmisten parissa. Monesti seuraani on liimautunut ihmisiä, joiden läsnä en
yksinkertaisesti kestä olla juuri yksinäisyyden ja siihen liittyvän
pulmallisuuden vuoksi. En ole ylpeä siitä, että joudun vetämään niin tiukan
rajan tällaisille ihmisille, mutta henkilökohtaisesti olen muutaman kerran
jälkeen tajunnut, etten jaksa vetää perässäni ketään kovin pitkää aikaa.
Jossain määrin tajuan oman julmuuteni, mutta toistaiseksi minä en ole
löytänyt sellaista tapaa kohdata, joka antaisi minulle tilaa olla olematta
tämän kaltaisten ihmisten ihailun kohteena. (Olen kateudelle ja ihailulle
aivan älyttömän allerginen, vaikka pidän suuresti siitä, että minua
rakastetaan ja suvaitaan)
>Irvailenko? Vääristelenkö? Olisin todella kiinnostunut kuulemaan muiden
>kokemuksista. Minkälainen on tämän hetken terapeuttinen
>kohtaamiskulttuuri? Onko minulla liian kielteinen kuva kuulemieni
>turhautumiskertomusten kautta?
En tiedä, mutta oma vaikutelmani on ollut se, että terapeutteja löytyy
moneen lähtöön. Paikallisessa MTT:ssä on kuulema yksi ihminen ja
suunnilleen kymmenen robottia, mutta saattaahan tuo olla asiakkaan
kaunaakin, tarina on kuitenkin huhu. Yksi suuresti arvostamani ryhmä on
perheterapeutit, joita olen jonkinverran tavannut ja melkein järjestäen
olen pitänyt jokaista melkoisen hyvänä kommunikoijana ja kohtaajana. Yksi
koulutti minua taannoin, ja täytyypä sanoa että sain parasta
henkilökohtaista työnohjausta jota olen ikinä saanut: tulin huoneeseen
sisään, hän sanoi: olet väsyneen näköinen. Mitä haluat tehdä ? Sanoin:
levätä. Hän: tehdään niin. Notkuimme 45 minuuttia lattialla tyynyihin
nojaten ja kuuntelimme erään levyn läpi. Välillä hymyilimme hieman
toisillemme ja jatkoimme sitten omaa olemistamme. Kun levy loppui hän
sanoi: helpottiko. Ja minä sanoin: kiitos. Siinä se, juuri sitä mitä
oikeasti kaipasin: lepotaukoa ajattelulta.
>Olet Pörrö kyllä oikeassa siinä, että auktoriteetti voi tuottaa myös
>turvallisuutta. Minä taidan olla liiankin allerginen auktoriteettiasemalle.
>Kyllä siitäkin käsin voi kohdata. Kyllähän isät ja äiditkin voivat kohdata
>lapsensa, auktoriteettiasemastaan huolimatta.
Terapeutilla on automaattisesti jonkinlainen auktoriteettiasema asiakkaan
silmissä, halusi tai ei, ja siitä johtuen ei voida varmaan koskaan päästä
tietyistä asetelmista. Mutta asiakkaan omaa elämää ruodittaessa kannattaisi
myös muistaa, että asiakas on miltei aina oman itsensä paras tuntija.
...
>Mutta taas kerran haluan kääntää jutun terapiaan. Siinähän ei arvoista
>jankuteta. Pikemminkin päinvastoin. Vai?
>Terapeutinhan pitää pysyä arvojensa suhteen neutraalina. Vai?
>Silti jokainen tapauskertomus on vähintään yhtä täynnä moraalisia
>intohimoja ja ristiriitoja kuin Shakespearin näytelmät.
>Terapeuteilla on kyllä omaa käytöstä ohjaavat eettiset ohjesääntönsä. Mutta
>jos asiakas tulee häneltä kysymymään vanhemman ja viisaamman neuvoa
>jossain moraalisessa dilemmassa, hän melko varmasti saa sen takaisin
>analyyttisen vastakysymyksen muodossa. Lyhyet moraaliset kannanotot >on
korvattu ylenpalttisen pitkillä amoraalisilla selityksillä.
Totta. Joskus on hyvä antaa nälkäiselle ruokaa, ja toisinaan on parempi
opettaa nälkäinen tekemään sitä. Ei kai koskaan voida sanoa, mikä on paras
tapa kohdata asiakkaan terapeutille asettama vaatimus, kyseessä on
kuitenkin aina kahden persoonan (terapeuttikin on persoonallisuus !)
välillä tapahtuva tilanne jossa kumpikin luultavimmin toimii parhaaksi
katsomallaan tavalla. Toisaalta on hyvä, että asiakkaan sisäisen äänen
perään huudetaan typerinkin kysymyksin (mitä sinä itse ajattelet ?), mutta
toisinaan sisäistä ääntä ei todella kuule ennenkuin jotain on annettu sille
"siemenvedeksi".
>Eikä siinä mitään. En minäkään odota, että terapeutti olisi mikään
>moraalisten asioiden guru. Mutta tarvitseeko hänen silti tehdä itselleen
>moraalista lobotomiaa? Autoritaarinen sanelu tai täydellinen steriliteetti
>eivät ole ainoat vaihtoehdot asiakkaan moraalisten ongelmien edessä.
>Jo se, että terapeutti asettaa hoidolle tavoitteen, tekee hänestä eetikon.
>Hän pitää yhtä tavoitetta parempana kuin toista. Halusi hän tai ei,
>moraalia ei pääse pakoon.
>Vaikka terapeutti pidättäytyykin suorista moraalisista kannanotoista, hän
>voi silti pitää esillä moraalisten valintojen tematiikkaa, sitä että meidän
>on edelleen tehtävä arvopohjaisia valintoja – vai onko?
Minä taas olen ihmisenä sellainen, että jos minulle tulee esittämään
moraalisen (tai muunlaisen) ongelman, rupean usein keksimään
tarinavaihtoehtoja siitä, miten siitä voidaan mennä eteenpäin. Monesti olen
läkähdyttänyt ihmiset kertomalla mitä kaikkea voi valita ja mitä siitä
mahdollisesti seuraa, mutta on tässä tekniikassa ainakin yksi ylivertainen
puoli: umpikuja näyttää yhtäkkiä aulalta, josta lähtee kummallisen monta
ovea !
>Jos analyyttisesti orientoituva terapeutti oikeasti uskoo, että kaikki
>tunteet ja käytökset todella johtuvat alitajuisista ristiriidoista, hän ei
>tietenkään voi tehdä muuta kuin selittää ja tulkita asiakkaan käytöstä.
>Arkielämässä ei kukaan usko siihen – tuskin edes hän. Tavallisissa
>ihmissuhteissa toimimme sen oletuksen pohjalta, että ihmiset ovat oikeasti
>vastuussa teoistaan ja olisivat useimmiten voineet valita aivan toisin kuin
>tekivät. Mikään perhe tai yhteisö ei voi koskaan toimia pitämättä
>jäsentensä vastuullisuutta itsestäänselvänä perusolettamuksena.
>Se sukupolvi, joka oli kyllästetty moralismilla, alkaa olla loppusuoralla.
>Milloin alamme kyllästyä kaiken selittelemiseen, tekoymmärtämiseen ja
>hyväksyvään hymistelyyn? Minä luulen, että se aika on jo tulossa.
>Ensimmäinen ammattikunta, joka siitä alkaa puhua, on luultavasti
>opettajakunta. He joutuvat kaikkein raskaimmin tuntemaan nahoissaan
>eettisesti neutraalin psykolologisoinnin hedelmät.
Syiden etsiminen on monesti yhtä hedelmätöntä kuin syyllisten etsiminen.
Analysointi on tietyllä tavalla myös elämää rikkovaa - tiedän tämän
verisesti omasta kokemuksesta. Aina ei kannata jäädä pohtimaan syyn ja
seurauksen lakeja, vaan joskus on järkevämpää miettiä miten selvitä vain
tästä hetkestä. Oman itseni kohdalla joudun monesti pysähtymään ihan
yksinkertaiseen ongelmaan: koska pitää ruotia ja koska elää. Molempia voi
tehdä erittäin harvoin samaan aikaan. Tai ainakaan minä en voi.
>Onko tämä nyt sitä "suurten linjojen idealismia, josta puhuit?
Kyllä, nimenomaan.
>> ....
>> hiljainen >>yleisö on suurempi kuin uskoisikaan. Itsekin hämmästyin
>> taannoisen >>keskustelun aikana sitä, kuinka monta tuttua tätäkin
>>palstaa seuraa >>vaikka ikinä en ole nähnyt heidän viestejään täällä.
>Se minua jotenkin kiusaa. Yleisön edessä keskusteleminen tuntuu vaikealta
>- varsinkin jos sille vielä asettaa edes pieniä aidon kohtaamisen
odotuksia.
>Puhunko äänettömälle yleisölle vai sinulle? Mielssä risteilee niin monta
>"juonta" että minä-sinä suhde joutuu koetukselle.
Minä itse miellän tämän meidän väliseksi keskusteluksi joka on julkista.
Ehkä sen vuoksi kirjoitan melkoisen suoraan sinulle ja ajattelen oikestaan
sinua ja sanojasi, en niinkään yleisöä. Siten ainakin itse huomaan
kirjoittavani paremmin. Ja silti ajattelen myös yleisöä, koetan kirjoittaa
niin että sivusta seuraavakin tajuaa mistä tällähetkellä puhutaan jne. Ja
tietenkin toivon, että keskusteluun osallistuu muitakin kuin me kaksi.
...
>> Tässä varmaan vaikuttaa myös paljon, mitä mieltämistyyppiä on.
>Pyöriikö takaraivossasi ehkä NLP:n tyypitykset erilaisista
>mieltämistavoista?
NLP, kieltämättä. NLP- tietoni tosin perustuvat noin 20 tunnin kepeään
kurssiin, mutta on sanottava että siinä ajassa ehdin hullaantua moniin
asioihin NLP:ssä.
Itse eroitan myös ajatuksen tasolla erilaisia mieltäjiä: tunteen kautta
oppijoita, faktatiedon kautta oppijoita, tekemisen kautta oppijoita,
auktoriteetin (matkimisen) kautta oppijoita jne.
>> Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
>Ystävyyden Majatalo vaan mahdollisuus olla tosi."
>25110 Kruusila Martin Buber
>Puh. 02-7385222
><dan...@icenet.fi>
PöRRö
Jari Havela
scor...@pp.kolumbus.fi (Olavi Noronen) wrote:
>Tämän kaltaiseen olen täällä puuttunut. Ainoa vastine on ollut
>vaatimus, jonka mukaan minun pitäisi jättää rikosilmoitus. Keskustelua
>ei ole syntynyt.
"Olen irrottautunut keskustelusta sen ja sen kanssa... En keskustele
A:n , B:n , C:n ... jne kanssa... " Bwahahahaha! Minkähän takia
keskustelua ei oikein tahdo syntyä?
Minua pännii se, että vääryyksistä ja epäkohdista ja virheistä rääkyy
tyyppi, jonka omaa toimintaa ei valvo kerrassaan kukaan, jonka
tekemisistä ei voi saada mitään muuta tietoa tai arviota kuin se,
minkä hän itse suvaitsee antaa.
Mikä oli Norosen saanut esim. päästämään näppäristään väitteen, että
hänen toiminnastaan voisi valittaa esim. TEO: een? Hänen on täytynyt
tietää asian todellinen tila. Onko kenties alemmuuskompleksi saanut
toden korvautumaan toiveella?
Minä aikoinaan ehdotin täällä, että Noronen hankkisi muodollisen
pätevyyden, koska se ei mielestäni olisi ollut kohtuuttoman työlästä,
ja senkin jälkeen hänellä olisi oikeus ja mahdollisuus olla asioista
mitä mieltä haluaa. Ei käynyt, kun oli sitä ja oli tätä. No, nyt
ymmärrän paremmin. Tämä tilannehan on ilmeisesti aika kiva. Lähes
ainoa mahdollisuus joutua minkäänlaiseen vastuuseen mistään olisi kai
se, että tulisi suoranaisesti tappaneeksi jonkun turvallisessa
terapiahuoneessaan.
Noronen väen väkisin halusi luulla minun verranneen häntä Hitleriin,
mikä ei pidä paikkaansa. Kerroin näkeväni yhteisiä piirteitä, mikä on
eri asia, ovathan nämä herrat kuitenkin merkittävyydeltään ihan eri
kaliiperia. Silloin hän ihmetteli, kuinka monen ihmisen julman
kuoleman epäilin hänen aiheuttaneen. Asia ei kyllä ollut edes
juolahtanut mieleenikään, mutta hyvä kysymys. Jos epäillään, että joku
on esim. ajautunut itsemurhaan virallisessa valvonnassa olevan
terapeutin toiminnan seurauksena, nousee haloo, ja seuraa laajat ja
perinpohjaiset tutkimukset. Tässä ei ole tätä vaaraa olemassa, ja
senkin voisi varmasti laittaa psykiatrien syyksi.
Suosittelen Noroselle, että jos hän haluaa keskustella vain
mieleisellään tavalla, hänen olisi parempaa laittaa oma BBS- purkki,
jonka järjestelmänvalvoja hän itse olisi. Tällöin olisi helpompaa
valvoa, kuka kirjoittaa milläkin nimellä, ja eliminoida "perin juurin
väärät ja haitalliset mielipiteet". Pari puhelinlinjaa riittäisi
varmasti vähän aikaa, sitten ei tarvittaisi kuin yksi, ja kohta sekin
olisi tarpeeton. Sitten voisikin jo olla kaikessa rauhassa omassa
virtuaalitodellisuudessaan, luoda virtuaalikeskustelijoita, joille
voisi jakaa oikeuksia ja ottaa niitä pois. Suurta eroa nykyiseen
todellisuuskäsitykseen tuskin syntyisi.
Jari Havela
medical student
University of Turku
Finland
*** tiedostoa REALITY.SYS ei löydy. universumi voi olla epävakaa***
jar...@utu.fi
+358 2 2390452
Olavi Noronen
Sari Remonen kirjoitti:
>Herrajumala sentaan, tassa nykaiset esiin jopa Hitlerin!? Naetko
>ihan vakavissasi Norosessa ja Hitlerissa jotain samaa?
Jari Havela vastasi:
>Kyllä.
[...]
>Muitakin yhtäläisyyksiä on, mutta niistä kertoa myöhemmin lisää.
Date: Sat, 23 Nov 1996 15:23:30 GMT jar...@mailhost.utu.fi (Jari
Havela) wrote:
>No, itse asiassa Hitler vain juolahti mieleeni, kun vertauskuvaa
>tarvitsin.
Date: Sat, 01 Feb 1997 10:39:51 GMT jar...@mailhost.utu.fi (Jari
Havela) wrote:
>Noronen väen väkisin halusi luulla minun verranneen häntä Hitleriin,
>mikä ei pidä paikkaansa.
Että silleen.
Jari Havela
scor...@pp.kolumbus.fi (Olavi Noronen) wrote:
>Date: Sat, 23 Nov 1996 15:23:30 GMT jar...@mailhost.utu.fi (Jari
>Havela) wrote:
>>No, itse asiassa Hitler vain juolahti mieleeni, kun vertauskuvaa
>>tarvitsin.
>Date: Sat, 01 Feb 1997 10:39:51 GMT jar...@mailhost.utu.fi (Jari
>Havela) wrote:
>>Noronen väen väkisin halusi luulla minun verranneen häntä Hitleriin,
>>mikä ei pidä paikkaansa.
>Että silleen.
Muistitko mainita, että vertauskuva oli siitä, miten vahva voima voi
tarkoituksen tunteen antaminen, vaikka vähän erikoisella tavalla?
Näytä se henkilökohtainen vertailu.
Daniel Nylund
--
--
Pörrö Törrönen <po...@online.tietokone.fi> wrote in article
<msg94901.thr-...@online.tietokone.fi>...
> "Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
>
> Luottamisesta:
> ainahan on olemassa vaitiolovelvollisuus... Olen useamman kerran
törmännyt
> sellaiseen, että nk. ammattilaiset (esimerkiksi koulukuraattorit)
> levittelevät asiakkaittensa luottamuksellisesti kertomaa tietoa melkoisen
> uskomattomassa ympäristössä (tässä tapauksessa koulun opettajanhuoneessa
> minun ollessa vierailijana koulussa, minun läsnäollessani !).
Aika törkeää. Tottahan kaikki auttajat tarvitsevat tuuletusta ja vaikeiden
juttujen prosessoimista muiden kanssa, mutta siihen täytyisi minusta kysyä
reilusti lupa asiakkaalta.
Minä puhuin kyllä ihan toisensuuntaisesta luottamisesta, eli terapeutin
luottamisesta asiakkaaseen. En ole nähnyt siitä paljon kirjoitettavan.
"Kriisissä oleva ihminen ei enää suostu asettautumaan dialogin osapuoleksi,
jos dialogin olennainen edellytys, luottamus, puuttuu."
Martin Buber
Koko terapeuttisen projektin onnistumisen edellytys on keskinäisen
luottamuksen löytäminen. Melkein jokaisessa terapeuttisessa suhteessa
joudutaan palaamaan hetkiin, jolloin asiakkaan alkuperäinen lapsen
luottamus on rikkoutunut. Melkein kaikki psykologiset traumat palautuvat
tilanteisiin, joissa luottamus itseen ja toiseen on pettänyt. Terapia
jatkuu, kunnes uusi luottamus on löytynyt tilalle. Terapiasuhde voi loppua,
kun siinä löydetty luottamus on vakiintunut muihinkin suhteisiin
siirrettäväksi luottavaisuudeksi.
Liian usein hoitaja tekee liiton sen kanssa, mikä hoidettavassa on
sairasta, vaikeaa tai kipeää. Terveyden kanssa ei luoda suhdetta eikä sitä
vahvisteta luonnollisen ja rehellisen vuorovaikutuksen kautta. Vuosien
aikana "potilas" oppii määrittelemään itsensä vain vaikeuksiensa,
vammojensa ja niistä tehtyjen psykologisten tulkintojen ja diagnoosian
kautta.
Visio tulevaisuudesta ohjaa meitä yhtä paljon kuin muistot menneisyydestä.
Siksi ainakin terapeutilla täytyy olla luottavainen usko asiakkaan
mahdollisuuksista hyvään elämään. En tarkoita vain periaatteellista
optimismia, vaan oikeaa uskoa juuri tämän ihmisen edistymiseen juuri tässä
suhteessa. Jos en kertakaikkiaan löydä sydämestäni minkäänlaista lämpöä
häntä kohtaan, joka hakee minulta apua, ja jos minulla ei ole
sinapinsimenenkään vertaa uskoa siihen, että kohtaamisestamme voisi olla
jotain hyötyä, minun on itse haettava apua sensijaan, että tarjoaisin sitä
hänelle. Ei kieroinkaan autokauppias tee kauppasopimusta autosta, jos hän
ei usko siihen, että asiakas saisi sen ajettua edes kaupan pihalta pois.
Terapiassa petos ei aina paljastu niin nopeasti.
Luottamus on kalleimpia lahjoja, mitä terpeutti voi asiakkaallensa antaa.
Kun se pettää, terapiasuhde on kriisissä. Kun sitä ei alunperinkään ole
olemassa, terapiasuhde on groteski näytelmä, raaka pila ja julma petos
asiakasta kohtaan. Miten sellainen terapia koskaan voi vahvistaa asiakkaan
itseluottamusta?
> Välittämisestä:
> tuttu teini-ikäinen käväisi taannoin rankan prosessin yhteydessä
> mielisairaalassa nuorten suljetulla. Suurin ongelma oli saada tämä nuori
> uskomaan siihen, että omahoitaja ja lääkäri välittävät (vaikka siltä ei
> tosin vaikuttanut). Kun kävin liian usein katsomassa tätä nuorta, minut
> otettiin puhutteluun kun pelättiin nuoren puhuvan liikaa minulle ja liian
> vähän hoitohenkilökunnalle.
Huvittavaa. He tekivät sinusta ongelman sensijaan, että olisivat asettaneet
kyseenalaiseksi oman kohtaamiskykynsä tai -halukkuutensa, tai olisivat
rohkaiseet sinua, jolla tuntui olevan kontakti hänen kanssaan.
> Aiheellistahan se oli, omalla tavallaan, ja
> tietenkin tuin hoitoa ja kannustin nuorta toimimaan mahdollisimman
> järkevästi (siis puhumaan ongelmistaan henkilökunnalle ja käyttäytymään
> siivosti) jotta hän pääsisi pois.
Eli yritä nyt ymmärtää näitä hoitajia ja toimi vähän aikaan heidän
säännöillään niin pääset pois heidän seurastaan. Tottakai. Eihän sinulla
ollut valtaa viedä häntä pois.
> Toisaalta sain kerrankin kysyä ne kolme
> kysymystä jotka on jo pitkään tehnyt mieli kysyä: 1) kenen puolelle
pitäisi
> näissä tilanteissa asettua (nuoren, henkilökunnan vai itsensä)
Tai keneen pitäisi luottaa? Sinä ilmeisesti luotit ainakin omaan
totuudentajuusi, että tähän nuoreen.
2) Onko todennäköistä että välittäminen pahentaa vai parantaa sairautta ?
Onpa sinulla kysymys. Mutta ei ihan turha. Olenhan kuullut monen
ammattilaisen kertovan kuinka kolleegat tai kouluttajat ovat varoittaneet
suhtautumasta liian henkilökohtaisesti, ottamasta liian tosissaan jne. Se
kuulemma uhkaa heidän ammatillista objektiivisuuttaan.
"Ainoa potilaalle tärkeä asia terapeutista on se, onko tällä ihmisenä
todellista kapasiteettia aidosti arvostaa, välittää, ymmärtää, nähdä ja
kohdella häntä arvokkaana ja ainutlaatusena ihmisenä. Terapeutilla täytyy
olla aito kunnioitus ja välittäminen potilaansa todellisuutta kohtaan."
Harry Guntrip.
Luulisin, että hyvän terapeutin ominaisuudet muistuttavat aika paljon
odotuksiamme läheisestä ystävästä, plus että hänellä on muita enemmän
lukeneisuutta ja kokemusta niistä ongelmista, joihin tarvitsemme apua.
Harva akateemista arvovaltaansa kunnioittava psykoterapeutti edellyttää,
että terapeutin pitäisi rakastaa asiakastaan.
Enkä yhtään ihmettele. Sana on kulunut ja jätetty iskelmälaulajien ja
teologien loppuunjauhettavaksi. Kukaan ei kuitekaan osaa sitä
tieteellisesti määritellä, ja vielä harvempi pystyisi olemaan sen
kaltainen.
Kumma kyllä tuo sana ei ole hävinnyt ihmisten välisestä kielestä, jossa se
tutkimattomassa yksinkertaisuudessaan edelleen toimii kaikkein kauniimman,
tärkeimmän sykähdyttävimmän todellisuuden välittäjänä. Vaikka kukaan ei
omista yksinoikeutta sen määrittelemiseen, jokainen tuntuu kuitenkin
tunnistavan sen todellisuudene kun se tulee kohdalle.
Absoluuttisena käsitteenä se onkin aika hankala. Kysymys: "Rakastatko sinä
minua?", sallii minulle vain kaksi vastausvaihtoehtoa: kyllä tai en.
Niinpä en kysykään itseltäni auttajana enkä muiltakaan "rakastatko
asiakkaitasi". Mutta jossain vaiheessa ryhmää tai yksityistapaamista kysyn
itseltäni: "Onko minulla yhtään rakkautta tätä ihmistä kohtaan?"
Vastaus on äärimmäisen tärkeä. Autettavat eivät tarvitse mitään
hyväntahtoista kohtelua tai terapeuttista hyväntekeväisyyttä. He eivät
halua mitään hyvässä tarkoituksessa annettuja imartelevia palautteita. He
ovat yleensä tarpeeksi monta kertaa pettyneitä ollakseen kyynisen tarkkoja
ja erittäin skeptisiä rakkauden suhteen. Harvat heistä etsivät täydellistä
rakkautta. Useimmat etsivät vain tuntumaa rakkauteen, jonka
totuudellisuuteen voivat luottaa.
Buberin filosofinen ja psykologien antropologia perustui olettamukseen
ihmisen ikävään toisen luokse. Tuntuu kummalliselta, että näin
yksinkertainen ja useimmista ihmisistä varmaan itsestäänselvä käsitys
tarvitsee profeettansa ja tuoreen psykoanalyyttisen teorian
puolustajakseen. Niinkö kauas olemme eksyneet, että tarvitsemme
filosofisia, teologisia ja tieteellisiä muistutuksia perimmäisestä
nälästämme ja janostamme?
Peruskohtaamisen nälkä on suunnaton. Sen korvikkeeksi kelpaavat pelkkä
fyysinen kosketus tai muu läheisyyden aavistus. Olen kuullut uskomattomia
tarinoita menetelmistä, joita voidaan käyttää edes köyhän korvikkeen
löytämiseksi:
Juha ryyppäsi pari viikkoa putkeen saadakseen itsensä ambulanssikuntoon.
Hän joi pääasiassa kotonaan ja hakeutui ihmisten ilmoille vasta, kun oli
sairaalakunnossa. Nolona hän tunnusti jälkeenpäin, kuinka paljon hän nautti
ambulanssimiehistöltä saamastaan hoidosta.
Liisa ei saanut fyysistä kosketusta muuta kuin hammaslääkäriltään. Siksi
hän keksi aina uusia verukkeita päästä tämän vastaanotolle.
Kari söi toistuvasti yliannostuksen lääkkeitä. Hän huolehti tarkasti siitä,
että annos ei ollut tappava. Vaikka vatsahuuhtelu antoi hänelle varsin
syvällisen kosketuksen, se ei kuitenkaan loppuun asti tyydyttänyt hänen
kontaktinjanoaan. Hänen oli keksittävä parempi menetelmä.
Mari opetteli mielisairaalassa pidättelemään virtsaansa, kunnes hoitajien
oli pakko asentaa hänelle katetri. Hänkin myönsi jälkeenpäin kaivanneensa
vain kontaktia ja huomiota.
Mikko Alatalon laulu "Ihmisen ikävä toisen luo" tulee syvällisyydessään
kevyesti voittamaan vieläkin vallassa olevat vanhentuneet teoriat
suhteettomasta ihmisen terapioinnista. Ihmisen ikävä toisen luo hiipii
hiljaa myös psykiatrin vastaanottohuoneeseen, eikä tieteellisinkään
psykoterapia pysty sitä riivaajaa karkoittamaan.
Haittaako välittäminen vai haittaaka välinpitämättömyys?
>3) Eikö terapia tarvitse myös ulkopuolista purkautumiskanavaa, jotta myös
> hoitoa on mahdollista kritisoida joutumatta lepositeihin.
Kyllähän terapeutit usein tuntuvat käyttävän kulttijohtajille tyypillisiä
varoituksia: "Näistä asioista ei ole sitten hyvä puhua muille" ja
varsinkaan mikään muu terapia ei ole hyödyksi tämän terapian aikana.
Minkä ihmeen takia? Eihän tässä vielä naimisiin olla menty.
Terapia, joka lisää asiakkaan eristäytymistä elämän normaalisuhteista, on
minusta haittaavaa ja vahingoittavaa. Todellinen elämämme on kuitenkin
siinä rakkaudessa, mitä suostumme vastaanottamaan ja antamaan toisillemme
arjessa. Jos terapiasuhde ei rakenna ja rohkaise tätä todellisuutta, se on
parhaimmillaan hyödytöntä ja pahimmillaan vahingollista. Jos se ei ole
osana ratkaisua, se on osana ongelmaa.
Terapian tulisi keskittyä todellisiin suhteisiin ja niiden rakentamiseen
eikä vain loputtoman monimutkaiseen sisämaailmaan, jossa voi möyriä, kunnes
luhistuu omaan suhteettomaan itseensä.
On mukavaa, kun on ammattilainen, joka on aina minun puolellani. On paljon
hyödyllisempää olla tekemisissä terapeutin kanssa, joka on minun
suhteitteni puolella.
Minkä tahansa suhteen täydellinen eristäminen vain lisää sen suhteen
sisällä tapahtuvaa vallan väärinkäytön mahdollisuuksia. Minä ainakin
rohkaisin ketä tahansa rikkomaan tätä salatieteellisyyden myyttiä ja
keskustelemaan terapiastaan ystävien ja muiden tärkeiden ihmisten kanssa.
Se vähentää terapiassa vahingoittumisen riskiä ja lisää terapiassa
edistymisen mahdollisuutta.
> Tosissaan ottamisesta:
> Terapeutti törmää varmasti usein siihen samaan sekamelskaan
> duuniongelmineen, kaksine nais(mies)suhteineen jne. ja varmaan sitä
> tiettyjen ongelmien kohdalla tulee jollain tavalla immuuniksi. Aikuinen
ei
> oikein jaksa ottaa silmille räjähtänyttä teinirakkautta kovin vakavasti,
> varsinkaan kun tietää että se menee ohi, ja ehkä se näkyy
lohdutuksessakin.
> Sama ongelma on varmaan monilla kaiken nähneillä terapeuteilla, joilla on
> elämään tullut jo liian kova rutiini jotta "pikkunaarmuihin" jaksaisi
> paneutua. Mutta tärkeintähän ei ole se, mitä on tapahtunut vaan se, miten
> se on koettu.
>
Tottakai karttuva ikä ja kokemus tekee auttajan vakaammaksi siinä mielessä
ettei hän järkyty, kun jutut eivät tule niin lähelle omia, mutta ei kai se
vähennä hänen kykyään ottaa toinen tosissaan. Välittämisestä se minusta on
kiinni.
.
> Loistava kuvaus. Privaatishow on tietysti hirvittävän hyvä juttu, jos ei
> näe sitä näytelmäksi. Mutta kauheinta varmaankin on tilanne, jossa
> terapiasuhde jatkuu vuosikausia kunnes asiakas yhtäkkiä tajuaa
> terapeuttinsa avuttomuuden ja kyvyttömyyden kohdata ketään tai mitään.
> Pettymyksen täytyy olla huomattavasti rajumpi kuin mitä osaan kuvitella.
>
Kyllä. Roolit, pelit, ohikävelyt ja persoonaton kohteleminen niin
tavallinen osa normaaliarkea, ettei niiden traagisuutta siinä aina edes
huomaa. Jos epäkohtaaminen tulee loppuun asti harjoiteltuna ja ammatillisen
pätevyyden nimissä ylläpidettynä vastaan silloin, kun ihminen alkaa
luhistua arjen pahoinvoinnin alle, se todella satuttaa. Kun kaikki
selviämismenetelmät ja sosiaaliset pelit on kulutettu loppuun, tarvitaan
kohtaavaa ihmistä eikä vieläkin hienostuneempien menetelmien ja pelien
käyttäjää.
Jari Ehnrooth kävi neljä vuotta psykoanalyysissä. Siihen turhautuneena hän
jälkiselvittää itseään kirjoittamalla parisataasivuisen kirjeen
analyytikolleen: Vierashuone. Jäähyväiset psykoanalyysille. Siinä hän
purkaa pettymystään sekä kokemaansa käytäntöön että itseensä sovellettuun
teoriaan.
Hänenkin suurin kipunsa tuntuu olleen analyytikon tinkimätön
saavuttamattomuus:
"Me emme tutustuneet. Se turhauttaa ja sen hyväksyminen vanhentaa… sinä
vaikenit. Minä jäin puimaan tapaustani ja oletuksiani sinun oletuksistasi…
Ei mitään sinua ole psykoanalyysissa. Se on prosessin luoma illuusio, joka
tarvitaan, jotta tunteensiirto onnistuisi… Mitään sinua ei ollut. Oli vain
minä ja minun itsetutkiskeluni… Kuka sinä olit, mitä ajattelit?.. Kun
naamiot riisuttiin, sinulla ei ollut kasvoja eikä nimeä.
Hänkin haki analyysista korvaavaa ja korjaavaa kokemusta, niinkuin
luultavasti useimmat mihin tahansa terapaiaan etsiytyvät hakevat:
"Todellista on vain varhaislapsuudesta alkava kaipaus päästä onnelliseen
yhteyteen ja toive vastakaiusta, rakkaudesta ja hyväksynnästä. Muistan
kaivanneeni sitä niin kauan kuin muistan. Ei siksi että onnea olisi joskus
ollut, vaan siksi, että kaipaus siihen piti minut elossa, liikkeellä,
etsimässä…. Sinun analyysisi opetti ettei kaipaus löydä perille, ihmisten
kesken. Tärkeintä on erillisyyden hellä kunnioitus – just distance… Olisin
halunut rakastaa sinua niin kuin isää, joka antaa poikansa mennä; kuin isän
haamua joka ei esitä jäljittelyn vaatimuksia. Olisinko silloin syntynyt
uudeksi? Mutta sinä piilouduit ja jätit minut aaveitteni seuraan."
Ehnrooth toivoi, että suhde olisi lopulta päättynyt tasa-arvoiseen
vuorovaikutukseen, reiluun ystävyyteen, jossa kaksi elämänmatkaajaa ja
tutkijaa yhdistää tietonsa ja kokemuksensa aidossa dialogissa. Kokemuksensa
pohjalta hän kuitenkin alistuu aika pessimistiseen näkemykseen:
"Tulisiko analyysia siis jatkaa transferenssin jälkeisenä
kokonaisvaltaisempana suhteena? Se tuntuu mahdottomalta, sillä epätasapaino
on jo luotu ja vakiinnutettu: potilaan persoona on läsnä ja auki,
analyytikon poissa ja suljettu… Minä annoin suhteeseen koko itseni, mutta
sinä vain taitosi ja kokemuksesi. Minä olin minä, mutta sinä jäit
analyytikoksi. Sitä minä lopuksi surin. Suhde, jossa olin intensiivisimmin
läsnä, ei ollutkaan todellinen ihmissuhde."
Ehnroothin johtopäätös isosta taloudellisesta ja ajallisesta investoinnista
on aika katkera:
"Sinä sitävastoin olet virallinen huuhaamies… Minusta te psykoanalyytikot
olette surkuhupaisa yhdistelmä dogmeja, improvisaatiota ja empatiaa. Kuinka
ihmeessä te voisitte onnistua kaappaamaan sen vallan ihmissielussa, jonka
papit menettivät?…Eihän sinun psykoanalyysisi opettanut elämään, vaan
kestämään elämätöntä; ja toiseen suuntaan, elämästä pois… Epäilen että
tällaisen prosessin opetus on yksinolo ja erillisyys. Se ikäänkuin
alleviivaa sitä, että perimmiltään olemme yksin…"
Oman kokemuksensa kautta hän vahvistaa väittämääni, jonka mukaan
epäkohtaaminen ei koskaan voi parantaa. Se vain vammauttaa:
"Vuoropuhelun poissaolo psykoanalyysissa toistaa vajausta potilaan
varhaisessa vuorovaikutuksessa. Se minkä pitäisi parantaa, luo toisen
asteen sairauden. Metadepressioksi minä sitä kutsuisin…"
> Tai vielä pidemmälle: olettaa olevansa hyväksytty kunnes toisin sanotaan
> vs. olettaa ettei ole hyväksytty kunnes toisin sanotaan.
Tähän hyväksymiongelmaan haluaisin palata joskus myöhemmin. Se ei minusta
ole niin yksiselitteinen, mutta tästä mailista alkaa tulla jo liian pitkä.
>
> Aitoudeksi katsotaan jostain syystä vahvuus, joka on melkoisen hassu
> ajatelma. Vahvuus - sitkeys, kestävyys, rohkeus - ehkä jossain määrin
> edesauttaa tuomaan ominta myös esille, mutta yhtä aitoa on punastella
> hämmennyksestä tuppisuuna oudossa tilanteessa.
> Nimenomaan ! Itse en oikeasti ole kovinkaan avoin ihminen vaikka
> harrastankin tätä sosiaalista exhibitionismia mm. kirjoittamalla.
> Elämässäni valitsen melkoisen tietoisesti pisteen, jonka yli ei kukaan
> vieraampi tule, ja vielä lähemmäs minua on todella vaikea päästä. Uskon
> kuitenkin itse siihen, että pystyn kohtaamaan ihmisiä melkoisen helposti
> halutessani, kyse on siitä että uskaltaa olla läsnä hetkessä, ei siinä
että
> uskaltaa jakaa kaikki tarinansa ja salaisuutensa. Monesti kohtaaminen
> mielletään pikemminkin luopumisena yksityisyydestä, itse mallinnan
maailmaa
> kuitenkin toisin, pikemminkin "tähän hetkeen ja sen jakamiseen".
Aivan. Yksityisyys on terapiatilanteen ulkopuolella olevaa yksityisyyttä.
On minun yksityinen asiani, kerronko minä jotain ensimmäisistä
seksuaalikokemuksistani, aviosuhteeni nykytilasta, uskonnollisesta
vakaumuksestani tai tulevaisuuteni haaveista.
Auttajana minä en pidä yksityisenä oikeutani olla ainakin pyydettäessä
kertomatta toiselle, mitä tunnen tapaamisen aikana. Jos haluan pidättää
sellaisenkin oikeuden itselleni, minun on kerrottava se asiakkalleni jo
ennen suhteen alkamista. Sellainen etäisyyden otto merkitsee aidon
minä-sinä suhteen haavoittamista. Uskon, että useimmat asiakkaat
pohjimmiltaan odottavat ja toivovat terapeutiltaan reilua tässä ja nyt
rehellisyyttä. Jos en ole siihen valmis, se on tehtävä heti kättelyssä
selväksi.
Ripaus Buberia tähän väliin:
"Joka ei ole läsnä, ei huomaa läsnäoloa." Martin Buber
> Useimmiten
> kohtaaminen poikii anekdootteja puolin ja toisin, mutta sekään ei ole
> välttämätöntä. Yhtä aitoa on olla sulkeutunut (en tarkoita torjuvaa vaan
> oman rajansa säilyttävää) ja lähellä kuin avoin ja lähellä. Onneksi.
Kyllä, mutta jos minä huomaan olevani auttamistilanteessa (käytän mieluiten
tätä sanaa kun puhun itsestäni, koska en pidä tuosta terapia sanasta)
huomaan olevani kiinni, minun on ehkä pidettävä taukoa ja vetäydyttävä
reilusti yksinäisyyteen voidakseni jälleen olla kokonaisvaltaisestiläsnä.
Ei kaikki etäisyydenotto ole minä-sinä kohtaamisen pettämistä. Buber sanoi:
"Jotta voisit kohdata toisen, sinulla täytyy olla lähtöpaikka. Sinun on
täytynyt olla itsesi kanssa ja sinun täytyy pysyä itsesi kanssa."
Etäisyyden otto on myös lähelle tulevan kohtaamisen edellytys. Minun täytyy
vetäytyä kaikesta ja kaikista etäälle kootakseni itseni kohtaamista varten.
Minun täytyy hiljentyä, tulla kotiin itseeni, jättää murheet ja huolet,
suunnitelmat ja pelot ja kaikki muut "muualla olemiset" astuakseni
täysipainoisesti uuteen tilanteeseen ja uusien kasvojen eteen.
Kohtaaminen on mahdollista vasta silloin, kun minä olen tarpeeksi selvästi
minä pystyäkseni näkemään sinut sinuna eikä vain seuraavana päänsärkynäni
edellisten lisäksi.
Tässä mielessä etäisyys on myös läheisyyden palvelija.
> Höpsis. Tämä oli erittäin virikkeellistä luettavaa, kommentoin kuitenkin
> vain pätkiä koska olen osittain niin samaa mieltä, että ehkä ei ole
mieltä
> sanoa "just noin" joka kappaleen jälkeen".
Kiitos.
Hmmm. Mutta kait tällä alueella löytyy ihmisiä jotka eivät ole samaa
mieltä.
Olisin kyllä kiitollinen sellaisitakin kommenteista. Eipä silti. Olen
minäkin ollut eri mieltä monen täällä kirjoittaneen kanssa, enkä vielä ole
pannut tikkua ristiin ilmaistaakseni mitään siitä. En halunut aloittaa
kritisoimalla, vaikka taisin sitä kyllä jonkin verran yleisellä tasolla
tehdäkin ensimmäisessä mailissani.
>
> Ja kuitenkaan ei ole mahdotonta tehdä molempia: olla ammattilainen ja
> kohdata.
En usko, että kummmastakaan tarvitsee luopua, mutta en jaksa nyt perustella
sitä sen enempää. Jos ne ovat toisensa poissulkevia minä tiedän kyllä
valintani.
> Terapiasuhde on jossain määrin mielestäni samankaltainen suhde
> kuin vanhemman suhde lapseensa, ja siinäkin onnistutaan löytämään
toimivia
> malleja.
Kyllä kai, mutta vaikeaa se minusta on. Terapia tapahtuu väistämättä
jonkinasteisesta valta- ja auktoriteettiasemasta käsin. Siinä usein toistuu
lapsena koettu isän ja äidin ylivalta. Niinkuin isyys ja äitiys myös
terapeuttinen valtaetu voi olla suuri siunaus. Samalla siihen sisältyy
vastaava potentiaalinen kirous.
Carl Rogers yritti monen muun vähän romanttisen humanistin lailla
kuvitella, ettei terapeutilla ole tällaista valtaa, vaan hän kohtaa
asiakkaansa ikäänkuin tasavaltaisena. Buber väitti vastaan. Hänestä vallan
suhteen terapeutti ja potilas ei ole samalla tasolla, vaikka Rogersin
tapainen terapeutti kuinka haluaisi niin kuvitella. Terveessä ystävyys- ja
aviosuhteessa niin on, mutta autettavan ja auttajan välillä on aina
olemassa tietty sisäänrakennettu valtaepätasapaino, jota ei millään
romantisoinnilla saa pyyhittyä pois.
Terapeutti voi asennoitua ja suhtautua ikäänkuin toinen olisi tasa-arvoinen
ihmisenä. Hyvä niin, se on parantavan kohtaamisen perusedellytys. Silti
täytyy ottaa huomioon vallan epätasainen jakauma heidän välillään. Raha ei
poista tätä problematiikkaa, niinkuin Tommy Helsten tuntuu väittävän.
Terapeutti tarvitsee rahaa ja asiakas terapeuttia. Entä sitten? Painaako ne
muka yhtä paljon, jos ne pannaan eri vaakakuppiin? Sitäpaitsi ainakin KELAn
hyväksymien terapeuttien kohdalla suurin osa rahasta ei suinkaan tule
asiakkaalta vaan anonyymiltä valtiolta.
Valta jakautuisi tasan vain, jos terapeutti oikeasti tarvitsisi asiakastaan
hänenä itsenään yhtä paljon, kuin asiakas tarvitsee terapeuttia. Mutta
niinhän ei yleensä ole. Asiakas tarvitsee terapeuttia enemmän kuin
terapeutti asiakastaan.
Tässä kohtaa huomaan istuvani tavallista pidempään tietokoneen edessä
pystymättä kirjoittamaan yhtään mitään. En tiedä ratkaisua ongelmaan, enkä
edes tiedä, onko tämä ongelma. Ehkä tämä on vain yksi elämän tosiasioista.
Joillakin on enemmän valtaa kuin toisilla. Ainoastaan siitä olen
vakuuttunut, että jos terapeutti ei tiedosta tämän valtaepätasapainon
olemassaoloa, hän on paljon alttiimpi käyttämään sitä väärin.
Tiedostamaton valta on kaikkein vaarallisin valta. Sen väärinkäytöstä ei
kukaan joudu vastuuseen. Sitä on kaikilla "hyväntekijöillä" – myös hyvin
palkatuilla terapeuteilla.
Mitä enemmän terapeutti rakentaa mytologista vallan kehää ympärilleen, sitä
todennäköisemmin asiakas taantuu avuttomuuteen, joka ei palvele hänen
kasvuaan. Mitä perusteellisemmin terapeutti pystyy tasoittamaan vallan
epätasapainoa, sitä varmemmin asiakas ryhtyy vastuulliseen yhteistoimintaan
ja rakentavaan dialogiin.
> On totta, että vastakysymysten taakse on mahdollista piiloutua, mutta
yhtä
> hyvin vastakysymyksillä voidaan saada asiakkaan minä ja persoonalliset
> ratkaisut paremmin esille.
Toki. ei minulla tietenkään ole mitään vastakysymyksiä vastaan sinänsä.
Kunhan terapeutti ei korvaa niillä rehellistä avoimuuttaan.
> Monet terapeutit kokevat varmaan joidenkin
> asiakkaiden ihmisenkaipuun tukahduttavana, ja monet varmaan pelkäävät
että
> asiakas rupee imitoimaan terapeuttinsa elämää. Koomista kyllä, ihmiset
> ottavat mielestäni piiloviestintää yllättävän paljon paremmin vastaan
kuin
> suoraa, joten usein se mitä ihmissuhteissa pelkää, toteutuu.
Kyllä, ja vielä varmemmin se toteutuu jos et puhu siitä. Terapeutinkin
pitää voida olla rehellinen omien pelkojensa suhteen.
>
> Ehkä yksi ongelma terapeutella on se, miten olla kokematta ääriyksinäisiä
> ihmisiä taakaksi. Olen melkoisen sosiaalinen itse ja puuhastelen paljon
> ihmisten parissa. Monesti seuraani on liimautunut ihmisiä, joiden läsnä
en
> yksinkertaisesti kestä olla juuri yksinäisyyden ja siihen liittyvän
> pulmallisuuden vuoksi. En ole ylpeä siitä, että joudun vetämään niin
tiukan
> rajan tällaisille ihmisille, mutta henkilökohtaisesti olen muutaman
kerran
> jälkeen tajunnut, etten jaksa vetää perässäni ketään kovin pitkää aikaa.
> Jossain määrin tajuan oman julmuuteni,
Itse huomaan, että muutun julmaksi vasta jos en AJOISSA huomaa pitää huolta
omista rajoistani. Jos suoraan tai epäsuoraan lupaan liikaa, joudun siitä
tilille. Kun vasta silloin alan puolustaa rajojani se tapahtuu yleensä
agressiivisesti.
Ei minusta ole niinkään kysymys oikeasta tai väärästä. Minulla on omat
rajani, ja minulla on oikeus olla rajallinen, myös auttajana. Mutta minun
on ajoissa oltava rehellinen niiden suhteen. Yleensä aika hankalatkin
takertujat ovat kunnioittaneet ajoissa ilmaistuja rajoja ihan hyvin. Se on
palkitsevaa heillekin, koska silloin voin olla täydemmin läsnä niissä
puitteissa kun oikeasti suostun siihen.
>mutta toistaiseksi minä en ole
> löytänyt sellaista tapaa kohdata, joka antaisi minulle tilaa olla
olematta
> tämän kaltaisten ihmisten ihailun kohteena. (Olen kateudelle ja ihailulle
> aivan älyttömän allerginen, vaikka pidän suuresti siitä, että minua
> rakastetaan ja suvaitaan)
>
> En tiedä, mutta oma vaikutelmani on ollut se, että terapeutteja löytyy
> moneen lähtöön. Paikallisessa MTT:ssä on kuulema yksi ihminen ja
> suunnilleen kymmenen robottia, mutta saattaahan tuo olla asiakkaan
> kaunaakin, tarina on kuitenkin huhu. Yksi suuresti arvostamani ryhmä on
> perheterapeutit, joita olen jonkinverran tavannut ja melkein järjestäen
> olen pitänyt jokaista melkoisen hyvänä kommunikoijana ja kohtaajana.
Voi me olemme nin suloisen samaa mieltä toistemme kanssa, että tämä alkaa
jo muistuttaa uskovaisten keskinäistä saarnauttamista, mutta olkoon.
Perheterapiahan on jo alkuasetelmaltaan sellainen, että se pakottaa
keskittymään kohtaamattomuuden ja kohtaamisen tematiikkaan. Perheterapia
pyrkii korjaamaan suhteita ja saamaan aikaan uutta toimivaa yhteyttä
perheen jäsenten välillä. Kunkin sisämaailman (intrapsyykkinen ulottuvuus)
uudelleenjärjestely on terapian sivuvaikutus tai seuraus.
Nämä tilanteet asettavat paljon suurempia paineita terapeutin omalle
olemukselle kuin hänen käyttämälleen teorialle tai tekniikalle. Hänen
täytyy elämällään ja asenteellaan elää sitä uskoa, toivoa ja rakkautta,
mitä turhautuneesta ja usein vihamielisestä perhesysteemistä puuttuu. Hänen
tulee olla jotain sellaista, mitä tässä perheessä ei vielä ole.
Luulen, että perheterapeutit ovat kaikkein vapaimpia illuusiosta, jonka
mukaan hyvin yksityinen ja muista riippumaton sisäinen kasvu ja henkinen
hehittyminen on edes mahdollista. Minulla ainakin on hyvin yksinkertainen
mittari omalle aikuistumiselleni ja itsenäisyydelleni: Kuinka läheltä
uskallan rakastaa isääni, äitiäni ja sisaruksiani pysyen samalla itseni
mittaisena? Yksityiset harhat omasta kypsyydestäni ihmisenä romuttuvat
hyvin äkkiä, kun astun suoraan suhteeseen perheeni kanssa. Vain sinän
kohtaamisessa näkyy se, mitä ja kuka minä ihmisenä todella olen.
Yksi
> koulutti minua taannoin, ja täytyypä sanoa että sain parasta
> henkilökohtaista työnohjausta jota olen ikinä saanut: tulin huoneeseen
> sisään, hän sanoi: olet väsyneen näköinen. Mitä haluat tehdä ? Sanoin:
> levätä. Hän: tehdään niin. Notkuimme 45 minuuttia lattialla tyynyihin
> nojaten ja kuuntelimme erään levyn läpi. Välillä hymyilimme hieman
> toisillemme ja jatkoimme sitten omaa olemistamme. Kun levy loppui hän
> sanoi: helpottiko. Ja minä sanoin: kiitos. Siinä se, juuri sitä mitä
> oikeasti kaipasin: lepotaukoa ajattelulta.
Kuuostipa ihanalta. Kiitos vihjeestä. Lähden nukkumaan. Kello on puoli
seitsemän aamulla.
>
> Terapeutilla on automaattisesti jonkinlainen auktoriteettiasema asiakkaan
> silmissä, halusi tai ei, ja siitä johtuen ei voida varmaan koskaan päästä
> tietyistä asetelmista. Mutta asiakkaan omaa elämää ruodittaessa
kannattaisi
> myös muistaa, että asiakas on miltei aina oman itsensä paras tuntija.
>
>
> Totta. Joskus on hyvä antaa nälkäiselle ruokaa, ja toisinaan on parempi
> opettaa nälkäinen tekemään sitä. Ei kai koskaan voida sanoa, mikä on
paras
> tapa kohdata asiakkaan terapeutille asettama vaatimus, kyseessä on
> kuitenkin aina kahden persoonan (terapeuttikin on persoonallisuus !)
> välillä tapahtuva tilanne jossa kumpikin luultavimmin toimii parhaaksi
> katsomallaan tavalla. Toisaalta on hyvä, että asiakkaan sisäisen äänen
> perään huudetaan typerinkin kysymyksin (mitä sinä itse ajattelet ?),
mutta
> toisinaan sisäistä ääntä ei todella kuule ennenkuin jotain on annettu
sille
> "siemenvedeksi".
>
Ai hettä mitä.... ehkä sitten huomennaaaazzzzzzZZ ZZZ ZZZZ Z
> Minä taas olen ihmisenä sellainen, että jos minulle tulee esittämään
> moraalisen (tai muunlaisen) ongelman, rupean usein keksimään
> tarinavaihtoehtoja siitä, miten siitä voidaan mennä eteenpäin. Monesti
olen
> läkähdyttänyt ihmiset kertomalla mitä kaikkea voi valita ja mitä siitä
> mahdollisesti seuraa, mutta on tässä tekniikassa ainakin yksi
ylivertainen
> puoli: umpikuja näyttää yhtäkkiä aulalta, josta lähtee kummallisen monta
> ovea !
>
>
Puh. 924-7385222
Olavi Noronen
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> wrote:
>Carl Rogers yritti monen muun vähän romanttisen humanistin lailla
>kuvitella, ettei terapeutilla ole tällaista valtaa, vaan hän kohtaa
>asiakkaansa ikäänkuin tasavaltaisena. Buber väitti vastaan. Hänestä vallan
>suhteen terapeutti ja potilas ei ole samalla tasolla, vaikka Rogersin
>tapainen terapeutti kuinka haluaisi niin kuvitella. Terveessä ystävyys- ja
>aviosuhteessa niin on, mutta autettavan ja auttajan välillä on aina
>olemassa tietty sisäänrakennettu valtaepätasapaino, jota ei millään
>romantisoinnilla saa pyyhittyä pois.
Kai minun täytyy myöntää kykenemättömyyteni päättäväiseen toimintaan.
Olen nimittäin jo muutaman kerran päättänyt pysyä melko paljon pois
tältä alueelta, saadakseni muualla aloittamieni kirjoitusten osuuteni
hoidettua - ja kuitenkin tänne palaan. Yksi syys siihen lienee huoli
ja pelko siitä, että tarpialle haitalliset, vahingolliset ja
jarruttavat mielipiteet säilyvät tai lisääntyvät.
Olen nimittäin Daniel kanssasi samaa mieltä. Minulta on esimerkiksi
terapiaryhmissä kysytty, että luulenko minä olevani jotenkin heitä
parempi, heidän yläpuolellaan. Olen vastannut siihen, että en luule,
vaan *tiedän*. Terapiasuhteessa on _aina_ tuo epätasapaino.
Olen verrannut ihmisyyttä pilvenpiirtäjään, jonka huipulle johtavat
pitkät ja vaikeat rappuset. Jos minä olen asiakkaani kanssa samalla
rappusella, voimme tanssia siinä hidasta englantilaista valssia, mutta
terapiaa siinä ei tapahdu.
>Terapeutti voi asennoitua ja suhtautua ikäänkuin toinen olisi tasa-arvoinen
>ihmisenä. Hyvä niin, se on parantavan kohtaamisen perusedellytys.
Juuri näin. Ihmisenä terapeutti voi olla tasa-arvoinen, mutta niissä
asioissa, joissa hän pyrkii auttamaan edessään olevaa henkilöä
askeleen eteenpäin, hänen on oltava vähintäin sillä seuraavalla
askelmalla.
> Silti
>täytyy ottaa huomioon vallan epätasainen jakauma heidän välillään. Raha ei
>poista tätä problematiikkaa, niinkuin Tommy Helsten tuntuu väittävän.
>Terapeutti tarvitsee rahaa ja asiakas terapeuttia. Entä sitten? Painaako ne
>muka yhtä paljon, jos ne pannaan eri vaakakuppiin? Sitäpaitsi ainakin KELAn
>hyväksymien terapeuttien kohdalla suurin osa rahasta ei suinkaan tule
>asiakkaalta vaan anonyymiltä valtiolta.
Mietin itsekin aikoinaan tuota seikkaa: poistaisiko rahan/maksun
olemassaolo tuota valtaeroa. Tulin siihen johtopäätökseen, että ei.
>Valta jakautuisi tasan vain, jos terapeutti oikeasti tarvitsisi asiakastaan
>hänenä itsenään yhtä paljon, kuin asiakas tarvitsee terapeuttia. Mutta
>niinhän ei yleensä ole. Asiakas tarvitsee terapeuttia enemmän kuin
>terapeutti asiakastaan.
Olet melko hyvin kiteyttänyt asian tuossa.
>Tässä kohtaa huomaan istuvani tavallista pidempään tietokoneen edessä
>pystymättä kirjoittamaan yhtään mitään. En tiedä ratkaisua ongelmaan, enkä
>edes tiedä, onko tämä ongelma. Ehkä tämä on vain yksi elämän tosiasioista.
>Joillakin on enemmän valtaa kuin toisilla. Ainoastaan siitä olen
>vakuuttunut, että jos terapeutti ei tiedosta tämän valtaepätasapainon
>olemassaoloa, hän on paljon alttiimpi käyttämään sitä väärin.
Ehkäpä juuri sen vuoksi niin monet terapiamenetelmät ovat
lyssähtäneet, sillä ne eivät ole astuneet seuraavalle askelmalle.
Kohottautumisen asemesta ne ovat jääneet kiinni moniin harhakuviin,
illuusioihin, peleihin...jne.
>Tiedostamaton valta on kaikkein vaarallisin valta. Sen väärinkäytöstä ei
>kukaan joudu vastuuseen.
Tämän asian oivaltamiseen olen yrittänyt pyrkiä sillä, kun olen
arvostellut mun muassa psyykenhoidon korkeinta valtarakennelmaa:
psykiatriaa.
Jokainen kasvattaja tekee virheitä. Toiset enemmän, toiset vähemmän.
Katumus on ensimmäinen askel. Anteeksi pyytäminen seuraava.
Niin monet, niin monet tuhannet ja sadattuhannet ihmiset ovat
kärsineet elämässään siitä, että heidän kasvattajansa tekivät väärin,
eivät nähneet/halunneet nähdä vääryyttään, eivät katuneet eivätkä
pyytäneet anteeksi.
Vanhemmat ovat olleet auktoriteetteja. Lääkärit ja psykiatrit ovat
auktoriteetteja. Me olemme niin tottuneita siihen, että suuri osa
kummastakin ryhmästä ei kadu, ei tunnusta virheitään eikä pyydä
anteeksi. Yksikään vanhempi ei joudu vastuuseen siitä, että on
vammauttanut oman lapsensa psyykkisesti koko tämän loppuelämäksi. Nämä
vammautuneet ihmiset hakevat apua mielenterveyden huipulla olevalta
valtakoneistolta, joka on tehnyt raskaita virheitä, ei katunut eikä
pyytänyt anteeksi.
Olli
Hannele Hakala
Daniel Nylund kirjoitti:
>Mitä enemmän terapeutti rakentaa mytologista vallan kehää ympärilleen, sitä
>todennäköisemmin asiakas taantuu avuttomuuteen, joka ei palvele hänen
>kasvuaan. Mitä perusteellisemmin terapeutti pystyy tasoittamaan vallan
>epätasapainoa, sitä varmemmin asiakas ryhtyy vastuulliseen yhteistoimintaan
>ja rakentavaan dialogiin.
Terapeutin tulisi olla nöyrä valtansa kanssa. Hän ei ole ansainnut
valtaansa,
vaan tulemalla hänen luokseen hakemaan apua asiakas antaa terapeutille
tämän vallan.
Mielenkiintoisia ja punnittuja ajatuksia sinulla, Daniel!
Hannele Hakala
>Ripaus Buberia tähän väliin:
>"Joka ei ole läsnä, ei huomaa läsnäoloa." Martin Buber
Joka ei ole läsnä, ei huomaa poissaoloakaan. Ei omaansa eikä muiden.
Markus Lang
Skorppikotka kirjutas:
» Kun ja jos lääkärit, psykiatrit, psykologit ja terapeutit eivät käy
» lävitse henkilökohtaista - sekä älyllisellä että tunnetasolla
» tapahtuvaa - omaa terapiaa, eivät he voi edes tunnistaa *omaa*
» itseään. Näin epäidon itsen päälle rakennettu ammattirooli voi tehdä
» näytelmästä tosi farssin.
Tuo pitänee paikkansa. Sinun oman terapiasi ja työnohjauksesi
laita taitaa kuitenkin olla vähän niin ja näin.
» Niin. Eihän ole olemassa sellaista käsitettä kuin terapeutin
» transferenssi. Aina puhutaan tai kirjoitetaan vain asiakkaan
» transferenssista.
Kummallista että jo S. Freud puhui vastatransferenssista
(Gegen-Übertragung).
Pörrö Törrönen
Katkon tätä hieman pienempiin palasiin, jotta viestien pituus ei olisi niin
läkähdyttävä.
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
>Pörrö Törrönen <po...@online.tietokone.fi> wrote in article
><msg94901.thr-...@online.tietokone.fi>...
>> "Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
PöRRö:
> Luottamisesta:
> ainahan on olemassa vaitiolovelvollisuus... Olen useamman kerran
törmännyt
> sellaiseen, että nk. ammattilaiset (esimerkiksi koulukuraattorit)
> levittelevät asiakkaittensa luottamuksellisesti kertomaa tietoa melkoisen
> uskomattomassa ympäristössä (tässä tapauksessa koulun opettajanhuoneessa
> minun ollessa vierailijana koulussa, minun läsnäollessani !).
Daniel:
>Aika törkeää. Tottahan kaikki auttajat tarvitsevat tuuletusta ja vaikeiden
>juttujen prosessoimista muiden kanssa, mutta siihen täytyisi minusta kysyä
>reilusti lupa asiakkaalta.
Tuulettamisen paikka ei kylläkään ole opettajanhuone, jossa opettajien
mielipide vaikuttaa suoraan oppilaan arvosteluun. Koulukuraattorin duunina
ei lienee tuottaa opettajien tietoon kaikkia niitä ongelmia, jotka hän
omalla vastaanotollaan kuulee. Ja minkä opettajat tietävät tänään, sen he
huomaamattaan kertovat myös eteenpäin. Kokemuksia on...
Daniel:
>Minä puhuin kyllä ihan toisensuuntaisesta luottamisesta, eli terapeutin
>luottamisesta asiakkaaseen. En ole nähnyt siitä paljon kirjoitettavan.
>
>"Kriisissä oleva ihminen ei enää suostu asettautumaan dialogin osapuoleksi,
>jos dialogin olennainen edellytys, luottamus, puuttuu."
>Martin Buber
Tämä on erittäin hyvä bointti. Meillä on paljolti vallalla sellainen
käytäntö, että kun ihmisellä on ongelmia tämän omaa vastuuta pyritään
poistamaan. Tottakai monet tarvitsevatkin selkästi tilaa ja aikaa
ongelmilleen, ja silloin on hyväkin, että he saavat "ruokintaa". Kuitenkin
terapian tarkoitus on saattaa ihminen toimintakuntoon, ja parhaimmassa
tapauksessa sellaiseen kuntoon, että tämä jatkossa osaa selvitä suuristakin
kriiseistä tarvitsematta ammatillista apua. Hirvittän monesti kuulee
tarinoita, joissa terapeutti on pitänyt valtaa aivan viimemetreille asti,
irtautumisprosessia on vaivauduttu ohjaamaan vain muutamia kuukausia, ja
"vapaalle" päästyään asiakas ihmettelee jossain epämääräisen kapakan
nurkassa, että kuinka tässä nyt näin kävi. Terapiasuhteesta tulee elämälle
yhtä hyvä korvike kuin mistä tahansa huumeesta, ja luopuminen jättää
mielettömän tyhjiön elämään. Jos kasvua -todellista voimistumista- ei
tapahdu, on edessä taas uusi kriisi. Ja kuitenkin terapeutti ajaa takaa
samaa tärkeää päämäärää kuin mekin tässä koetamme hahmottaa: ihmisyyden
voimavarojen löytämistä ja haltuunottoa.
...
Daniel:
>Liian usein hoitaja tekee liiton sen kanssa, mikä hoidettavassa on
>sairasta, vaikeaa tai kipeää. Terveyden kanssa ei luoda suhdetta eikä sitä
>vahvisteta luonnollisen ja rehellisen vuorovaikutuksen kautta. Vuosien
>aikana "potilas" oppii määrittelemään itsensä vain vaikeuksiensa,
>vammojensa ja niistä tehtyjen psykologisten tulkintojen ja diagnoosian
>kautta.
Tämä on myös totta. Ongelmien tonkiminen kaipaa ehdottomasti rinnalleen
hyvissä asioissa rypemisen. Tiedän paljon ihmisiä, jotka lukevat nk.
itsehoito-oppaita koska niiden kautta on jotenkin sallitumpaa keskittyä
omaan hyvyyteensä. Kannustaminen syntyy pikemminkin hyvän korostamisesta
kuin huonon mitätöinnistä.
Daniel:
>Visio tulevaisuudesta ohjaa meitä yhtä paljon kuin muistot menneisyydestä.
>Siksi ainakin terapeutilla täytyy olla luottavainen usko asiakkaan
>mahdollisuuksista hyvään elämään. En tarkoita vain periaatteellista
>optimismia, vaan oikeaa uskoa juuri tämän ihmisen edistymiseen juuri tässä
>suhteessa. Jos en kertakaikkiaan löydä sydämestäni minkäänlaista lämpöä
>häntä kohtaan, joka hakee minulta apua, ja jos minulla ei ole
>sinapinsimenenkään vertaa uskoa siihen, että kohtaamisestamme voisi olla
>jotain hyötyä, minun on itse haettava apua sensijaan, että tarjoaisin sitä
>hänelle. Ei kieroinkaan autokauppias tee kauppasopimusta autosta, jos hän
>ei usko siihen, että asiakas saisi sen ajettua edes kaupan pihalta pois.
>Terapiassa petos ei aina paljastu niin nopeasti.
Pidänköhän minä asenteestasi sen vuoksi, että uskon samaan asiaan, vai sen
vuoksi että on aina mukava nähdä jonkun muunkin suussa (sormissa) aitoutta
puolustavat sanat ? Olen itse niitä ihmisiä, jotka hyppäävät melkoisen
kepeästi käytössäännöistä ulos ja täräyttelevät kaikenlaista positiivista
vastaantulijoille. Eräs ihminen kerran vakuutti minut siitä, että
positiivisen palautteen antaminen ventovieraille on rohkeinta mihin ihminen
pystyy. Olin silloin hämmentynyt tästä ihmisestä, ja välillä vihainenkin
kun hän tuntui kokoajan "huomaavan" minut, silloinkin kun tahdoin pysyä
huomaamattomana. Mutta nyttemmin on oppi tarttunut, sitkeästi kuin
pikaliima sormiin.
Minun mielestäni ei edes tarvita periaatteellista optimismia, pelkkä
tarkkailu riittää. Jokaisessa ihmisessä on vahvuuksia, ja monissa niitä on
roppakaupalla. Tuskin terapiakaan huonontuisi siitä, että sillointällöin
terapeutti kieltäytyisi kuuntelemasta asiakasta sanaakaan vaan käyttäisi
varatun ajan kertoakseen asiakkaalle kaiken sen hyvän mitä tässä näkee.
Ainakin se hämmentävyydessään herättäisi asiakkaan huomion !
PöRRö:
>> Välittämisestä:
>> tuttu teini-ikäinen käväisi taannoin rankan prosessin yhteydessä
>> mielisairaalassa nuorten suljetulla. Suurin ongelma oli saada tämä nuori
>> uskomaan siihen, että omahoitaja ja lääkäri välittävät (vaikka siltä ei
>> tosin vaikuttanut). Kun kävin liian usein katsomassa tätä nuorta, minut
>> otettiin puhutteluun kun pelättiin nuoren puhuvan liikaa minulle ja liian
>> vähän hoitohenkilökunnalle.
Daniel:
>Huvittavaa. He tekivät sinusta ongelman sensijaan, että olisivat asettaneet
>kyseenalaiseksi oman kohtaamiskykynsä tai -halukkuutensa, tai olisivat
>rohkaiseet sinua, jolla tuntui olevan kontakti hänen kanssaan.
Mutta hyvänen aika, hehän siitä auttamisesta saivat palkkaa enkä minä,
mitäs hypin toisten reviirillä ! Asiallisesti ottaen se varmasti olisi
voinut olla ongelma, jos olisin ajanut tätä ihmistä kapinaan
hoitohenkilökunnan suhteen. Toisaalta minusta on kummallista, että kun
minulla oli nuoreen kontakti, se heidän mielestään tuntui vähentävän nuoren
kontaktikyvykkyyttä toisella taholla. En tiedä millainen tilanne oli
silloin kun poistuin paikalta, varmaan paljon dramaattisempi kuin mitä
minun ollessani paikalla, sinäänsä uskon kyllä siihen että potilaat
teeskentelevät terveempää omaisilleen / läheisilleen.
Jätin vielä sanomatta sen, mikä oli kaikkein huvittavinta: minua
kiellettiin "hoitamasta" tätä ihmistä. Minusta se oli aika pöyristyttävää
sinäänsä, että en missään vaiheessa ole luullut olevani terapeutti tai
kykenevä muutoinkaan parantamaan ketään. Se, miten toimin oli lähinnä sinun
edellä kuvaamaasi uskomista: uskoin tämän ihmisen kykyyn selvitä
tilanteesta, ja tein selväksi että en hyväksy hänen luovuttamistaan, koska
en pidä sitä vaihtoehtona hänen kohdallaan. Mutta kaikkein tärkein, mitä
tein aina, ja teen muidenkin murheellisten kanssa: pakotan heidät nauramaan
edes yhden kerran tavatessamme. Lomaa pitää sallia silloinkin, kun on paha
olla. Ja laitoksissa pahaan oloon keskitytään ihan liikaa, kuten sanoit.
PöRRö:
>> Aiheellistahan se oli, omalla tavallaan, ja
>> tietenkin tuin hoitoa ja kannustin nuorta toimimaan mahdollisimman
>> järkevästi (siis puhumaan ongelmistaan henkilökunnalle ja käyttäytymään
>> siivosti) jotta hän pääsisi pois.
Daniel:
>Eli yritä nyt ymmärtää näitä hoitajia ja toimi vähän aikaan heidän
>säännöillään niin pääset pois heidän seurastaan. Tottakai. Eihän sinulla
>ollut valtaa viedä häntä pois.
Kyllä se hampaiden kiristelyä joskus toi, rokki soi autossa täysillä kun
ajelin himaan päin. Monesti olin niin kuolemanväsynyt omaan raivooni, että
pysähdyin matkan varrelle jollekkin metsätielle huutamaan. Kaikkein
ahdistavimmaksi koin sen, että tiukkoja sääntöjä ei pystytty perustelemaan.
Esim. osastolla oli tiettyyn aikaan television katsomiskielto niille, jotka
eivät suostu kouluun / töihin. Toisaalta osastolla oli myös sellaisia,
joille ei annettu koulu / työlupaa, mutta hekään eivät saaneet katsoa
televisiota, eivätkä muuten askarrella tms. Sallittua siis oli maata omassa
sängyssä huoneessa, ja ehkä pelata korttia muiden luvan saaneiden kanssa.
Ja tietenkin keskustella. Ja urheilla sai vasta illalla kun muut olivat
paikalla. Ja silleen. Eli käytännössä tilanne oli sellainen, että näitä
ihmisiä kannustettiin makaamaan sängynpohjalla, se kuulema oli kovin
parantavaa. Sivustaseuraajana tuntui monesti siltä, että laitoksen porukan
pahaa oloa purettiin asiakkaisiin kohtuuttoman tiukilla ja
perustelemattomilla säännöillä. Toisaalta säännöt ovat tärkeät ja
ymmärrettävät, ja niillä saadaan tilanne rauhallisemmaksi ja
turvallisemmaksi. Itse sääntöjä, typerimpiäkään, vastaan minulla ei
niinkään ollut sanomista, mutta se ylimielisyys jolla niitä kieltäydyttiin
perustelemasta oli todella törkeää. Tai ainakin se tuntui siltä, en ole
kovin objektiivinen tarkkailija kun tunteet asettuvat aina heilurille :-)
Pörrö Törrönen
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
PöRRö kirjoitti:
>> Toisaalta sain kerrankin kysyä ne kolme
>> kysymystä jotka on jo pitkään tehnyt mieli kysyä: 1) kenen puolelle
>>pitäisi näissä tilanteissa asettua (nuoren, henkilökunnan vai itsensä)
Daniel:
>Tai keneen pitäisi luottaa? Sinä ilmeisesti luotit ainakin omaan
>totuudentajuusi, että tähän nuoreen.
Niinpä. Jollain tasolla tämä on varmaan aika yleistäkin. Terapeutit &
hoitajat tuntevat asiakkaistaan vain yhden puolen, mutta tämän läheiset
näkevät myös kokonaisuuksia. Sitäpaitsi laitosammattilaisten täytyy
keskittyä moneen ihmiseen kun taas läheisillä on mahdollisuus keskittyä
vain yhteen asiaan: rakkaansa paranemiseen.
PöRRö:
>>2) Onko todennäköistä että välittäminen pahentaa vai parantaa sairautta ?
Daniel:
>Onpa sinulla kysymys. Mutta ei ihan turha. Olenhan kuullut monen
>ammattilaisen kertovan kuinka kolleegat tai kouluttajat ovat varoittaneet
>suhtautumasta liian henkilökohtaisesti, ottamasta liian tosissaan jne. Se
>kuulemma uhkaa heidän ammatillista objektiivisuuttaan.
Minä en sinäänsä kapinoi terapeuttien kylmyyttä kohtaan, se voi joillekin
olla ainoa tapa selvitä omasta työstään ja pärjätä yhä kasvavan ihmismassan
kanssa. Mutta sen sijaan, että potilaan läheisiä pidetään uhkana, pitäisi
minusta tehdä mahdollisimman paljon työtä sen eteen, että saataisiin
läheiset mukaan hoitotiimiin. Ei minusta ole riittävää pitää
"verkostokokouksia" kolmen kuukauden välein. Ammattillinen auttaminen
tarvitsee aina rinnalleen vapaa-ehtoista, olen entistä vakuuttuneempi
siitä. Jo sillä, että ammattilaiset käyttäisivät edes yhden työpäivän
kuukaudessa läheisten kouluttamiseen, voisi olla heidän omaa työtaakkaansa
ratkaisevasti helpottava vaikutus. Itsetuhoisten, psykoottisten,
masentuneitten ja harhaisten ihmisten kohtaaminen ei varmasti ole
läheisille mitään jokapäiväistä pullaa, ja nyt kun se on eristetty pois
normaalielämästä me (tai minä) emme tiedä miten pitäisi toimia. Oireiden
järkyttävyys on sitä kaliberia, että pieni työnohjaus ei todellakaan tee
huonoa. Itse sairautta kohtaan on paljon pelkoa ja ennakkoluuloisuutta,
jota ei yhtään auta se, että ammattilaiset lyöttäytyvät rintamaan ja
huutavat "anna meidän hoitaa tämä, tämä on liikaa sinulle".
Daniel:
>"Ainoa potilaalle tärkeä asia terapeutista on se, onko tällä ihmisenä
>todellista kapasiteettia aidosti arvostaa, välittää, ymmärtää, nähdä ja
>kohdella häntä arvokkaana ja ainutlaatusena ihmisenä. Terapeutilla täytyy
>olla aito kunnioitus ja välittäminen potilaansa todellisuutta kohtaan."
>Harry Guntrip.
Amen. Ja kun aiheeseen pääsin, lisään vielä: pitää muistaa, että asiakas
elää todellisessa maailmassa todellisten ihmisten keskellä. Jos nämä
ihmiset ja ihmissuhteet unohdetaan, unohdetaan olennainen: asiakkaan elämä.
Joillain ihmisillä on ollut onnea, ja heidän ympärillään on ihmisiä, jotka
oikeasti haluavat auttaa. Ei ole liikaa vaadittu, jos tälle avulle, myös,
annetaan tila, mahdollisuus ja parhaimmassa tapauksessa työnohjaus.
Daniel:
>Luulisin, että hyvän terapeutin ominaisuudet muistuttavat aika paljon
>odotuksiamme läheisestä ystävästä, plus että hänellä on muita enemmän
>lukeneisuutta ja kokemusta niistä ongelmista, joihin tarvitsemme apua.
Kuka hyvä ystävä olisi niin itsekäs, että haluaisi olla ihmisen ainoa hyvä
suhde ?
Daniel:
>Harva akateemista arvovaltaansa kunnioittava psykoterapeutti edellyttää,
>että terapeutin pitäisi rakastaa asiakastaan.
>
>Enkä yhtään ihmettele. Sana on kulunut ja jätetty iskelmälaulajien ja
>teologien loppuunjauhettavaksi. Kukaan ei kuitekaan osaa sitä
>tieteellisesti määritellä, ja vielä harvempi pystyisi olemaan sen
>kaltainen.
Uskon rakkauden olevan sanan "kunnioittaa" synonymi. Sen jos tajuaa, tajuaa
paljon siitä, miten syvää rakkaus on.
...
Daniel:
>Absoluuttisena käsitteenä se onkin aika hankala. Kysymys: "Rakastatko sinä
>minua?", sallii minulle vain kaksi vastausvaihtoehtoa: kyllä tai en.
>Niinpä en kysykään itseltäni auttajana enkä muiltakaan "rakastatko
>asiakkaitasi". Mutta jossain vaiheessa ryhmää tai yksityistapaamista kysyn
>itseltäni: "Onko minulla yhtään rakkautta tätä ihmistä kohtaan?"
>Vastaus on äärimmäisen tärkeä. Autettavat eivät tarvitse mitään
>hyväntahtoista kohtelua tai terapeuttista hyväntekeväisyyttä. He eivät
>halua mitään hyvässä tarkoituksessa annettuja imartelevia palautteita. He
>ovat yleensä tarpeeksi monta kertaa pettyneitä ollakseen kyynisen tarkkoja
>ja erittäin skeptisiä rakkauden suhteen. Harvat heistä etsivät täydellistä
>rakkautta. Useimmat etsivät vain tuntumaa rakkauteen, jonka
>totuudellisuuteen voivat luottaa.
Olet asettanut itsesi aika tiukille, ja en voi kuin kunnioittaa
ehdottomuuttasi. Tie, jonka näytät valinneen on meille länsimaisille
ihmisille markkinoitu liian raskaana kestää. Me sanomme toisillemme usein:
"miten sinä jaksat, sinä kannat liikaa huolta, pidä nyt itsestäsi huolta".
(Ei armoa, vaan itsekkyyttä. )
Olen törmäillyt sosiaalialan opiskelijoihin (ja jonkin verran myös sieltä
juuri valmistuneisiin) joiden koulutuksessa tuntuu olevan tärkeintä se,
että he oppivat suojaamaan itsensä. Kaikkein kauheinta on kuitenkin se
pikkuinen filosofi, joka heissä tuntuu asuvan oikein laumana: hirveitä
ankkoja sataa, eivätkä he huomaa laisinkaan kuinka irtonaista heidän
eettinen snobbailunsa on suhteessa tilanteisiin. "Kunnioittaminen",
"auttaminen" ja "ymmärtäminen" saavat aivan käsittämättömiä sisältöjä
heidän kielenkäytössään. Ei ihme, että monet kapinoivatkin tällaista
pinnipääymmärtäjien kastia vastaan. Tarkoitus voi olla hyvä, mutta
varsinkaan teinejä ei yhtään kiinnosta "omien voimavarojen löytäminen", kun
taas "uusien harrastusten ja oman itsen löytäminen" voisi kuullostaa jo
joltain, vaikka sekin on tosin melkoisen kömpelöä kieltä.
Daniel:
>Buberin filosofinen ja psykologien antropologia perustui olettamukseen
>ihmisen ikävään toisen luokse. Tuntuu kummalliselta, että näin
>yksinkertainen ja useimmista ihmisistä varmaan itsestäänselvä käsitys
>tarvitsee profeettansa ja tuoreen psykoanalyyttisen teorian
>puolustajakseen. Niinkö kauas olemme eksyneet, että tarvitsemme
>filosofisia, teologisia ja tieteellisiä muistutuksia perimmäisestä
>nälästämme ja janostamme?
Ammatillinen auttaminen on kasvanut jo tieteeksi. Ennenhän sitä
harrastettiin ihan kansan keskuudessa. Teoreettisuus tuo mukanaan myös
etäistämistä.
Daniel:
>Peruskohtaamisen nälkä on suunnaton. Sen korvikkeeksi kelpaavat pelkkä
>fyysinen kosketus tai muu läheisyyden aavistus. Olen kuullut uskomattomia
>tarinoita menetelmistä, joita voidaan käyttää edes köyhän korvikkeen
>löytämiseksi:
...
>Haittaako välittäminen vai haittaaka välinpitämättömyys?
Jokainen sairas ihminen tarvitsee sekä hoitoa että hoivaa.
Toisella puolella on sitten hoitohenkilökunnan tarve, jota ei mielestäni
saa ohittaa. Mihin terapeutit tarvitsevat väliinpitämättömyyttään, ja miten
se tarve täytetään jos vaatimuksena on yhä aidompi kommunikaatiokykyisyys ?
Pörrö Törrönen
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
PöRRö kirjoitti:
>>3) Eikö terapia tarvitse myös ulkopuolista purkautumiskanavaa, jotta myös
>> hoitoa on mahdollista kritisoida joutumatta lepositeihin.
Daniel:
>Kyllähän terapeutit usein tuntuvat käyttävän kulttijohtajille tyypillisiä
>varoituksia: "Näistä asioista ei ole sitten hyvä puhua muille" ja
>varsinkaan mikään muu terapia ei ole hyödyksi tämän terapian aikana.
>
>Minkä ihmeen takia? Eihän tässä vielä naimisiin olla menty.
Mikä tämänkaltaisen käytännön peruste muuten yleensä on ?
Daniel:
>Terapia, joka lisää asiakkaan eristäytymistä elämän normaalisuhteista, on
>minusta haittaavaa ja vahingoittavaa. Todellinen elämämme on kuitenkin
>siinä rakkaudessa, mitä suostumme vastaanottamaan ja antamaan toisillemme
>arjessa. Jos terapiasuhde ei rakenna ja rohkaise tätä todellisuutta, se on
>parhaimmillaan hyödytöntä ja pahimmillaan vahingollista. Jos se ei ole
>osana ratkaisua, se on osana ongelmaa.
Terapian ei todellakaan missään nimessä tulisi tuottaa lisää ongelmia.
Taannoin keskustelimme täällä aiheesta "Runous ja psykologia", ja silloin
jätin sanomatta jotain, johon saan tässä oivan tilaisuuden :-)
Yleisesti ottaen olen ennakkoluuloinen oman terapian suhteen siksi, että
minulla on perusteltu syy pelätä terapeutin pitävän elämäntapaani osittain
"vääränä". Luulen melkoisen hyvin tietäväni, millaista on minun rikas ja
onnellinen elämäni, ja se ei missään nimessä ole näennäistasapainoista.
Muutamilla ystävilläni on ollut aika inhottavia kokemuksia sellaisesta
terapiasta, jossa taiteellisen työn kuluttavuutta on yritetty ratkaista
pikemminkin vähemmällä työmäärällä kuin selviytymiskeinojen hankinnalla.
Tämä, kuten varmaan arvaat, johtaa aika syvään ahdistukseen, koska
taiteilijoilla yleensä on erittäin huono omatunto silloin, kun he eivät
työskentele. Ja kun tätä ahdistusta on sitten koetettu selittää
terapeutille, on terapeutin reaktio ollut melkoisen kalsea. Taide on
kieltämättä aikaavievä laji joka saa toisinaan normaalielämälle
itsetuhoiselta näyttävät raamit: unettomuutta, vuorokausien työputkia,
huonoa ruokaa, ärtyisyyttä, ihmissuhteiden epävakaisuutta. Ja kuitenkin
ongelmat kasvavat roimasti heti kun tämä kuluttava kiehuminen estyy,
sisäinen levottomuus kasvaa todellisemmaksi kuin se on työtä tehdessä. Kun
terapeutti sanoo, että taide on pakenemista sisäisistä tunteista, eikä usko
kun asiakas kertoo sen olevan niiden purkautumiskanava, ollaan melkoisen
ylipääsemättömässä suossa. Totuus on varmaankin yhdistelmä molempia.
Terapian lopettaminen tuntuu kuitenkin luovuttamiselta, ja se on lähes
nöyryyttävintä mitä taiteilija tietää. Seurauksena on ollut aika kipeitä
tilanteita, joista ulospääseminen on näyttänyt vievän paljon aikaa ja
energiaa. Ja siinä sivussa sitten itse terapiaan hakeutumisen syy on
hautautunut uusien ongelmien alle. Ei hyvä. Olen tietenkin myös kuullut
paljon hyviä tarinoita ja kokemuksia, mutta valitettavasti tilastollinen
keskiarvo ei paljoa auta niitä ihmisiä, joilla ongelmia on.
Tällähetkellä en koe tarvitsevani terapiaa, mutta koska kirjoittaminen on
vakavana lajina myös melkoisen pökerryttävä ja hirvittävä laji, olen jo
etukäteen totuttanut itseni siihen ajatukseen, että jonain päivänä
kymmenen- kahdenkymmenen vuoden päästä saatan todella tarvita apua.
Tämänhetkinen tilanteeni on jollain tavalla niin vahva, että Norosen
seinäterapiaksi kutsuma terapiamuoto saattaisi jopa toimia minulle, mutta
hädän tullen tuskin kelpuuttaisin privaattishowta terapiasta. Terapiaa ei
missään nimessä pidä suunnata ainoastaan itsekriittisille ja
itseanalyyttisille ihmisille, terapian pitäisi pystyä vastaamaan
epätoivoisimmankin ihmisen huutoon: heikon, väsyneen ja sairaan raahkan,
joka viimeisillä järkevillä voimillaan myöntää avun tarpeensa.
Daniel:
>Minkä tahansa suhteen täydellinen eristäminen vain lisää sen suhteen
>sisällä tapahtuvaa vallan väärinkäytön mahdollisuuksia. Minä ainakin
>rohkaisin ketä tahansa rikkomaan tätä salatieteellisyyden myyttiä ja
>keskustelemaan terapiastaan ystävien ja muiden tärkeiden ihmisten kanssa.
>Se vähentää terapiassa vahingoittumisen riskiä ja lisää terapiassa
>edistymisen mahdollisuutta.
Minulla on pitkälle sellainen kokemus omasta elämästäni, että terapiassa
puhutusta tulee myös usein sellainen asia, josta voidaan ystävienkin kanssa
keskustella. Hieman sitä on kakellellen joutunut kuuntelemaan joittenkin
tuttavien seksielämää ja niin päin pois, mutta toisaalta terapian kautta
löydetystä avoimuudesta on parhaimmillaan hyötynyt moni muukin. On
huomattavasti helpompaa puhua omista kipeistä kokemuksistaan sen jälkeen,
kun "potilas" avaa suunsa. Kumma kuinka kipeää elämä on kaikille, ja mitä
enemmän siitä puhuu, sen vähemmän mystiseksi ahdistus yms. muuttuu.
Luulen, että olet oikeassa myös siinä, että epämääräiset "terapeutit"
paljastuvat todennäköisesti silloin, kun heidän toiminnastaan puhutaan myös
yleisemmin. Useinhan on niin, että ihminen tajuaa omat ajatuksensa vasta
sanoessaan ne itse ääneen jollekulle toiselle.
Daniel:
>Jari Ehnrooth kävi neljä vuotta psykoanalyysissä. Siihen turhautuneena hän
>jälkiselvittää itseään kirjoittamalla parisataasivuisen kirjeen
>analyytikolleen: Vierashuone. Jäähyväiset psykoanalyysille. Siinä hän
>purkaa pettymystään sekä kokemaansa käytäntöön että itseensä sovellettuun
>teoriaan.
>
>Hänenkin suurin kipunsa tuntuu olleen analyytikon tinkimätön
>saavuttamattomuus:
>
>"Me emme tutustuneet. Se turhauttaa ja sen hyväksyminen vanhentaa… sinä
>vaikenit. Minä jäin puimaan tapaustani ja oletuksiani sinun oletuksistasi…
>Ei mitään sinua ole psykoanalyysissa. Se on prosessin luoma illuusio, joka
>tarvitaan, jotta tunteensiirto onnistuisi… Mitään sinua ei ollut. Oli vain
>minä ja minun itsetutkiskeluni… Kuka sinä olit, mitä ajattelit?.. Kun
>naamiot riisuttiin, sinulla ei ollut kasvoja eikä nimeä.
Loistavaa terapiaa tämä kirjoittaminen, varsinkin kun siitä jää jotain
konkreettisempaa käteen kuin pino maksettuja laskuja ! Tässä kirjeessä
kiteytyy minusta monta sellaista asiaa, jotka varmasti turhauttavat niin
terapeutteja kuin asiakkaitakin.
...
PöRRö:
>> Tai vielä pidemmälle: olettaa olevansa hyväksytty kunnes toisin sanotaan
>> vs. olettaa ettei ole hyväksytty kunnes toisin sanotaan.
Daniel:
>Tähän hyväksymiongelmaan haluaisin palata joskus myöhemmin. Se ei minusta
>ole niin yksiselitteinen, mutta tästä mailista alkaa tulla jo liian pitkä.
Sanos muuta. Olen istunut päätteen ääressä muutaman tunnin ajan...
Houkuttelit minut sellaiseen keskusteluun, joka ajaa ehdottomasti
televisionkatsomisen, nettisurffailun ja lukemisen ohi !
...
PöRRö:
>> Uskon
>> kuitenkin itse siihen, että pystyn kohtaamaan ihmisiä melkoisen helposti
>> halutessani, kyse on siitä että uskaltaa olla läsnä hetkessä, ei siinä
>>että uskaltaa jakaa kaikki tarinansa ja salaisuutensa. Monesti kohtaaminen
>> mielletään pikemminkin luopumisena yksityisyydestä, itse mallinnan
>>maailmaa kuitenkin toisin, pikemminkin "tähän hetkeen ja sen
jakamiseen".
Daniel:
>Aivan. Yksityisyys on terapiatilanteen ulkopuolella olevaa yksityisyyttä.
>On minun yksityinen asiani, kerronko minä jotain ensimmäisistä
>seksuaalikokemuksistani, aviosuhteeni nykytilasta, uskonnollisesta
>vakaumuksestani tai tulevaisuuteni haaveista.
>
>Auttajana minä en pidä yksityisenä oikeutani olla ainakin pyydettäessä
>kertomatta toiselle, mitä tunnen tapaamisen aikana. Jos haluan pidättää
>sellaisenkin oikeuden itselleni, minun on kerrottava se asiakkalleni jo
>ennen suhteen alkamista. Sellainen etäisyyden otto merkitsee aidon
>minä-sinä suhteen haavoittamista. Uskon, että useimmat asiakkaat
>pohjimmiltaan odottavat ja toivovat terapeutiltaan reilua tässä ja nyt
>rehellisyyttä. Jos en ole siihen valmis, se on tehtävä heti kättelyssä
>selväksi.
>
>Ripaus Buberia tähän väliin:
>"Joka ei ole läsnä, ei huomaa läsnäoloa." Martin Buber
Tämä pätee mielestäni kaikkeen auttamiseen. Sinäänsä siviilielämän
ystävyyssuhteilta voisi odottaa täysin samoja asioita: olla läsnä ja valmis
siinä hetkessä. Aitous on muutoinkin harvinainen laji, elämänpelkoisia
teeskentelijöitä tuntuu liikkuvan yllättävän paljon muuallakin kuin
sairaaloissa, pappiloissa ja poliitikoissa.
PöRRö:
>> Useimmiten
>> kohtaaminen poikii anekdootteja puolin ja toisin, mutta sekään ei ole
>> välttämätöntä. Yhtä aitoa on olla sulkeutunut (en tarkoita torjuvaa vaan
>> oman rajansa säilyttävää) ja lähellä kuin avoin ja lähellä. Onneksi.
Daniel:
>Kyllä, mutta jos minä huomaan olevani auttamistilanteessa (käytän mieluiten
>tätä sanaa kun puhun itsestäni, koska en pidä tuosta terapia sanasta)
>huomaan olevani kiinni, minun on ehkä pidettävä taukoa ja vetäydyttävä
>reilusti yksinäisyyteen voidakseni jälleen olla kokonaisvaltaisestiläsnä.
Ehkä itse tarkoitin nimenomaisesti tuota mahdollisuutta säilyttää
yksityisyys huolimatta siitä, että tunteeni ja aikani on käytettävissä.
Minä pidän ajatuksesta, että pystyisin vielä jonain päivänä sanomaan
ystävälleni "Odota, käväisen pienellä kävelyllä koska en tällähetkellä
kuule sinua. Sopiiko, että jatkamme puolen tunnin päästä." Vielä
toistaiseksi en ole oppinut sanomaan tätä suoraan, vaan kierrän tilanteen
toisella tavalla: puhumalla kepeitä kunnes alan itse olla valmis ottamaan
vastaan. Siihen kuitenkin sisältyy aina torjuminen, ja harvemmin sitä osaa
selittää kovinkaan hienotunteisesti. (Niinkuin torjumiselle olisi jotain
hienotunteista selitystä !)
...
Daniel:
>Kohtaaminen on mahdollista vasta silloin, kun minä olen tarpeeksi selvästi
>minä pystyäkseni näkemään sinut sinuna eikä vain seuraavana päänsärkynäni
>edellisten lisäksi.
>
>Tässä mielessä etäisyys on myös läheisyyden palvelija.
Kohtaaminen syntyy aaltoliikkeestä, ei jatkuvasta tykityksestä. Meri
pakenee ja lähenee, ja silti se on läsnä aina. Matti Paavilainen on
sanonut: "Löytääkseen muita, pitää löytää itsensä ensin. Ja kirjoittajan
pitää vielä löytää ne muutkin."
...
Daniel:
>Tiedostamaton valta on kaikkein vaarallisin valta. Sen väärinkäytöstä ei
>kukaan joudu vastuuseen. Sitä on kaikilla "hyväntekijöillä" myös hyvin
>palkatuilla terapeuteilla.
>
>Mitä enemmän terapeutti rakentaa mytologista vallan kehää ympärilleen, sitä
>todennäköisemmin asiakas taantuu avuttomuuteen, joka ei palvele hänen
>kasvuaan. Mitä perusteellisemmin terapeutti pystyy tasoittamaan vallan
>epätasapainoa, sitä varmemmin asiakas ryhtyy vastuulliseen yhteistoimintaan
>ja rakentavaan dialogiin.
Terapeutti on auktoriteettihahmo, siitä ei päästä mihinkään. Mutta
heikoilla ovat mielestäni sellaiset terapeutit, jotka uhoavat ylemmyyttään
asiakkaille. En hetkeäkään usko, että terapeutin taholta tuleva ylenkatse
auttaa asiakasta missään suhteessa, varsinkaan tilanteessa jossa asiakas
saapuu vastaanotolle säpäleisenä ja tutisevana myttynä, jonka oma suhde
auktoriteetteihin sisältää pelonsekaisen kunnioituksen lisäksi myös ne
normaalit negatiivit: vihan, katkeruuden jne. Todellinen vahvuus ei
tarvitse asiakkaan alistamista ollakseen esillä.
PöRRö:
>> Ehkä yksi ongelma terapeutella on se, miten olla kokematta ääriyksinäisiä
>> ihmisiä taakaksi. Olen melkoisen sosiaalinen itse ja puuhastelen paljon
>> ihmisten parissa. Monesti seuraani on liimautunut ihmisiä, joiden läsnä
>>en yksinkertaisesti kestä olla juuri yksinäisyyden ja siihen liittyvän
>>pulmallisuuden vuoksi. En ole ylpeä siitä, että joudun vetämään niin
>>tiukan rajan tällaisille ihmisille, mutta henkilökohtaisesti olen muutaman
>>kerran jälkeen tajunnut, etten jaksa vetää perässäni ketään kovin pitkää
aikaa.
>> Jossain määrin tajuan oman julmuuteni,
Daniel:
>Itse huomaan, että muutun julmaksi vasta jos en AJOISSA huomaa pitää huolta
>omista rajoistani. Jos suoraan tai epäsuoraan lupaan liikaa, joudun siitä
>tilille. Kun vasta silloin alan puolustaa rajojani se tapahtuu yleensä
>agressiivisesti.
>Ei minusta ole niinkään kysymys oikeasta tai väärästä. Minulla on omat
>rajani, ja minulla on oikeus olla rajallinen, myös auttajana. Mutta minun
>on ajoissa oltava rehellinen niiden suhteen. Yleensä aika hankalatkin
>takertujat ovat kunnioittaneet ajoissa ilmaistuja rajoja ihan hyvin. Se on
>palkitsevaa heillekin, koska silloin voin olla täydemmin läsnä niissä
>puitteissa kun oikeasti suostun siihen.
Kiitos. Annoit paljon ajattelemisen aihetta. Olen jossain määrin idealisti
ja elämä - niin ihmiset, luonto kuin kulttuurikin - kiehtoo minua
tavattomasti. Välillä kuitenkin omat rajat tökkivät vastaan, olen sangen
suvaitsevainen monenlaisten ihmisten kanssa, mutta yksinäisyyteen
sairastuneet ovat järjestäen olleet minulle kova pala purtavaksi.
Yllättävän vähän muuten yksinäisyydestä on kirjoitettu teoksia, ja
kuitenkin olen itse törmännyt hirvittävän moneen ihmiseen, jolla
yksinäisyys todella on sairaus, joka hankaloittaa heidän elämäänsä
tavattomasti.
Daniel:
>Perheterapiahan on jo alkuasetelmaltaan sellainen, että se pakottaa
>keskittymään kohtaamattomuuden ja kohtaamisen tematiikkaan. Perheterapia
>pyrkii korjaamaan suhteita ja saamaan aikaan uutta toimivaa yhteyttä
>perheen jäsenten välillä. Kunkin sisämaailman (intrapsyykkinen ulottuvuus)
>uudelleenjärjestely on terapian sivuvaikutus tai seuraus.
Tietenkin perheterapian menetelmät myös pyrkivät pikemminkin ratkaisuun
kuin vanhojen kaivelemiseen. Samoin perheterapiassa ymmärretään paljon
paremmin se, että jos kokonaisuuden pienintä osaa muutetaan, voidaan
samalla muuttaa koko kokonaisuus. Itse olen lukenut jonkin verran
perheterapiakirjallisuutta, ja olen ominut muutamia maneereita sieltä
itselleni: "Onko susta pitkään tuntunut tolta ? Mitä se tarkoittaa ?"-
laadun kysymyksistä on hyötyä hirvittävästi silloin, kun on yhtä ryöppyävä
ihminen kuin minä. Toinen tärkeä asia, mitä olen oppinut on ollut minä-
viestintä, joka on huomattavasti parantanut omaa puheilmaisuani.
Daniel:
>Luulen, että perheterapeutit ovat kaikkein vapaimpia illuusiosta, jonka
>mukaan hyvin yksityinen ja muista riippumaton sisäinen kasvu ja henkinen
>hehittyminen on edes mahdollista. Minulla ainakin on hyvin yksinkertainen
>mittari omalle aikuistumiselleni ja itsenäisyydelleni: Kuinka läheltä
>uskallan rakastaa isääni, äitiäni ja sisaruksiani pysyen samalla itseni
>mittaisena? Yksityiset harhat omasta kypsyydestäni ihmisenä romuttuvat
>hyvin äkkiä, kun astun suoraan suhteeseen perheeni kanssa. Vain sinän
>kohtaamisessa näkyy se, mitä ja kuka minä ihmisenä todella olen.
Tämä on erittäin hyvä mittari. Ihminen on kuitenkin laumaeläin, ja on
tärkeää kuulua johonkin porukkaan, tulla siinä toimeen ja tuottaa myös
hyvää oloa niille, joilta sitä vaatii. Mitä enemmän olen itseni kanssa
paininut, sen enemmän olen alkanut kaivata huonoja käytöstapoja, sitä että
en velvollisuuden vuoksi tekisi mitään vaan että antaisin tunteideni puhua
myös suhteessa ihmisiin. Joidenkin kanssa on helppoa, oma uskallus olla
avoimena itsenään on varsin luonnollista, eikä sitä tarvitse valita. Mutta
aina löytyy niitä, joiden kohtaaminen roolien ohi on melkein mahdottomuus,
kaikkia ei voi löytää ihmisinä, kaikki eivät halua olla löydettävissä.
Jossain pisteessä on raja, jota itse en enää ylitä, otan etäisyyttä
sellaisiin ihmisiin joiden kanssa on paha olla, mutta joita on "pakko"
tavata. Vasta kun olen alkanut hiljalleen sallia oman kylmyyteni, olen
löytänyt edes jotain lämpöä. Olen varmaan luonnostani hyvä kohde
paradoksiterapialle :-)
Mutta nyt riittää, Daniel. Olen käyttänyt miltei kokonaisen viikonlopun
kirjoitellessani tätä aina vapaahetkinä. Minun on kiitettävä sinua, nämä
ajatukset oli hyvä käydä läpi hitaasti ja kunnolla, tämä virkisti minun
sieluani paljon enemmän kuin mikään tyhjänpäiväinen jota olisin muutoin
tehnyt.
Daniel Nylund
Olavi Noronen wrote
>
> Kai minun täytyy myöntää kykenemättömyyteni päättäväiseen toimintaan.
> Olen nimittäin jo muutaman kerran päättänyt pysyä melko paljon pois
> tältä alueelta, saadakseni muualla aloittamieni kirjoitusten osuuteni
> hoidettua - ja kuitenkin tänne palaan. Yksi syys siihen lienee huoli
> ja pelko siitä, että tarpialle haitalliset, vahingolliset ja
> jarruttavat mielipiteet säilyvät tai lisääntyvät.
Ajattelin ensin olla tätä kommentoimatta, mutta tulkoot:
Minä koen vähän kiusallisensa tämän sinun pelkosi ja siitä seuraavan
aktiivisuutesi. Olen kyllä itsekin intohimoisen kiinnostunut siitä, että
ihmisten kohtaaminen ja auttaminen (käytän näitä sanoja terapian sijaan)
kehittyy todemmaksi ja palvelevammaksi, mutta en minä silti voi asettautua
koko alueen vahtikoiraksi, ikäänkin se olisi minun aluettani. Ilmaisustasi
tulee mieleen seurakuntaansa vahtiva paimen, joka sijoittaa koko energiansa
siihen etteivät hänen lampaansa vain joutuisi alttiiksi oikeaa uskoa
haittaaville, vahingollisille ja jarruttaville mielipiteille ja hikoilee
sen eteen etteivät ne ainakaan säilyisi tai pääsisi lisääntymään. Siinä on
kyllä jotain ihailtavaa ja sankarillista, mutta samalla jotain aika
aliarvioivan tuntuista: ikäänkuin hän olisi ainoa joka osaa lampaiden
puolesta ajatella.
Sanon tämän vähän aralla mielellä, koska tiedän että assosiaationi ei ole
sinulle kovin imarteleva. Minulla on uskonnollisista ympyröistä aika paljon
kokemusta näistä paimenista ja saatan olla vähän liiankin herkkä
tunnistamaan heidän äänesä sielläkin missä sitä ei oikeasti ole.
>
> Olen nimittäin Daniel kanssasi samaa mieltä. Minulta on esimerkiksi
> terapiaryhmissä kysytty, että luulenko minä olevani jotenkin heitä
> parempi, heidän yläpuolellaan. Olen vastannut siihen, että en luule,
> vaan *tiedän*. Terapiasuhteessa on _aina_ tuo epätasapaino.
> Olen verrannut ihmisyyttä pilvenpiirtäjään, jonka huipulle johtavat
> pitkät ja vaikeat rappuset. Jos minä olen asiakkaani kanssa samalla
> rappusella, voimme tanssia siinä hidasta englantilaista valssia, mutta
> terapiaa siinä ei tapahdu.
>
Huh. Ihan hiki nousee pintaan.
Sanot olevasi kanssasi samaa mieltä. Minunhan pitäisi olla kovin
tyytyväinen. Mutta kun annat oman havaintoesimerkkisi siitä mitä minä
tarkoitan sydämeni valahtaa kylmäksi. ja aikaisemmat assosiaationi vain
vahvistuvat.
Pelkään tietäjiä, koska tietämiseen sisältyy niin paljon valtaa.
Aikaisemmin papit, saarnaajat ja sielunhoitajat tiesivät, mikä ihmistä
kulloinkin riivasi. Heillä oli yksinkertaiset kaavat ihmisten ongelmiin ja
mallit niiden ratkaisemiseksi:
"Se johtuu vain siitä, että sinulla on tällainen synti elämässäsi. Kaikki
muuttuu sen kautta, että..."
"Uskosi on harhapoluilla. Sinun täytyy vain uskoa että…"
Nyt tietäjien viitta on vaihtumassa mustasta valkoiseen (tai
marimekkoruutuiseen villatakkiin, ihan sama.), mutta suurelta osin
myyttinen valta ja sen mahdollinen väärinkäyttö on pysynyt samana.
Sinäkö todella tiedät olevasi heitä parempi ja heidän yläpuolellaan??!
Mistä ihmeestä sinä sen voit tietää ja millä perusteella voit sanoa niin
ihmisille joihin olet tutustunut vasta muutaman istunnon verran?
Psykoanalyytikon ammatistaan luopunut Jeffrey Masson sanoi:
"Maailman vaarallisimpiin ihmisiin kuuluvat ne, jotka uskovat tietävänsä
mikä on muille parasta."
Vaikka mielellään yhdynkin tuohon väitteeseen, minun on kyllä sijoitettava
itsenikin noiden tuomiosanojen alle. Kuulun juuri noihin vaarallisiin
ihmisiin. En kirjoittaisi tästä aiheesta mitään, jos en uskoisi tietäväni
jotain siitä, mikä on ihmiselle hyväksi ja mikä ei. Jos oikein tiukkoja
ollaan, niin myös Jeffrey Masson joutuu asettamaan kaulansa muille
virittämäänsä giljotiiniin. Hän tietää minun puolestasi, että avun
hakeminen tietäjiltä ei ole minulle hyväksi.
Pelkkä looginen argumentointi näissä asioissa hirttäytyy itseensä.
Tietäjillähän minä tarkoitan lähinnä niitä, joilla ei ole nöyryyttä tai
uskallusta elää "pyhässä epävarmuudessa". (Buberin termi).
Minun on jatkuvasti varottava myös omaa hävytöntä tietäjyyttäni. Tietäminen
on tosi hauskaa; se tekee niin vahvan ja varman oloiseksi.
Todellisuus on kuin tuli, joka jatkuvasti sulattaa teoriamme ja
johtopäätöksemme uuteen muottiin. Antaa sen palaa, kunnes muotit loppuvat
ja vain tuli jää jäljelle.
Tottakai sinulla täytyy olla kohtuullista uskoa ja luottamusta itseesi
auttajana, ja siihen että olet matkan varrella ehkä oppinut asioita joita
jotkut muut eivät vielä osaa. Tämä on hyväntahtoisin tulkinta jonka
sanoistasi voin tehdä. Mutta ei sekään anna sinulle mitään itsestään selvää
vähintään yhden askelman etumatkaa elämän rappusilla.
En myöskään koe mitenkään tutuksi tuota vertausta ihmisyydestä
pilvenpiirtäjänä. Jos ajattelen omaa elämääni, niin pilvenpiirtäjät
kuuluvat kyllä enemmänkin nuoruuteni yltiöidealismiin. Omat aarteeni olen
löytänyt loistavien rakenteideni rainioista.
Kyllä minulle sopii parhaiten tuo hidas intuitiivinen vuoroin myötäilevä,
kuunteleva tanssi ja sen tahdissa eteneminen. Jos siinä mielestäsi tapahdu
terapiaa, se ei minua kauheasti haittaa. En minäkään tiedä mitä siinä
tapahtuu ennen kin tanssi alkaa ja otamme tuntumaa toisiimme ja välillämme
mahdollisesti syntyvään luottamukseen (josta kirjoitin mailissani Pörrölle)
Kun puhuin vallan epätasapainosta terapiassa en halunut ilmaista sitä
toivottavana tilana, hyvänä asiana tai terapian perusedellytyksenä. Puhuin
melkein väistämättömän tuntuisesta asiasta, joka on minulle dilemma.
Haluaisin purkaa sitä, mutta en tiedä onko se mahdollista tai edes hyväksi.
Omassa auttamistyössäni yritän purkaa sitä rohkaisemalla jo ennakolta
ihmisiä sekä yksityistapaamisissa, että ryhmissä kyseenalaistamaan mitä
tahansa käytöstäni, asennettani tai kommenttiani. En halua mitään
terapeuttista mystiikkaa, josta en ole valmis joutumaan tilille. En halua
mitään kirjattua tai kirjaamatonta valta-asemaa, josta minua ei saa
ravistella alas anteeksipyytäjän paikalle. Pyrin omalta osaltani
pienentämään tai kohtuullistamaan mytologista yliuskoa ammatillisuuden
merkitykseen ja rohkaisemaan jokaisen uskoa omaan sisäiseen prosessiin ja
ihan rehelliseen lähimmäisapuun.
> >Terapeutti voi asennoitua ja suhtautua ikäänkuin toinen olisi
tasa-arvoinen
> >ihmisenä. Hyvä niin, se on parantavan kohtaamisen perusedellytys.
>
> Juuri näin. Ihmisenä terapeutti voi olla tasa-arvoinen, mutta niissä
> asioissa, joissa hän pyrkii auttamaan edessään olevaa henkilöä
> askeleen eteenpäin, hänen on oltava vähintäin sillä seuraavalla
> askelmalla.
Taas nämä tikapuut taivaaseen. En minä tiedä oman elämäni seuraavaa
askelmaa. Vielä vähemmän tiedän autettavani elämän seuraavaa askelmaa. Minä
näen elämän enemmän hurjana haasteena jota asettaudun yhdessä toisen kanssa
kuuntelemaan, kunnes hän löytää suuntansa. Jos hän pyytää apua siihen päin
etenemiselle autan jos uskon hänen suuntaansa ja jos osaan auttaa. En minä
sitäkään voi etukäteen tietää.
>
> Ehkäpä juuri sen vuoksi niin monet terapiamenetelmät ovat
> lyssähtäneet, sillä ne eivät ole astuneet seuraavalle askelmalle.
Olen kunnioittavasti täsmälleen päinvastaista mieltä.
> Kohottautumisen asemesta ne ovat jääneet kiinni moniin harhakuviin,
> illuusioihin, peleihin...jne.
Pelejä kyllä riittä ja yksi niistä on tiedostetun tai tiedostamattoman
valta-aseman käyttö ja sen ylläpitäminen.
>
> >Tiedostamaton valta on kaikkein vaarallisin valta. Sen väärinkäytöstä ei
> >kukaan joudu vastuuseen.
>
> Tämän asian oivaltamiseen olen yrittänyt pyrkiä sillä, kun olen
> arvostellut mun muassa psyykenhoidon korkeinta valtarakennelmaa:
> psykiatriaa.
Se on minullekin täältä alhaalta käsin kaikkein helpoin maali. Huipulla
valta on niin ilmeinen, että sitä on liiankin helppo arvostella. Teen sitä
itsekin. Saman asian oivaltaminen täällä ei-virallistettujen terapeuttien
ja amatööriauttajien tasolla on paljon vaikeampaa - nimittäin meille
itsellemme.
> Jokainen kasvattaja tekee virheitä. Toiset enemmän, toiset vähemmän.
> Katumus on ensimmäinen askel. Anteeksi pyytäminen seuraava.
> Niin monet, niin monet tuhannet ja sadattuhannet ihmiset ovat
> kärsineet elämässään siitä, että heidän kasvattajansa tekivät väärin,
> eivät nähneet/halunneet nähdä vääryyttään, eivät katuneet eivätkä
> pyytäneet anteeksi.
> Vanhemmat ovat olleet auktoriteetteja. Lääkärit ja psykiatrit ovat
> auktoriteetteja. Me olemme niin tottuneita siihen, että suuri osa
> kummastakin ryhmästä ei kadu, ei tunnusta virheitään eikä pyydä
> anteeksi. Yksikään vanhempi ei joudu vastuuseen siitä, että on
> vammauttanut oman lapsensa psyykkisesti koko tämän loppuelämäksi. Nämä
> vammautuneet ihmiset hakevat apua mielenterveyden huipulla olevalta
> valtakoneistolta, joka on tehnyt raskaita virheitä, ei katunut eikä
> pyytänyt anteeksi.
Ehkä sekin aika vielä tulee, mutta sitä odotellessa minä aloitan tuon
anteeksipyytämisen esiharjoittelun vähän lähempää. En vielä tiedä mitä
sinulta pyytäisin anteeksi, mutta olen minä kyllä aika kiusaantunut siitä
kuinka nopeasti olen onnistunut kehittämään jonkin asteisia ennakkoluuloja
sinua kohtaan. En haluaisi olla sellainen ihminen joka kovin nopeasti
tyypittää toisen ja kuuntelee häntä sen jälkeen tuon alkutyypityksen
siivilän kautta. Olen vilpittömästi harmissani. Ota se mahdollisen
anteeksipyynnön harmaana esiaavistuksena.
Olavi Noronen
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> wrote:
>Minä koen vähän kiusallisensa tämän sinun pelkosi ja siitä seuraavan
>aktiivisuutesi. Olen kyllä itsekin intohimoisen kiinnostunut siitä, että
>ihmisten kohtaaminen ja auttaminen (käytän näitä sanoja terapian sijaan)
>kehittyy todemmaksi ja palvelevammaksi, mutta en minä silti voi asettautua
>koko alueen vahtikoiraksi, ikäänkin se olisi minun aluettani. Ilmaisustasi
>tulee mieleen seurakuntaansa vahtiva paimen, joka sijoittaa koko energiansa
>siihen etteivät hänen lampaansa vain joutuisi alttiiksi oikeaa uskoa
>haittaaville, vahingollisille ja jarruttaville mielipiteille ja hikoilee
>sen eteen etteivät ne ainakaan säilyisi tai pääsisi lisääntymään. Siinä on
>kyllä jotain ihailtavaa ja sankarillista, mutta samalla jotain aika
>aliarvioivan tuntuista: ikäänkuin hän olisi ainoa joka osaa lampaiden
>puolesta ajatella.
>Sanon tämän vähän aralla mielellä, koska tiedän että assosiaationi ei ole
>sinulle kovin imarteleva.
En koe sitä lukiessani niskakarvojeni nousevan pystyyn. Ennemminkin
hymyilen - hieman naurattaa. Ei sinulle, vaan sille, että tässä
näppäinten vieressä on neljälle ryhmälle lähettämäni kirjeen kopio. Se
alkaa sanoilla: "Hei rakkaat lampaani."
> Minulla on uskonnollisista ympyröistä aika paljon
>kokemusta näistä paimenista ja saatan olla vähän liiankin herkkä
>tunnistamaan heidän äänesä sielläkin missä sitä ei oikeasti ole.
Ilmeisesti muutamat ryhmäläisetkin ovat oivaltaneet tilanteen, sillä
he kirjoittavat tai sanovat minulle välillä: "Bää, bäää!"
>> Olen nimittäin Daniel kanssasi samaa mieltä. Minulta on esimerkiksi
>> terapiaryhmissä kysytty, että luulenko minä olevani jotenkin heitä
>> parempi, heidän yläpuolellaan. Olen vastannut siihen, että en luule,
>> vaan *tiedän*. Terapiasuhteessa on _aina_ tuo epätasapaino.
>> Olen verrannut ihmisyyttä pilvenpiirtäjään, jonka huipulle johtavat
>> pitkät ja vaikeat rappuset. Jos minä olen asiakkaani kanssa samalla
>> rappusella, voimme tanssia siinä hidasta englantilaista valssia, mutta
>> terapiaa siinä ei tapahdu.
>>
>Huh. Ihan hiki nousee pintaan.
Polkassa tulee helpommin hiki =8-)
>
>Sanot olevasi kanssasi samaa mieltä. Minunhan pitäisi olla kovin
>tyytyväinen. Mutta kun annat oman havaintoesimerkkisi siitä mitä minä
>tarkoitan sydämeni valahtaa kylmäksi. ja aikaisemmat assosiaationi vain
>vahvistuvat.
>Pelkään tietäjiä, koska tietämiseen sisältyy niin paljon valtaa.
Ja kuitenkin me kaikki janoamme tietoa, kokemusta ja ymmärrystä. Hyvän
ja pahan tiedon puu on ollut lähes kaikissa tunnetuissa kulttuureissa.
Siinäkin kiivetään ylöspäin. Se kiipeäminen, kehittyminen, on meissä
symbolisena kuvana niin syvällä, niin syvällä.
>Sinäkö todella tiedät olevasi heitä parempi ja heidän yläpuolellaan??!
En tarkoittanut, että olisin heidän yläpuolellaan tai ihmisenä heitä
parempi. Olen vain joillakin alueilla askeleen edellä niiden hikisten
ja uuvuttavien rappusten nousemisessa.
Jos nyt ajattelet sitä vertauskuvaani - pilvenpiirtäjän rappusia -
niin ei seuraavalla askelmalla oleva ole kuin 17 senttimeriä toista
korkeammalla.
>Mistä ihmeestä sinä sen voit tietää ja millä perusteella voit sanoa niin
>ihmisille joihin olet tutustunut vasta muutaman istunnon verran?
Jos olen vuosia otsa kurtussa ja sormet rakoilla ratkonut Rubikin
kuutiota, ja näen edessäni ihmisen, joka on samanlaisen kuution
edellisessä ratkaisussa, olisi minusta ehkä tekopyhää sanoa olevani
samassa pisteessä.
>Psykoanalyytikon ammatistaan luopunut Jeffrey Masson sanoi:
>"Maailman vaarallisimpiin ihmisiin kuuluvat ne, jotka uskovat tietävänsä
>mikä on muille parasta."
Vaikka en pilvenpiirtäjän rappusia ylös hikoillessani tiedäkään,
kuinka himpskatin monta kymmentä tai sataa kerrosta vielä onkaan
kiivettävä, ja vaikka en tiedäkään, mihin suuntaan kumppanini lähtee
sen huipulta lentämään, on minun tiedettävä jotakin siitä, että
seuraavan askeleen ottaminen on minulta neuvoa pyytäneelle hyväksi tai
eduksi.
>Vaikka mielellään yhdynkin tuohon väitteeseen, minun on kyllä sijoitettava
>itsenikin noiden tuomiosanojen alle. Kuulun juuri noihin vaarallisiin
>ihmisiin. En kirjoittaisi tästä aiheesta mitään, jos en uskoisi tietäväni
>jotain siitä, mikä on ihmiselle hyväksi ja mikä ei. Jos oikein tiukkoja
>ollaan, niin myös Jeffrey Masson joutuu asettamaan kaulansa muille
>virittämäänsä giljotiiniin. Hän tietää minun puolestasi, että avun
>hakeminen tietäjiltä ei ole minulle hyväksi.
Tuota samaa ajattelin lukiessani Massonin kirjaa Against Therapy.
>Tottakai sinulla täytyy olla kohtuullista uskoa ja luottamusta itseesi
>auttajana, ja siihen että olet matkan varrella ehkä oppinut asioita joita
>jotkut muut eivät vielä osaa. Tämä on hyväntahtoisin tulkinta jonka
>sanoistasi voin tehdä. Mutta ei sekään anna sinulle mitään itsestään selvää
>vähintään yhden askelman etumatkaa elämän rappusilla.
En tarkoitakaan, että kokemukseni antaa jonkin itsestään selvän
etumatkan, mutta kun olen työskennellyt ihmisen tai useamman kanssa
tunnin tai sata, voin havaita olevani kokemisessa jollakin alueella
askeleen (17 cm) pidemmällä.
>En myöskään koe mitenkään tutuksi tuota vertausta ihmisyydestä
>pilvenpiirtäjänä. Jos ajattelen omaa elämääni, niin pilvenpiirtäjät
>kuuluvat kyllä enemmänkin nuoruuteni yltiöidealismiin. Omat aarteeni olen
>löytänyt loistavien rakenteideni rainioista.
Minä käytän erilaisia vertauksia, eri tilanteissa.
Pilvenpiirtäjä-vertauksella tarkoitin lähinnä lähes loputonta,
ikuiselta tuntuvaa, koko elämän kestävää hidasta askeltamista; yksi
takaisin alas, kaksi ylös...
Ihmisyys sinällään on niin laaja asia, että sille minulla ei ole
mitään vertauskuvaa tai sitten ääretön avaruus.
>Kyllä minulle sopii parhaiten tuo hidas intuitiivinen vuoroin myötäilevä,
>kuunteleva tanssi ja sen tahdissa eteneminen. Jos siinä mielestäsi tapahdu
>terapiaa, se ei minua kauheasti haittaa. En minäkään tiedä mitä siinä
>tapahtuu ennen kin tanssi alkaa ja otamme tuntumaa toisiimme ja välillämme
>mahdollisesti syntyvään luottamukseen (josta kirjoitin mailissani Pörrölle)
Joskus tuntumaa täytyy ottaa potkaisemalla toista persuksiin sen
verran tanakasti, että hän herää itsetärkeytensä unesta.
>Kun puhuin vallan epätasapainosta terapiassa en halunut ilmaista sitä
>toivottavana tilana, hyvänä asiana tai terapian perusedellytyksenä. Puhuin
>melkein väistämättömän tuntuisesta asiasta, joka on minulle dilemma.
>Haluaisin purkaa sitä, mutta en tiedä onko se mahdollista tai edes hyväksi.
Minäkin toistaiseksi tyydyn siihen, että jos minulla ja asiakkaallani
on yhtä suuri sanavarasto, voimme toki keskustella paljonkin, mutta
minulla on oltava laajempi sanavarasto, jos haluan opettaa häntä.
>Omassa auttamistyössäni yritän purkaa sitä rohkaisemalla jo ennakolta
>ihmisiä sekä yksityistapaamisissa, että ryhmissä kyseenalaistamaan mitä
>tahansa käytöstäni, asennettani tai kommenttiani. En halua mitään
>terapeuttista mystiikkaa, josta en ole valmis joutumaan tilille. En halua
>mitään kirjattua tai kirjaamatonta valta-asemaa, josta minua ei saa
>ravistella alas anteeksipyytäjän paikalle.
Olen tänään viimeksi pyytänyt työssäni anteeksi.
> Pyrin omalta osaltani
>pienentämään tai kohtuullistamaan mytologista yliuskoa ammatillisuuden
>merkitykseen ja rohkaisemaan jokaisen uskoa omaan sisäiseen prosessiin ja
>ihan rehelliseen lähimmäisapuun.
Omalla kohdallani olen tehnyt sitä muun muassa puhumalla ja
kirjoittamalla omista vaikeuksistani ja niiden kanssa kamppailusta.
>
>> Ihmisenä terapeutti voi olla tasa-arvoinen, mutta niissä
>> asioissa, joissa hän pyrkii auttamaan edessään olevaa henkilöä
>> askeleen eteenpäin, hänen on oltava vähintäin sillä seuraavalla
>> askelmalla.
>
>Taas nämä tikapuut taivaaseen.
Ehkä miellät nämä mielikuvat eri tavalla kuin minä. Lähes koko
tunnetun historian kaikissa kulttuureissa ylöspäin kohoaminen on
mielikuvissa liittynyt sisäiseen kehitykseen, eheytymiseen,
tietoisuuden laajenemiseen jne. Koska tuo mielikuva ja symboliikka
tuntuu istuvan minussakin, en näe tässä vaiheessa syytä sen
teoreettiseen muuttamiseen.
>En minä tiedä oman elämäni seuraavaa
>askelmaa. Vielä vähemmän tiedän autettavani elämän seuraavaa askelmaa. Minä
>näen elämän enemmän hurjana haasteena jota asettaudun yhdessä toisen kanssa
>kuuntelemaan, kunnes hän löytää suuntansa. Jos hän pyytää apua siihen päin
>etenemiselle autan jos uskon hänen suuntaansa ja jos osaan auttaa. En minä
>sitäkään voi etukäteen tietää.
>>
>> Ehkäpä juuri sen vuoksi niin monet terapiamenetelmät ovat
>> lyssähtäneet, sillä ne eivät ole astuneet seuraavalle askelmalle.
>
>Olen kunnioittavasti täsmälleen päinvastaista mieltä.
>
En tarkoittanut sitä, että hurjasti eteenpäin kiitävät ja taivaita
lupaavat menetelmät olisivat kehityksellisiä.
>Ehkä sekin aika vielä tulee, mutta sitä odotellessa minä aloitan tuon
>anteeksipyytämisen esiharjoittelun vähän lähempää. En vielä tiedä mitä
>sinulta pyytäisin anteeksi, mutta olen minä kyllä aika kiusaantunut siitä
>kuinka nopeasti olen onnistunut kehittämään jonkin asteisia ennakkoluuloja
>sinua kohtaan. En haluaisi olla sellainen ihminen joka kovin nopeasti
>tyypittää toisen ja kuuntelee häntä sen jälkeen tuon alkutyypityksen
>siivilän kautta. Olen vilpittömästi harmissani. Ota se mahdollisen
>anteeksipyynnön harmaana esiaavistuksena.
En koe sinun tyypittäneen minua. Näen sinun olevan varuillasi
suhteeni. Olet ehkä nähnyt niin paljon guruja, että kun nyt huomaat
minun asettuneen pylvään nokkaan, yrität ravistella minua alas.
Olen itsekin sitä harjoitellut nöyrtymistä vasta muutamia vuosia. Olen
ottanut yhteyttä ihmisiin, joille olen joskus tehnyt väärin. Olen
Daniel Nylund
Hannele Hakala wrote
> Terapeutin tulisi olla nöyrä valtansa kanssa. Hän ei ole ansainnut
> valtaansa,
> vaan tulemalla hänen luokseen hakemaan apua asiakas antaa terapeutille
> tämän vallan.
Totta, eihän kenelläkään ole enemmän valtaa kuin mitä hänelle annetaan?
Minusta terapeutin valta selittyy kuitenkin suurempien ja paljon
epämääräisempien tekijöiden kautta kuin vain asiakkaan antaman vallan
kautta. Heikoilla olevan ihmisen on melkein mahdotonta olla antamatta
terapeutille sitä valtaa, joka on koko kulttuurissamme saanut melkein
papillisen arvovallan. Terapeutin valta on mytologinen ja kollektiivisesti
tuettu. Se on paljon enemmän kuin valta jonka asiakas hänelle antaa.
Asiakkaan täytyisi olla tosi terve ja vahva, jotta ei antaisi terapeutille
asiaankuulumatonta valtaa - mutta silloinhan hän ei luultavasti terapiaa
tarvitsisikaan.
Joten?
Minusta terapeutilla on päävastuu tämän valtaepätasapainon pienentämisessä,
eikä hän voi tehdä sitä muuten kuin olemalla nöyrä niinkuin sanoit.
Mutta mitä se käytännössä merkitsee?
Eräs nainen kirjoitti minulle:
"Minä olen ollut vaikka minkälaisten terapeuttien, psykologien ja
sosiaalityöntekijöiden juttusilla. Kaikki he ovat yhtä nuivia. Kun haen
apua joltakin, niin kyllä minä odotan kohtaavani ihmisen, jolla on
kokemuksia, mielipiteitä ja tunteita. Jos ihmistä ei tule vastaan en
minäkään pysty itsestäni mitään jakamaan. Terapiaistunnosta tulee vain
nöyryyttävän tuntuinen puolituntinen, jonka mieluiten istuisin hiljaa
kotonani. Ainoa oloa vähän helpottava asia on psykiatrin kirjoittama
resepti."
"Jos ihmistä ei tule vastaan..."
Näihin sanoihin tiivistyy minusta nöyrtymisen käytäntö. Sen vastakohtana on
tiukka pitäytyminen ammattirooliin, joka on saanut mytologiset
ulottuvuudet.
Tämän ammattikunnanhan on täytynyt taistella rajusti tullakseen
hyväksytyksi muiden teiteilijöiden joukkoon. Vaikuttako tämä yhtään
nöyrtymisen vaikeuteen?
Tieteellisen maailman iltatähtenä psykologia tekee kaikkensa tullakseen
yhtä täsmälliseksi ja objektiivisen luotettavaksi kuin muutkin tieteen
alat. Tämä akateemisen maailman sisäinen laatuvaatimus tekee
ammattilaisille vaikeaksi asettaa itseään kyseenalaiseksi ja heittäytyä
niin nöyrän ja häveliään tietämättömäksi, kuin ihmisen edessä oikeasti
pitäisi olla. Jatkuva suosion etsintä vanhemmalta veljeltä, eli
lääketieteeltä, on vienyt terapian yhä kauemmas intuitiivisesta luovuudesta
ja innovatiivisesta vapaudesta.
Melkein vuosisadan pituinen tieteellinen unelma on toivottavasti
murenemassa: unelma siitä, että ihminen on kohdeltavissa tuntemalla hänen
psyykeensä mekanismit ja hoidettavissa tieteellisesti rakennetun
psykoteknologian keinoin. Jäljelle jää toivottavasti yksinkertainen ja
samalla kaikkia tieteellisiä urakoita huikeampi minän ja sinän välinen
parantava suhde. Siihen voi vain nöyrtyä.
Tietenkin on olemassa kaikenlaisia puoskareita, mutta ylpeä usko pelkkään
ammattitaitoon ihmisten auttamisessa on virallistettua puoskarointia –
ihmisen alentamista kohdeltavaksi objektiksi.
Tarvitsemme paljon enemmän nöyryyttä kuin ammattilaisuutta.
Toista kunnioittava asenne, nöyrä rehellisyys, elämän viisaus, usko, toivo
ja rakkaus eivät ole opittavia ammattitaitoja. Ne ovat armolahjoja ja
Hengen hitaasti kypsyviä hedelmiä, joita ei mikään ammattitaito voi
korvata.
Älä käsitä vuodatustani väärin: Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että
aikaisemmin vapaassa käytössä olleet ammattinimikkeet kuten psykologi tai
psykoterapeutti on saatettu luvanvaraisiksi ja lääkintöhallituksen
valvonnan alaisiksi. Olkoot selvästi tiedossa, kuka on vihitty papiksi ja
kenellä on valtuudet kutsua itseään psykoterapeutiksi. Olkoon samalla yhtä
selvästi tiedossa, että nimenomaan näiden alojen ammattilaisten syvin ja
tärkein pätevyys on sydämen laadussa, nöyryydessä suostua lähimmäiseksi
eikä paljojen ja viimeisten menetelmien osaamisessa.
On aloja, joissa ihminen voi ylpeillä ammattitaidosta ja alan osaamisesta.
En tuntisi itseäni kovin turvalliseksi esimerkiksi kouluttautumattoman
maallikkohammaslääkärin käsittelyssä enkä toki veisi autoani taitavankaan
kokin korjattavaksi. Mutta kun itse joudun ongelmiin, käännyn mieluummin
minusta vilpittömästi välittävän ja ihmisyyden suurta tuntematonta
mysteeriä nöyrästi kunnioittavan vanhan ja viisaan maallikon puoleen, kuin
että maksaisin 300-800 mk tunnissa ammattilaiselle, joka kuvittelee
hallitsevansa ihmismielen salaisuudet ja kohtelee minua kuin
psykoteknologista ongelmaa, joka pitää korjata.
Auttaja, joka piiloutuu pelkän ammattiroolin taakse, sitoutuu
auttamattomasti kuolemassa olevaan teoriaan siitä, mikä on ammatillista ja
mikä ei.
Toinen terapia-asiakas kirjoitti:
"Monen vuoden jälkeen terapeuttinikin lopulta nöyrtyi ihmiseksi. Kai se oli
jonkinlainen työvoitto."
Paljonkohan senkin terapeutin kouluttaminen maksoi asiakkaalle?
>
> Mielenkiintoisia ja punnittuja ajatuksia sinulla, Daniel!
>
Kiitos.
> Hannele Hakala
>
> >Ripaus Buberia tähän väliin:
> >"Joka ei ole läsnä, ei huomaa läsnäoloa." Martin Buber
>
> Joka ei ole läsnä, ei huomaa poissaoloakaan. Ei omaansa eikä muiden.
>
Daniel Nylund
Sydämellinen kiitos Pörrö pitkästä vastauksestasi. Luin ne myöhään
sunnuntain vastaisena yönä, mutta en ehtinyt heti vastata. Minä kuitenkin
innostuin. Olen koko tammikuun väistellyt kirjoitusprojektia johon olen
sisäisesti sitoutunut, mutta jonka aloittamiseen en ole saanut tarpeeksi
voimaa. Olen vain tehnyt kaikenlaista mihin vain kynnys on ollut matalalla
- kuten esimerkiksi Netissä vetelehtimistä.
Jotenkin tuo sinun paneutumisesi vastaukseen innoitti minua niin, että
ryhdyin heti seuraavana päivänä hommiin.
Jatkan mielelläni keskustelua, mutta niinkuin huomaat päivittäistä
postinvaihtoa minulta taitaa olla turha odottaa.
Pörrö Törrönen wrote
>Hirvittän monesti kuulee
> tarinoita, joissa terapeutti on pitänyt valtaa aivan viimemetreille asti,
> irtautumisprosessia on vaivauduttu ohjaamaan vain muutamia kuukausia, ja
> "vapaalle" päästyään asiakas ihmettelee jossain epämääräisen kapakan
> nurkassa, että kuinka tässä nyt näin kävi. Terapiasuhteesta tulee
elämälle
> yhtä hyvä korvike kuin mistä tahansa huumeesta, ja luopuminen jättää
> mielettömän tyhjiön elämään. Jos kasvua -todellista voimistumista- ei
> tapahdu, on edessä taas uusi kriisi. Ja kuitenkin terapeutti ajaa takaa
> samaa tärkeää päämäärää kuin mekin tässä koetamme hahmottaa: ihmisyyden
> voimavarojen löytämistä ja haltuunottoa.
Tuohon lopettamisen ongelmaan olen tömännyt tosi usein. Päätin lopulta
kirjoittaa siitä. Seuraavaksi tuleekin tosi pitkä lainaus. Se on osoitettu
terapiassa olevalle ja lopettamista harkitsevalle ihmisille.
Any comments?
Milloin lopetan?
"Kerran yritin lopettaa, kun rahat ei riittänyt, mutta koska terapeutti oli
harjoittelija, hän tarvitsi minua, jotta saisi harjoittelujaksonsa loppuun.
Hän suostutteli jatkamaan alentamalla hintaansa. No minä jatkoin.
Kun lopulta viiden vuoden jälkeen kerroin todella lopettavani, hän sanoi,
että luovutan niinkuin tapoihini kuuluu (uskon muka ihmeisiin), ja sanoi,
että minun pitäisi käydä entistä useammin… En jaksanut enää..."
Suomalainen nainen.
"Kun vihdoin olin kavereiden avulla saanut kerättyä rohkeutta lopettaa
analyysini ja ilmoitin siitä hänelle, tapahtui jotain ihmeellistä: Hän
puhui muutaman lauseen rahasta, ihan niinkuin ihminen puhuu ihmiselle.
Katselin häntä hölmistyneenä ja sitten puhkesin hervottomaan nauruun.
Viimeisessä istunnossa tämä piruparka lipsahti roolistaan ja erehtyi hetken
puhuttelemaan minua luonnollisesti. Minä olin tyytyväinen – hän näytti tosi
harmistuneelta."
Suomalainen opiskelija.
Terapian lopettaminen tuntuu olevan ainoa luopumisprosessi, josta ei
yleisesti puhuta. Surutyöstä, eron jälkeisestä prosessista, työttömäksi
jäämisestä jne. riittää juttua. En ole koskaan nähnyt yhtään suomalaista
kirjoitusta terapian lopettamiseen liittyvistä vaikeuksista.
Terapian päättäminen voi olla yhtä vaikeaa kuin tupakanpolton lopettaminen.
Mitä huonompi se on ollut, sitä vaikeampi sitä on lopettaa. Jos terapia on
ollut todella huono ja sinä olet tarpeeksi terve huomataksesi sen ilman
turhia epäilyjä, se on pelkkä helpotus. Näyttää kuitenkin siltä, että
jotkut tarvitsevat terapiaa lopettaakseen terapian.
Koska terapeuttikin voi tarvita potilastaan, lopettaminen voi olla vaikeaa
hänellekin. Jokainen terapeutti tarvitsee tyytyväisiä asiakkaita, lämpimiä
suosituksia, hyvän maineen ja hyvän toimeentulon. Jos potilaat lähtevät
liian nopeasti tai liian tyytymättöminä, se ei tiedä hyvää terapeutin
toimeentulolle. Hän tarvitsee vakituisen asiakaskunnan, mitä säännöllisempi
ja pidempiaikaisempi, sitä parempi.
Koska hänen rooliinsa ei kuulu myöntää tarvitsevansa asiakkaitaan, hänen
voi olla vaikeaa myöntää sitä sinulle. Eihän hänellä pitäisi olla mitään
hylätyksi tulemisen pelkoja, menettämisen kipuja, jätetyksi tulemisen
surua, yksin jäämisen kipua, kateutta lapsestaan, joka lähtee maailmalle,
jne. Suoraan sanoen sellaisten tunnustaminen käy hänen ylpeydelleen. Silti
hänelläkin voi niitä olla.
Ehkä vaistoat ne ja koet samaa syyllisyyttä kuin kotoa lähtiessäsi. Et
halua pahoittaa vanhempiesi mieltä. Et kestä katsoa heidän huonosti
piilottamaansa masennusta. Et kestä ajatusta siitä, että he voisivat pahoin
sinun lähtemisesi takia – joten lykkäät lähtöäsi. Uhraat vapautesi ja
itsenäisyytesi vanhempiesi, tai tässä tapauksessa terapeuttisi,
hyvinvoinnin takia. Niinkö?
Olet jo huomannut, että terapeuttisi ei olekaan niin välkky ja ihana kuin
aluksi luulit. Suhteenne hohto on kadonnut, ja hänestä on tullut tavallinen
kuolevainen. Ehkä pelkäät kasvavasi vanhempiesi ohi, olevasi jo pidemmällä
kuin oma terapeuttisi ja kammoksut siitä seuraavaa yksinäisyyttä. Ehkä
sittenkin olisi parempi pysyä toisesta riippuvaisena ja tunnustaa itsensä
toista pienemmäksi ja tyhmemmäksi? Niinkö?
Mitä teet kun terapeutti vastustaa lopettamisaikeitasi? Hän voi sanoa koko
akateemisella auktoriteetillaan, painokkaasti ja vakavasti:
"Sinä et vielä ole valmis siihen."
Harva kehtaa sanoa tuon ihan suoraan. Hän vain antaa ymmärtää, että lähtösi
palvelee "torjuntaa" ja todellisista ongelmista pakenemista. Yhtäkkiä
valmiutesi lopettaa terapia tulkitaankin oireeksi siitä, että ehdottomasti
tarvitset lisää terapiaa. Halusi lopettaa ei olekaan terveyden vaan
sairauden merkki. Vasta saavutettu itseluottamuksesi onkin muuttunut uuden
sairauden oireeksi. Tässä tilanteessa joko pysyt päätöksessäsi tai antaudut
toisen asiantuntijavallan hallittavaksi.
Nainen, joka oli jo monta kertaa harventanut terapiakäyntejään yhteen
kertaan viikossa, kertoi:
"Aina kun olen yrittänyt lopetta terapian, huomaan jatkavani neljällä
tapaamisella viikossa."
Kun asiakas pillastuu terapeuttiinsa ja haluaa lopettaa suhteen, hänelle
voidaan kertoa, että suhde on kriittisessä vaiheessa ja sen lopettaminen
juuri nyt voi olla varsin kohtalokasta.
Ongelman ydin on se, että niin voi ollakin. Saattaa ollakin, että näet
terapeutissasi vain hylkäävät vanhempasi, vaikka hänen oma asenteensa on
aivan toisenlainen. Voi olla, että sinä olet vain toistamassa jotain
hedelmätöntä käytösmallia, jota olet aina ennenkin toteuttanut sinua
turhauttavan ihmisen kanssa. Ehkä tapasi on ollut aina lähteä karkuun
tärkeästä suhteesta, jossa et saa tarkalleen sitä, mitä haluat tai jossa
sinua haastetaan menemään itseesi? Hyvä terapia voi tuntua erittäin pahalta
varsinkin, jos terapeutti haastaa sinua kohtaamaan sellaista vastuuta, jota
et ole koskaan aikaisemmin suostunut ottamaan kannettavaksesi. Ehkä
terapiasi on oikein hyvä, mutta sinä vain vastustat sitä, koska et halua
nähdä, mitä sinun pitäisi nähdä. Ehkä kyse on negatiivisesta
transferenssistasi. Potilaan tunteethan johtuvat aina jostain muusta kuin
terapeutista itsestään
Ehkä, saattaa olla, mahdollisesti…
Ota sitten tästä sopasta selvää, varsinkin, kun hän ei yhtään auta sinua
tekemään minkäänlaista eroa itsensä ja sinun oletettujen transfferenssiesi
välillä. Et saa mahdollisuutta verrata häntä vanhempiisi, koska hänen ei
kuulu kertoa todellisista tunteistaan mitään. Sitäpaitsi hän on tämä pelin
asiantuntija, et sinä. Sinä olet se, jonka pitää mennä itseesi ja
historiaasi, eikä hänen. Hänen ei tarvitse katsoa, millä tavalla hänen
asenteensa ja käytöksensä mahdollisesti on antanut sinulle hyvinkin
oikeutetun aiheen turhautua koko suhteeseen.
Jos tunteesi perustuvat aitoihin havaintoihin (esim. hän oikeasti näyttää
asennoituvan ja käyttäytyvän välinpitämättömästi), joista et pidä, mutta
joita toinen ei myönnä todeksi (tai ei edes suostu puhumaan niistä) vaan
haastaa sinua työstämään transferenssiasi, olet ongelmissa. Ryhmäterapiassa
voit pyytää muita antamaan oman arvionsa. Siksi rymäterapia on minusta
realiteettien arvioinnin kannalta paljon turvallisempaa. Yksilöterapiassa
sinulla ei ole ketään muuta kuin apua tarvitseva, epävarma ja oletetusti
asiantuntematon oma itsesi. Vastapuolella on pitkän huipputieteellisen
koulutuksen saanut terapeutti, joka ei suostu puhumaan omasta todellisesta
itsestään mitään. Voit myydä todellisuudentajusi hänelle ja jatkaa
"ongelman käsittelyä", tai voit ottaa väärässä olemisen riskin ja luopua
terapeutista, jonka auttavuuteen et enää usko. Jos hänen asenteensa ja
käytöksensä on tullut sinulle ongelmaksi, niin turha sinun on maksaa
siitä,ss että yrität muuttaa häntä. Sitä voit tehdä arjessa ilmaiseksi
(yhtä huonoin tuloksin).
Voit kysyä muilta neuvoa ja kuvailla heille turhauttavia tilanteita
mahdollisimman totuudenmukaisesti. Mutta hekään eivät voi tietää.
Terapeutin asennetta ei voi tietää kukaan muu kuin hän itse. Jos hän ei
siitä kerro mitään, sinulle jää vain vaistosi ja intuitiosi, joka voi olla
tosi tai harhainen – tai molempia samanaikaisesti.
Tämä on kriittinen kohta terapiassasi. Jos luovut totuudentajustasi ja
annat toisen sanella sinulle, mitä tarvitset ja mitä et tarvitse, annat
terapiasuhteen vahingoittaa sinua.
Kuka siitä vammasta on vastuussa? Hänkö, joka ei anna, mitä tarvitset ja
tarjoaa jotain, mitä et todellakaan usko tarvitsevasi, vai sinä, joka
suostut sijoittamaan aikasi ja rahasi turhauttavaan ja kipeää tekevään
suhteeseen? Jos syyllistä etsitään, se löytyy yleensä niiden joukosta,
joilla on enemmän valtaa. Mutta jos eteenpäin vievää vastuuta etsitään, sen
täytyy löytyä myös niiden joukosta, jotka antavat toisille enemmän valtaa
kuin mitä heille kuuluu – eli sinulta.
Muistan, kuinka vaimoni Raili lopetti terapiansa. Hän oli harkinnut sitä jo
jonkin aikaa. Terapeutti oli esittänyt siihen varauksellisia kysymyksiä
väittämättä suoraan vastaan. Raili oli tietenkin epävarma.
Eräänä yönä Raili näki unen, jossa hän kuuli miesäänen esittävän hänelle
erittäin syvältäluotaavia kysymyksiä. Jo unessa hän ajatteli, että
tuollaisia kysymyksiä voi esittää vain joku, joka tuntee hänet paremmin
kuin hän itse. Aamulla hän kävi mielessään läpi kaikki tuttavansa, minut
mukaanlukien. Kukaan ei sopinut tuon äänen haltijaksi. Lopulta hän tajusi
löytäneensä maskuliinisen ja päämäärätietoisen terapeutin itsestään. Hän
pystyisi sydäntään kuuntelemalla esittämään itselleen niitä kysymyksiä,
joihin oli aikaisemmin tarvinnut ulkopuolista terapeuttia. Siltä nukkumalta
hänen päätöksensä oli selvä ja lopullinen.
Hänen oma terapeuttinsa ei löydöstä riemastunut, mutta ei lähtenyt vahvasti
protestoimaankaan. Minun havaintojeni mukaan Raili oli täysin oikeassa.
Olen itsekin monta kertaa tarvinnut sitä terapeuttia, jonka Raili unensa
kautta löysi.
Todellisia elämänmuutoksia on vaikea peruuttaa, mutta sekään ei
valitettavasti ole mahdotonta. Asiantuntija voi houkutella sinut takaisin
hänestä riippuvaan potilaan rooliin. Voit painostuksesta suostua
loputtomaan taantumaan, jossa on aina mahdollisuus mennä "syvemmälle". Aina
löytyy jotain keskeneräisiä juttuja "työstettäväksi". Terapiassa ei ole
mitään perillepääsyä, jollet itse aseta sille rajallisia ja realistisia
tavoitteita. Täysin terve on vain huonosti tutkittu. Voit loputtomasti
jatkaa ja löytää uusia asioita "käsiteltäväksi", vaikka kuinka olisit
mielestäsi saavutttanut alkuperäiset tavoitteesi.
Päätös lopettaa tai olla lopettamatta terapia täytyy perustua sekä siihen
edistykseen, minkä olet kokenut sekä itse terapiasuhteessa että sen
ulkopuolella. Kuinka hyvin se on palvellut, ei vain sinun yksityistä
hyvinvointiasi, vaan myös rohkeuttasi kohdata muita?
Eräs nuori opiskelija kertoi lopettamistaan seuraavaa:
"Olin jo monta kertaa yrittänyt lopettaa, koska olin mielestäni oman asiani
käsitellyt. Minua alkoi häritä se, ettei hän ikinä vastannut kysymyksiini,
mutta sielunhoitaja sai minut aina muuttamaan mieleni ja suostumaan vielä
yhteen tapaamiseen. Aina hän sai minut uskomaan, että se olisi minulle
hyväksi. No tietenkin halusin häneltä jotenkin saada terveen paperit…
Lopulta otin itseni niskasta kiinni ja sanoin, etten enää tule. Hän katsoi
minua surullisin silmin ja sanoi silti varaavasa minulle ajan. Kiljuin
kurkku suorana, että minä en enää tule. Enkä mennyt…
Myöhemmin juttelin koko prosessista eräälle psykiatrille, joka suureksi
yllätyksekseni vastasi kaikkiin kysymyksiini suoraan, eikä missään
vaiheessa edes ehdottanut minulle terapiaa, vaikka olikin alan ihminen…
Nyt osallistun vapaaehtoisena eräässä järjestössä. Tarjoamme kriisiapua
ihmisille, jotka jonkun aikaa tarvitsevat toista avukseen etsimättä mitään
pitkäaikaista terapiaa."
Jos koet, että tältä erää olet saanut, mitä tarvitset, kiitä ja sano
näkemiin. Jos koet, ettei se ole palvellut kumpaakaan, anna reilu
loppupalaute ja sano hyvästi.
Miten lopetan?
"Olen iloinen, ettei terapiaa lopetettu vihassa. En tiedä, kumpi siinä
kasvoi enemmän, minä vai hän. Ehkä molemmat. Olin vuosia hänen
'kokeilukappaleensa' ja tiedän opettaneeni hänelle paljon. Viimeisellä
tunnilla kerroin myös, minkä olin kokenut terapiassa vaikeimpana ja mikä
minua oli loukannut. Hän otti palautteen hienosti vastaan ja tunnusti,
ettei enää tekisi samoin."
Suomalainen mies.
Odota vielä hetki.
Kun olet päätöksesi tehnyt. Onko jotain, mitä lopuksi haluat kysyä?
Haluatko kysyä, miten hän on suhteen kokenut, mitä hän on siitä oppinut?
Haluatko kuulla reilun loppuarvion siitä, miten hän näkee sinut. Onko
hänellä mitään viimeisiä neuvoja tai eväitä annettavaksi? Ehkä haluat
tietää, miten hän arvioi oman osuutensa suhteenne aikana, miten tyytyväinen
tai tyytymätön hän on omaan panokseensa terapiassa? Kiinnostaako kysyä,
miten hän kokee lähtösi, tuleeko hän kaipaamaan sinua, onko hän helpottunut
lähdöstäsi jne?
Ehkä haluat tilata vielä yhden istunnon, hänelle annetun jälki-istunnon,
jonka aikana päästät aikuisuutesi pellit auki ja otat oikeudeksesi kysyä
ihan mitä vain. Siihen istuntoon et enää mene potilaana vaan ihmisenä, joka
haluaa vielä lopuksi saada selvää niistä asioista, joita muuten jäisit
arvailemaan. Samalla annat oman palautteesi niin perusteellisesti, ettei
sinun tarvitse jälkeenpäin jäädä harmittelemaan mistään, mikä jäi
sanomatta. Palautteen voit toki antaa vaikka jäähyväiskirjeen muodossa.
Kunhan varmistat sen, että lähdet tavalla, jota voit itse kunnioittaa, etkä
pelon takia jätä mitään sanomatta.
Oli terapia ollut hyvä, huono tai jotain siltä väliltä, tällainen istunto
voisi lyhentää jälkipuintiasi ja helpottaa perusteellista irtaantumistasi.
Hyvin lopetettu terapia on kuin toisen kuolema, johon on saanut
mahdollisuuden valmistautua. Mitään olennaista ei jää sanomatta tai
kysymättä. Kaikkeen olennaiseen ei ehkä tule vastausta ja ero on joka
tapauksessa kipeä. Mutta ainakin olet itse tehnyt, mitä itse voit tehdä.
Sydämeni on myös terapeutin puolella - olenhan itsekin auttaja.
Ammattikirjallisuudessa käsitellään hyvin vähän terapeutin omaa
lopettamisen vaikeutta. Päähuomio on aina asiakkaan vaikeuksissa, eikä
terapeutin omissa taipumuksissa sabotoida lopettamista, vaikeuksissa
käsitellä suruaan jne.
Tätä kirjoittaessanikin muistelen haikeana ihmisiä, joiden taisteluissa
olen ollut mukana vuosikaupalla ja joista ei sitten yhtäkkiä enää kuulukaan
mitään. Jotkut ovat lähteneet ovet paukkuen. Toiset ovat vain vähitellen
vähentäneet kontaktejaan, kunnes niitä ei enää ole. Joidenkin kohdalla
tunnen ikävää. Olisi mukava vain tavata ja vaihtaa kuulumisia. Toisten
kohdalla tunnen kipeää surua. Aavistin jo siinä vaiheessa, kun he
idealisoivat minut ja tekivät minusta niin suuren ja ihmeellisen, että
joskus tulee päivä, jolloin heidän täytyy oman itsenäisyytensä takia ampua
minut alas. Joillekin olen suorastaan kateellinen. Olen ollut mukana
suuressa läpimurrossa ja tiedän heidän aloittaneen menestyksekkään elämän
tai uuden uran samalla, kun minä jatkan samaa vanhaa työtä. Muistelevatko
he koskaan yhdessä itkettyjä kyyneleitä, yhdessä naurettuja nauruja ja
sitä, kuinka tärkeä joskus olin heille? Tuntevatko he vielä kiitollisuutta
vai olenko jäänyt vain yhden elämänvaiheen hahmoksi, jonka merkitys on
hiipunut? Joidenkin kohdalla tunnen vain epämääräistä arkuutta ja
syyllisyyttä. Loukkaantuivatko he jostain? Muistelevatko he minua pahalla?
Teinkö jotain sellaista tyhmää tai väärää, josta en itse ollut tietoinen?
Useimpien kohdalla tunnen vain kiitollisuutta siitä, mitä oli.
Kun työkseen osallistuu intensiivisesti monen ihmisen elämään, joutuu
jatkuvalla syötöllä olemaan mukana niin monessa syntymässä ja kuolemassa,
että harvat ihmiset sellaista kokevat. Surut, tuskat ja ilot menevät niin
sekaisin ja päällekkäin, että joskus haluan vain tyhjentää itseni kaikesta.
Mitä haluan sanoa? Työntämättä sinulle vastuuta terapeuttisi hyvinvoinnista
haluan sanoa, että myös hän tarvitsee sinua. Sekä oman että terapeuttisi
hyvinvoinnin nimissä voit lopuksi luopua potilaan roolista ja auttaa myös
terapeuttiasi kohtaamaan omat lopettamiseen liittyvät vaikeutensa. Hän ei
ehkä suostu siihen, mutta voit ainakin antaa hänelle mahdollisuuden.
Palautteellasi voit antaa hänelle myös kasvumahdollisuuden. Kerro hänelle,
mistä suhteen aikana hyödyit, mitä koit turhana ja mikä suorastaan haittasi
etenemistäsi. Älä vain luiki tiehesi. Kiitä, mistä kiität ja anna
kielteistä palautetta, mistä on aihetta. Uskon, että se tekee hyvää sekä
sinulle että hänelle. Sinä saat mahdollisuuden harjoitella uutta roolia
suhteessa terapeuttiisi ja hän saa mahdollisuuden purkaa omaan rooliinsa
liittyviä vaikeuksia. Ehkä saat tilaisuuden nähdä senkin, että hänen
haluttomuutensa lopettaa terapia ei johdukaan vain siitä, että sinulla on
ongelma, vaan siitä, että se on hänelle vaikeaa. Todennäköisesti se vain
helpottaa omaa lähtöäsi.
Näin tulee myös vahvistettua se vääjämätön tosiasia, että me kaikki
tarvitsemme toinen toisiamme. Terapian jälkeenkään et kohtaa yhtään
ihmistä, jota et missään mielessä tarvitse ollenkaan, etkä yhtään ihmistä,
joka ei millään tavalla tarvitsisi sinua.
Eräs monta vuotta terapiassa käynyt nainen kertoi lopettamisestaan
seuraavasti:
"Terapeutissani oli paljon hyvää ja paljon heikkouksia. Minä laitoin
terapeuttini joskus todelliseen tulikokeeseen. Nyt olen iloinen. Me
molemmat selvisimme terapiasta – sekä terapeutti että minä.
Ja tiedätkö, lähtiessäni hänellä oli kyyneleet silmissä. Minäkin toivotin
hänelle siunausta ja itkin. Se oli hyvä hetki ja siihen oli hyvä lopettaa.
Tällä hetkellä ajattelen häntä kiitollisuudella ja lämmöllä. Se oli todella
mielenkiintoinen ihmissuhde ja tulee vaikuttamaan loppuelämääni paljon."
Jatkan vastausta seuraavassa mailissa.
Daniel Nylund
Pörrö Törrönen wrote
> Pidänköhän minä asenteestasi sen vuoksi, että uskon samaan asiaan, vai
sen
> vuoksi että on aina mukava nähdä jonkun muunkin suussa (sormissa)
aitoutta
> puolustavat sanat ? Olen itse niitä ihmisiä, jotka hyppäävät melkoisen
> kepeästi käytössäännöistä ulos ja täräyttelevät kaikenlaista positiivista
> vastaantulijoille. Eräs ihminen kerran vakuutti minut siitä, että
> positiivisen palautteen antaminen ventovieraille on rohkeinta mihin
ihminen
> pystyy.
Preach it sister.
Kun vanhimmat poikani olivat pieniä heillä syntyi kiista siitä kuka on
rohkeampi. He tekivät vinhoja rohkeusmatoja (mielikuvituksessaan) talon
katolle, puiden latvoihin jne, kuka uskaltaisi mennä minnekin.
Kuunneltuaan aikansa ex-vaimoni tokaisi heille lempeästi:
"Kaikkein rohkein on se joka uskaltaa rakastaa"
Eivät he enä sitä muista, eivätkä tietenkään silloin ymmärtäneetkään, mutta
minun mieleeni se jäi. Positiiviisen palauteen antaminen on tietenkin sitä.
>Olin silloin hämmentynyt tästä ihmisestä, ja välillä vihainenkin
> kun hän tuntui kokoajan "huomaavan" minut, silloinkin kun tahdoin pysyä
> huomaamattomana. Mutta nyttemmin on oppi tarttunut, sitkeästi kuin
> pikaliima sormiin.
> Minun mielestäni ei edes tarvita periaatteellista optimismia, pelkkä
> tarkkailu riittää. Jokaisessa ihmisessä on vahvuuksia, ja monissa niitä
on
> roppakaupalla. Tuskin terapiakaan huonontuisi siitä, että sillointällöin
> terapeutti kieltäytyisi kuuntelemasta asiakasta sanaakaan vaan käyttäisi
> varatun ajan kertoakseen asiakkaalle kaiken sen hyvän mitä tässä näkee.
> Ainakin se hämmentävyydessään herättäisi asiakkaan huomion !
>
No kyllä varmasti. Ehkä minulla on lukuisten kertomusten kautta iskostunut
niin stereotyyppinen kuva neutraalista terapeutista, että minua ihan
hekotuttaa kun kuvittelen tuon tilanteen todentuvan.
> Daniel:
> >Huvittavaa. He tekivät sinusta ongelman sensijaan, että olisivat
asettaneet
> >kyseenalaiseksi oman kohtaamiskykynsä tai -halukkuutensa, tai olisivat
> >rohkaiseet sinua, jolla tuntui olevan kontakti hänen kanssaan.
>
> Pörrö:
> Mutta hyvänen aika, hehän siitä auttamisesta saivat palkkaa enkä minä,
> mitäs hypin toisten reviirillä ! Asiallisesti ottaen se varmasti olisi
> voinut olla ongelma, jos olisin ajanut tätä ihmistä kapinaan
> hoitohenkilökunnan suhteen. Toisaalta minusta on kummallista, että kun
> minulla oli nuoreen kontakti, se heidän mielestään tuntui vähentävän
nuoren
> kontaktikyvykkyyttä toisella taholla. En tiedä millainen tilanne oli
> silloin kun poistuin paikalta, varmaan paljon dramaattisempi kuin mitä
> minun ollessani paikalla, sinäänsä uskon kyllä siihen että potilaat
> teeskentelevät terveempää omaisilleen / läheisilleen.
> Jätin vielä sanomatta sen, mikä oli kaikkein huvittavinta: minua
> kiellettiin "hoitamasta" tätä ihmistä. Minusta se oli aika pöyristyttävää
> sinäänsä, että en missään vaiheessa ole luullut olevani terapeutti tai
> kykenevä muutoinkaan parantamaan ketään. Se, miten toimin oli lähinnä
sinun
> edellä kuvaamaasi uskomista: uskoin tämän ihmisen kykyyn selvitä
> tilanteesta, ja tein selväksi että en hyväksy hänen luovuttamistaan,
koska
> en pidä sitä vaihtoehtona hänen kohdallaan. Mutta kaikkein tärkein, mitä
> tein aina, ja teen muidenkin murheellisten kanssa: pakotan heidät
nauramaan
> edes yhden kerran tavatessamme. Lomaa pitää sallia silloinkin, kun on
paha
> olla. Ja laitoksissa pahaan oloon keskitytään ihan liikaa, kuten sanoit.
Jees.
Enkelit ovat kuulemma kevyitä, koska eivät ota itseään niin vakavasti.
Joidenkin "potilaiden" kanssa olen tehnyt jopa sen pyhäinhäväistyksen että
olemme yhdessä nauraneet sille, kuinka monta erilaista diagnoosia he ovat
hoitonsa aikana onnistuneet keräämään. He ovat saaneet niskaansa jo niin
monta diagnoosia, että osaavat suhtautua niihin huumorilla. He tuntevat
toistenkin potilaiden diagnoosit. Jos he haluavat pysyä potilaina, he
pystyvät milloin tahansa simuloimaan uuden "sairauden" oireet. Joillekin
potilaana pysymisestä on tullut vain peli, jolla he välttelevät vastuutaan.
He nauttivat siitä, kuinka helposti ammattilaiset ovat jymäytettävissä, ja
yllättyvät siitä, kun joku vihdoinkin ottaa heidät hankkimiensa diagnoosien
läpi tosissaan.
Tarvitsen minä itsekin tuota naurua. Siksi yritän, niinkuin varmaan
sinäkin, elämän traagisimpienkin asioiden läheisyydessä vaalia herkkää
yhteyttä tilannekomiikkaan. Vihaan vitsien kertomista, mutta rakastan sitä
naurua, joka silloin tällöin vapautuu elämän tragikoomisesta keskustasta.
En pidä huumoria terapeuttisena menetelmänä, mutta nautin suunnattomasti
niistä palleaa ryskyttävistä ja kyyneleitä kirvoittavista yhteisistä naurun
orgioista, jotka yllättäen räjähtävät kipeimpienkin muistojen käsittelyn
keskeltä. Jaettu kärsimys yhdistää, mutta yhteinen nauru on vallattoman
läheisyyden ja samalla tasolla kohtaamisen hurmaa. Joskus se laukeaa
jostain, mitä toinen sanoo, enkä pysty pidättämään nauruani. Toisinaan se
laukeaa siitä, että itse rohkenen olla spontaani ja hetkeksi luopua
juhlallisesta vastuustani.
Yhdessä itkeminen ja nauraminen… Jos molemmat ulottuvuudet jostain syystä
joskus katoavat "työstäni", ryhdyn metrokuskiksi. Siinä hommassa voin
rauhassa pitää tylsää ja ajaa päivästä toiseen samaa rataa sekoittamatta
sitä mihinkään terapiaan.
Minä olen jutellut joidenkin nuoriso-osaston (mielisairaalassa) hoitajien
kanssa ja olin aika vaikuttunut siitä kuinka selkeät ja ennenkaikkea
selkeästi perustellut säännöt heillä oli. Niitä oli yhdessä "potilaiden"
kanssa muokattu ja niiden soveltamisesta sovittiin porukalla. Eli ei mitään
henkilökunnan perustelematonta sanelua, joka tasan nostaa nuoret kapinaan.
Sinun kertomuksesi on kyllä surullisen (tai siis raivostuttavan)
päinvastainen. Miten tämä ystäväsi sieltä selvisi?
En halua kommentoida sitä sen kummemmin.
Kiitos kun kerroit.
Miten tämä kaverisi lopulta selvisi?
En kuitenkaan malta olla takertumatta noihin viimeisiin sanoihisi. Sinä
ikäänkuin mitätöit objektiivisuuttasi, koska olit niin tunteilla mukana.
Tämä on minusta aika tärkeä kysymys tässä tieteellistä objektiivisuutta
palvovassa systeemissä.
Buber sanoi:
"Sinä jonka kohtaan, ei enää ole erilaisten käsitteiden summa eikä myöskään
minun tietämiseni objekti. Kohtaamisessa on vain antamista ja
vastaanottamista. Heti kun yritän hyödyntää kohtaamisessa löydetyn
läheisyyden tiedoksi luovun minä-sinä ulottuvuudesta. Koska saavuttamani
tietokaan ei ole riittävä, olen itse asiassa mettänyt yhteyden
olennaiseen."
Eli kumpi on tärkeämpää ihmistä autettaessa: Tieteellinen objektiivisuus
vai yhteys olennaiseen?
Freud eli vielä newtonilaisen tieteen aikaa, jolloin uskottiin, että
havainnoitsija voi tarkkailla mitä tahansa ilmiötä vaikuttamatta siihen
millään tavalla. Hän uskoi voivansa analyyttisesti tarkkailla
intrapsyykkisiä mekanismeja, psykodynaamisia voimia ja niiden keskinäistä
taistelua (sitähän potilas hänelle oli) vaikuttamatta niihin millään
tavalla.
Freudin usko transferenssiin perustui atomistiseen maailmankuvaan, jossa
tiedemies (psykoanalyytikko) saattoi objektiivisesti tarkkailla sielun
biljardipöydällä liikkuvia palloja vaikuttamatta niiden liikeratoihin. Hän
kutsui tätä ihmisen lähestymistapaa neutraaliksi objektiivisuudeksi ja
sovelsi sitä perustamaansa psykoanalyyttiseen ja -terapeuttiseen
tekniikkaan. Vain objektiivisena ja etäällä pysyvänä tarkkailijana pystyy
olemaan myös tehokas ja selvänäköinen terapeutti.
Kummalla on paremmat edellytykset arvioida potilaan "realiteettitajua",
(siitähän tälläkin alueella on vireillä keskustelu. Olen seurannut sitä
aika hatarasti. Sorry) silläkö, joka pysyy etäisessä tarkkailijan roolissa
tehden "objektiivisia" havaintoja, vai sillä, joka osallistuu prosessiin
koko olemuksellaan? Henkilökohtaista osallistumattomuutta on aina
perusteltu sillä, että etäisyyden pitäjä on tarkkasilmäisempi huomioitsija.
Hän on objektiivisempi.
Onko todella niin? Kun hän pitää etäisyyttä asiakkaaseensa, hän yleensä
pitäytyy intiimissä läheisyydessä "normaalin" todellisuuden kanssa, esim.
hänelle palkkaa maksavan valtasysteemin kanssa. "Objektiivisuus" on yleensä
sitoutumista systeemin näkökulmaan. Niinhän oli mainitsemassasi
sairaalassakin. Nuoret piti "normalisoida" ja normalisoinnin kriteerit ovat
systeemin sanelemia.
Eräs usein suljetulle osastolle ja jopa eristykseen pantu "potilas" esitti
minulle kiihkeän vetoomuksen: Hän pyysi minua kampanjoimaan eristyksiin
sulkemista vastaan. Hän oli huolissaan ihmisoikeusrikkomuksista
mielisairaaloissa. Minulla oli monta vastakysymystä:
"Mitä henkilökohtaisia ongelmia yrität mahdollisesti välttää kampanjoimalla
muiden puolesta? Oletko kampanjakunnossa? Onko arvio resursseistasi todella
realistinen? Millä tavalla olet oppinut nykyään pitämään itsestäsi huolta?
jne."
Relevantteja kysymyksiä sinänsä. Ne testasivat hänen "realiteettitajuaan."
Mutta mitä minä yritän paeta näillä realistisilla kysymyksilläni?
Annoinko hänen kauhukokemustensa todella satuttaa itseäni? Otinko tosissani
hänen hätänsä niiden puolesta, jotka mahdollisen mielivallan uhreina saivat
sairaalassa vain lisää vammoja? Merkitsikö tämä kysymys minulle yhtään
mitään? Totta puhuen, ei kovinkaan paljon. Ei ainakaan niin paljon, että
olisin viitsinyt laittaa tikkua ristiin edes tutkiakseni koko käytännön
todellista sisältöä.
Minua kyllä järkyttää hänen kertomuksensa eikä minulla ole mitään syytä
epäillä niiden todenperäisyyttä. Olen kuullut samanlaisia muiltakin. Silti
en yksinkertaisesti vaivaudu tekemään asialle yhtään mitään. Missä minun
realiteettitajuni on silloin, kun pelkästä laiskuudesta käsin tulen
automaattisesti vallalla olevan systeemin myötäilijäksi?
Jos tunteettomuus ja välinpitämättömyys on objektiivisuutta, niin minä olin
tuossa tilanteessa aika lähellä tuota siunattua selvänäköisyyden tilaa.
Objektiiviivisuus toimii kohtalaisen hyvin esimerkiksi ortopedisessa
klinikassa. Luiden paikalleen asettaminen, verenkiertohäiriöiden
korjaaminen ja insuliinitasapainon palauttaminen edellyttää tarpeeksi
pätevää objektiivisuutta. Mutta sovinnon tekeminen oman elämäntarinansa
kanssa, nykysuhteiden korjaaminen ja loppuelämän tarkoituksen etsiminen ei
anna kenellekään mahdollisuuksia asettautua objektiiviseksi
analysaattoriksi tai "tieteellisen objektiiviseksi" asioiden korjaajaksi.
Tärkeintä on olla yhteydessä OLENNAISEN kanssa, niinkuin sinä ilmeisesti
olit suhteessasi tuohon nuoreen. Omat johtopätöksesi ja oma käytöksesi
suhteessa häneen oli ihan erilainen kuin niillä, jotka olivat tehneet
arvionsa objektiivisemmin. Kumman näkökulma oli todempi? Kumman näkökulma
palveli ihmistä ja elämää? Nämä ovat vain turhia retoorisia kysymyksiä.
Vastaus on minusta liiankin ilmainen.
Daniel Nylund
> Pörrö:
> Niinpä. Jollain tasolla tämä on varmaan aika yleistäkin. Terapeutit &
> hoitajat tuntevat asiakkaistaan vain yhden puolen, mutta tämän läheiset
> näkevät myös kokonaisuuksia. Sitäpaitsi laitosammattilaisten täytyy
> keskittyä moneen ihmiseen kun taas läheisillä on mahdollisuus keskittyä
> vain yhteen asiaan: rakkaansa paranemiseen.
Sympaattinen huomio laitosammattilaisten puolesta. En haluaisi vaihtaa
paikkaa heidän kanssaan. Itse olen valinnut tehdä suurimman osan "työstäni"
yhteisön puitteissa. Ihmiset voivat tulla kanssamme asumaan siksi aikaa kun
selvittävät kriisejään. Tulepaahan nähtyä vähän muitakin puolia kuin sen,
joka kiltisti istuutuu vastakkaiselle tuolille. Tänne voi tulla vaikka koko
perheenä ja puolet sukua mukaan. Muutama yhdessä vietetty arki kertoo
paljon enemmän kuin siisti istunto.
Kyllähän minä tiedän ettei tällainen vaihtoehto ole noin vain valittavissa.
Olen kyllä ylpeä valinnastani ja olen satsannut siihen aikalailla kaiken
mitä minulla on, mutta samalla tunnen nöyrää kiitollisuutta tästä
mahdollisuudesta, koska sen mahdollistavat niin monet muut auttavat
ihmiset. Ei yhteisöä yksin rakenneta.
>
> PöRRö:
> Minä en sinäänsä kapinoi terapeuttien kylmyyttä kohtaan, se voi joillekin
> olla ainoa tapa selvitä omasta työstään ja pärjätä yhä kasvavan
ihmismassan
> kanssa. Mutta sen sijaan, että potilaan läheisiä pidetään uhkana, pitäisi
> minusta tehdä mahdollisimman paljon työtä sen eteen, että saataisiin
> läheiset mukaan hoitotiimiin. Ei minusta ole riittävää pitää
> "verkostokokouksia" kolmen kuukauden välein. Ammattillinen auttaminen
> tarvitsee aina rinnalleen vapaa-ehtoista, olen entistä vakuuttuneempi
> siitä. Jo sillä, että ammattilaiset käyttäisivät edes yhden työpäivän
> kuukaudessa läheisten kouluttamiseen, voisi olla heidän omaa
työtaakkaansa
> ratkaisevasti helpottava vaikutus. Itsetuhoisten, psykoottisten,
> masentuneitten ja harhaisten ihmisten kohtaaminen ei varmasti ole
> läheisille mitään jokapäiväistä pullaa, ja nyt kun se on eristetty pois
> normaalielämästä me (tai minä) emme tiedä miten pitäisi toimia. Oireiden
> järkyttävyys on sitä kaliberia, että pieni työnohjaus ei todellakaan tee
> huonoa. Itse sairautta kohtaan on paljon pelkoa ja ennakkoluuloisuutta,
> jota ei yhtään auta se, että ammattilaiset lyöttäytyvät rintamaan ja
> huutavat "anna meidän hoitaa tämä, tämä on liikaa sinulle".
Hyvää puhut. Nyt onkin alettu perustaa omaisten ryhmiä, joissa omaiset
saavat infoa sairaasta ja jakaa kokemuksiaan siitä miten sen kanssa tullaan
toimeen. En nyt muista mikä instanssi näitä järjestää. Kuulin tästä eräältä
"potilaalta", joka oli kovasti kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa
olivat saanet tämän mahdollisuuden.
> Pörrö:
> Amen. Ja kun aiheeseen pääsin, lisään vielä: pitää muistaa, että asiakas
> elää todellisessa maailmassa todellisten ihmisten keskellä. Jos nämä
> ihmiset ja ihmissuhteet unohdetaan, unohdetaan olennainen: asiakkaan
elämä.
> Joillain ihmisillä on ollut onnea, ja heidän ympärillään on ihmisiä,
jotka
> oikeasti haluavat auttaa. Ei ole liikaa vaadittu, jos tälle avulle, myös,
> annetaan tila, mahdollisuus ja parhaimmassa tapauksessa työnohjaus.
Aamen, aamen.
> Pörrö:
> Uskon rakkauden olevan sanan "kunnioittaa" synonymi. Sen jos tajuaa,
tajuaa
> paljon siitä, miten syvää rakkaus on.
Minusta kunnioitus on rakkauden alkutekijä, jonkinlainen peruslukema.
Muistan kuinka erään kehitysapujärjestön puitteissa jouduin säännöllisesti
tekemisiin yhden tyypin kanssa, joka minua suuresti ärsytti. Olin
luokitellut hänet sellaiseksi pedantiksi perusinsinööriksi,
pilkunnussijaksi, jolla ei ole mitään intuitiivista tajua olennaisten
asioiden kanssa. Ja tämä oli vain osa antamastani tyypityksestä.
No enkö minä piru vie joutunut samaan pienryhmään keskustelemaan jonkun
alustuksen pohjalta. En muista aihetta, mutta muistan kuinka vahvasti
mieleeni juolahti sanat "the most basic respect" ja vahva visio siitä, että
perustavin kunnioitus, jonka voin kenellekään antaa on suoda hänelle oikeus
olla minulle tuntematon.
Kuulostaako oudolta? Tarkoitan sitä, että kun tunnen jonkun ihmisen
tarpeeksi kauan uskoakseni jotenkin tietäväni minkälainen hän on, asenteeni
voi tulla kunnioittamattomammaksi. Vaikka kunnioittaisinkin "näkemiäni"
ominaisuuksia olen kuitenkin saanut hänet jotenkin hyppysiini. Tuo
kunnioitus suuren tuntemattoman edessä on hävinnyt. "Herran pelko" on
kadonnut.
Kun yritin selittää tätä juttua ryhmässä tyo ärsyttävä tyyppi sanoi: "Mutta
ethän sinä minuakaan tunne." Oli totuuden paikka. Oli pakko myöntää, että
minä olin ensi tapaamisesta asti uskonut "tuntevani" hänet ja juuri siksi
olin evännyt häneltä tuon peruskunnioituksen: Oikeuden pysyä minulle
tutkimattomana maaperänä."
Olemme tutustuneet sen jälkeen ja jakaneet paljon keskenämme. Tänään pidän
hänestä. Tuo peruskunnioitus on ikäänkuin luonut pohjaa sille rakkaudelle,
joka myöhemmin kasvoi välillemme.
>
> Pörrö:
> Olet asettanut itsesi aika tiukille, ja en voi kuin kunnioittaa
> ehdottomuuttasi. Tie, jonka näytät valinneen on meille länsimaisille
> ihmisille markkinoitu liian raskaana kestää. Me sanomme toisillemme
usein:
> "miten sinä jaksat, sinä kannat liikaa huolta, pidä nyt itsestäsi
huolta".
> (Ei armoa, vaan itsekkyyttä. )
> Olen törmäillyt sosiaalialan opiskelijoihin (ja jonkin verran myös sieltä
> juuri valmistuneisiin) joiden koulutuksessa tuntuu olevan tärkeintä se,
> että he oppivat suojaamaan itsensä. Kaikkein kauheinta on kuitenkin se
> pikkuinen filosofi, joka heissä tuntuu asuvan oikein laumana: hirveitä
> ankkoja sataa, eivätkä he huomaa laisinkaan kuinka irtonaista heidän
> eettinen snobbailunsa on suhteessa tilanteisiin. "Kunnioittaminen",
> "auttaminen" ja "ymmärtäminen" saavat aivan käsittämättömiä sisältöjä
> heidän kielenkäytössään. Ei ihme, että monet kapinoivatkin tällaista
> pinnipääymmärtäjien kastia vastaan. Tarkoitus voi olla hyvä, mutta
> varsinkaan teinejä ei yhtään kiinnosta "omien voimavarojen löytäminen",
kun
> taas "uusien harrastusten ja oman itsen löytäminen" voisi kuullostaa jo
> joltain, vaikka sekin on tosin melkoisen kömpelöä kieltä.
Tuo kysymys auttajan omasta jaksamisesta ja itsehuollosta on viime vuosina
ollut paljon tapetilla. Itsehuollolla tarkoitetaan melkein aina jotain,
jota auttaja tekee työnsä jälkeen ja auttamiskuvioidensa ulkopuolella. En
ole nähnyt paljonkaan keskustelua siitä, miten hänen tapansa kohdata muita
työssään on omiaan kuluttamaan tai virvoittamaan häntä. Sitä aluetta
hallitsee tuo terapiamaailman ensimmäinen käsky: Älä sekoita omia
tarpeitasi terapiaan.
Tietenkin terapia on pääasiassa tilanantoa asiakkaan tarpeille, mutta ei se
merkitse sitä ettäkö terapeutti ei voisi siinäkin tilanteessa olla myös
tarvitseva ihminen. Jos hän aiikoo oikeasti kohdata toisen hän hän ei voi
jättää mitään olemuksestaan kohtaamisen ulkopuolelle.
Yksi Buberin välittämistä Hasidijuutalaisten tarinoista kertoi rabbi
Yitzhak Eisikistä, joka sanoi:
"Elämän motto on 'anna ja ota vastaan'."
Jokaisen täytyy olla molempia. Ihminen, joka yrittää auttaa muita
pelkästään antamalla, ottamatta vastaan muuta kuin rahaa, on kuin lasten
sadussa mainittu "Antava puu", josta tuli pelkkä laho kanto.
Yleensä puhutaan terapeutista hoidon antajana ja potilaasta hoidon
vastaanottajana. Minun on vaikea hyväksyä tämän asetelman
itsestäänselvyyttä. Tilanne on paljon selkeämpi, jos minä vastaanotan
fysioterapiaa, kemoterapiaa tai käyn hammaslääkärillä. Mutta kun kaksi tai
useampi ihminen istuu vastakkain ja puhuu toisilleen, jako antajan ja
vastaanottajan välillä ei minusta ole niin selkeä.
Oma vahvin kokemus tulee ryhmäterapiasta. Vaikka jotkut tulevat ryhmään
tosi huonokuntoisina, sosiaalisesti rampoina ja elämänuskonsa menettäneinä,
en vuosiin ole kokenut omaa asemaani pelkkänä antajana. Jokaisen ryhmän
lopussa kiitän ryhmäläisiä etuoikeudesta ja kunniasta osallistua heidän
elämänsä muutamiin askeliin. He jättävät omat jälkensä myös minun
sydämeeni. Oikeasti koen, että mahdollisuus säännöllisin väliajoin
rehellisesti kohdata ihmisiä, pitää minut uskossa, enkä nyt tarkoita tätä
vain uskonnollisessa mielessä. Olen melankolisuuteen, synkkämielisyyteen,
kyynisyyteen ja pessimismiin taipuvainen ihminen. Jos en herkistyisi
ainakin ryhmien ja tapaamisen ajaksi todella kuulevaksi ihmiseksi, olisin
paljon enemmän kiusattu uppoamaan korvieni väliseen yksinäiseen monologiin
ja siitä seuraavaan masennukseen.
"Mutta silloinhan sinä myönnät tekeväsi "terapeuttista" työtä itseäsi
varten?"
Kyllä – myös itseäni varten. Arki on niin täynnä epäkohtaamisia, että jos
en olisi sitoutunut ja antautunut säännöllisesti kohtaamaan yksilöitä ja
ryhmiä tilassa, jossa paskanjauhaminen minimoidaan ja totuus maksimoidaan,
en olisi niinkään terve ja hyvinvoiva, kuin nyt koen olevani. Kaiken
mielettömän ja epäoikeudenmukaisen kärsimyksen keskellä kohtaamisen
todellisuus avaa aina jotain uutta uskoa, toivoa ja rakkautta vahvistavaa –
myös minussa.
Se ei estä minua keskittymästä toiseen. Yleensä oman jutun prosessointi
tapahtuu terapiatilanteen ulkopuolella, mutta haluan antaa siitä myös
lyhyen raportin ja kiitoksen sille (tai niille), joka on ollut tärkeänä
osapuolena omassa kasvussani.
Ei terapeutin tehtävä ole etsiä autettavaltaan vahvistusta itselleen. Hän
saa sitä joka tapauksessa jo sen kautta, että joku on tullut hakemaan apua
juuri häneltä. Jos joku ei vain joudu minun hoiviini, vaan on päättänyt
antaa minun auttaa itseään, olen saanut häneltä ihmisten maailmassa
harvinaisen kunnianosoituksen.
Jos terapeutin osallistumisesta asiakkaan prosessiin on apua, hän saa
siitäkin vahvistusta. Hänen valitsema elämäntehtävä ja tarkoitus
osoittautuu jokaisen hedelmällisen kohtaamisen kautta oikeaksi. Sen kautta
hän itsekin vahvistuu niiden kautta oikeaksi, ei vain hyödylliseksi vaan
kulkusuunnaltaan oikeaksi ihmiseksi.
Emmekö me muka tarvitse tätä vahvistusta? Luoja varjelkoon meitä
kerjäämästä sitä, mutta älköön pirukaan estäkö meitä myöntämästä sitä –
myös autettavillemme.
Jos minä olen autettavistani kiitollinen, niin miksi en voisi antaa heidän
vapaasti olla minulle kiitollisia? Pelkäänkö niin paljon guruilua ja minuun
kohdistuvaa riippuvuutta, että en suostu vastaanottamaan toisen
kiitollisuutta saamastaan opastuksesta?
Jos joku kokee minut ihmisenä tärkeäksi, miksi sen häneltä kieltäisin?
Pitäisikö minun tulkita se idealisoituun vanhempaan kohdistuneeksi
transferenssiksi? Tulisinko samalla torjuneeksi sen rakkauden, joka ei
hänen vanhemmilleenkaan aikanaan kelvannut? Ehkä antaisin hänelle vain
uuden kokemuksen siitä, että hänen rakkautensa ei kelpaa. Viestittäisin
hänelle, että hänen rakkautensa on samantekevää ja turhaa, pahimmillaan
turhauttavaa. Laskisin ison kiven hänen sydämestään vapautuneen
spontaanisuuden ja luovuuden lähteelle. Kuka siitä hyötyisi?
Jos hän sensijaan muuttaa kiitollisuutensa ammattilaisuuteni ylistämiseksi,
protestoin tai ainakin kiusaannun. Ei minusta siitä ole kysymys. En halua,
että hänen luottamuksensa ankkuri lasketaan kuvitellun ammattilaisuuden
pohjalle. Ei ihmisyys ole ammatti.
Jos kokonaan kiellän itse tarvitsevani toiselta mitään, piilottaudun
ammatillisen roolin taakse. Tottakai tarvitsen heiltä enemmän kuin
haluaisin itse myöntääkään. Vaikka kohtaamisen ajaksi panenkin omat
tarpeeni taustalle (olen paljon vaativampi lähisuhteissani), janoan
kuitenkin jokaisen kohtaamani ihmisen hyväksyntää. Minuun sattuu, jos hän
ei jostain syystä pidä minusta ollenkaan. Mitä rehellisempi olen
auttamissuhteessa myös omille tarpeilleni, sitä todempi on kohtaamisemme.
Silloin kun vielä mielsin rakkauden pelkäksi antamiseksi koin olevani
nääntynyt melkein jokaisen ryhmän tai tapaamisen jälkeen. Nyt ymmärrän,
että rakkaus on suostumista rakkaus - suhteeseen, jossa annan itsenikin
tulla rakastetuksi. Vaikka en tulisikaan voin silti kokea oloni jälkeenpäin
hyväksi.
>
> Pörrö:
> Ammatillinen auttaminen on kasvanut jo tieteeksi. Ennenhän sitä
> harrastettiin ihan kansan keskuudessa. Teoreettisuus tuo mukanaan myös
> etäistämistä.
Ja kuka siitä etäistämisestä kärsii? Molemmat osapuolet.
"Teoria, joka ei perustu ihmisenä olemisen todellisuudelle, on valhe ja
ihmisyyden pettämistä. Epäinhimillinen teoria johtaa väistämättä
epäinhimilliseen käytäntöön – jos terapeutti on johdonmukainen. Onneksi
monella terapeutilla on epäjohdonmukaisuuden lahja." Ronald Laing
>Pörrö
> Jokainen sairas ihminen tarvitsee sekä hoitoa että hoivaa.
> Toisella puolella on sitten hoitohenkilökunnan tarve, jota ei mielestäni
> saa ohittaa. Mihin terapeutit tarvitsevat väliinpitämättömyyttään, ja
miten
> se tarve täytetään jos vaatimuksena on yhä aidompi kommunikaatiokykyisyys
?
Sinäkin sanoit että terapeutin välinpitämättömyys voi olla hänen ainoa
tapansa selvitä. Selvitä mistä? Siitä luonnottomasta työkulttuurista ja
epäkohtaamisen käytännöstä, jonka uhriksi on joutunut. Ei hän ole niinkään
potlaittensa näännyttämä kuin omaksumansa työtavan väsyttämä. (Yleistykseni
on tietenkin epäreilu)
Buber sanoi:
"Sinä, joka olet lukkiutunut henkesi linnoitukseen, etkä päästä sisällesi
niitä, jotka eivät tiedä tunnussanaa, sinä, joka olet korottanut itsesi
pidättyvyyteen ja vaihdat tunnistuskoodit vain muiden salaliittolaistesi
kanssa, sinä joka vaellat sulkeutuneisuudessa, unohda salasanat ja
tunnusmerkit tai joudut kokonaan upoksiin."
Ei Buber puhunut upoksiin joutumisesta autettavien ihmisten tähden, vaan
itseään pidättävän auttamisroolin takia. Neutraali ja pidättyväinen
ammattirooli vammauttaa myös ammattilaista itseään.
Kristillisissä kuvioissa sielunpaimenelta odotetaan synnittömyyttä.
Nuhteettomuudesta tulee taakka, jonka alle uskonnolliset johtajat
piilottavat hysteerisellä vimmalla omaa raadollista ihmisyyttään. Pyhän
rooli on kuin lämmitetty kasvihuone salaisille pakkomielteille. Niiden
paljastuminen johtaa välittömästi julkiseen nöyryytykseen, julmaan
hylkäämiseen, työpaikan ja aseman menettämiseen.
Myös mielenterveysalan ihmisillä on vastaava taakka. Auttajaihmiset oppivat
varsin varhain, että tämän ammattikunnan pahin rikos on sekoittaa omaa
problematiikkaansa työhön. Ei saa hoidattaa itseään toisten kautta. Olen
kuullut monen esittävän jo opiskeluvaiheessa kauhistuttavan epäilyn:
"Jospa minä olenkin valinnut tämän ammatin päästäkseni käsittelemään omia
ongelmiani ja saadakseni apua omiin kipeyksiini?"
Vastaukseni on:
"Todennäköisesti olet. Useimmat ovat. Mitä sitä häpeämään. Tunnista
ongelmasi, tunnusta ongelmasi ja hae apua. Ei sinusta mitään auttajaa
muuten tule. Äläkä kuvittele, että joskus häämöttää joku ihmeellinen
ammatillisen valmiuden päivä, jolloin et itse ole enää avun tarpeessa."
On surullista kuinka tarkkaan terapeuttisessa työssä olevat oppivat
peittämään toisiltaan ja asiakkailtaan omia elämänkipujaan. "Pyhittyneen"
ihmisen taakka on vaihtunut "terveen" ja "ammattitaitoisen" ihmisen
taakkaan. Molempia kuvia ylläpidetään salailulla ja tuhoisalla
kaksoiselämällä.
Kollegat eivät uskalla kertoa lähimmäistensä mielenterveysongelmista
eivätkä jakaa yksityiselämänsä vaikeuksia toistensa kanssa. He tietävät
liiankin hyvin, kuinka helppoa on saada niskoilleen epämiellyttäviä
diagnooseja ja joutua työyhteisönsä salapotilaaksi.
"Miten hän voi ketään auttaa, kun hänellä on itsellään tuollaisia
vaikeuksia?"
Olen kuullut tarpeeksi tarinoita eri hoitoyhteisöjen sisäisestä kipeydestä
nähdäkseni, miten ammattipätevyyden epätoivoinen varjeleminen tekee
keskinäisen jakamisen poikkeuksellisen vaikeaksi. Jos systeemin
ulkopuolisetkin ihmissuhteet jumiutuvat, on todella vaikeaa löytää
sellaista paikkaa, josta uskaltaisi hakea apua ilman pelkoa siitä, että
sana kuitenkin kulkee sisäpiiritietona kolleegoille.
Uskonnollisen yhteisön antama vihkimys on vaihtunut akateemisen maailman
antamaan "ammattipätevyyteen". Molemmat roolit voivat kaventua yhtä
epäinhimillisiksi. Kumpikin luo paineita, jotka tekevät aidon kohtaamisen
vaikeaksi ja keinotekoisen epäkohtaamisen melkein alan normiksi.
Kun rakkaudellinen kohtaaminen vaihtuu ammattitaitoiseksi kohtelemiseksi,
siitä kärsivät ensimmäiseksi ammattilaiset itse.
En yhtään ihmettele, että tilastollisesti kaikkein suurin itsemurhariski on
nimenomaan psykiatrien ammattikunnassa.
Rakkaus nähdään edelleenkin ehtyvänä lähteenä, jota ei saa tuhlata, jottei
lähde kuivuisi kokonaan. Nuoria empaattisia harjoittelijoita suorastaan
varoitetaan rakastamasta asiakkaitaan liikaa. Se kuulemma johtaa
loppuunpalamiseen.
Oma kokemukseni on ihan päinvastainen. Kohtaamattomuus on se, joka
väsyttää ja kuluttaa loppuun. Jos sitä tekee työkseen tarvitaan paljon
"itsehuoltoa" jaksaakseen taas tulla takaisin ammatilliseen
epäkohtaamiseen.
Ryhmäämme tuli kirjuriksi eräs alan ihminen, joka heti aluksi valitti
väsymystään. Hän oli juuri viettänyt kokonaisen päivän työyhteisönsä
sisäisessä palaverissa, jossa asioita "käsiteltiin" ja pohdittiin. Täällä
vietetyn rankan kurssin jälkeen hän ihmetteli, miksi oli niin pirteä ja
levännyt, vaikka yöunetkin olivat jääneet lyhyiksi. Vasta jälkeenpäin hän
tajusi, kuinka hyvää ryhmän aikaiset kohtaamiset olivat hänelle tehneet ja
kuinka raskasta oli ollut "selvittää" asioita antautumatta toistensa
kohtaamiseen.
Toinen asia, joka todella uuvuttaa, on messiakompleksi. Jos minä koko ajan
otan asiakseni ratkaista, parantaa ja pelastaa, käyn jokaisen tapaamisen
aikana ylikierroksilla. Jos sen sijaan avaudun kunnioittamaan,
luottamamaan, rakastamaan ja kohtaamaan, se tekee ihmeen hyvää minulle
itselleni. Eläydyn, otan osaa, annan kuulemani satuttaa liikuttaa ja
rohkaista. Intensiivisen kurssin jälkeen saatan olla väsynyt valvomisesta,
mutta sisällä on ihmeen läpikuultava ja hyvä olo. Toki minun on
huolehdittava myös yksityisyydestäni ja yksinäisyydestäni. Kun minulla on
tarpeeksi tilaa sulkeutua löydän tarpeeksi tilaa myös avautumiseen.
Molemmat tekevät hyvää.
Minulla on siihen mahdollisuus. En tiedä, miten sen tekisin, jos olisin
sitoutunut kahdeksaan 45 minuutin istuntoon eri ihmisten kanssa viitenä
päivänä viikossa. Otan osaa.
Hannele Hakala
Daniel Nylund kirjoitti:
>On aloja, joissa ihminen voi ylpeillä ammattitaidosta ja alan osaamisesta.
>En tuntisi itseäni kovin turvalliseksi esimerkiksi kouluttautumattoman
>maallikkohammaslääkärin käsittelyssä enkä toki veisi autoani taitavankaan
>kokin korjattavaksi. Mutta kun itse joudun ongelmiin, käännyn mieluummin
>minusta vilpittömästi välittävän ja ihmisyyden suurta tuntematonta
>mysteeriä nöyrästi kunnioittavan vanhan ja viisaan maallikon puoleen, kuin
>että maksaisin 300-800 mk tunnissa ammattilaiselle, joka kuvittelee
>hallitsevansa ihmismielen salaisuudet ja kohtelee minua kuin
>psykoteknologista ongelmaa, joka pitää korjata.
Minä taas kääntyisin vakavien ongelmieni kanssa psykoterapeutin
puoleen, jolla on psykologin ja terapeutin koulutus, kunnon työ-
kokemus alalta sekä ikää & elämänkokemuksia. Hänen tulisi olla
niin sujut itsensä kanssa, että voisi jättäytyä terapiatilanteessa
taustalle ja antaa hiljaisuudelle tilaa, eikä kokisi olevansa pako-
tettu kommentoimaan kaikkia sanomisiani ja sanomattajättämisiä-
ni. Läsnäolonsa hän osoittaisi pienillä ilmeillä, eleillä, ehkä ynäh-
telyllä, mahdollisesti kyselemällä, mutta ei liian usein.
Vasta myöhemmin terapiaprosessin aikana hän voisi aktiivisemmin
tulla mukaan, niin että terapian loppua kohden keskustelu muuttui-
si vähitellen "tavalliseksi keskusteluksi".
Viisaasta maallikosta voi toki löytää tukea ja turvaa, mutta koke-
muksieni mukaan harva maallikko kestää toisen syvää ahdistusta
ahdistumatta itse, mikä taas ilmenee neuvojen antamisena silloin,
kun apua hakeva ei välttämättä pyydä eikä halua neuvoja, vaan
ainoastaan mahdollisuuden olla ahdistuksineen yhdessä toisen
ihmisen kanssa ja oppia ymmärtämään sen syitä omien oivallus-
tensa, ei toisen neuvojen kautta.
Eli: meillä on hyvin erilaisia tarpeita terapeutin suhteen. Joku
haluaa aktiivisen, neuvoja jakelevan terapeutin. Toinen taas
passiivisemman, tilan & hiljaisuuden mahdollistavan. Ja kaikkea
siltä väliltä.
Minäkin pidän tärkeänä, että terapeutti olisi sillä tavoin vahva,
ettei hänen tarvitse pönkittää itsetuntoaan pitäytymällä tiukasti
teorioissa ja ammattiroolissa, vaan kokisi tärkeimmäksi työvä-
lineekseen oman itsensä.
Toisena tärkeänä seikkana koen, että toisilleen sopivat :-) tera-
peutti ja asiakas löytäisivät toisensa. Hyvä ja viisaskaan tera-
peutti ei kykene kohtaamaan kaikkia asiakkaitaan yhtä "erin-
omaisesti" ja "parantavasti". Taitavakin terapeutti on vain ih-
minen :-> , jolla on tietyt rajat myös ihmisten kohtaamisessa,
vaikka uskonkin, että ammattitaidon ja elämänkokemuksen
kautta näitä rajoja voidaan avartaa.
Hannele Hakala
Daniel ja Raili Nylund
Kiitos Hannele tasapainottavasta vastauksestasi. Minä olin liian
mustavalkoinen ja rakensin keinotekoisen vastakkainasettelun joka ei tee
oikeutta todellisuudelle. Asetelmani ikäänkuin lähti siitä että
kohtaavia terapeutteja ei olisi olemassakaan. Onhan niitä.
Olen vain kuullut niin paljon terapiatarinoita joissa epäkohtaaminen
tuntuu johtuvan nimenomaan terapeutin vetäytymisestä ammattiroolinsa
taakse. Sitä roolia ja sen käyttöä minä olen asettamassa
kyseenalaiseksi. Eikä meillä varmaan sen suhteen ole erimielisyyksiä.
Toinen poinntini on kuitenkin se, että nykyään ihmiset ovat mielestäni
liikaa lykkäämässä elämisen vaikeuksia ammattilaisten hoidettaviksi.
Keskinäisen auttamisen kulttuuri näivettyy ja usko "tavallisen"
kohtaamisen merkitykseen pienenee.
Parantava vuorovaikutus on mahdollista, milloin tahansa kaksi ihmistä
pysähtyvät ottamaan toisen ja itsensä todesta ja ovat edes hetken aikaa
rehellisiä. Ystävät, puoliso ja muut läheiset voivat monesti olla aivan
yhtä suureksi avuksi kuin ammatillinen terapeutti.
Lähimmäisen kohtaaminen ei ole mikään poikkeuksellinen kutsumus vaan
jokaisen ihmisen haaste. Mitä ihmeellisemmän ja näennäistieteellisemmän
aseman psykoterapia saa, sitä pienemmäksi käy kenen tahansa vanhemman,
puolison tai lapsen usko siihen, että rehellinen ja rakkaudellinen
kohtaaminen riittäisi lukkoon menneiden ihmissuhteiden avaamiseen.
"Enhän minä tällaisista mitään ymmärrä. Lähetetään spesialistille".
Spesialisti ei välttämättä ymmärrä senkään vertaa, mutta hänellä ei vain
ole varaa myöntää sitä, koska ansaitsee toimeentulonsa sillä, että me
heitämme totuudentajumme heidän kannettavakseen.
Muuttava ja parantava kohtaaminen voi toteutua ystävyyssuhteessa,
avioliitossa, työpaikalla, lomalla, missä tahansa. Tittelit ja taksat
kuuluvat valtasysteemiin, jolla on melkein väistämättömän turmeleva
vaikutus aitoon kohtaamiseen. Mielisairaalassakin ihmiset saattavat
saada parhaimman avun ja tuen niiltä ihmisiltä, joiden tittelit eivät
ruoki heidän valta-asemaansa – toisten potilaiden, kerrossiivoojien ja
apuhoitajien kautta.
Buber muisti aina alleviivata, että kohtaaminen ja rehellisessä
vuorovaikutuksessa eläminen ei ole varattu ihmiskunnan fiksuimmalle,
oppineimmalle tai rikkaimmalle huipulle. Tässä asiassa ei ole
lahjakkaita ja lahjattomia, taitavia ja taitamattomia, oppineita ja
oppimattomia. On vain niitä, jotka antavat itsensä ja niitä, jotka
pidättävät itsensä.
Toisaalta meidän keskustelumme teemaksi on tullut: Millä perusteella
valitsisin terapeutin. Tämä on tärkeä kysymys jota kaikki eivät edes
huomaa kysyä hakeutuessaan apuun. Monelle lähtökohta-asetelma on niin
voimaton ja avuton, että tällaista ei edes huomaa kysyä.
Tutkimuksissa on havaittu, että kaikkein tyytyväisimpiä hoitoonsa ovat
ne, jotka alusta lähtien ovat edellyttäneet terapeutilta tarpeidensa
mukaista yhteistyötä ja nähneet vaivaa löytääkseen terapeutin, jonka
kanssa "henkilökemia" toimii. Mitä suuremmaksi asiakas on kokenut
vapautensa valita terapeuttinsa ja itse vaikuttaa hoitonsa kestoon, sitä
hyödyllisemmäksi he ovat kokeneet hoitonsa.
Kuitenkin monen terapiaan hakeutumisen syy on vain epämääräinen paha
olo, johon pitäisi saada apua ja äkkiä. Terapiapalveluiden tarjonnan ja
kysynnän suuresta epätasapainosta johtuen valinnanvaraa ei ainakaan
akuutissa hädässä ole juuri ollenkaan. Pitää vain mennä sinne, minne
sattuu pääsemään. Tärkeät kysymykset jäävät kysymättä. Kun KELA:n
rahoitus on vielä sidottu siihen että sitoutuu vuodeksi kerralaan ja
asiakas saa olla onnellinen että ylipäänsä saa pääsee jonkun terapeutin
luokse, ei tule paljon tsekanneeksi sitä sopiiko tämä minulle.
Minusta teraåiaan hakeutuville pitäisi tehdä jonkinlainen
kuluttajavalistusopas, jossa on tarjolla vaihtoehtoja. Siinä pitäisi
myös rohkaista avunhakijaa kysymään terapeutiltaan itselleen olennaisia
kysymyksiä ja rohkaista häntä tekemään terapeutin kanssa itselleen
tärkeitä sopimuksia. Minulla olisi koko joukko ehdotuksia sellaiseen
oppaaseen.
Ensimmäinen asia mihin itse ottaisin tuntumaa on terapeutin rehellisyys.
Enkä tarkoita nyt vain sitä että hän puhuu totta vaan että hän on tosi.
Eikä se ole mikään itsestäänselvyys.
Buber sanoi:
"Mitä tahansa sana ‘totuus’ merkitsee muissa asiayhteyksissa, ihmisten
välisissä suhteissa se merkitsee sitä, että kukin välittää itsensä
toiselle sellaisena kuin on… antamatta minkäänlaisen näennäisyyden
hiipiä heidän välilleen." Martin Buber
Buberille totuudellisuus on tilannekohtaista, tämän hetken
vilpittömyyttä, autenttisuutta ja teeskentelemättömyyttä toisen edessä.
Terapeutin totuudellisuus ei tietenkään merkitse sitä, että hän laukoo
kaiken, mitä mieleen juolahtaa, samantien toiselle. Hän voi reilusti
perustella puhumistaan tai puhumattomuuttaan. Ei ilmaisun määrä ole
mikään rehellisyyden mitta.
Hänen on annettava eniten tilaa toisen totuudelle. Mutta pyydettäessä
tai tarvittaessa hänen on oltava valmis antamaan toisen kurkistaa
itseensä jostain ikkunasta, joka ei ole vain maalattu ikkunaksi, vaan
josta oikeasti näkee sisälle. Jotain tällaistahan sinäkin taisit kuvata.
Tärkeintä on, ettei hän suostu minkään näennäisen astua itsensä ja
toisen välille, ettei hän yritä antaa vaikutelmaa sellaisista tunteista
tai asenteista, joita hänellä ei itse asiassa ole.
Buberin mukaan ihmisen olennaisin pelkuruus näkyy nimenomaan hänen
antautumisessaan näennäiselle. Juuri tämän antautumisen traagisten
seurausten kanssa ihmiset yleensä terapiaan hakeutuvatkin. He ovat liian
kipein seurauksin uskoneet näennäisiin asioihin ja ovat itsekin eksyneet
olennaisesta minuudestaan suostuessaan näennäisesti olemaan sitä taikka
tätä. Siksi on kohtuullista odottaa, että terapeutti on ihminen, jonka
olennaiseen rohkeuteen kuuluu uskallus vastustaa näennäisyyttä – myös
itsessään. Ammattirooli ei ole olennainen osa ihmisten välistä
kohtaamista. Siksi hänen pitäisi olla valmis siitäkin tinkimään.
Itselleni tämä on vaikeaa. Kun hämmennyn tai pelkään ryhmätilanteessa,
piilotan sen usein näennäisen rauhalliseen kuoreen. Kun kyllästyn,
yritän silti olla kiinostuneen näköinen. Kun suutun, yritän peittää sen
rauhallisuteen jne. Ryhmän ohjaajana tai yksilötapaamisessa kohtaan ihan
samat rehellisyyden ongelmat kuin arjessanikin. Itse asiassa koen ne
vielä vaikeampina auttamistilanteessa, koska siinä olen tottunut
asettamaan itselleni niin monimutkaisia laatuvaatimuksia, että alan
kompuroida ja tulla tavallista kömpelömmäksi ihan tavallisen
rehellisyysvaatimuksen kanssa.
"Miten minä nyt voisin olla tämän asian kanssa rehellinen, kun samalla
pitäisi ottaa huomioon että… jne jne."
Yhä enemmän alan kuitenkin uskoa, että minulla ei todellakaan ole mitään
syytä auttajana tinkiä siitä moraalisesta ohjenuorasta, jota pidän
muissa ihmissuhteissa kaikkein tärkeimpänä.
Auttajan asemassa on erityisen vaikea olla rehellinen kielteisen
palautteen antamisessa. Miten kehtaa sanoa jollekin, ettei pidä hänen
asenteistaan tai käytöksestään esim. silloin, kun hän ylimielisen
tuntuisesti rikkoo kaikkia sopimuksia aikatauluista jne.?
Me emme voi komentaa itseämme hyväksymään ja tuntemaan sympatiaa kaikkia
ihmisiä kohtaan. Voimme kyllä pyytää itseämme asettamaan omat tarpeemme
sen verran syrjään, että emme hermostu ihan pienestä ja voimme valita
rakkaudellisen asenteen. Mutta siinäkin törmäämme rajoihimme. Niistä on
vaikea olla avoin, koska ne kertovat jotain myös itsestämme eikä vain
toisesta. Juuri sitä parantava kohtaaminen kuitenkin edellyttää.
Ammattirakastajan on paljastettava myös rakkautensa rajat.
Reilu ja kursailematon kaikki-kortit-pöydälle -asenne tuo mukanaan monia
riskejä. Mutta jos en auttajana ole valmis tekemään mitään sellaista,
jota joudun jälkeenpäin pyytämään anteeksi, en ole edes rahan arvoinen
sijoitus.
Olkoon terapia imagokulttuurin keskelle pyhitetty paikka, jossa kaikki
näennäinen kahden ihmisen välillä kärsivällisesti puretaan, kunnes
molemmat voivat olennaiselta olemukseltaan todeksi vahvistettuina
kohdata muutkin suhteensa rehellisemmin.
Vanha Buber lopetti kirjeensä nuorelle miehelle seuraavin sanoin:
"Haluaisin päättää tämän kirjeen siunauksella - enkä tunne parempaa kuin
tämä: Olkoon sinulla rohkeutta ja kykyä pysyä totena. Sillä usko minua,
elämän kruunu ei ole onnellisuus, vaan mahdollisuus saada olla tosi."
Jos terapia ei anna molemmille mahdollisuutta olla tosi, se ei voi
palvella parantavaa kohtaamista.
P.S. Piru tätä konetta riivaa. Windows on kaatunut ainakin viisi kertaa
tätä kirjoittaessa. Ongelmat alkoivat sen jälkeen kun ostin uuden
liittymän ja aloin siinä käyttämään Exploreria (toisessa on Netscape)
taitavat keljuilla toislleen.
Kuten huomaat, minulle on vaarallista vastata edes lyhyesti, koska saat
kymmenkertaisen määrän tekstiä vastattavaksesi. Ole huoleti. En yritä
väkisin käynnistää keskustelua.
--
Hannele Hakala
Daniel Nylund kirjoitti:
> Toinen poinntini on kuitenkin se, että nykyään ihmiset ovat mielestäni
> liikaa lykkäämässä elämisen vaikeuksia ammattilaisten hoidettaviksi.
> Keskinäisen auttamisen kulttuuri näivettyy ja usko "tavallisen"
> kohtaamisen merkitykseen pienenee.
>
> Parantava vuorovaikutus on mahdollista, milloin tahansa kaksi ihmistä
> pysähtyvät ottamaan toisen ja itsensä todesta ja ovat edes hetken aikaa
> rehellisiä. Ystävät, puoliso ja muut läheiset voivat monesti olla aivan
> yhtä suureksi avuksi kuin ammatillinen terapeutti.
Niin, jokaisen olisi ihan hyvä rakentaa ympärilleen ystävistä ja
sukulaisista sellainen turvaverkko, josta löytyy apua, kun joutuu
vaikeuksiin. Jos lähellä on ihmisiä, joiden puoleen voi kääntyä ja
joihin voi luottaa, kun vaikeudet alkavat kasaantua, tilanne on ehkä
laukaistavissa, ennen kuin ihminen on ihan solmussa ongelmiensa
kanssa.
Ammattiauttajan apua tarvittaneen silloin, kun ongelmat ovat laaja-
alaisia tai/ja elämää jatkuvasti tai toistuvasti pahasti hankaloittavia
ja kun tarvitaan perusteellisempaa paneutumista ja pitempiaikaista
työskentelyä ongelmien ymmärtämiseksi.
Joskus keskustelu ammattiauttajan kanssa saattaa olla helpompaa ja
vapaampaa, koska voi ajatella, että ammatti-ihmisenä tällä on "työ-
kalut" käsitellä ja sietää ahdistusta, jota asiakkaan ongelmat ehkä
herättävät. Läheisiään ei aina raaski kuormittaa omilla ongelmillaan.
Joskus myös toisen ihmisen ventovieraus voi tuntua helpottavalta,
kun suhteeseen ei liity mitään historiaa... eikä välttämättä mitään
kovin pitkää tulevaisuuttakaan :->
> Muuttava ja parantava kohtaaminen voi toteutua ystävyyssuhteessa,
> avioliitossa, työpaikalla, lomalla, missä tahansa.
Niin voi. Vaikkapa koiria ulkoiluttaessa :-) Eikä muuttava ja paranta-
va kohtaaminen vaadi sitä, että vuodattaa toiselle "sydänsurunsa".
Muutos voi tulla "toistakin kautta", muitakin polkuja (kuin puheen-
polkuja) pitkin, kun kaksi ihmistä kohtaavat toisensa rehellisesti.
Hannele Hakala
Pörrö Törrönen
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
>Preach it sister.
Mihin koira karvoistaan pääsisi :-)
>Kun vanhimmat poikani olivat pieniä heillä syntyi kiista siitä kuka on
>rohkeampi. He tekivät vinhoja rohkeusmatoja (mielikuvituksessaan) talon
>katolle, puiden latvoihin jne, kuka uskaltaisi mennä minnekin.
>Kuunneltuaan aikansa ex-vaimoni tokaisi heille lempeästi:
>"Kaikkein rohkein on se joka uskaltaa rakastaa"
>Eivät he enä sitä muista, eivätkä tietenkään silloin ymmärtäneetkään, mutta
>minun mieleeni se jäi. Positiiviisen palauteen antaminen on tietenkin sitä.
Tuli lämmin olo. Kirjoittamasi perusteella sinulla on viisas vaimo.
Tuollaisia neuvoja olisi kiva osata itsekin antaa jonain päivänä.
...
>>Mutta kaikkein tärkein, mitä
>> tein aina, ja teen muidenkin murheellisten kanssa: pakotan heidät
>>nauramaan edes yhden kerran tavatessamme. Lomaa pitää sallia
>>silloinkin, kun on paha
>> olla. Ja laitoksissa pahaan oloon keskitytään ihan liikaa, kuten sanoit.
>Jees.
>Enkelit ovat kuulemma kevyitä, koska eivät ota itseään niin vakavasti.
Aivan. Minäkin pidän tästä vertauksesta hirveästi.
>Joidenkin "potilaiden" kanssa olen tehnyt jopa sen pyhäinhäväistyksen että
>olemme yhdessä nauraneet sille, kuinka monta erilaista diagnoosia he ovat
>hoitonsa aikana onnistuneet keräämään. He ovat saaneet niskaansa jo niin
>monta diagnoosia, että osaavat suhtautua niihin huumorilla. He tuntevat
>toistenkin potilaiden diagnoosit. Jos he haluavat pysyä potilaina, he
>pystyvät milloin tahansa simuloimaan uuden "sairauden" oireet. Joillekin
>potilaana pysymisestä on tullut vain peli, jolla he välttelevät vastuutaan.
>He nauttivat siitä, kuinka helposti ammattilaiset ovat jymäytettävissä, ja
>yllättyvät siitä, kun joku vihdoinkin ottaa heidät hankkimiensa diagnoosien
>läpi tosissaan.
Nauru on vapauttavaa, ja auttaa tietyllä tavalla etääntymän myös
mustasukkaisesta kiintymyksestä omiin ongelmiin. Olen huomannut itse, että
ongelmilla on tapana aina kasautua nippuihin. Kun tarpeeksi paljon
kierittelee niitä kaikkia päässään, on hyväkin hetkeksi pysähtyä nauramaan
ongelmien (tai miksei diagnosienkin) runsaudelle.
Toinen juttu, mikä tästä heräsi mieleeni on tuo diagnoosien määrä ja
teeskenteleminen. Jollain tavoin tämän kaltainen "pelin" mahdollisuuden
tunnustaminen palvelee varmasti myös asiakasta. On ehkä helpompikin olla
rehellinen silloin, jos terapeutti myöntää että asiakas pystyisi huijaamaan
häntä. Ainahan se on totta, että asiakas voi pelata terapeuttiaan, samoin
kuin terapeutti asiakasta.
...
>Yhdessä itkeminen ja nauraminen… Jos molemmat ulottuvuudet jostain >syystä
>joskus katoavat "työstäni", ryhdyn metrokuskiksi. Siinä hommassa voin
>rauhassa pitää tylsää ja ajaa päivästä toiseen samaa rataa sekoittamatta
>sitä mihinkään terapiaan.
Tämä kelpaa kyllä elämänohjeeksikin !
Jostain syystä naurua pidetään hirvittävän pinnallisena, vaikka se
itseasiassa koskettaa kaikkein luonnollisinta ihmistä meissä. Löhösin
tuossa taannoin siskon kahden lapsen kanssa hihittelemässä melkein päivän,
ja täytyy sanoa että se teki terää. Lapset nauravat, kaikelle, enkä muista
ennen kiinnittäneeni siihen niin paljon huomiota. Pienempi näistä
jumalaisista otuksista alkaa hihittää heti kun näkee kirjassa itselleen
mieluisen eläimen. Sitä riemua !
Yhdessä nauraminen lähentää enemmän kuin mikään muu tunne, jonka olen
oppinut jakamaan ihmisten kanssa. Parisuhteessa parasta on ne yhteiset
pienet naurunaiheet, jotka syntyvät sisäänpäin lämpeävistä tilanteista. On
ihanaa kellistyä toisen kainaloon hihittämään täysin sisäänpäin lämpiävää
lausetta, ja tiedostaa ettei kukaan muu maailmassa tajua, mikä siinä on
niin hauskaa. Muistan joskus teininä kadehtineeni ystäväni perhettä siitä,
että heillä tuntui olevan näitä perheen sisäisiä vitsejä niin paljon, että
heillä syöminen oli aina yhtä tyrskähtelyä. Nauru paljastaa paljon
läheisyydestä, ja parhaat ryhmät, joissa ikinä olen ollut osallisena, ovat
aina olleet kovin nauravaisia.
Jostain kummallisesta syystä meillä tunnutaan ajattelevan, että nauruun
pitää lunastaa oikeus kyynelillä. Itse kirjoittelin 18- vuotiaana vakavia
sepustuksia päiväkirjaan kun olin _niin_ huolestunut itsestäni kun kotoa
muuton jälkeen vain nauroin. Jälkeenpäin ajatellen en paljoa nauranut ennen
sitä, mutta jostain syystä olin silloin turhankin huolissani siitä, onko
minulla oikeus iloita. Nyttemmin olen onneksi oppinut, että ilo ja suru
mahtuvat onneksi molemmat samalle näyttämölle. Olettaen tietenkin, että
uskallan päästää ne sinne samaan aikaan.
...
>Minä olen jutellut joidenkin nuoriso-osaston (mielisairaalassa) hoitajien
>kanssa ja olin aika vaikuttunut siitä kuinka selkeät ja ennenkaikkea
>selkeästi perustellut säännöt heillä oli. Niitä oli yhdessä "potilaiden"
>kanssa muokattu ja niiden soveltamisesta sovittiin porukalla. Eli ei mitään
>henkilökunnan perustelematonta sanelua, joka tasan nostaa nuoret >kapinaan.
Tällainen kuva minullakin oli ennen kuin jouduin asian kanssa kosketuksiin
noin konkreettisesti. Suurin osa säännöistä olikin järkeviä, mutta juuri ne
ärsyttävimmät poikkeukset ovat jääneet mieleeni, aikaa on kuitenkin jo
vierähtänyt.
>Sinun kertomuksesi on kyllä surullisen (tai siis raivostuttavan)
>päinvastainen. Miten tämä ystäväsi sieltä selvisi?
>En halua kommentoida sitä sen kummemmin.
>Kiitos kun kerroit.
>Miten tämä kaverisi lopulta selvisi?
Loppujen lopuksi oikein hyvin ja elää nykyään melkoisen tasapainoista
elämää.
>En kuitenkaan malta olla takertumatta noihin viimeisiin sanoihisi. Sinä
>ikäänkuin mitätöit objektiivisuuttasi, koska olit niin tunteilla mukana.
>Tämä on minusta aika tärkeä kysymys tässä tieteellistä objektiivisuutta
>palvovassa systeemissä.
Totta puhut, hyvä huomio. Olen oppinut hieman jarruttelemaan sanomisiani,
mutta minussa on tämä ylidramaattinen puoleni joka antaa tulla täydellä
tunteella. Ja tässä tapauksessa tunnen vieläkin vihastuvani tuosta
tilanteesta niin, että se huokuu tekstiini mukaan. En tahtoisi kuitenkaan
väittää, että kyseisen nuorten suljetun työntekijät olisivat lauma
idiootteja, vaikka siltä välillä minusta tuntuikin. Tunsin myös monesti
suurta kiitollisuutta heille siitä, että heistä monet todella tekivät
parhaansa auttaakseen näitä nuoria. Uskon, että satuin myös aika pahaan
aikaan seuraamaan sivusta heidän toimintaansa, osastolla oli paljon uusia
umpisekavia potilaita, joiden "hallitseminen" näytti tuottavan ylivoimaisia
vaikeuksia. Joissain asioissa heidän toimintansa oli ja tuntui minusta
hirvittävän järkevältä ja oikeutetulta, mutta kaikkein pahiten minua
kuitenkin satutti se vallankäyttö, jota jouduin seuraamaan sivusta voimatta
puuttua siihen. Ikäviäkin tapauksia sattui, kerran todistin sivusta erään
hoitajan raivokohtausta minulle tuntemattomalle potilaalle, ja mielestäni
se oli täysin aiheetonta ja asiatonta käytöstä siinä tilanteessa. Soitin
seuraavana päivänä lääkärille, ja kerroin mitä näin, ja mikä minun
näkemykseni asiassa oli. Suhtautuminen oli luonnollisesti aika nuiva, mutta
myöhemmin kuulin, ettei ko. hoitaja enää työskennellyt nuorten osastolla.
>Buber sanoi:
>"Sinä jonka kohtaan, ei enää ole erilaisten käsitteiden summa eikä
>myöskään
>minun tietämiseni objekti. Kohtaamisessa on vain antamista ja
>vastaanottamista. Heti kun yritän hyödyntää kohtaamisessa löydetyn
>läheisyyden tiedoksi luovun minä-sinä ulottuvuudesta. Koska saavuttamani
>tietokaan ei ole riittävä, olen itse asiassa mettänyt yhteyden
>olennaiseen."
>
>Eli kumpi on tärkeämpää ihmistä autettaessa: Tieteellinen objektiivisuus
>vai yhteys olennaiseen?
Saanko vastata ? Molemmat voivat olla hyödyksi, ja jokaisessa meissä on
olemassa kummankin piirteitä. Minusta tiettyä objektiivista tarkkailijaa
itsessään voi myös käyttää hyväksi, mutta missään nimessä analysoijan vuoro
ei ole siinä tilanteessa, jossa kohdataan. Mutta jos pitää suorittaa
valinta: yhteys olennaiseen on tärkeintä.
>Freud eli vielä newtonilaisen tieteen aikaa, jolloin uskottiin, että
>havainnoitsija voi tarkkailla mitä tahansa ilmiötä vaikuttamatta siihen
>millään tavalla. Hän uskoi voivansa analyyttisesti tarkkailla
>intrapsyykkisiä mekanismeja, psykodynaamisia voimia ja niiden >keskinäistä
taistelua (sitähän potilas hänelle oli) vaikuttamatta niihin >millään
tavalla.
Niinpä. Tajuamatta kuitenkaan, että jo tekemällä tulkinnan asiakkaasta hän
vaikutti tähän olennaisesti. Freudin ajatusmallissa on jotain minua
voimakkaasti kiehtovaa, mutta samalla hänen omat selityksensä esim.
työstään tuntuvat tämän päivän käsityksen läpi jotenkin groteskeilta.
>Freudin usko transferenssiin perustui atomistiseen maailmankuvaan, jossa
>tiedemies (psykoanalyytikko) saattoi objektiivisesti tarkkailla sielun
>biljardipöydällä liikkuvia palloja vaikuttamatta niiden liikeratoihin. Hän
>kutsui tätä ihmisen lähestymistapaa neutraaliksi objektiivisuudeksi ja
>sovelsi sitä perustamaansa psykoanalyyttiseen ja -terapeuttiseen
>tekniikkaan. Vain objektiivisena ja etäällä pysyvänä tarkkailijana pystyy
>olemaan myös tehokas ja selvänäköinen terapeutti
>Kummalla on paremmat edellytykset arvioida potilaan "realiteettitajua",
>(siitähän tälläkin alueella on vireillä keskustelu. Olen seurannut sitä
>aika hatarasti. Sorry) silläkö, joka pysyy etäisessä tarkkailijan roolissa
>tehden "objektiivisia" havaintoja, vai sillä, joka osallistuu prosessiin
>koko olemuksellaan? Henkilökohtaista osallistumattomuutta on aina
>perusteltu sillä, että etäisyyden pitäjä on tarkkasilmäisempi huomioitsija.
>Hän on objektiivisempi.
Freudhan uskoi, että eteisestä voi tarkkailla koko taloa. Ja kuitenkin
kaikki tietävät, että keittiön komeron oven avaaminen vaatii keittiössä
seisomista...
Nostan hattua sille, miten paljon Freud on saanut aikaan länsimaisen
psykologian historiassa. Mutta samalla hänestä on tehty puolijumala, jota
vastaan vuoroin kapinoidaan, vuoroin vuodatetaan ylistyslauluja. Freudin
tapa "laistaa" oman persoonansa vaikutus asiakkaaseen vaikutti my s h‰nen
teorioihinsa. Valitettavan usein kuulee puhuttavan vain asiakkaan
transferenssista, aivankuin kaikki terapeuttiin kohdistuvat tunteet
johtuisivat tosiaan asiakkaasta ja hänen menneisyydestään.
>Onko todella niin? Kun hän pitää etäisyyttä asiakkaaseensa, hän yleensä
>pitäytyy intiimissä läheisyydessä "normaalin" todellisuuden kanssa, esim.
>hänelle palkkaa maksavan valtasysteemin kanssa. "Objektiivisuus" on yleensä
>sitoutumista systeemin näkökulmaan. Niinhän oli mainitsemassasi
>sairaalassakin. Nuoret piti "normalisoida" ja normalisoinnin kriteerit ovat
>systeemin sanelemia.
Oma suhteeni tällaista "normalisointia" kohtaan on aika ambivalentti. Monet
ihmiset vannovat aikataulujen nimeen, ja tiedän, että säännöllinen
päivärytmi on useimmille erittäin tärkeä. Itse tiedän taatusti voivani
huonosti silloin, jos rupean toimimaan rutiininomaisesti. Ystävät nauravat
usein meidän ruokatottumuksillemme, syömme meinaan yleensä vain silloin kun
on nälkä, kelloon katsomatta. Muutamia kertoja mietin itse, että en
taatusti pystyisi elämään niissä säännöissä itse ahdistumatta totaalisesti.
Puhumattakaan tunteenilmaisusta, jolle näyttää olevan "oikeat" tavat,
niinkuin hillitty äänensävy etc.
>Eräs usein suljetulle osastolle ja jopa eristykseen pantu "potilas" esitti
>minulle kiihkeän vetoomuksen: Hän pyysi minua kampanjoimaan eristyksiin
...
>Minua kyllä järkyttää hänen kertomuksensa eikä minulla ole mitään syytä
>epäillä niiden todenperäisyyttä. Olen kuullut samanlaisia muiltakin. Silti
>en yksinkertaisesti vaivaudu tekemään asialle yhtään mitään. Missä minun
>realiteettitajuni on silloin, kun pelkästä laiskuudesta käsin tulen
>automaattisesti vallalla olevan systeemin myötäilijäksi?
>Jos tunteettomuus ja välinpitämättömyys on objektiivisuutta, niin minä olin
>tuossa tilanteessa aika lähellä tuota siunattua selvänäköisyyden tilaa.
Hyviä kysymyksiä, ja hyvä kohta mitata oma arvomaailmansa. Kylmät ja
neutraalit kysymykset voivat kuitenkin joskus olla myös vastausta ihmisen
tarpeelle. Kaikkiin taistoihin ei voi mennä mukaan, ja joskus parasta
ihmisen arvostamista on se, että antaa hänen käydä sotansa itse. Olen
oppinut tämän eräältä hyvin viisaalta vanhalta mieheltä, joka on seuraillut
näitä omia taisteluitani pitkään sivusta. Taannoin hän yllättäen antoi
siunauksen eräälle minua erittäin paljon koskettavalle projektilleni.
Hämmästyksissäni kysyin, miksi juuri tälle, kun en olettanut aiheen edes
kiinnostavan. En unohda vastausta varmaan koskaan: "Alan tulla vanhaksi ja
väsyneeksi. Aiheesi on hyvä, mutta se ei jaksa enää liikuttaa minua millään
tavoin. " (Yllättäviä nämä ihmiset joskus !) Hiljalleen alan tajuta, että
joskus hengessä mukana oleminen voi olla kaikkea muuta kuin vilpitöntä
kannustamista, joskus on hyväksi että saa inhottavat kysymykset vastaansa
lähipiiristä. Jossain sydämensä pohjalla tämä mies on varmaan kannustanut
minua enemmän kuin monet muut yhteensä. Onneksi me molemmat elimme siihen
päivään asti, että minäkin sen tajusin.
>Objektiiviivisuus toimii kohtalaisen hyvin esimerkiksi ortopedisessa
>klinikassa. Luiden paikalleen asettaminen, verenkiertohäiriöiden
>korjaaminen ja insuliinitasapainon palauttaminen edellyttää tarpeeksi
>pätevää objektiivisuutta. Mutta sovinnon tekeminen oman elämäntarinansa
>kanssa, nykysuhteiden korjaaminen ja loppuelämän tarkoituksen etsiminen ei
>anna kenellekään mahdollisuuksia asettautua objektiiviseksi
>analysaattoriksi tai "tieteellisen objektiiviseksi" asioiden korjaajaksi.
Meillä oli arvauskeskuksessa puolen vuoden ajan erittäin mukava naislääkäri
harjoittelijana, ja jouduin käymään hänen luonaan muutaman kerran sitkeän
rustotulehduksen vuoksi. Ensimmäisellä kerralla kun kävin, hän kysäisi
ohimennen, reseptiä kirjoittaessaan, "mitä muuten kuuluu ?" Se tuntui
hyvälle, varsinkin kun se kohdistui minuun eikä sairauteeni. Vaikka
lausahdus oli pieni, eikä varsinaisesti sisältänyt mitään suurta kutsua
purkaa koko elämäänsä, tuntui kuitenkin niin hyvältä, että muistan
tilanteen vieläkin.
>Tärkeintä on olla yhteydessä OLENNAISEN kanssa, niinkuin sinä ilmeisesti
>olit suhteessasi tuohon nuoreen. Omat johtopätöksesi ja oma käytöksesi
>suhteessa häneen oli ihan erilainen kuin niillä, jotka olivat tehneet
>arvionsa objektiivisemmin. Kumman näkökulma oli todempi? Kumman näkökulma
>palveli ihmistä ja elämää? Nämä ovat vain turhia retoorisia kysymyksiä.
>Vastaus on minusta liiankin ilmainen.
Tottakai minun näkökulmani oli parempi (ja vielä pidän siitä itsekin
enemmän), mutta toki kaikki olisi ollut paljon vaikeampaa ellei heidän
ammattitaitoaan olisi ollut apuna. Kuitenkin tiedän itse, että omalta
osaltani autoin paljonkin, hoitojakso jäi diagnoosiin nähden
poikkeuksellisen lyhyeksi, ja osan siitä lasken tietenkin omaksi
ansiokseni. Lasken puolueellisuuteni tämän nuoren eduksi, mutta se myös
vaikuttaa paljon siihen näkökantaan mikä minulle jäi laitoksesta. Osa
näkemyksestäni siivilöityy automaattisesti myös tämän tuttavani näkökulman
kautta, se mitä hän koki vaikutti paljon siihen, miten hän asioita kertoi.
Ja vaikka kuinka toivoisin olevani faktat faktoina ihminen, en siihen
pysty. Olen löytänyt itsestäni niin monia mielenkiintoisia tunteita, että
niitä on pakko saada käyttää heti kun tilaisuus tulee...
> Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
>Ystävyyden Majatalo vaan mahdollisuus olla tosi."
PöRRö
PS. Pidän tuosta "Ystävyyden Majatalo"- nimestä. Siitä tulee jostain syystä
mieleeni mm. ruisleipä ja makaroonit, joihin pistetään nokare voita ennen
kuin ne tarjoillaan :-)
Tarinalause: Hän opetteli hymyilemään ollessaan kahdeksan.
Pörrö Törrönen
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
>> Pörrö:
>> Niinpä. Jollain tasolla tämä on varmaan aika yleistäkin. Terapeutit &
>> hoitajat tuntevat asiakkaistaan vain yhden puolen, mutta tämän läheiset
>> näkevät myös kokonaisuuksia. Sitäpaitsi laitosammattilaisten täytyy
>> keskittyä moneen ihmiseen kun taas läheisillä on mahdollisuus keskittyä
>> vain yhteen asiaan: rakkaansa paranemiseen.
>Sympaattinen huomio laitosammattilaisten puolesta. En haluaisi vaihtaa
>paikkaa heidän kanssaan. Itse olen valinnut tehdä suurimman osan "työstäni"
>yhteisön puitteissa. Ihmiset voivat tulla kanssamme asumaan siksi aikaa kun
>selvittävät kriisejään. Tulepaahan nähtyä vähän muitakin puolia kuin sen,
>joka kiltisti istuutuu vastakkaiselle tuolille. Tänne voi tulla vaikka koko
>perheenä ja puolet sukua mukaan. Muutama yhdessä vietetty arki kertoo
>paljon enemmän kuin siisti istunto.
>Kyllähän minä tiedän ettei tällainen vaihtoehto ole noin vain valittavissa.
>Olen kyllä ylpeä valinnastani ja olen satsannut siihen aikalailla kaiken
>mitä minulla on, mutta samalla tunnen nöyrää kiitollisuutta tästä
>mahdollisuudesta, koska sen mahdollistavat niin monet muut auttavat
>ihmiset. Ei yhteisöä yksin rakenneta.
Ah. Pidän tästä ajatuksestä yhä enemmän, mitä useamman päivän sitä olen
ajatellut. Meillä on yleensä aika kliininen käsitys ammattiavusta, se on
juuri sitä neutraalit lundiat ja hedelmäjuliste- seinällä- linjaa, 45
minuuttia ja näkemiin. Se, että ihmisellä on mahdollisuus tuoda koko
"laumansa" kanssaan käsittelemään jotain kriisiä, on kyllä mahtava
mahdollisuus, kaikille. Kova työ se kuitenkin on niille, jota tällaisen
mahdollisuuden järjestävän.
...
>> Itsetuhoisten, psykoottisten,
>> masentuneitten ja harhaisten ihmisten kohtaaminen ei varmasti ole
>> läheisille mitään jokapäiväistä pullaa, ja nyt kun se on eristetty pois
>> normaalielämästä me (tai minä) emme tiedä miten pitäisi toimia. Oireiden
>> järkyttävyys on sitä kaliberia, että pieni työnohjaus ei todellakaan tee
>> huonoa. Itse sairautta kohtaan on paljon pelkoa ja ennakkoluuloisuutta,
>> jota ei yhtään auta se, että ammattilaiset lyöttäytyvät rintamaan ja
>> huutavat "anna meidän hoitaa tämä, tämä on liikaa sinulle".
>Hyvää puhut. Nyt onkin alettu perustaa omaisten ryhmiä, joissa omaiset
>saavat infoa sairaasta ja jakaa kokemuksiaan siitä miten sen kanssa tullaan
>toimeen. En nyt muista mikä instanssi näitä järjestää. Kuulin tästä eräältä
>"potilaalta", joka oli kovasti kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa
>olivat saanet tämän mahdollisuuden.
Tämä on erittäin hieno asia. Suomalaiset ovat erittäin vilpittömiä ja
halukkaita auttamaan läheisiään, mutta valitettavan arkoja silloin, kun
eivät oikein tiedä mitä tehdä. Lehtisiä ja kirjoja lukemalla saa yleensä
yleistiedot sairaudesta kuin sairaudesta, mutta oman itsetunnon kannalta
koulutus on aina hyödyllistä. Ja yleensähän (ainakin ymmärtääkseni) yhden
ihmisen sairaus koskettaa isompaa joukkoa. Aika harva sairas ihminen on
aivan yksin maailmassa, useimmilla on edes joitain läheisiä, jotka myös
kärsivät tilanteesta.
....
>No enkö minä piru vie joutunut samaan pienryhmään keskustelemaan jonkun
>alustuksen pohjalta. En muista aihetta, mutta muistan kuinka vahvasti
>mieleeni juolahti sanat "the most basic respect" ja vahva visio siitä, että
>perustavin kunnioitus, jonka voin kenellekään antaa on suoda hänelle oikeus
>olla minulle tuntematon.
>Kuulostaako oudolta? Tarkoitan sitä, että kun tunnen jonkun ihmisen
<tarpeeksi kauan uskoakseni jotenkin tietäväni minkälainen hän on, asenteeni
>voi tulla kunnioittamattomammaksi. Vaikka kunnioittaisinkin "näkemiäni"
>ominaisuuksia olen kuitenkin saanut hänet jotenkin hyppysiini. Tuo
>kunnioitus suuren tuntemattoman edessä on hävinnyt. "Herran pelko" on
>kadonnut.
>Kun yritin selittää tätä juttua ryhmässä tyo ärsyttävä tyyppi sanoi: "Mutta
>ethän sinä minuakaan tunne." Oli totuuden paikka. Oli pakko myöntää, että
>minä olin ensi tapaamisesta asti uskonut "tuntevani" hänet ja juuri siksi
>olin evännyt häneltä tuon peruskunnioituksen: Oikeuden pysyä minulle
>tutkimattomana maaperänä."
>Olemme tutustuneet sen jälkeen ja jakaneet paljon keskenämme. Tänään pidän
>hänestä. Tuo peruskunnioitus on ikäänkuin luonut pohjaa sille rakkaudelle,
>joka myöhemmin kasvoi välillemme.
Ihanaa. Kuullostaa erittäin tutulta. Omassa elämässäni olen huomannut, että
useimmiten ongelmat, joita toisten ihmisten kanssa kohtaa, sisältävät
jollain tavalla myös toisen määrittelemisen. Olen opettelemassa ulos
lauseista, jotka alkavat "Sinä olet..." ja koetan niiden tilalle opetella
lauseita "Minusta tuntuu..." Vaikeinta se on kuitenkin niiden ihmisten
kanssa, jotka on tuntenut pitkään, on hankalaa päästää irti määritelmistään
ja kuvastaan. Määritteleminen lisää jossain määrin perusturvallisuutta,
mutta oikeasti olen itse ollut huomaavinani, että mitä "tuntemattomampana"
toisia pidän, sen enemmän sallin heidän olla oma itsensä. Vaikka tähän
tulee vielä menemään aikaa, olen päättänyt vakaasti, että minusta tulee
sellainen ihminen, joka antaa toisten olla oma itsensä seurassaan. Se on:
en päätä etukäteen mitä he ajattelevat, en odota heiltä mitään tiettyä
käytöstä, en tahdo muuttaa heitä. Ehkä jonain päivänä...
...
>Tuo kysymys auttajan omasta jaksamisesta ja itsehuollosta on viime vuosina
>ollut paljon tapetilla. Itsehuollolla tarkoitetaan melkein aina jotain,
>jota auttaja tekee työnsä jälkeen ja auttamiskuvioidensa ulkopuolella. En
>ole nähnyt paljonkaan keskustelua siitä, miten hänen tapansa kohdata muita
>työssään on omiaan kuluttamaan tai virvoittamaan häntä. Sitä aluetta
>hallitsee tuo terapiamaailman ensimmäinen käsky: Älä sekoita omia
>tarpeitasi terapiaan.
Tietyllä tavalla omien tarpeiden "kieltäminen" on usein juuri sitä kaikkein
kuluttavinta toimintaa. Pahinta tietenkin on se, että monet näyttävät
mieltävän tämän omien tarpeidensa kieltämisen myös omien tunteidensa
kieltämisenä. Tai pahimmillaan teeskentelynä, jossa syvästi masentuneena
leikitään teko-onnellista tekopirteässä ilmiasussa. (Puistattaa)
>Tietenkin terapia on pääasiassa tilanantoa asiakkaan tarpeille, mutta ei se
>merkitse sitä ettäkö terapeutti ei voisi siinäkin tilanteessa olla myös
>tarvitseva ihminen. Jos hän aiikoo oikeasti kohdata toisen hän hän ei voi
>jättää mitään olemuksestaan kohtaamisen ulkopuolelle.
>Yksi Buberin välittämistä Hasidijuutalaisten tarinoista kertoi rabbi
>Yitzhak Eisikistä, joka sanoi:
>"Elämän motto on 'anna ja ota vastaan'."
>Jokaisen täytyy olla molempia. Ihminen, joka yrittää auttaa muita
>pelkästään antamalla, ottamatta vastaan muuta kuin rahaa, on kuin lasten
>sadussa mainittu "Antava puu", josta tuli pelkkä laho kanto.
>Yleensä puhutaan terapeutista hoidon antajana ja potilaasta hoidon
>vastaanottajana. Minun on vaikea hyväksyä tämän asetelman
>itsestäänselvyyttä. Tilanne on paljon selkeämpi, jos minä vastaanotan
>fysioterapiaa, kemoterapiaa tai käyn hammaslääkärillä. Mutta kun kaksi tai
>useampi ihminen istuu vastakkain ja puhuu toisilleen, jako antajan ja
>vastaanottajan välillä ei minusta ole niin selkeä.
Tottakai terapeutin tulee saada työstään henkistä ravintoa ! Kuten mikä
tahansa työ, on senkin voitava palkita tekijänsä. Asikkaiden henkisestä
kasvusta pitäisi saada nauttia ilman syyllisyyttä, samoin kuin vanhemmat
nauttivat lapsistaan, tai kuten ystävän menestyksestä voidaan riemuita.
Asiakkaalla on silti oltava oikeus olla se ihminen, joka "tarvitsee
enemmän", mutta myös se mahdollisuus, että hänkin voi antaa. Monille
terapiassa käyville tekisi hyvää joskus joutua neuvojan osaan, ainakin
itseluottamuksen kannalta.
>Oma vahvin kokemus tulee ryhmäterapiasta. Vaikka jotkut tulevat ryhmään
>tosi huonokuntoisina, sosiaalisesti rampoina ja elämänuskonsa menettäneinä,
>en vuosiin ole kokenut omaa asemaani pelkkänä antajana. Jokaisen ryhmän
>lopussa kiitän ryhmäläisiä etuoikeudesta ja kunniasta osallistua heidän
>elämänsä muutamiin askeliin. He jättävät omat jälkensä myös minun
>sydämeeni. Oikeasti koen, että mahdollisuus säännöllisin väliajoin
>rehellisesti kohdata ihmisiä, pitää minut uskossa, enkä nyt tarkoita tätä
>vain uskonnollisessa mielessä.
Itselläni on ollut myös samankaltaisia kokemuksia erilaisten ryhmien
jäsenenä. Melkein kaikessa vapaa-ehtoistyössä mihin olen osallistunut
koulutus ja työnohjaus on tapahtunut nimenomaa ryhmäprosessissa. Vaikkakin
se on raskasta ja tunteisiin käyvää, se useimmiten myös palvelee
nimenomaisesti elämän moninaisuuden arvostamista. Eniten pidän itse
tilanteiden demostraatioista, kunhan vetäjä vain pystyy auttamaan koko
ryhmää purkamaan niissä leimahtavien tunteiden analysoinnissa.
Ryhmäprosesseissa yhden ihmisen avoimmuus auttaa aina muita avautumaan, ja
antaa tätä kautta paljon enemmän tilaa myös pienuuden kokemiselle.
>Olen melankolisuuteen, synkkämielisyyteen,
>kyynisyyteen ja pessimismiin taipuvainen ihminen. Jos en herkistyisi
>ainakin ryhmien ja tapaamisen ajaksi todella kuulevaksi ihmiseksi, olisin
>paljon enemmän kiusattu uppoamaan korvieni väliseen yksinäiseen monologiin
>ja siitä seuraavaan masennukseen.
>"Mutta silloinhan sinä myönnät tekeväsi "terapeuttista" työtä itseäsi
>varten?"
Ketä palvelee sellainen terapeutti, joka on epärehellinen omien motiiviensa
suhteen ? Mitä sellainen ihminen tietää ihmisen psykologiasta, joka ei voi
myöntää omaa tervettä itsekkyyttään ? Onko todellakin niin, että se on
negatiivista, jos ihminen rakastaa työtään ?
....
>Se ei estä minua keskittymästä toiseen. Yleensä oman jutun prosessointi
>tapahtuu terapiatilanteen ulkopuolella, mutta haluan antaa siitä myös
>lyhyen raportin ja kiitoksen sille (tai niille), joka on ollut tärkeänä
>osapuolena omassa kasvussani.
>Ei terapeutin tehtävä ole etsiä autettavaltaan vahvistusta itselleen. Hän
>saa sitä joka tapauksessa jo sen kautta, että joku on tullut hakemaan apua
>juuri häneltä. Jos joku ei vain joudu minun hoiviini, vaan on päättänyt
>antaa minun auttaa itseään, olen saanut häneltä ihmisten maailmassa
>harvinaisen kunnianosoituksen.
>Jos terapeutin osallistumisesta asiakkaan prosessiin on apua, hän saa
>siitäkin vahvistusta. Hänen valitsema elämäntehtävä ja tarkoitus
>osoittautuu jokaisen hedelmällisen kohtaamisen kautta oikeaksi. Sen kautta
>hän itsekin vahvistuu niiden kautta oikeaksi, ei vain hyödylliseksi vaan
>kulkusuunnaltaan oikeaksi ihmiseksi.
>Emmekö me muka tarvitse tätä vahvistusta? Luoja varjelkoon meitä
>kerjäämästä sitä, mutta älköön pirukaan estäkö meitä myöntämästä sitä
>myös autettavillemme.
Tämä on erittäin tärkeää. Itse ajattelen, että haluan olla tärkeä myös
niille ystävilleni, joiden olkaan eniten nojaan hädän tullen. Minulle on
tärkeä tietää, että ystävälleni merkitsee jotain positiivista se, että
vuodatan muutaman tunnin ajan pahaa oloani hänelle. Useimmat ihmiset
haluavat antaa, huolimatta siitä, kuinka paljon he itse apua tarvitsevat.
Kaikkein rikkinäisimmätkin ihmiset, joihin olen törmännyt, ovat tavalla tai
toisella hankkiutuneet auttajan rooliin. Täysin rappeutuneet puliukotkin
syöttävät lintuja pummaamillaan kolikoilla ostamillaan leivänkannikoilla !
>Jos minä olen autettavistani kiitollinen, niin miksi en voisi antaa heidän
>vapaasti olla minulle kiitollisia? Pelkäänkö niin paljon guruilua ja minuun
>kohdistuvaa riippuvuutta, että en suostu vastaanottamaan toisen
>kiitollisuutta saamastaan opastuksesta?
>Jos joku kokee minut ihmisenä tärkeäksi, miksi sen häneltä kieltäisin?
>Pitäisikö minun tulkita se idealisoituun vanhempaan kohdistuneeksi
>transferenssiksi? Tulisinko samalla torjuneeksi sen rakkauden, joka ei
>hänen vanhemmilleenkaan aikanaan kelvannut? Ehkä antaisin hänelle vain
>uuden kokemuksen siitä, että hänen rakkautensa ei kelpaa. Viestittäisin
>hänelle, että hänen rakkautensa on samantekevää ja turhaa, pahimmillaan
>turhauttavaa. Laskisin ison kiven hänen sydämestään vapautuneen
>spontaanisuuden ja luovuuden lähteelle. Kuka siitä hyötyisi?
(Kylmiä väreitä). Amen. (Sainhan edes jonkun syyn lainata tämän tähän
uudestaan, jos joku muukin vaikka huomaisi sen tästä lainausesta)
>>Pörrö
>> Jokainen sairas ihminen tarvitsee sekä hoitoa että hoivaa.
>> Toisella puolella on sitten hoitohenkilökunnan tarve, jota ei mielestäni
>> saa ohittaa. Mihin terapeutit tarvitsevat väliinpitämättömyyttään, ja
>>miten se tarve täytetään jos vaatimuksena on yhä aidompi
kommunikaatiokykyisyys
>>?
>Sinäkin sanoit että terapeutin välinpitämättömyys voi olla hänen ainoa
>tapansa selvitä. Selvitä mistä? Siitä luonnottomasta työkulttuurista ja
>epäkohtaamisen käytännöstä, jonka uhriksi on joutunut. Ei hän ole niinkään
>potlaittensa näännyttämä kuin omaksumansa työtavan väsyttämä. (Yleistykseni
>on tietenkin epäreilu)
Yleistäminen, noin ylipäätään, on epäreilua, mutta ilman sitä meillä ei
olisi sanallista ilmaisua ollenkaan :-)
Työtapa on varmasti yksi uuvuttavimmista, mutta varmasti monet muutkin
asiat uuvuttavat ja puuduttavat. Terapeuteillakin on elämä, ja tunnetusti
elämä ei ole helppoa. Parisuhteet rakoilevat, lapset oikuttelevat,
vanhemmat sairastelevat, ystävät muuttavat... Elämän virralla on
hirvittävän kova vauhti, ja ainakin itse olen huomannut, että ongelmistani
kärsii ensimmäiseksi työ. Meillä tehdään kuitenkin työtä huolimatta siitä,
ovatko perheasiat kunnossa. Eräs tuttavani asui Portugalissa (vai oliko se
sittenkin hänen Espanjan vuotensa ?) pidemmän ajanjakson, ja kertoo usein,
kuinka hänen työtoverinsa saattoivat olla viikonkin pois kun lankomies oli
taas ratkennut ryyppäämään. Ongelmat hoidettiin oikein suvun kanssa,
ajalla, eikä kulttuuriin kuulema kuulunut ajatellakaan työn tekemistä
silloin, kun elämä oli oikein risaisena. Samankaltaista joustavuutta
kaipaisi joskus tännekin, varsinkin silloin kun omalle kohdalle sattuu
esimerkiksi erityisen surkea kaupan kassa, joka on millin päässä
kyynelistä.
...
(poistettu äärimmäisen hyvää tekstiä)
>Toinen asia, joka todella uuvuttaa, on messiakompleksi. Jos minä koko ajan
>otan asiakseni ratkaista, parantaa ja pelastaa, käyn jokaisen tapaamisen
>aikana ylikierroksilla. Jos sen sijaan avaudun kunnioittamaan,
>luottamamaan, rakastamaan ja kohtaamaan, se tekee ihmeen hyvää minulle
>itselleni. Eläydyn, otan osaa, annan kuulemani satuttaa liikuttaa ja
>rohkaista. Intensiivisen kurssin jälkeen saatan olla väsynyt valvomisesta,
>mutta sisällä on ihmeen läpikuultava ja hyvä olo. Toki minun on
>huolehdittava myös yksityisyydestäni ja yksinäisyydestäni. Kun minulla on
>tarpeeksi tilaa sulkeutua löydän tarpeeksi tilaa myös avautumiseen.
>Molemmat tekevät hyvää.
>Minulla on siihen mahdollisuus. En tiedä, miten sen tekisin, jos olisin
>sitoutunut kahdeksaan 45 minuutin istuntoon eri ihmisten kanssa viitenä
>päivänä viikossa. Otan osaa.
Amen.
Huomaatko itse, kuinka suurta oodia elämälle kirjoitat ? Hymyilen tässä,
hiljaisuudessa, ja huomaan kellon tikittävän yhä edelleenkin. Ja yhä
enemmän, lukiessani näitä sanoja, toivon sinun harkitsevan kustantajan
hankkimista.
>Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
>Ystävyyden Majatalo vaan mahdollisuus olla tosi."
>25110 Kruusila Martin Buber
>Puh. 924-7385222
PöRRö
Pörrö Törrönen
"Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
>Sydämellinen kiitos Pörrö pitkästä vastauksestasi. Luin ne myöhään
>sunnuntain vastaisena yönä, mutta en ehtinyt heti vastata. Minä kuitenkin
>innostuin. Olen koko tammikuun väistellyt kirjoitusprojektia johon olen
>sisäisesti sitoutunut, mutta jonka aloittamiseen en ole saanut tarpeeksi
>voimaa. Olen vain tehnyt kaikenlaista mihin vain kynnys on ollut matalalla
>- kuten esimerkiksi Netissä vetelehtimistä.
>Jotenkin tuo sinun paneutumisesi vastaukseen innoitti minua niin, että
>ryhdyin heti seuraavana päivänä hommiin.
>Jatkan mielelläni keskustelua, mutta niinkuin huomaat päivittäistä
>postinvaihtoa minulta taitaa olla turha odottaa.
Kiitos.
Itsekin huomaan saavani paljon voimaa tästä keskustelusta, tavassasi sanoa
asiat on jotain varsin virkistävää. Vaikkakin kohdistat sanasi lähinnä
terapiayhteisölle, koen itse ajatustesi ja tapasi esittää ne olevan hyväksi
muillekin. Toivoisin, että sanasi olisivat laajemmankin yleisön
luettavissa. (Vihjailen sinulle esim. WSOY:tä !) Se lämpö ja turvallisuus,
jota tekstisi huokuu huolimatta tiukoista kannanotoista terapeuttien
kylmyyteen herättää ainakin minussa keskusteluhalukkuutta.
Vapaa-ehtoiskuvioissa tulee toisinaan törmänneeksi kaikenlaisiin
"ammattilaisiin", joiden suusta tuntuu tulevan vain diagnooseja. Sellaisten
ihmisten kanssa yhteistyö on joskus melkoisen alentavaa, varsinkin kun oma
itseluottamus joutuu joskus todella kovilla toisen termittäessä uudelleen
kaiken sen, mikä minun suustani on tullut ulos suomena. Sinulla taas on
kohtaamisen ensiedellytys hallussasi: aito kieli. Ilman yhteistä kieltä ei
kommunikaatiota synny. En tiedä oletko edes kiinnittänyt itse siihen
huomiota, minulle tämä on niin tärkeä asia että kommentoin asiaa muutaman
kappaleen verran ennenkuin jatkan tekstisi parissa.
Jokaisella ammattikunnalla on oma slanginsa. Kirjoittajien kesken puhun
sujuvasti idiolektistä, vaikka osaisin yhtä hyvin ilmaista itseni suomeksi.
Joskus huomaan itse häiriintyväni termeillä puhumisestani, ja olen
koettanut pitää itseni normaalikielessä silloinkin, kun puhun muiden
termejäni ymmärtävien kanssa. Mikään ei ole raivostuttavampaa kuunneltavaa
kuin esim. atk- alan ammattilaisten keskenäinen slangi (olen valinnut
elämäni ihmiseksi insinöörin) silloin, kun termit alkavat vilistää yli oman
hilseen. Sama on pitkälle myös kaikessa auttamisessa: lähestyminen pitää
suorittaa kielellä, jonka muut osaavat.
Kirjoituksistasi on mieleeni jäänyt yksi ehdoton vahvuus, se että olet
konkreettinen. Käytät paljon vertauksia, tunnistan tämän helposti koska se
on oma ilmaisutapani. Juuri tarinoiden, vertausten ja konreettisen kautta
maailmat voivat todella kohdata. Olen itse huomannut, että minulle on
elimellisen tärkeää löytää jotain yhteistä jaettavaa vieraiden ihmisten
kanssa, ja melko usein lähin koskettava asia sattuu olemaan ruoka.
Kuullostaa hassulta, mutta en oikein osaa puhua "tyhjiä", ja ruuasta kaikki
osaavat keskustella. Tiedän, että tämä näyttää älyttömältä tähän
kirjoitettuna, mutta ihmiset eivät yleensä anna tutustua itseensä ennenkuin
ovat löytäneet jonkun yhteisen piirteen. En tarkoita, että tämä olisi
"tekniikkani", mutta huomaan tekeväni sitä melkoisen luonnostani.
Sitäpaitsi ihmisten ruokatavat ovat älyttömän kiinnostavia :-)
Toinen asia mitä kielestä ja kohtaamisesta tulee mieleeni on terapeutin
suhde asiakkaan kieleen. Tietyllä tasolla asiakas määrittelee sen kielen,
mitä puhutaan, ja oletettavasti asiakkaan kieli ei sisällä näitä
filosofis-psykologis-tieteellisiä termejä. Tunne siitä, että tulee
kuulluksi, edellyttää myös vastaanottajalta signaalia siitä, että hän on
ymmärtänyt viestini. Ja jos surkea "emmätiiämiltämustatuntuumuttasattuu"
muuttuu toisen suussa loogiseksi suomenkieleksi (kuten sulla on paha olla)
(tai vielä paremmin: musta näyttää, että sulla on paha olla) herää paljon
enemmän luottamusta kuin esimerkiksi silloin kun toinen sanoo "aha" tai
"ihanko totta" tai "sulla on varmaan debressiivinen kausi meneillään".
Jostain syystä tunteista puhuttaessa kaipaa yksinkertaista ja selkeää
toistamista. Ainakin minä kaipaan. Ne ihmiset, jotka olen valinnut elämäni
runkopilareiksi osaavat kaikki vastata hätätilassa toistamalla sen, mitä
sanoin. Tietenkään en ole sitä tajunnut ihmisiäni valitessa, mutta jostain
syystä juuri kielelliseen yksinkertaisuuten pystyvistä ihmisistä on tullut
elämäni valo ja voimavara.
Nuorisohommissa näkee joskus aivan uskomattoman epäpätevää porukkaa, joiden
kieli eroaa teinien kielestä niin, etteivät kummatkaan ymmärrä toisiaan.
Itse huomaan tätiytyväni kovaa vauhtia, mutta nuorten vuoksi koetan vielä
pysyä kirosanoissa ja liiottelevassa puhuekielessä kiinni. Ainakin
sillätavoin on todennäköisempää pystyä kommunikoimaan edes jostain. Jo
kielellä voi etäännyttää toisen itsestään, ja äärimmäisen tehokkaasti.
Kummallista kyllä itse kieleen ei ainakaan sosiaalialan oppilaitoksissa
kiinnitetä juuri mitään huomiota, kun taas perheterapiaan liittyvässä
kirjallisuudessa on ilahduttavan paljon keskitytty juuri viestintään ja sen
mahdollisuuksiin.
Kohtaamisen ja kielen tärkeydestä juolahti mieleeni vielä yksi ajatus,
sitten jatkan viestiisi vastaamista: kun tapaa uuden ja innostavan ihmisen,
usein käy niin, että tämän kanssa jää nimenomaan suustaan kiinni yötolkulla
jutustelemaan. Erittäin harvoin olen kuullut tarinoita, että kukaan
nimenomaisesti olisi uuden ihmisen kanssa tehnyt mitään (esim. heitellyt
tikkaa kolmeen yöllä). Melkein aina uusi tuttavuus kuljetetaan omaan
maailmaan loputtomilla keskusteluilla.
(I rest my case)
Kirjoitit:
>Terapian päättäminen voi olla yhtä vaikeaa kuin tupakanpolton lopettaminen.
>Mitä huonompi se on ollut, sitä vaikeampi sitä on lopettaa. Jos terapia on
>ollut todella huono ja sinä olet tarpeeksi terve huomataksesi sen ilman
>turhia epäilyjä, se on pelkkä helpotus. Näyttää kuitenkin siltä, että
>jotkut tarvitsevat terapiaa lopettaakseen terapian.
Minustakin on kummallista ettei tästä puhuta. Jos itse viettäisin esim.
tunnin päivässä muutamien vuosien ajan jonkun ihmisen seurassa puhuen
henkilökohtaisimmista asioistani, se olisi luultavasti enemmän kuin mitä
teen joittenkin minulle "läheisten" ihmisten kanssa. Normaalissa elämässä
laatuaikaa rajoittaa niin moni tekijä, että harvoin tulee puhuttua todella
syvällisiä ja henkilökohtaisia muitten kuin muutaman läheisimmän ihmisen
kanssa. Luopuminen on aina kova pala, vielä kovempi pala on luovuttaa ja
lopettaa huono terapia. Niinkuin huono ihmissuhdekin.
>Koska terapeuttikin voi tarvita potilastaan, lopettaminen voi olla vaikeaa
>hänellekin. Jokainen terapeutti tarvitsee tyytyväisiä asiakkaita, lämpimiä
>suosituksia, hyvän maineen ja hyvän toimeentulon. Jos potilaat lähtevät
>liian nopeasti tai liian tyytymättöminä, se ei tiedä hyvää terapeutin
>toimeentulolle. Hän tarvitsee vakituisen asiakaskunnan, mitä säännöllisempi
>ja pidempiaikaisempi, sitä parempi.
Terapeutteihin liitetään jostain syystä hirvittävää mystiikkaa, jossa
terapeutin työhön tunnutaan liittävän paljon suureellisia ylisanoja tyyliin
"auttaa". Sädekehää ei sovi tummentaa puhumalla mammonasta, ainoastaan
yhden ihmisen olen kerran kuullut selittävän motiiviaan tehdä töitä eräässä
kriisipisteessä: "mä teen tätä rahasta kuten joku muu lakasee katuja."
Vähän aikaa nieleskeltyäni ja tarkkailtuani tämän ihmisen toimintaa totesin
itse, kuinka "hyvä" hän oli työssään. Huonoja motiiveja ei ole, mutta
epärehellisiä selityksiä sitäkin enemmän. Myöhemmin sain tilaisuuden
tarkkailla tämän henkilön toimintaa hieman pidempään, ja täytyy sanoa että
harvoin olen nähnyt sellaista työhalua ja intoa yhdistettynä
"auttamistyöhön".
>Harva kehtaa sanoa tuon ihan suoraan. Hän vain antaa ymmärtää, että lähtösi
>palvelee "torjuntaa" ja todellisista ongelmista pakenemista. Yhtäkkiä
>valmiutesi lopettaa terapia tulkitaankin oireeksi siitä, että ehdottomasti
>tarvitset lisää terapiaa. Halusi lopettaa ei olekaan terveyden vaan
>sairauden merkki. Vasta saavutettu itseluottamuksesi onkin muuttunut uuden
>sairauden oireeksi. Tässä tilanteessa joko pysyt päätöksessäsi tai antaudut
>toisen asiantuntijavallan hallittavaksi.
Tätä tuntuu tapahtuvan jokaisessa terapiassa, josta olen ikinä kuullut.
Toisaalta ihmiset eivät ehkä yleisesti ottaen edes tahdo olla terapiassa,
ja toisaalta meillä on vallalla semmoinen käsitys, että ihminen joka uskoo
pärjäävänsä, ei pärjää. Ja vielä kyn siihen lisätään yleinen uskomus, että
terapiaan hakeutuu vain sellaisia ihmisiä, joiden ongelmat ovat niin
ylivoimaisen suuria, että ilman ammattilaisia ne eivät selviäisi. Asiakkaan
terve teko (itsensä hoitaminen hankkimalla apua) tulkitaan heikkoudeksi,
että tämä ei pärjäisi ilman apua. Ja jostain syystä tuntuu, että
terapeutitkaan eivät ole näistä käsityksistään päässeet.
>Nainen, joka oli jo monta kertaa harventanut terapiakäyntejään yhteen
>kertaan viikossa, kertoi:
>"Aina kun olen yrittänyt lopetta terapian, huomaan jatkavani neljällä
>tapaamisella viikossa."
Tämän naisen tunnistan itsestäni. Olen monet tuhannet kerrat tehnyt hyviä
päätöksiä (esim. karkkilakosta) ja sortunut sitten toteuttamaan itseuhmaa
kahta kauheammin. Päätöksen tekeminen ja pitäminen tuntuvat jotenkin
sijaitsevan täysin eri puolilla aivoja !
>Kun asiakas pillastuu terapeuttiinsa ja haluaa lopettaa suhteen, hänelle
>voidaan kertoa, että suhde on kriittisessä vaiheessa ja sen lopettaminen
>juuri nyt voi olla varsin kohtalokasta.
>Ongelman ydin on se, että niin voi ollakin. Saattaa ollakin, että näet
>terapeutissasi vain hylkäävät vanhempasi, vaikka hänen oma asenteensa on
>aivan toisenlainen. Voi olla, että sinä olet vain toistamassa jotain
>hedelmätöntä käytösmallia, jota olet aina ennenkin toteuttanut sinua
>turhauttavan ihmisen kanssa.
Nimenomaan, suhteesta karkaaminen voi olla oman pakenemistaipumuksen
toteuttamista. Toisaalta tämän syyn varjolla terapeutti voi lypsää
asiakastaan määrättömän pitkään suhteeseen, josta asiakkaalle tuleva hyöty
voi olla melkoisen laiha. Ja terapeutille myös.
>Ota sitten tästä sopasta selvää, varsinkin, kun hän ei yhtään auta sinua
>tekemään minkäänlaista eroa itsensä ja sinun oletettujen transfferenssiesi
>välillä. Et saa mahdollisuutta verrata häntä vanhempiisi, koska hänen ei
>kuulu kertoa todellisista tunteistaan mitään. Sitäpaitsi hän on tämä pelin
>asiantuntija, et sinä. Sinä olet se, jonka pitää mennä itseesi ja
>historiaasi, eikä hänen. Hänen ei tarvitse katsoa, millä tavalla hänen
>asenteensa ja käytöksensä mahdollisesti on antanut sinulle hyvinkin
>oikeutetun aiheen turhautua koko suhteeseen.
Totta. Ja toisaalta epäkohtaaminen on hylkäämistä, sitä mikä monia eniten
vanhemmissa satuttaa: että nämä ovat tavalla tai toisella hylänneet.
>Jos tunteesi perustuvat aitoihin havaintoihin (esim. hän oikeasti näyttää
>asennoituvan ja käyttäytyvän välinpitämättömästi), joista et pidä, mutta
>joita toinen ei myönnä todeksi (tai ei edes suostu puhumaan niistä) vaan
>haastaa sinua työstämään transferenssiasi, olet ongelmissa. Ryhmäterapiassa
>voit pyytää muita antamaan oman arvionsa. Siksi rymäterapia on minusta
>realiteettien arvioinnin kannalta paljon turvallisempaa. Yksilöterapiassa
>sinulla ei ole ketään muuta kuin apua tarvitseva, epävarma ja oletetusti
>asiantuntematon oma itsesi. Vastapuolella on pitkän huipputieteellisen
>koulutuksen saanut terapeutti, joka ei suostu puhumaan omasta todellisesta
>itsestään mitään. Voit myydä todellisuudentajusi hänelle ja jatkaa
>"ongelman käsittelyä", tai voit ottaa väärässä olemisen riskin ja luopua
>terapeutista, jonka auttavuuteen et enää usko. Jos hänen asenteensa ja
>käytöksensä on tullut sinulle ongelmaksi, niin turha sinun on maksaa
>siitä,ss että yrität muuttaa häntä. Sitä voit tehdä arjessa ilmaiseksi
>(yhtä huonoin tuloksin).
Maallikolla on monesti sellainen käsitys, että terapeutit yms. tietävät
ihmisenä olemisesta kaiken. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran
vapaa-ehtoiskuvioissa törmäsin näihin "jumalolentoihin", ja kuinka
naurettavilta osa heistä tuntui neuvoineen. Jostain syystä silloin alussa
törmäsin lähinnä psykologeihin jne., joilla kaikilla oli takanaan avioero,
monilla kaksikin. Muistan muutamaankin kertaan miettineeni kuinka tosissani
otan vastaan heidän neuvonsa "vuorovaikutuksesta", "kommunikoinnista" tai
"kriisissä olevan ihmisen kohtaamisesta", kun koulutustilanteissa he olivat
täysin lukossa. Toki moni muukin seikka vaikutti siihen, mutta minusta oli
hyvä huomata että nämä ammattilaiset olivat vähintään yhtä kipeitä kuin
heidän autettavansa. Mystiikkahiekka rapisi omista silmistäni aika
nopeasti. Sittemmin olemme siirtyneet yhä enemmän ryhmätyönohjauksiin ja
kouluttajina toimivat nykyään sekä perheterapeutit että
ryhmäterapiakoulutusta muutoin hankkineet ihmiset. Tunnelma on aivan
toisenlainen, ihmiset -kouluttajat mukaan lukien- ovat avoimmina ja
kokevat saavansa koulutuksesta juuri tarpeellisen: tilan ja hyväksynnän
kaikille epämääräisille tunteille.
>Voit kysyä muilta neuvoa ja kuvailla heille turhauttavia tilanteita
>mahdollisimman totuudenmukaisesti. Mutta hekään eivät voi tietää.
>Terapeutin asennetta ei voi tietää kukaan muu kuin hän itse. Jos hän ei
>siitä kerro mitään, sinulle jää vain vaistosi ja intuitiosi, joka voi olla
>tosi tai harhainen – tai molempia samanaikaisesti.
>Tämä on kriittinen kohta terapiassasi. Jos luovut totuudentajustasi ja
>annat toisen sanella sinulle, mitä tarvitset ja mitä et tarvitse, annat
>terapiasuhteen vahingoittaa sinua.
>Kuka siitä vammasta on vastuussa? Hänkö, joka ei anna, mitä tarvitset ja
>tarjoaa jotain, mitä et todellakaan usko tarvitsevasi, vai sinä, joka
>suostut sijoittamaan aikasi ja rahasi turhauttavaan ja kipeää tekevään
>suhteeseen? Jos syyllistä etsitään, se löytyy yleensä niiden joukosta,
>joilla on enemmän valtaa. Mutta jos eteenpäin vievää vastuuta etsitään, sen
>täytyy löytyä myös niiden joukosta, jotka antavat toisille enemmän valtaa
>kuin mitä heille kuuluu – eli sinulta.
Tämä on erittäin tärkeä asia, hyvä että mainitsit tämän. Ihmisillä on
jostain syystä aika ristiriitainen käsitys siitä, kuinka paljon heidän oma
hoitonsa heille kuuluu. Sisareni, syvästi uskova henkilö, sanoi kerran,
että hirvein ja hienoin kohta raamatussa on kohta, jossa Jeesus kysyy
rammalta "tahdotko parantua". Pidin siitä tavasta, jolla hän puhui ihmisen
omasta vastuusta uskaltautua terveen rooliin, varsinkin kun suhteeni hänen
uskontoonsa on vähintäänkin epäilevä. Sisareni sanoi myös tuolloin, että
hienoin löytö hänellä oli löytää lause "auta minua parantumaan" lauseen
"paranna minut" paikalle.
Tiedän itsestäni, että tervehtyminen on joskus kaikkein vaikein valinta.
Muistan vieläkin elävästi sen päivän, kun valitsin itse "onnellisen
elämän". Minulla on tausta, jolla voisi kerätä irtopisteitä ja jota voisi
hyvin käyttää tekosyynä omalle olemukselleni. Olin pohtinut paljon
silloisia työkavereitani, näitä lähemmäs viisikymppisiä "tyttöjä", joiden
loputon valitus omasta menneisyydestä alkoi kyllästyttää jo puolen vuoden
jälkeen. Muistan myös katselleeni "onnellisilta" vaikuttavien samassa
ikähaarukassa pyörivien naisten lehtihaastatteluja (en todella tuntenut
yhtään onnellista aikuista naista silloin, mutta onneksi osasin etsiä
mallia kun sitä tarvitsin). Jostain syystä näillä onnellisilla tuntui
olevan jotain sellaista, mitä työkavereiltani puuttui: kyky nauttia
elämästä. Tietenkin olin arvostelussani raaka, kuka tahansa 18- vuotias on.
Mietin, mitä oikeasti haluan elämältä, ja löysin vastauksen "olla
onnellinen". En oikein tiennyt miten sitä tehtäisiin, joten päätin, että
"olen onnellinen". Sisäinen kapina onnellisuutta vastaan jatkui melkein
pari vuotta, sinä aikana kävin läpi niin lapsuuttani kuin
todellisuudentajuani, mutta vihdoin alan oppia, että onnellisuus on
asennekysymys. Kovalle koetukselle se onnellisuus on tosin joutunut
muutamaankin kertaan, kun elämä on oikein rutistellut. En väitä vielä
päässeeni pitkälle, huomaan edelleen joskus hyvinkin vaistomaisesti
puolustautuvani "lapsuustraumoilla", mutta onneksi sitä tapahtuu yhä
harvemmin. Hiljalleen alan jo uskoa itsenäni silloin, kun sanon että
taustani tekee minusta paremman ihmisen. Ei ehkä vielä, mutta hiljalleen.
>Muistan, kuinka vaimoni Raili lopetti terapiansa. Hän oli harkinnut sitä jo
>jonkin aikaa. Terapeutti oli esittänyt siihen varauksellisia kysymyksiä
>väittämättä suoraan vastaan. Raili oli tietenkin epävarma.
>Eräänä yönä Raili näki unen, jossa hän kuuli miesäänen esittävän hänelle
>erittäin syvältäluotaavia kysymyksiä. Jo unessa hän ajatteli, että
>tuollaisia kysymyksiä voi esittää vain joku, joka tuntee hänet paremmin
>kuin hän itse. Aamulla hän kävi mielessään läpi kaikki tuttavansa, minut
>mukaanlukien. Kukaan ei sopinut tuon äänen haltijaksi. Lopulta hän tajusi
>löytäneensä maskuliinisen ja päämäärätietoisen terapeutin itsestään. Hän
>pystyisi sydäntään kuuntelemalla esittämään itselleen niitä kysymyksiä,
>joihin oli aikaisemmin tarvinnut ulkopuolista terapeuttia. Siltä
>nukkumalta
>hänen päätöksensä oli selvä ja lopullinen.
>Hänen oma terapeuttinsa ei löydöstä riemastunut, mutta ei lähtenyt
>vahvasti
>protestoimaankaan. Minun havaintojeni mukaan Raili oli täysin oikeassa.
>Olen itsekin monta kertaa tarvinnut sitä terapeuttia, jonka Raili unensa
>kautta löysi.
Upeaa !
Itselläni on samankaltainen kokemus eräästä kirjallisesta oppi- isästäni,
kriitikosta, joka on muutamia kertoja tullut uniini antamaan palautetta
teksteistäni. Olen huomannut, että olen tehnyt hänestä itselleni "hahmon",
joka saa tulla uniini kommentoimaan ja komentelemaan sellaisissa
tilanteissa, kun itse en jaksaisi tehdä tekstille enää mitään. Hauskinta on
tajuta, että mielipiteet, joita hänen suuhunsa unissani annan, ovat
melkoisen paljon kriittisempiä ja ilkeämpiä kuin hän edes pahimmillaan
osasi olla, ja kumpuavat pikemminkin omasta kirjallisuuskäsityksestäni eikä
hänen.
...
>Odota vielä hetki.
>Kun olet päätöksesi tehnyt. Onko jotain, mitä lopuksi haluat kysyä?
>Haluatko kysyä, miten hän on suhteen kokenut, mitä hän on siitä oppinut?
>Haluatko kuulla reilun loppuarvion siitä, miten hän näkee sinut. Onko
>hänellä mitään viimeisiä neuvoja tai eväitä annettavaksi? Ehkä haluat
>tietää, miten hän arvioi oman osuutensa suhteenne aikana, miten
>tyytyväinen
>tai tyytymätön hän on omaan panokseensa terapiassa? Kiinnostaako >kysyä,
miten hän kokee lähtösi, tuleeko hän kaipaamaan sinua, onko hän
>helpottunut lähdöstäsi jne?
>Ehkä haluat tilata vielä yhden istunnon, hänelle annetun jälki-istunnon,
>jonka aikana päästät aikuisuutesi pellit auki ja otat oikeudeksesi kysyä
>ihan mitä vain. Siihen istuntoon et enää mene potilaana vaan ihmisenä,
>joka
>haluaa vielä lopuksi saada selvää niistä asioista, joita muuten jäisit
>arvailemaan. Samalla annat oman palautteesi niin perusteellisesti, ettei
>sinun tarvitse jälkeenpäin jäädä harmittelemaan mistään, mikä jäi
>sanomatta. Palautteen voit toki antaa vaikka jäähyväiskirjeen muodossa.
>Kunhan varmistat sen, että lähdet tavalla, jota voit itse kunnioittaa, etkä
>pelon takia jätä mitään sanomatta.
Tämä olisi minusta erittäin tärkeä asia, ja tavallaan pitäisi
automaattisesti sisältyä "asiakkaan vastuuseen". Terapeutti tarvitsee tätä
tietoa voidakseen kehittyä työssään, ja asiakas tarvitsee mahdollisuutta
antaa palautetta. Monet sanovat, että kaikkein rankinta on sellaisen
ihmisen kuolema, jota ei ole voinut hyvästellä. Sama koskee kai kaikkia
eroja.
...
(jälleen poistettu upeaa tekstiä)
>Näin tulee myös vahvistettua se vääjämätön tosiasia, että me kaikki
>tarvitsemme toinen toisiamme. Terapian jälkeenkään et kohtaa yhtään
>ihmistä, jota et missään mielessä tarvitse ollenkaan, etkä yhtään ihmistä,
>joka ei millään tavalla tarvitsisi sinua.
Minusta olisi erittäin loukkaavaa, jos terapeutti ei tuntisi edes hienoista
haikeutta joutuessaan eroamaan minusta !
Matti Paavilainen on sanonut useasti: "Vapaa ihminen; sellainen josta
kukaan ei välitä."
> Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
PöRRö
Hannele Hakala
Daniel Nylund kirjoitti:
> Auttajan asemassa on erityisen vaikea olla rehellinen kielteisen
> palautteen antamisessa. Miten kehtaa sanoa jollekin, ettei pidä hänen
> asenteistaan tai käytöksestään esim. silloin, kun hän ylimielisen
> tuntuisesti rikkoo kaikkia sopimuksia aikatauluista jne.?
Vaikeaa tuo on "arkipäivänkin" ihmissuhteissa, ja silti olisi tärkeää
opetella taito sanoa: "Tässä menevät minun rajani. Sopivatko ne sinun
maailmaasi?" Monet hankaumat siliävät ihmissuhteessa, kun kumpikin
tietää, missä toisen rajat kulkevat. Mutta hirveän vaikeaa kielteisen
palautteen antaminen on. Paljon energiaa ja aikaa menee siihen, kun
pyörittelee mielessään, miten asian toiselle sanoisi ja miten toinen
sen ottaa jne.
Usein toinen ihminen vaistoaa kyllä "kielteisen, mutta ääneen lau-
sumattoman palautteen" olemassaolon ja alkaa mielessään kehitellä
kaikenlaisia johtopäätöksiä, jotka saattavat olla paljon "kauheampia"
kuin todellinen syy. Sellaisissa tilanteissa voi ihmissuhde mennä
hyvinkin solmuun, jos asiaa ei ajoissa oikaista.
> Olkoon terapia imagokulttuurin keskelle pyhitetty paikka, jossa kaikki
> näennäinen kahden ihmisen välillä kärsivällisesti puretaan, kunnes
> molemmat voivat olennaiselta olemukseltaan todeksi vahvistettuina
> kohdata muutkin suhteensa rehellisemmin.
Tuollaiseksi "paikaksi" minäkin olen hyvän terapian ymmärtänyt.
Tuntuu todella hyvältä ja raikkaalta (kuin olisit avannut oven), kun
viesteissäsi vedät terapeutin mukaan "kasvuprosessiin". Muutos
tapahtuu tuossa ihmissuhteessa eikä vain asiakkaassa. Tuo suhde,
pitkä kohtaaminen kasvoista kasvoihin, parantaa. Molemmat ovat
"subjekteja ja objekteja", eikä niin että terapeutti (subjekti)
terapioi asiakasta (objektia).
> Kuten huomaat, minulle on vaarallista vastata edes lyhyesti, koska saat
> kymmenkertaisen määrän tekstiä vastattavaksesi. Ole huoleti. En yritä
> väkisin käynnistää keskustelua.
Toistaiseksi kanssasi on ollut hyvin turvallista keskustella :-) En voi
olla vertaamatta tätä keskustelua erääseen viime syksynä käytyyn,
jossa uskaltauduin kertomaan ajatuksiani psykoterapiasta. Silloin
minua räppästiin päin naamaa ilmoittamalla, etten tiedä yhtään mitään
terapiasta =:-o Nyt tuo jo huvittaa, mutta silloin (vihreänä näillä
keskusteluareenoilla) kokemus oli aika ahdistava, varsinkin kun laaki
tuli "ammatikseen auttavan" taholta hyvin tylysti. No, tapaus herätti
minut Prinsessa Ruususen unesta todella tehokkaasti :-D
> P.S. Piru tätä konetta riivaa. Windows on kaatunut ainakin viisi kertaa
> tätä kirjoittaessa. Ongelmat alkoivat sen jälkeen kun ostin uuden
> liittymän ja aloin siinä käyttämään Exploreria (toisessa on Netscape)
> taitavat keljuilla toislleen.
Voih! Minulla on ollut vajaan päivän samanlainen viritelmä, käyttöjär-
jestelmänä tosin MacOs. Saas nähdä, miten Maccini selviytyy jatkossa
kahden liittymän puristuksessa. Ja miten minä selviydyn yrittäessäni
opetella Explorerin käyttöä :-?
Hannele Hakala
Daniel Nylund
Lähetän tämä tuon avunpyynnön jälkeen. En edelleenkään tiedä mikä meni
vikaan, mutta sain saman kanavan auki EUnetin kautta ja vastaan nyt
Netscapin avulla. Riivattuja nämä ohjelmat.
Pörrö Törrönen wrote
> Mikä tämänkaltaisen käytännön peruste muuten yleensä on ?
Minä en muistaakseni ole kuullut sen enempää perusteluja kuin sinäkään
niille säännöille siellä mielisairaalassa. Joku vain tietää ettei se ole
hyväksi.
Arvelisin, että sitä perustellaan potilaan varjelemiseksi, ettei mene
pää sekaisin liian monesta keskenään ristiriitaisesta auttajasta (tosin
epäilen että terapeutti tällä tavalla voi varjella itseään siltä ettei
hänen
konseptit mene sekaisin). Enkä kiellä etteikö se voisi joskus olla ihan
paikallaan. Minun on vain vaikea kuvitella milloin. Ehkä joku muu osaisi
vastata.
>Pörrö:
> Terapian ei todellakaan missään nimessä tulisi tuottaa lisää ongelmia.
> Taannoin keskustelimme täällä aiheesta "Runous ja psykologia", ja silloin
> jätin sanomatta jotain, johon saan tässä oivan tilaisuuden :-)
> Yleisesti ottaen olen ennakkoluuloinen oman terapian suhteen siksi, että
> minulla on perusteltu syy pelätä terapeutin pitävän elämäntapaaniosittain
> "vääränä". Luulen melkoisen hyvin tietäväni, millaista on minun rikas ja
> onnellinen elämäni, ja se ei missään nimessä ole näennäistasapainoista.
> Muutamilla ystävilläni on ollut aika inhottavia kokemuksia sellaisesta
> terapiasta, jossa taiteellisen työn kuluttavuutta on yritetty ratkaista
> pikemminkin vähemmällä työmäärällä kuin selviytymiskeinojen hankinnalla.
> Tämä, kuten varmaan arvaat, johtaa aika syvään ahdistukseen, koska
> taiteilijoilla yleensä on erittäin huono omatunto silloin, kun he eivät
> työskentele. Ja kun tätä ahdistusta on sitten koetettu selittää
> terapeutille, on terapeutin reaktio ollut melkoisen kalsea. Taide on
> kieltämättä aikaavievä laji joka saa toisinaan normaalielämälle
> itsetuhoiselta näyttävät raamit: unettomuutta, vuorokausien työputkia,
> huonoa ruokaa, ärtyisyyttä, ihmissuhteiden epävakaisuutta. Ja kuitenkin
> ongelmat kasvavat roimasti heti kun tämä kuluttava kiehuminen estyy,
> sisäinen levottomuus kasvaa todellisemmaksi kuin se on työtä tehdessä.
> Kun terapeutti sanoo, että taide on pakenemista sisäisistä tunteista, eikä
> usko kun asiakas kertoo sen olevan niiden purkautumiskanava, ollaan
> melkoisen ylipääsemättömässä suossa. Totuus on varmaankin yhdistelmä
> molempia.
Tuntuu aika tutulta. Elän itse aika epäterveellistä elämää varsinkin
silloin kun on joku vimmattu kirjoitusprojekti päällä. Sitä pelkoasi
kuitenkin vähän ihmettelen. Yleensähän terapeutin eivät arvostele
toisten elämäntapoja tai pidä niitä väärinä. Eikö se kuulu alan
kardinaalisynteihin? Se tuntuu aika ihmeelliseltä, varsinkin jos asiakas
ei itse ole tullut arvioidakseen elämäntilannettaan. Niinkuin varmaan
olen
jo sanonut, en pidä terapeutin kannanottoja sinänsä väärinä, mutta
tuollaisen pelon toteutuminen tuntuisi aika oudolta? Vai ei kai minun
pitäisi enää
mistään hämmästyä.
Toinen juttu on sitten tuo mainitsemasi tulkinta siitä että taiteen
tekeminen olisi pakenemista sisäisistä tunteista. Onhan sekin
kannanotto, joka pitää sisällään tietyn oletuksen siitä mikä on oikein
ja väärin,
tai ainakin tervettä ja sairasta.
Muistan erään taiteilijan jonka taulusarjaan tutustuin vuosia sitten.
Kun katselin sitä olin hyvin otettu siitä sisäisestä prosessista jonka
olin
siinä nekiväni (minun tulkintani) Kaksi ristiriitaista elementtiä
sotivat tauluissa keskenään eri versioissa kunnes ne viimeisessä
taulussa
löytävät tosi hyvän tuntuisen sovinnon keskenään. Lisäksi yksi
elementti, joka
kaikissa aikaisemmissa tauluissa oli ollut kuollut, oli siinä elävä. (En
mainitse enempää yksityiskohtia näistä elementeistä, jotta taiteilija ei
tulisi tunnistetuksi) Hän sanoi tietävänsä, että tämä on sarjan
viimeinen taulu. Hän oli onnellinen ja huojentunut sen tehtyään. Kun
kyselin miten
hän aiheensa löytää oletin saavani vastaukseksi kuvauksen siitä
prosessista
jonka hän on käynyt läpi. Yllätyksekseni sainkin hyvin yksinkertaisen
vastauksen: "En minä tiedä. Uskon että Jumala antaa minulle kuvat ja
minä vaan
toteutan ne."
Kysyin suoraan tunnistaako hän mitään yhteyttä kuvien ja oman sisäisen
prosessinsa välillä. Hän katsoi minua hämmästyneenä ja vastasi
kieltävästi.
Pakeniko hän tunteitaan, vai purkiko hän niitä? Niinkuin sanoit, totuus
on
varmaan yhdistelmä molempia. Ehkä pakeni, siinä mielessä, että pani koko
prosessin Jumalan piikkiin. Ehkä kohtasi ja purki, koska otti kuitenkin
Jumalalta kuvat vastaan. Minä olin joka tapauksessa erittäin vakuuttunut
siitä, että jotain hyvin tärkeää oli tuon taulusarjan tekemisen kautta
tapahtunut hänen sisällää ja hän oli sen seurauksena eheämpi ihminen
kuin aikaisemmin.
Itse jäin jälkeenpäin miettimään olenko yliarvioinut tietoisuuden
merkityksen, ikäänkuin mitään hyvää ja parantavaa ei voisi tapahtua, jos
emme suostu päästämään sitä tietoisuutemme kautta. Tottakai voi. Tuokin
kokemus teki vähän nöyremmäksi. Jumala tekee työtään pimeässäkin. Ei
kaikki hyvä ole tietoisuutemme hallinnassa.
Vaikka en pidäkään itseäni taiteilijana, olen prosessoinut paljon värien
kanssa ja taideterapiassa kokenut hyvin tärkeitä läpimurtoja omien
tukahdutettujen tunteideni suhteen.
Pelkosi noita tulkintoja vastaan on kuitenkin ainakin siinä mielessä
perusteltua että sinänsä neutraalin tuntuisten tulkintojen tekeminen on
mielestäni terapian potentiaalisesti rankimpia vallankäytön muotoja.
Buber sanoi:
"On olemassa kahdenlaisia terapeutteja: niitä, jotka enemmän tai
vähemmän
ennakolta tietävät, mitä tulkintoja tulevat tekemään ja niitä, jotka
eivät
todellakaan tiedä. Tuen niitä, jotka eivät todellakaan odota mitään
ennalta
kaavailtua...
Kun luen tuntematonta runoilijaa, en voi käyttää mitään ennalta opittua
metodia. Jos tulkitsee Elliotia Keatsin avulla osuu harhaan. Todellinen
mestari vastaa ainutlaatuisuuteen."
Sinun pelkäämäsi tulkinta on: "Tuo käytös on vain sitä että..."
Toinen kaava on seuraava: "Se johtuu vain siitä että..."
Mitä me näillä tulkinnoilla teemme? Aika vähän.
Tulkinnat ongelmistamme eivät kuitenkaan muuta ongelmiamme, vaikka monet
sielun arkeologit sitkeästi niin uskovatkin. Monimutkaisten
syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen ei välttämättä muuta yhtään mitään.
Pahimmassa tapauksessa se vain vahvistaa muuttumattomuutta. Kun
käytökselle, asenteelle ja tunteelle on saatu selitys, niille on myös
saatu veruke.
Ryhmissämme on käynyt monia, jotka ovat terapiassa saaneet hyvinkin
kattavan tulkinnan ongelmiensa syistä, mutta eivät mitään apua
ongelmiensa muuttamiseen. Voisin myös kertoa lukuisia tarinoita ihmistä,
jotka ovat
ylittäneet läheisyyden ja avoimuuden pelkonsa löytämättä juuri
minkäänlaisia tulkintoja niiden syistä. Fiksuimmatkaan tulkinnat eivät
välttämättä tuota minkäänlaisia muutoksia – varsinkaan jos muutosta ei
voi harjoitella edes tulkinnan antajan kanssa.
Terapeutin totuudella on yleensä paljon korkeampi totuusarvo kuin
asiakkaan
totuudella. Hänellä on oikeus ja valta kertoa asiakkaalle, mitä tämän
totuudet todella tarkoittavat. Tulkintojen tie terapiassa on monesti
yksisuuntainen katu. Liian usein potilaan oletetaan tarkoittavan jotain
muuta kuin mitä hän sanoo, tai ainakin paljon enemmän kuin mitä sanoo.
Koko tieteenlaji perustuu tältä osin epäluottamukselle. Potilaan
sielunmaisema tarvitsee ammatillisen Sherloc Holmesin, jonka tehtävä on
ottaa selvää, mistä tässä pelissä oikein on kysymys.
Pelkkien tulkintojen tekemisestä ei ole juuri mitään hyötyä. Unien ja
assosiaatioiden älyllinen tulkinta, sinänsä fiksunkin teorian kautta,
voi olla vain intellektuaalista masturbaatiota. Se tyydyttää, kunnes
seuraava kutina alkaa ja välille jää vain tyhjä olo. Älyllinen onania ei
tuota
lapsia, eikä ammatillinen epäkohtaaminen synnytä uutta elämää.
Teoreettiset tulkinnat tukevat meitä samalla tavalla kuin lyhtypylväät
juoppoa: Tarvitsemme niitä pysyäksemme pystyssä, emme nähdäksemme ja
kulkeaksemme eteenpäin.
Tulkintojen maailma on toisaalta suorastaan maagisen valaiseva –
erityisesti silloin kun epäonnistumme ja turhaudumme. Se opettaa meille
nöyryyttä sen suhteen, mitä voidaan ja mitä ei voida tietää.
Minun tulkintani sinun unestasi tai tauluistasi (?) voivat kertoa paljon
enemmän minusta kuin sinusta. Vaikka kuinka uskoisin sen olevan
"objektiivinen", se on useimmiten itseilmaisua, jota en sellaiseksi
tunnusta.
Tietenkin voin huomioideni pohjalta antaa tulkintoja käytöksestäsi,
sanoistasi tai unistasi, mutta minun on tehtävä se sellaisen dialogin
muodossa, joka antaa sinulle tilaa tunnistaa se oikeaksi tai vääräksi.
Ennalta opittujen kaavojen mukaiset monologiset tulkinnat eivät anna
sinulle mahdollisuutta siihen. Tulkitsija ottaa tietäjän aseman, joka ei
hänelle kuulu.
Vasta kun terapeutti uskaltaa kuunnella sinua suodattamatta kaikkea
kuulemaansa teorioidensa tulkintasysteemiensa kautta, hän voi oikeasti
olla sinulle läsnä. Terapeutin hyödyllisin kyky ei ole hänen taidossaan
paljastaa ja tulkita salaisuuksiasi, vaan hänen valmiudessaan antautua
rehelliseen ja auttavaan suhteeseen kanssasi.
Tulkintojen merkityksen yliarvioiminen antaa terapeutille tehokkaan
suojan omia tunteitaan vastaan. Niin kauan kun hänellä on varastossaan
edes
joku teoreettinen tulkinta, jolla voi peittää itsensä ja ehkäistä aidon
suhteen syntymistä, hänen ei tarvitse itsenään vastata mihinkään. Kun
tunteet
alkavat molemmin puolin käydä vaarallisen kuumina, tarvitaan vain yksi
fiksu tulkinta ja molemmilla on taas vähäksi aikaa jotain muuta
tekemistä.
Psykologisen älyn tuote on kuin raskas raakaöljy liian korkeiksi
nousseille laineille. Kaikki laantuu eikä kukaan taannu. Huh… Taas
selvittiin
yhdestä potilaasta.
Kaikki valta turmelee, myös yksiin käsiin annettu tulkintavalta.
Tätä valtaa eivät enää käytä vain terapeutit. Psykologisen
yleissivistyksen lisääntyessä tulkintojen tekeminen missä tahansa
ihmissuhteessa on
yleistynyt.
Myös moniin käsiin annettu tulkintavalta turmelee.
Kukaan ei pysty tietämään, eikä kellään ei ole oikeutta ottaa tietäjän
asemaa suhteessa käytökseni tai kirjoitukseni motiiveihin (niinkuin
tällä foorumilla aika usein tehdään), niiden vaikuttimiin, niiden
tiedostamattomiin syihin, piilotajuntasi perimmäiseen luonteeseen jne.
Toisen tulkitseminen on yritystä olla sanomatta itsestään mitään ja
toisesta kaiken. Yleensä sen todellinen sisältö on päinvastainen.
Silti me kaikki tulkitsemme toisiamme. Se on väistämätöntä – koska emme
ole tietäjiä. Perusongelma on se, että tulkintojen tekeminen on
analyysissa
ja monessa terapiassa nostettu objektiivisen tiedon asemaan.
Yhdistettynä
terapeutin saavuttamattomuuteen hänen ympärilleen rakentuu mystinen ja
idealisoitu vallan keskus, jonka auktoriteettia on vaikea asettaa
kyseenalaiseksi, koska hänen sisäisistä juonistaan ei tiedä mitään.
Sellaista valtaa terapeutin on melkein mahdoton olla käyttämättä väärin.
Sellaisen vallan edessä on ihan syytäkin olla huolissaan, niinkuin
kerroit olevasi.
> Pörrö:
> Terapian lopettaminen tuntuu kuitenkin luovuttamiselta, ja se on lähes
> nöyryyttävintä mitä taiteilija tietää. Seurauksena on ollut aika kipeitä
> tilanteita, joista ulospääseminen on näyttänyt vievän paljon aikaa ja
> energiaa. Ja siinä sivussa sitten itse terapiaan hakeutumisen syy on
> hautautunut uusien ongelmien alle. Ei hyvä. Olen tietenkin myös kuullut
> paljon hyviä tarinoita ja kokemuksia, mutta valitettavasti tilastollinen
> keskiarvo ei paljoa auta niitä ihmisiä, joilla ongelmia on.
Terapian lopettamisesta paninkin edelliseen mailiin pitkän jutun, joten
ei
siitä sen enempää. On todella sääli jos terapiaan hakeutumisen
alkuperäinen syy jää lopettamiskipujen alle.
> Pörrö:
> Tällähetkellä en koe tarvitsevani terapiaa, mutta koska kirjoittaminen on
> vakavana lajina myös melkoisen pökerryttävä ja hirvittävä laji,
Niin on. Itse yritän keventää suhtautumistani siihen esimerkiksi
käyttämällä sähköpostia. Se jotenkin "antaa luvan " suhtautua
kirjoittamiseen kevyemmin. Kirjeitä en ole muuten kirjoittanut moneen
vuoteen, koska suhtaudun siihen niin vakavasti että en muuta ehtisi
tehdäkään kuin hioa kirjeitä. E-maili on madaltanut kynnystä.
> Pörrö:
> olen jo etukäteen totuttanut itseni siihen ajatukseen, että jonain päivänä
> kymmenen- kahdenkymmenen vuoden päästä saatan todella tarvita apua.
> Tämänhetkinen tilanteeni on jollain tavalla niin vahva, että Norosen
> seinäterapiaksi kutsuma terapiamuoto saattaisi jopa toimia minulle, mutta
> hädän tullen tuskin kelpuuttaisin privaattishowta terapiasta. Terapiaa ei
> missään nimessä pidä suunnata ainoastaan itsekriittisille ja
> itseanalyyttisille ihmisille, terapian pitäisi pystyä vastaamaan
> epätoivoisimmankin ihmisen huutoon: heikon, väsyneen ja sairaan raahkan,
> joka viimeisillä järkevillä voimillaan myöntää avun tarpeensa.
Silti terapia suuntautuu aika paljon juuri mainitsemaasi kohderyhmään
(mutu-tietoa) Analyyttisesti orientoituneet psykoterapeutit ovat paljon
kiinnostuneempia verbaalisesti tarpeeksi lahjakkaista potilaista, jotka
pystyvät älyllisellä tasolla osallistumaan ongelmiensa analyysiin. Aivan
tavallisissa itsenäistymisongelmissa olevia nuoria opiskelijoita
ohjataan sujuvasti monivuotiseen analyyttisesti orientoituneeseen
terapiaan. Ainoa asia, joka tätä käytäntöä hillitsee, on valtiotissin
ehtyminen – huippukalliseen analyyttiseen terapiaan ei enää heru
tarpeeksi rahaa.
> Pörrö:
> Loistavaa terapiaa tämä kirjoittaminen, varsinkin kun siitä jää jotain
> konkreettisempaa käteen kuin pino maksettuja laskuja ! Tässä kirjeessä
> kiteytyy minusta monta sellaista asiaa, jotka varmasti turhauttavat niin
> terapeutteja kuin asiakkaitakin.
Mukava kuulla, että koet kirjoittamisen näin. Olen otettu
paneutumisestasi.
Minulle kirjoittaminen on sekä opiskelua että omien ajatusten
selkeyttämistä. Siihen sitoutuminen ajaa laiskan mielen sängystä. Sen
lisäksi se on omien oivallusten taltioimista. Muisti on niin yllättävän
huono, että joskus hämmästyn lukiessani vanhoja juttujani: "Noinko minä
todella olen ajatellut."
Taidanpa jatkaa vastaustani eri mailissa. Nostatat niin mielenkiintoisia
aiheita esille.
--
Pörrö Törrönen
Daniel ja Raili Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti:
Lähetän tämän vastineen nyt myös tänne, kuten huomaat olen sensuroinut pois
pätkiä ja muitoinkin lyhentänyt vastaustani hieman...
Kirjoitin:
>> Kun terapeutti sanoo, että taide on pakenemista sisäisistä tunteista,
eikä
>> usko kun asiakas kertoo sen olevan niiden purkautumiskanava, ollaan
>> melkoisen ylipääsemättömässä suossa. Totuus on varmaankin yhdistelmä
>> molempia.
>Tuntuu aika tutulta. Elän itse aika epäterveellistä elämää varsinkin
>silloin kun on joku vimmattu kirjoitusprojekti päällä. Sitä pelkoasi
>kuitenkin vähän ihmettelen. Yleensähän terapeutin eivät arvostele
>toisten elämäntapoja tai pidä niitä väärinä. Eikö se kuulu alan
>kardinaalisynteihin? Se tuntuu aika ihmeelliseltä, varsinkin jos asiakas
>ei itse ole tullut arvioidakseen elämäntilannettaan. Niinkuin varmaan
>olen jo sanonut, en pidä terapeutin kannanottoja sinänsä väärinä, mutta
>tuollaisen pelon toteutuminen tuntuisi aika oudolta? Vai ei kai minun
>pitäisi enää mistään hämmästyä.
Pelkoni on varmaan hieman liioiteltu, mutta toisaalta olen kuullut täältä
(Espoo- Helsinki tienoolta) niin monta surullista tarinaa, että en oikein
osaa luottaa MTT:n & vastaavien toimintaan. Varmaan yksi asia, joka minulla
vaikuttaa on se, että ainoa asia, jonka terveellisyyden kyseenalaistamista
(siis terapeutin puolelta tapahtuvaa kyseenalaistamista) en kestäisi olisi
kirjoittaminen. Se on jotain perusolemuksessani, ja siitä en luovu. Ja
kuitenkin olen luultavasti ensimmäinen, joka myöntää sen olevan erittäin
epäterveellistä, kuluttavaa, turhauttavaa jne. Mutta siinä asiassa luotan
parhaiten omaan arvostelukykyyni, tosin olen opetellut pitämään tiukkaa
työpäiväkirjaa kirjoittamisestani ja sen herättämistä tunteista jotta
pysyisin myös ihmisenä, josta on muillekin jotain jaettavaa.
...
>Muistan erään taiteilijan jonka taulusarjaan tutustuin vuosia sitten.
>Kun katselin sitä olin hyvin otettu siitä sisäisestä prosessista jonka
...
>Pakeniko hän tunteitaan, vai purkiko hän niitä? Niinkuin sanoit, totuus
>on
>varmaan yhdistelmä molempia. Ehkä pakeni, siinä mielessä, että pani koko
>prosessin Jumalan piikkiin. Ehkä kohtasi ja purki, koska otti kuitenkin
>Jumalalta kuvat vastaan. Minä olin joka tapauksessa erittäin vakuuttunut
>siitä, että jotain hyvin tärkeää oli tuon taulusarjan tekemisen kautta
>tapahtunut hänen sisällää ja hän oli sen seurauksena eheämpi ihminen
>kuin aikaisemmin.
Taiteilijat ovat omituisia selittäessään omia töitään. Eräs ystäväni
valmistui kuvataideakateemiasta muutama vuosi sitten ja piti hervottomat
bileet eräällä varastolla Pitäjänmäellä. Sinne hän oli raahannut kaikki
työnsä, mitkä hän oli ikinä tehnyt (alkaen jostain lastentarhan
piirustuksista). Meidän kaikkien suureksi riemuksi hän oli tehnyt niistä
koko salin kiertävän ringin, jonka ajallinen alkupiste oli jossain pisimmän
seinän keskivaiheilla. Me tietenkin ajattelimme, että tämä hieno systeemi
on jollain tavoin hänen julistuksensa siitä, että päästyään nyt
koulutuksensa loppuun hän on vihdoin päässyt kiinni omasta itsestään. Itse
hän kuitenkin väitti - ja väittää edelleenkin - että kyse oli siitä, kuinka
valovuosien päähän hän oli edennyt omassa hommassaan. Totuus ? En tiedä,
mutta meistä silti tuntui siltä, että hän todella oli viimeisessä siellä
esillä olleessa työssään niin lähellä ensimmäistään, ettei salin uudelleen
kiertäminen enää tuntunutkaan paluulta alkuun.
>Itse jäin jälkeenpäin miettimään olenko yliarvioinut tietoisuuden
>merkityksen, ikäänkuin mitään hyvää ja parantavaa ei voisi tapahtua, jos
>emme suostu päästämään sitä tietoisuutemme kautta. Tottakai voi. Tuokin
>kokemus teki vähän nöyremmäksi. Jumala tekee työtään pimeässäkin. Ei
>kaikki hyvä ole tietoisuutemme hallinnassa.
>Vaikka en pidäkään itseäni taiteilijana, olen prosessoinut paljon värien
>kanssa ja taideterapiassa kokenut hyvin tärkeitä läpimurtoja omien
>tukahdutettujen tunteideni suhteen.
Minua kiehtoisi ajatus taideterapiasta, vaikka olen erittäin huono
maalaamaan . Jos minun pitäisi ilmaista tarpeeni piirtämällä, en
luultavasti saisi kaupasta paljon muuta kuin omenoita, sianlihaa ja
kananmunia. Värit kuitenkin kiehtovat minua, ja toisinaan kaivan vesivärit
kaapista ja sudin papereita täyteen "läiskiä". Tunnen, että se vaikuttaa
minuun positiivisesti, puhdistavasti. Tunnen taideterapiaa aika huonosti,
mutta järjestäen kaikki mitä siitä olen kuullut vaikuttaa olevan "tunnetta"
eikä "ajatusta". Saatan toki olla täysin väärän kuvan vallassa, oikaise
toki jos olen väärässä.
*****
Tässä uudelleeneditoidessani kirjettäni tuli mieleen onko sinulle (tai
kellään lukijalla) tiedossa taideterapiasta kirjoitettua materiaalia ?
Kirjoja tms. ?
*****
>Pelkosi noita tulkintoja vastaan on kuitenkin ainakin siinä mielessä
>perusteltua että sinänsä neutraalin tuntuisten tulkintojen tekeminen on
>mielestäni terapian potentiaalisesti rankimpia vallankäytön muotoja.
>
>Buber sanoi:
>"On olemassa kahdenlaisia terapeutteja: niitä, jotka enemmän tai
>vähemmän
>ennakolta tietävät, mitä tulkintoja tulevat tekemään ja niitä, jotka
>eivät
>todellakaan tiedä. Tuen niitä, jotka eivät todellakaan odota mitään
>ennalta
>kaavailtua...
>Kun luen tuntematonta runoilijaa, en voi käyttää mitään ennalta opittua
>metodia. Jos tulkitsee Elliotia Keatsin avulla osuu harhaan. Todellinen
>mestari vastaa ainutlaatuisuuteen."
>
>Sinun pelkäämäsi tulkinta on: "Tuo käytös on vain sitä että..."
>Toinen kaava on seuraava: "Se johtuu vain siitä että..."
>Mitä me näillä tulkinnoilla teemme? Aika vähän.
Hauskaa, luin tämän kunnolla vasta nyt, kirjoitin vastineeni siihen
tuntemattomuus- kohtaan myöhään lauantai- iltana ja kirjoitin jotain hyvin
samankaltaisesta määrittelemättömyyden periaatteesta, jota yritän
hiljalleen opiskella. Minusta toisen määritteleminen on aina vallankäyttöä,
tai pahimmillaan väkivaltaa. Myönnän, olen erittäin allerginen sille, että
joku puhuu puolestani siitä miltä _minusta_ tuntuu ja mitä _minä_
ajattelen, alan yleensä käyttäytyä hyvin huonosti kun sellaista tapahtuu.
>Tulkinnat ongelmistamme eivät kuitenkaan muuta ongelmiamme, vaikka monet
>sielun arkeologit sitkeästi niin uskovatkin. Monimutkaisten
>syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen ei välttämättä muuta yhtään mitään.
>Pahimmassa tapauksessa se vain vahvistaa muuttumattomuutta. Kun
>käytökselle, asenteelle ja tunteelle on saatu selitys, niille on myös
>saatu veruke.
Jos ongelman tiedostaminen todella poistaisi ongelman, olisi elämä
suhteellisen helppoa. Itse tiedän kymmeniä syitä niin menneisyydestä kuin
nykyisyydestäkin siihen, miksi olen niin allerginen sille, että joku puhuu
puolestani. Mutta se ei tee minusta yhtään paremmin reagoivaa ihmistä.
Nyttemmin alan oppia hieman fiksumpia keinoja suuttua, mutta edelleenkiin
kuohahdan hyvin helposti kun joku päättää ryhtyä tietämään ajatukseni
puolestani. Olen sentään oppinut sanomaan, että en hyväksy sitä, ja
melkoisen varhaisessa vaiheessa. Se ainakin on vähentänyt näiden
tilanteiden määrän elämässäni minimiin !
>Ryhmissämme on käynyt monia, jotka ovat terapiassa saaneet hyvinkin
>kattavan tulkinnan ongelmiensa syistä, mutta eivät mitään apua
>ongelmiensa muuttamiseen. Voisin myös kertoa lukuisia tarinoita ihmistä,
>jotka ovat
>ylittäneet läheisyyden ja avoimuuden pelkonsa löytämättä juuri
>minkäänlaisia tulkintoja niiden syistä. Fiksuimmatkaan tulkinnat eivät
>välttämättä tuota minkäänlaisia muutoksia varsinkaan jos muutosta ei
>voi harjoitella edes tulkinnan antajan kanssa.
Joitain asioita pitää saada selvitellä, toiset ongelmat taas on ratkaistava
heti, jotta elämä jatkuisi. Useimmiten ihmiset käyttävät ihan turhan paljon
aikaa murehtimiseen ja syyllisen etsimiseen. Tärkeintähän terapiassa on
kuitenkin se, että asiakkaan elämänlaatu paranee, eikä niinkään se, kuinka
paljon tuskaa tämä muutos tuottaa. Onnellisuuden "ansaitseminen" on aika
ominaista länsimaiselle kulttuurille, meillä ratkaisuihin keskittymistä
pidetään jostain syystä pinnallisena. Tämä on melkoisen hassua siksikin,
kun yhteiskunnassamme kuitenkin pidetään suuresti arvossa esim. työntekoa,
ahkeruutta, kunnollisuutta yms.
>Terapeutin totuudella on yleensä paljon korkeampi totuusarvo kuin
>asiakkaan
>totuudella. Hänellä on oikeus ja valta kertoa asiakkaalle, mitä tämän
>totuudet todella tarkoittavat. Tulkintojen tie terapiassa on monesti
>yksisuuntainen katu. Liian usein potilaan oletetaan tarkoittavan jotain
>muuta kuin mitä hän sanoo, tai ainakin paljon enemmän kuin mitä sanoo.
>Koko tieteenlaji perustuu tältä osin epäluottamukselle. Potilaan
>sielunmaisema tarvitsee ammatillisen Sherloc Holmesin, jonka tehtävä on
>ottaa selvää, mistä tässä pelissä oikein on kysymys.
Totta. Tämä varmaan on oman tietyn ennakkoluuloisuuteni pohja. Tiedän
olevani paras asiantuntija silloin, kun minusta on kyse, ja uskon olevani
melkoisen pitkälle tietoinen siitä, miten paljon minun sisälleni on
ahtautuneena tavaraa. Itseäni siteeratakseni:
Esittelen itseni mielelläni,
olen talo, joka on rakennettu käsin vanhalle kivijalalle,
ja jokainen huonekalu ja koriste-esine on joko tehty itse
tai hankittu elämän kirpputorilta.
Minun lattioillani on puupinnat,
lautojen välit roskia täynnä.
En ole turhantarkka siivoamaan,
valokuvani lojuvat laatikoissa, eivät albumeissa.
Olen rannalla ja minua ympäröi avaruus.
...
>Pelkkien tulkintojen tekemisestä ei ole juuri mitään hyötyä. Unien ja
>assosiaatioiden älyllinen tulkinta, sinänsä fiksunkin teorian kautta,
....
>Tätä valtaa eivät enää käytä vain terapeutit. Psykologisen
>yleissivistyksen lisääntyessä tulkintojen tekeminen missä tahansa
>ihmissuhteessa on yleistynyt.
>Myös moniin käsiin annettu tulkintavalta turmelee.
Tykkään erityisesti parjata näitä "elämäntapa"- kursseja, joilla opetetaan
kivoja TAPOJA ja TEKNIIKOITA elämän helpottamiseksi. Huh. Elämä tuntuu
monille olevan vain sarja kiitettävästi suoritettuja kursseja, LAPSUUS 1-2,
NUORUUS 1, SEKSIN AAKKOSET, OPISKELU 1, TYÖELÄMÄ 1-4, PARISUHTEEN ABC,
LASTENKASVATUS 1- 9, KUINKA HALLITA KUOLEMA... Kaikki otsikot olen muuten
poiminut keräilemistäni lehtileikkeleistä. Että silleen.
"Elämän sijasta ne puhuvat elämisen tekniikoista" M. Paavilainen.
...
>Silti me kaikki tulkitsemme toisiamme. Se on väistämätöntä koska emme
>ole tietäjiä. Perusongelma on se, että tulkintojen tekeminen on
>analyysissa
>ja monessa terapiassa nostettu objektiivisen tiedon asemaan.
>Yhdistettynä
>terapeutin saavuttamattomuuteen hänen ympärilleen rakentuu mystinen ja
>idealisoitu vallan keskus, jonka auktoriteettia on vaikea asettaa
>kyseenalaiseksi, koska hänen sisäisistä juonistaan ei tiedä mitään.
>Sellaista valtaa terapeutin on melkein mahdoton olla käyttämättä väärin.
>Sellaisen vallan edessä on ihan syytäkin olla huolissaan, niinkuin
>kerroit olevasi.
Onneksi minulla on kuitenkin mahdollisuus pohtia tämä asia ennalta
itselleni selväksi. Monestihan ihmiset sairastuvat "yllättäin", eivätkä ole
lainkaan miettineet, miten he siihen suhtautuisivat. Osittain tämä myös on
tapa selvitä terveämpänä itse: että antaa itselleen luvan myös sellaiseen
tulevaisuuteen, jossa henkinen tasapaino ei olisi enää omin, ystävien ja
perheen voimin saavutettavissa. Paradoksit toimivat minuun hyvin, jopa
silloin kun itse käytän niitä.
...
>Taidanpa jatkaa vastaustani eri mailissa. Nostatat niin mielenkiintoisia
>aiheita esille.
Minäkö ? Eiköhän tämä ole yhteinen kärrynpyörä, jota kumpikin vuorostaan
kieräyttää.
> Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
>Ystävyyden Majatalo vaan mahdollisuus olla tosi."
Ps. Ja vielä mieleeni tuli sellainen assosiaatio, että "Ystävyyden
Majatalo"- nimisessä paikassa pitää ehdottomasti olla pihalta kannettuja
kauniita luonnonkiviä pitkin poikin hyllyn-, ikkunan- ja takanreunoja.
Daniel Nylund
Pörrö Törrönen wrote:
>
> "Daniel Nylund" <dan...@icenet.fi> kirjoitti:
> >> Ei yhteisöä yksin rakenneta.
>
> Ah. Pidän tästä ajatuksestä yhä enemmän, mitä useamman päivän sitä olen
> ajatellut. Meillä on yleensä aika kliininen käsitys ammattiavusta, se on
> juuri sitä neutraalit lundiat ja hedelmäjuliste- seinällä- linjaa, 45
> minuuttia ja näkemiin. Se, että ihmisellä on mahdollisuus tuoda koko
> "laumansa" kanssaan käsittelemään jotain kriisiä, on kyllä mahtava
> mahdollisuus, kaikille. Kova työ se kuitenkin on niille, jota tällaisen
> mahdollisuuden järjestävän.
>
erilaista kuin "45 minuuttia ja näkemiin" ja töiden jälkeen kotiin
perheen luokse tai muihin harrastuksiin.
Yleensä ammatillisessa koulutuksessa korostetaan kodin ja työn
erillisyyttä. Jostain syystä myös aviopuolisoita varoitetaan tekemästä
työtä yhdessä. Me olemme Railin ja työtovereidemme kanssa yrittäneet
ihan päinvastaista. Teemme työmme parina ja kutsumme ihmiset kotiimme
(tämä on itse asiassa entinen lomakoti). Yhteisissä tiloissa he voivat
seurata, miten selviämme siitä, kun lapset tulevat pyytämään rahaa
menoihinsa tai kun he eivät ole siivonneet jälkiään keittiössä jne.
Lapseni (neljä edellisestä avioliitosta ja yksi nykyisestä) näkevät
kodissaan noin 800-1000 vierasta vuosittain. Tämä on monien ystäviemme
tukema iso koti, jossa pidämme 3-14 päivän pienryhmiä, itsetuntemus- ja
parisuhdekursseja ym. Toki meillä on täällä yksityinenkin tilamme, johon
ei voi koputtamatta saapastella ja johon ei yleensä kutsumatta tulla.
Silti pidämme etuoikeutena kutsua ihmisiä nimenomaan kodinhenkiseen
paikkaan eikä vain laitokseen tai vastaanottohuoneeseen.
Kotimme on myös avoinna ihmisille, jotka haluavat tulla
kriisitapaamisiin tai vetäytyä pidemmäksi aikaa normaalikuvioistaan
selvittääkseen elämäänsä. Jos he jäävät pidemmäksi aikaa, he
osallistuvat talon normaaliarkeen ja siihen liittyviin käytännön töihin.
Joillekin tämä on toiminut turvakotina, toisille muutaman kuukauden
uudellenorientoitumispaikkana. Jotkut opiskelijat ovat pitäneet täällä
vuoden taukoa umpikujaan ajautuneista opiskeluistaan selvitellen samalla
niitä suhteita, jotka ovat jääneet kiivaan opiskelutahdin jalkoihin ja
sitä minuutta, joka on toistaiseksi siirtynyt vain roolista toiseen.
Yksittäisiä tai toistuvia tapaamisia emme sovi kahta enempää samalle
päivälle ja silloinkin usean tunnin erotuksella. Emme halua rajoittaa
tapaamista 45 minuuttiin. Sen täytyy saada kestää luonnollisen kaarensa
loppuun asti. Lopetamme vasta, kun molemmilla osapuolilla on sellainen
tuntuma, että tämän kerran asiat ja tunteet on nyt purettu ja käsitelty.
Yleensä siihen menee 1½ - 3 tuntia.
Emme tietenkään jaksa koko ajan pyöriä ongelmien ja kriisien ympärillä.
Siksi vietämme juhlia, rentoja tapaamisia tai pidämme muuten vain
hauskaa täällä lomailevien kanssa. Jotenkin ilmapiiri vain on
muotoutunut sellaiseksi, että ihmisten on täällä vaikea vetää tuttuja
arkiroolejaan, joiden avulla vältetään todellisia kohtaamisia. Harvoin
kuulee kyllästyttävää paskanjauhamista.
Tietenkin jotkut ovat täältäkin lähteneet loukkaantuneena tuntien
tulleensa kaikkea muuta kuin kohdatuksi. Yritämme toimia omissa
rajoissamme. Eikä meistä ole kaikkien kohtaajiksi. Vaikka talon ovet
ovat aina auki, isäntäväen sydämet ovat joskus kiinni. Minun
messiaskompleksini ja hyvyyteen hirttäytymisen ajat alkavat olla ohi.
Osaamme sanoa ei silloin, kun emme jaksa, viitsi, uskalla tai osaa
jotain tehdä.
Olen liian monta kertaa suoraan ja epäsuoraan tullut luvanneeksi
sellaista, mitä en ole voinut täyttää. Enää en esim. lupaa, että joku
voi soittaa tai tulla milloin vain varaamatta etukäteen itselleni
oikeuden kieltäytyä tapaamisesta tai puhelusta mistä tahansa syystä.
Tiedän, että Ystävyyden Majatalo jo nimenäkin kuulostaa lupaukselta. Se
on sitä – omissa rajoissamme. Emme pysty sulkemaan lähiystävyyteemme
ketä tahansa. Olennaista on kuitenkin se, että emme sulje ketään pois
vetoamalla johonkin keinotekoiseen ammattirooliin vaan puhumalla
rehellisesti ihmisinä, joilla on oikeus itse päättää yksityisyytemme
rajoista itse valitsemillamme perusteilla.
> >Nyt onkin alettu perustaa omaisten ryhmiä, joissa omaiset
> >saavat infoa sairaasta ja jakaa kokemuksiaan siitä miten sen kanssa tullaan
> >toimeen…
>
> Tämä on erittäin hieno asia. Suomalaiset ovat erittäin vilpittömiä ja
> halukkaita auttamaan läheisiään, mutta valitettavan arkoja silloin, kun
> eivät oikein tiedä mitä tehdä. Lehtisiä ja kirjoja lukemalla saa yleensä
> yleistiedot sairaudesta kuin sairaudesta, mutta oman itsetunnon kannalta
> koulutus on aina hyödyllistä. Ja yleensähän (ainakin ymmärtääkseni) yhden
> ihmisen sairaus koskettaa isompaa joukkoa. Aika harva sairas ihminen on
> aivan yksin maailmassa, useimmilla on edes joitain läheisiä, jotka myös
> kärsivät tilanteesta.
>
Jokainen ihminen tai ihmisryhmä voi olla ystävyyden majatalo. Jokainen
aito kohtaaminen käärii muutamalla kierroksella auki tosi minuuden
ympärille kiedottuja hautaliinoja.
> ....
> Ihanaa. Kuullostaa erittäin tutulta. Omassa elämässäni olen huomannut, että
> useimmiten ongelmat, joita toisten ihmisten kanssa kohtaa, sisältävät
> jollain tavalla myös toisen määrittelemisen. Olen opettelemassa ulos
> lauseista, jotka alkavat "Sinä olet..." ja koetan niiden tilalle opetella
> lauseita "Minusta tuntuu..." Vaikeinta se on kuitenkin niiden ihmisten
> kanssa, jotka on tuntenut pitkään, on hankalaa päästää irti määritelmistään
> ja kuvastaan. Määritteleminen lisää jossain määrin perusturvallisuutta,
> mutta oikeasti olen itse ollut huomaavinani, että mitä "tuntemattomampana"
> toisia pidän, sen enemmän sallin heidän olla oma itsensä. Vaikka tähän
> tulee vielä menemään aikaa, olen päättänyt vakaasti, että minusta tulee
> sellainen ihminen, joka antaa toisten olla oma itsensä seurassaan. Se on:
> en päätä etukäteen mitä he ajattelevat, en odota heiltä mitään tiettyä
> käytöstä, en tahdo muuttaa heitä. Ehkä jonain päivänä...
>
Ehkä, joskus… Sitkeässä tuo taipumus minä-se suhteeseen tuntuu olevan.
Jokaisesta kohdatusta ihmisestä tulee vähintään jälkeenpäin se tyyppi.
Minua alkoi kerran huvittamaan kun eräs vaimo sanoi miehestään:
"Mua alkaa jo kyllästyttää ton miehen naamataulu."
Mietin tuota sanaa ja kysyin kuka sen taulun on tehnyt.
Me emme tee kuvia toisitamme, jotta näkisimme paremmin. Me teemme niitä
jotta emme näkisi mitään uutta ja yllättävää. Onko sitten kumma jos
naamataulut alkaa kyllästyttää.
> ...
> Tietyllä tavalla omien tarpeiden "kieltäminen" on usein juuri sitä kaikkein
> kuluttavinta toimintaa. Pahinta tietenkin on se, että monet näyttävät
> mieltävän tämän omien tarpeidensa kieltämisen myös omien tunteidensa
> kieltämisenä. Tai pahimmillaan teeskentelynä, jossa syvästi masentuneena
> leikitään teko-onnellista tekopirteässä ilmiasussa. (Puistattaa)
>
Minulla ei ole ollut niin suurta kiusausta leikkiä onnellista. Olen
enemmän taipuvainen näyttelemään onnetonta (tragiikassa on jotain
upeeta, eiks vaan). Hyvyyden näytteleminen on minulle paljon tutunpaa.
Se on näkynyt esimerkiksi suhteessani lapsiin. Kaikki yritykseni olla
hyvä isä ovat vain nousseet esteiksi minun ja lasteni kohtaamiselle.
Eivät he halua vain hyvää isää. He haluavat todellisen minän, johon
voisivat olla yhteydessä. Syvimmät kohtaamisen hetket lasteni kanssa
ovatkin toteutuneet silloin, kun hyvän isyyteni konseptit ovat menneet
sekaisin ja välillemme on avautunut kohtaamisen mahdollisuus.
Samaa olen kokenut auttajana. Mitä epätoivoisemmin yritän pitää kiinni
kärsivällisyydestä, jota ei enää ole, ymmärtämyksestä, joka on aikoja
sitten loppunut, lempeydestä, jonka alla kiehuu raivo jne, sitä enemmän
asiakas keskittyy provosoimaan minua saadakseen vihdoinkin kunnon
yhteyden kaikkien hyvyysroolien läpi.
Auttajanakin keinotekoisen hyvyyden kiusaus on aina läsnä.
Muistan erään nuoren miehen, jota olin tapaillut jo jonkin aikaa, ennen
kuin hän päätti osallistua useamman päivän ryhmään. Pitkin matkaa hän
myöhästeli, järjesti pieniä kohtauksia ja käyttäytyi häiritsevästi. Minä
en sanonut mitään, vaikka se minua ärsytti. Yritin olla "hyvä
terapeutti." Iltaisin hän alkoi sekoilla alkoholin kanssa ja käyttäytyä
uhkaavasti. Minä purin hampaitani mutta en tunteitani. Vasta kun hän
kesken illanvieton lähti seurasta pois, mutisten jotain jonkun
tappamisesta, nousin hänen eteensä, katsoin ylöspäin (hän oli paljon
isompi kuin minä) häntä silmiin, nostin nyrkkini pystyyn ja sanoin:
"Nyt minun mittani on täysi. Mä oon tosi raivoissani sun käytöksestäsi.
Jos et nyt lopeta uhoamistasi etkä pysähdy siihen, lupaan iskeä sinua
yhden kerran niin lujaa kuin jaksan. Tiedän, että pystyt heti sen
jälkeen lyömään minut lakoon, mutta silti..."
Tuijotimme toisiamme silmiin ikuisesti. Siinä hetkessä oli
transferenssia ja vastatransferenssia vaikka muille jaettavaksi. Niiden
keskeltä löytyi kuitenkin yhteys, jonka pohjalta päästiin varsinaiseen
asiaan. Sekoilu loppui siihen ja todellisten asioiden käsittely alkoi
samasta kohtaa. Hänellä oli isä, jonka huomiota ei saanut edes
häiriköimällä ja äiti, joka aina siivosi jäljet jne.
Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun uhkasin asiakastani
väkivallalla. Tein terapeuttisen kardinaalirikoksen, joka avasi aivan
uusia totuuskanavia välillemme.
Tämä ja muutamat muut pillastumiseni ovat opettaneet minulle, että niin
kutsuttu vastatransferenssi (josta haluaisin kyllä puhua enemmänkin.
Mitä terapeutit siihen sanovat?) on paras paljastaa, ennen kuin se
johtaa molemmille sietämättömään tilanteeseen.
Muutaman kerran olen pysynyt hyvän terapeutin roolissa niin pitkään,
etten saa enää sydäntäni auki toiselle ollenkaan ja toinenkin on jo
tiensä loppuun käynyt. Hän on menettänyt toivonsa todellisesta
yhteydestä ja etsiytynyt muualle hakemaan yhteyttä.
Ajattelen muutamia ihmistä, jotka ovat lähteneet ryhmästä selvästi
pettyneenä ja kaikesta yhteydestä sulkeutuneena. Olen jälkeenpäin
analysoinut näitä tapahtumia lukemattomia tunteja. Ne ovat jääneet
vaivaamaan mieltäni. Löydän yhden yhteisen piirteen. Jossain vaiheessa,
kun tilanne on käynyt tarpeeksi hankalaksi, olen vetäytynyt hyvin
analyyttiseen ja rauhalliseen rooliin. Olen niin paljon pelännyt, että
minä annan viimeisen niitin tälle suhteelle, että vetäydyn mielummin
kauempaa katsomaan, kuinka hän pilaa koko homman. Ryhmäläisetkin
asettuvat aika helposti ohjaajan puolelle. Ehkä olen jopa houkutellut
heitä siihen. Kuka pilaa mitä? Jossain vaiheessa minä olen se, joka
vetää ohjaajan neutraalin roolin suojakseni, lakkaan ilmaisemasta
hänelle sydäntäni ja jätän hänet yksin. Tämä asiallinen ja ulkoisesti
lempeän näköinen yksinjättö voi pahimmillaan olla rauhalliseen vallan
käyttöön piloutuvaa agressioita. Se on vihaisuutta, joka näin ilmaistuna
saa vain alentavia ja maahanpolkevia muotoja. Anteeksi.
Jälkeenpäin voin sanoa, että hän provosoi kaikki vastaansa, hän vain
toisti vanhaa kaavaansa, hän vain kerjäsi verta nenästään, hänen on
opittava ottamaan vastuu omasta sulkeutumisestaan jne. Niin on, mutta
kuka ottaa vastuun minun sulkeutumisestani? Ehkä hän myös halusi
provosida edes yhden ihmisen pysymään hänen kanssaan yhteydessä vanhan
pirullisen kaavan keskellä?
Joo, tunteiden torjunta tuottaa hankaluuksia, myös silloin kun auttaja
suostuu siihen.
> Tottakai terapeutin tulee saada työstään henkistä ravintoa ! Kuten mikä
> tahansa työ, on senkin voitava palkita tekijänsä. Asikkaiden henkisestä
> kasvusta pitäisi saada nauttia ilman syyllisyyttä, samoin kuin vanhemmat
> nauttivat lapsistaan, tai kuten ystävän menestyksestä voidaan riemuita.
> Asiakkaalla on silti oltava oikeus olla se ihminen, joka "tarvitsee
> enemmän", mutta myös se mahdollisuus, että hänkin voi antaa. Monille
> terapiassa käyville tekisi hyvää joskus joutua neuvojan osaan, ainakin
> itseluottamuksen kannalta.
Aivan. Se voisi tehdä hyvää myös terapeutille
Vanha käsitys siitä, että terapia on aina terveen ja sairaan välinen
suhde, ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Autettavamme voivat olla
meitä paljon selvänäköisempiä, vahvempia ja kypsempiä monella alueella.
"Sairaimmatkin" autettavamme voivat nähdä meistä asioita, joille olemme
itse täysin sokeita.
Jos he auttavat meitä tunnistamaan itsessämme tunteita, joita emme ole
aikaisemmin huomanneet, on vain nöyrästi kiitettävä avusta. Jos torjumme
sen emmekä vahvista heidän huomioitaan todeksi, heikennämme heidän
luottamustaan itseensä – ja meihin.
Sitäpaitsi hekin yleensä välittävät meidän hyvinvoinnistamme ja
kasvustamme. Miksi heidän vilpitön halunsa auttaa meitä pitäisi aina
tulkita transferenssiksi tai omien ongelmien pakenemiseksi? Eikö
sellaisiin tulkintoihin turvautuminen kerro meidän yrityksestämme
väistää omia ongelmiamme?
Ei avusta kieltäytyminen ole asiakkaan hyväksikäyttöä. Terapeutti vain
suostuu niihin hyväntahtoisiin ja auttaviin kommentteihin, mitä saa ja
ottaa ne kiitoksella vastaan, mikäli kokee ne hyödyllisiksi. Eikö se
samalla ole toisen todeksi vahvistamista ("Confirmation" Buberin termi,
palaan asiaan myöhemmin), että tunnustamme itsekin rakentuvamme
suhteestamme häneen? Vai yritämmekö pönkittää yksipuolista parantajan
rooliamme kieltäytymällä kaikesta siitä hyvästä, mitä hän voi meille
olla ja antaa?
Autettava on paras mahdollinen palautteen antaja, kun itse yrität
arvioida oman työsi palvelevuutta. Miksi auttaja tai terapeutti ei voisi
silloin tällöin kysyä häneltä:
"Miten sinä koet suhteemme? Mitä minun asenteessani, käytöksessäni jne.
on sellaista, joka sinua auttaa, minkä koet hyödyttömänä tai suorastaan
haitallisena?"
Se on molempien edun mukaista. Kukaan ei voi paremmin kouluttaa auttajaa
kuin autettava itse.
Kaikkein uusin psykoanalyyttinen käytäntö ottaa edelleen transferenssin
vakavasti ja myöntää sen tapahtuvan melkein aina ja joka suhteessa.
Silti sitä ei voi erottaa siitä suhteesta, jossa se tapahtuu, eikä sitä
"selvitetä" selkeyttämättä myös asiakkaan ja terapeutin keskinäistä
suhdetta.
Jotta terapeutti tuntisi itsensä tarpeeksi vapaaksi olemaan rehellinen
alkavassa suhteessa, hänen on heti kättelyssä luovuttava
autoritaarisesta ylemmyydestään ja varattava itselleen oikeus reagoida
asiakkaaseen niinkuin tekee.
Jos suhde alkaa terapeutin anonyymilla auktoriteettiasemalla, hänellä on
kiusaus vain johdonmukaisuuden vuoksi pitää siitä kiinni liian pitkään.
On noloa terapian myöhemmässä vaiheessa menettää siistit yksi-ilmeiset
kasvonsa.
Hän voi heti alkuun antaa asiakkaalle oikeuden kysyä itseltään, mitä
haluaa, ja luvata, että vastaa niin rehellisesti kuin pystyy.
Sillä tavalla hän voi paremmin varjeltua käyttämästä asiakastaan omien
suuruuskuvitelmiensa pönkittäjänä. Jos asiakas tarvitsee ohjausta
terapeutiltaan, niin myös terapeutti tarvitsee opastusta asiakkaaltaan.
Asiakas, jolle on suotu oikeus korjata ja neuvoa terapeuttiaan, ei
suinkaan menetä luottamustaan tähän. Perusluottamus tulee kontaktin
tunnusta, eikä rakennu ammatillisen illuusion varaan.
> Itselläni on ollut myös samankaltaisia kokemuksia erilaisten ryhmien
> jäsenenä. Melkein kaikessa vapaa-ehtoistyössä mihin olen osallistunut
> koulutus ja työnohjaus on tapahtunut nimenomaa ryhmäprosessissa. Vaikkakin
> se on raskasta ja tunteisiin käyvää, se useimmiten myös palvelee
> nimenomaisesti elämän moninaisuuden arvostamista. Eniten pidän itse
> tilanteiden demostraatioista, kunhan vetäjä vain pystyy auttamaan koko
> ryhmää purkamaan niissä leimahtavien tunteiden analysoinnissa.
> Ryhmäprosesseissa yhden ihmisen avoimmuus auttaa aina muita avautumaan, ja
> antaa tätä kautta paljon enemmän tilaa myös pienuuden kokemiselle.
>
Yleensä mikä tahansa ryhmäterapia antaa paljon rikkaampia kohtaamisen ja
harjoittelemisen mahdollisuuksia kuin mikä tahansa yksilöterapia.
Tyhminkään ryhmäohjaaja ei pysty ehkäisemään sitä, mitä ihmiset hänestä
huolimatta voivat oppia toistensa kohtaamisen kautta.
Ilokseni olen huomannut että KELAkin kustantaa ryhmäterapiaa. Paitsi
sopeutumisvalmennuskursseja on mahdollisuus myös valita pitkä
ryhmäpsykoterapia. Sain kirjeen eräältä opiskelijalta joka sanoi:
"Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut kokeneen ja
ammattitaitoisen, (tosin joskus tosi ärsyttävän, teennäisen ja liian
analysoivan) terapeutin. Olen myös tyytyväinen, että terapiavaihtoehtoja
punnitessani minulla oli tarpeeksi rohkeutta valita työskentelyareenaksi
ryhmäterapia.
Joskus (itse asiassa aika usein) psykoterapiaryhmässä on tosi vaikeeta
kuunnella toisten paskoja, kun oma sisin huutaa tuskaa ja ammottaa
tyhjillään rakkauden nälästä. Mutta se on opettanut kärsivällisyyttä,
nöyryyttä ja omat ongelmat ovat tipahtaneet jalustalta. En enää pidä
kiinni niistä kuin rakkaasta lapsesta, josta en luopuisi... Toiset
ryhmäläiset ovat monesti auttaneet antamaan kokemuksille sanoja joita
itselläni ei vielä ole ollut."
Onko tässä jotain mainitsemastasi pienuuden kokemisesta?
> Ketä palvelee sellainen terapeutti, joka on epärehellinen omien motiiviensa
> suhteen ? Mitä sellainen ihminen tietää ihmisen psykologiasta, joka ei voi
> myöntää omaa tervettä itsekkyyttään?…
>
Ei se aina niin tervettä ole. Tai pikemminkin sen myöntämättömyys ei ole
tervettä.
Kerroin aikaisemmin hyvänä olemisen tarpeestani. Se tuotti minulle
rankasti ongelmia ennen kuin myönsin sen.
Muistan erään vaikutusvaltaisen herran, joka tuli hakemaan minulta apua.
Hän kertoi hakeneensa apua siltä ja siltä tunnetulta terapeutilta
(mainitsi useita tuttuja nimiä) ilman mitään tulosta. Sitten hän oli
kuullut jonkun suosittelevan minua. Olin kuulemma erittäin hyvä.
Jossain haistoin kyllä palaneen käryä, mutta en kiinnittänyt siihen
huomioita. Ajatus siitä, että voisin osoittautua näitä tunnettuja
terapeutteja paremmaksi, vetosi liian syvästi haluuni kilpailla
paremmuudesta muiden kanssa. En siis kysynyt häneltä, mihin hän oli
etsinyt apua ja miksi hänen saamastaan avusta ei ollut hyötyä.
Haastamalla hänet tarkempaan vastuuseen itsestään olisin ottanut sen
riskin, että minäkin olisin osoittautunut yhtä hankalaksi kuin muut.
Lankesin imarteluun.
Myöhemmin kävi ilmeiseksi, että hän yritti käyttää minua oman vastuunsa
pakenemiseen. Tämä on tietenkin vain minun hävytön jälkitulkintani. Joka
tapauksessa minusta ei ollut hänelle paljonkaan apua, koska minä
puolestani yritin käyttää häntä oman maineeni rakentamiseen. Olin itse
osallistunut peliin liian pitkään voidakseni purkaa sen kivuttomasti.
Lopulta puhuin siitä avoimesti. Suhteemme päättyi ennustettavasti.
Pääsin kyllä kärkipaikalle – hänen turhien terapeuttien listallaan. Olin
yksi niistä sokeista ihmisistä, joka ei suostunut ymmärtämään, että hän
oli pelkästään viaton uhri. Tyypillinen epäkohtaaminen – molemmin
puolin.
Sellaiset termit kuin "torjunta" ja "vastustus" on säästetty asiakkaan
harteille pantavaksi. Kuinkahan paljon siitä kuuluu meille, kun emme
suostu olemaan avoimia millekään muulle kuin niille diagnostisille
kaavoille, joita olemme kirjoista oppineet? Minä lankesin lankaan, koska
en suostunut ajoissa näkemään oman hyväksytyksi tulemisen tarpeeni
vaikutusta siihen, mitä kuulin (tai olin kuulematta) ja miten
käyttäydyin. Turhamaisuuttani lankesin pelastavan gurun rooliin. Otin
kannettavakseni vastuuta, joka olisi kuullut hänelle. Sen kautta tein
hänelle vain karhunpalveluksen. Terapeutit, joiden kanssa olin
kilpaillut, olivat ehkä huomanneet samat asiat paljon nopeammin kuin
minä. Aika nolo opetus.
Toisen kohtaajana minun on kyettävä kestämään paradokseja: vahinko
osoittautuukin hyödylliseksi. Mitä tietoisemmaksi yritän tulla jostakin
pelista, sitä sokeammaksi saatan tulla sille. Mitä päättäväisemmin
yritän kieltää valtani auttajana (tai terapeuttina), sitä väkevämmäksi
se voi tulla. Mitä enemmän yritän auttaa, sitä hyödyttömämpi olen. Mitä
tehokkaammin kiellän omat tarpeeni suhteessa autettavaan, sitä varmemmin
ne tihkuvat näkyviin jne.
> >…Emmekö me muka tarvitse tätä vahvistusta? Luoja varjelkoon meitä
> >kerjäämästä sitä, mutta älköön pirukaan estäkö meitä myöntämästä sitä
> >myös autettavillemme.
>
> Tämä on erittäin tärkeää. Itse ajattelen, että haluan olla tärkeä myös
> niille ystävilleni, joiden olkaan eniten nojaan hädän tullen. Minulle on
> tärkeä tietää, että ystävälleni merkitsee jotain positiivista se, että
> vuodatan muutaman tunnin ajan pahaa oloani hänelle. Useimmat ihmiset
> haluavat antaa, huolimatta siitä, kuinka paljon he itse apua tarvitsevat.
> Kaikkein rikkinäisimmätkin ihmiset, joihin olen törmännyt, ovat tavalla tai
> toisella hankkiutuneet auttajan rooliin. Täysin rappeutuneet puliukotkin
> syöttävät lintuja pummaamillaan kolikoilla ostamillaan leivänkannikoilla !
>
Totta. Juuri siksi yritän vähentää ammattiautajuuden yllä leijuvaa
glooriaa.
Olen jo vuosia vierastanut sanoja sielunhoito tai terapia. En pidä
näihin sanoihin liittyvästä rasitteesta. Kun ihminen hakee toiselta
ihmiseltä apua elämän ongelmiin tai pyytää toista hetken osallistumaan
kipuiluunsa, hän ei tarvitse taakakseen nimityksiä, jotka jättävät
hänelle altavastaajan osan ja antavat hänelle heti kättelyssä heikomman
roolin. Jos auttamistilanteessa tapahtuu jotain muuttavaa kohtaamista,
niin muutos koskee joka tapauksessa molempia osapuolia. Erikoissanojen
käyttö tuo liian ammatillisen leiman siihen, mikä on mahdollista missä
puitteissa ja keiden välillä tahansa. Erikoisnimikkeet, tittelit ja
keinotekoiset roolit vain eristävät parantavan kohtaamisen ihmeen siitä
arjesta, jossa sitä eniten tarvittaisiin. Ne luovat tapaamisen ylle
ammatillisuuden harhan, myyttisen illuusion, joka on omiaan ehkäisemään
kohtaamisen mahdollisuuksia molemmin puolin.
Parantava vuorovaikutus on mahdollista, milloin tahansa kaksi ihmistä
pysähtyvät ottamaan toisen ja itsensä todesta ja ovat edes hetken aikaa
rehellisiä. Ystävät, puoliso ja muut läheiset voivat monesti olla aivan
yhtä suureksi avuksi kuin ammatillinen terapeutti.
Lähimmäisen kohtaaminen ei ole mikään poikkeuksellinen kutsumus vaan
jokaisen ihmisen haaste. Mitä ihmeellisemmän ja näennäistieteellisemmän
aseman psykoterapia saa, sitä pienemmäksi käy kenen tahansa vanhemman,
puolison tai lapsen usko siihen, että rehellinen ja rakkaudellinen
kohtaaminen riittäisi lukkoon menneiden ihmissuhteiden avaamiseen.
"Enhän minä tällaisista mitään ymmärrä. Lähetetään spesialistille".
Spesialisti ei välttämättä ymmärrä senkään vertaa, mutta hänellä ei vain
ole varaa myöntää sitä, koska ansaitsee toimeentulonsa sillä, että me
heitämme totuudentajumme heidän kannettavakseen.
Muuttava kohtaaminen voi toteutua ystävyyssuhteessa, avioliitossa,
työpaikalla, lomalla, missä tahansa. Tittelit ja taksat kuuluvat
valtasysteemiin, jolla on melkein väistämättömän turmeleva vaikutus
aitoon kohtaamiseen. Mielisairaalassakin ihmiset saattavat saada
parhaimman avun ja tuen niiltä ihmisiltä, joiden tittelit eivät ruoki
heidän valta-asemaansa – toisten potilaiden, kerrossiivoojien ja
apuhoitajien kautta.
Buber muisti aina alleviivata, että kohtaaminen ja rehellisessä
vuorovaikutuksessa eläminen ei ole varattu ihmiskunnan fiksuimmalle,
oppineimmalle tai rikkaimmalle huipulle. Tässä asiassa ei ole
lahjakkaita ja lahjattomia, taitavia ja taitamattomia, oppineita ja
oppimattomia.
On vain niitä, jotka antavat itsensä ja niitä, jotka pidättävät itsensä.
Tähän sopii minua liikuttanut sitaatti erään itsemurhan tehneen nuoren
opiskelijan päiväkirjasta:
"Istuin laiturilla ja syötin pari mansikkaa sorsille. Näin sellaisen
ihmeen, että sorsa otti mansikan ja antoi sen sitten toiselle, koska oli
jo itse saanut yhden ja toisenkin teki mieli."
> Yleistäminen, noin ylipäätään, on epäreilua, mutta ilman sitä meillä ei
> olisi sanallista ilmaisua ollenkaan :-)
> Työtapa on varmasti yksi uuvuttavimmista, mutta varmasti monet muutkin
> asiat uuvuttavat ja puuduttavat. Terapeuteillakin on elämä, ja tunnetusti
> elämä ei ole helppoa. Parisuhteet rakoilevat, lapset oikuttelevat,
> vanhemmat sairastelevat, ystävät muuttavat... Elämän virralla on
> hirvittävän kova vauhti, ja ainakin itse olen huomannut, että ongelmistani
> kärsii ensimmäiseksi työ. Meillä tehdään kuitenkin työtä huolimatta siitä,
> ovatko perheasiat kunnossa. Eräs tuttavani asui Portugalissa (vai oliko se
> sittenkin hänen Espanjan vuotensa ?) pidemmän ajanjakson, ja kertoo usein,
> kuinka hänen työtoverinsa saattoivat olla viikonkin pois kun lankomies oli
> taas ratkennut ryyppäämään. Ongelmat hoidettiin oikein suvun kanssa,
> ajalla, eikä kulttuuriin kuulema kuulunut ajatellakaan työn tekemistä
> silloin, kun elämä oli oikein risaisena. Samankaltaista joustavuutta
> kaipaisi joskus tännekin, varsinkin silloin kun omalle kohdalle sattuu
> esimerkiksi erityisen surkea kaupan kassa, joka on millin päässä
> kyynelistä.
>
Totta puhut. Jokaisen sielun sairaus on hänen suhteittensa sairautta.
Niiden paraneminen lähtee liikkeelle terveessä suhteessa. Siksi auttajan
on tietenkin ensisijaisesti huolehdittava omista arkisuhteistaan.
Esimerkkisi ovat liikuttavia - ja suomessa aika mahdottomia.
Jos auttaja ei ota omia suhteitaan tapeeksi vakavasti, hän ei näe
asiakkansakaan olennaista nälkää. Hän voi kyllä oppia neutraalin,
persoonattoman ja toiselle antautumattoman, teknisesti oikeaoppisen
tavan käsitellä ja tohtoroida lähimmäisen kärsimystä, mutta sitä sielun
janoa, johon ihmiset kuolevat, ja sitä hengen nälkää, johon asiakkaat
nääntyvät, hän ei voi tyydyttää muuten kuin kohtaamalla toisen omana
itsenään. Miten hän voisi tehdä niin, jos hän ei harjoittele sitä
arkielämässään?
Yleinen kohtaamattomuus ja välinpitämättömyys suhdeverkostoamme kohtaan
on normaaliarkea. Se on osa suomalaisen kulttuurin henkistä rappiota.
Onko psykologia tieteenä ja terapia hoitona edistämässä
kohtaamattomuuden kulttuuria vai haastamassa sitä?
Teoria yksilöllisestä ihmisatomista, joka elää ja toimii vain sisäisten
viettiensä ohjaamana, on nuoruudestaan huolimatta auttamattoman
vanhentunut tieteellinen kupla, joka ei kestänyt todellisuuden painetta.
Niinkuin Buber sanoi: Minä tulen olevaksi suhteessa muihin ja minä olen
kaikkien suhteitteni summa. Ei ole olemassa mitään muuta minää kuin se,
joka syntyy suhteessa sinään. Jokainen sinästä eristäytyminen tai
eristetyksi joutuminen miinustaa minuutta. Minä olen vain, jos sinä olet
minulle ja minä sinulle. Jos tämä väittämä on totta, sillä on huikeat
seuraukset modernissa sosiologiassa, psykologiassa, filosofiassa – ja
tavassamme elää.
Tehtäväksemme jää poikkeuksellisen muuttaminen arjeksi, normaalin
epäkohtaamisen muuttaminen jokapäiväiseksi kohtaamiseksi, ammatillisen
eristäytyneisyyden muuttaminen tosisuhteessa olemiseksi, jokaisen sen
muuttaminen sinäksi, esimerkiksi pysähtymällä kaupan kassaneidin ääreen
hetkeksi välittämään jotain joka mahdollisesti menee perille. Vasta
tämän kautta minä tulen minäksi.
Moderni hiukkasfysiikkakin opettaa, että perimmäisellä tasolla kaikki on
suhteessa kaikkeen eikä perimmäinen totuus ole tarkkailtavissa tai
analysoitavissa ilman, että tarkkailijan suhde vaikuttaa tarkkailtavaan.
On todella sääli, jos psykiatrit, analyytikot ja terapeutit ovat
viimeisinä tunnustamassa tätä elämän tosiasiaa omassa praktiikassaan.
> Amen.
> Huomaatko itse, kuinka suurta oodia elämälle kirjoitat ? Hymyilen tässä,
> hiljaisuudessa, ja huomaan kellon tikittävän yhä edelleenkin. Ja yhä
> enemmän, lukiessani näitä sanoja, toivon sinun harkitsevan kustantajan
> hankkimista.
>
Kiitos rohkaisusta. En minä hanki kustantajaa. Olen siihen liian ujo
(tai ylpeä). Odotan että hän tulee oveni eteen rukoilemaan minua
tallinnsa.
P.S. Kyselit jossain aikaisemmassa mailissa mitä perusteluja
terapeuteilla on kieltää terapiasta puhumisen muille. Tässä yksi
esimerkki eräältä opiskelijalta:
"Muistan oman terapeuttini sanoneen terapian alussa kaikille
ryhmäläisille, että istunnon ulkopuolella ei ole luvallista tavata
ryhmäläisiä. Taustalla hänellä oli pelko, että silloin ryhmästä tulee
tarpeeton. Kritisoin tätä jo silloin ja ihmettelin, että eikö silloin
juuri paranemista ole tapahtunut, kun ryhmästä tulee tarpeeton? Kapinoin
tätä vastaan ihan käytännössäkin eli tapailin erästä ryhmäläistä
istuntojen ulkopuolella. Purimme terapiaan liittyviä tuntoja ja koin sen
hyödylliseksi. Nyt hän on ystäväni."
--
Daniel Nylund
> Pörrö:
> Freudhan uskoi, että eteisestä voi tarkkailla koko taloa. Ja kuitenkin
> kaikki tietävät, että keittiön komeron oven avaaminen vaatii keittiössä
> seisomista...
> Nostan hattua sille, miten paljon Freud on saanut aikaan länsimaisen
> psykologian historiassa.
Nojoo. Minkä tahansa psykoterapeuttisen hoidon yksi hyödyllisyyden
mittari on, missä määrin se on itse ristiriidassa valtakulttuurin
arvojen ja käytännön kanssa. Tämän kriteerin valossa voin arvostaa myös
Freudin pioneerityötä. Se oli räikeässä ristiriidassa Euroopassa
vallitsevan puritaanisen ja tekopyhän kulttuurin kanssa. Samasta syystä
voin arvostaa Carl Rogersin vähän överiksi mennyttä ei-ohjaavaa ja
asiakaskeskeistä terapiaa. Se oli juuri sopivassa kapinasuhteessa
kukoistuskauttaan elävän autoritaarisen psykoterapian kanssa. Kumpikaan
malli ei enää päde eikä ole yhtä perustellusti sovellettavissa juuri
siihen historian vaiheeseen, jossa itse elämme.
Buber kritisoi jo 20-luvulla vastasyntyneen terapeuttisen maailman
kohtaamattomuutta ja haastoi ammattilaisia aidompaan suhteeseen
potilaittensa kanssa. Freudilainen päävirtaus ei koskaan ottanut sitä
tosissaan. Monet muut ottivat. Buberin minä-sinä suhteen korostus on
vaikuttanut monen psykoterapian myöhempiin uranuurtajiin, radikaaleihin
ja alan "hihhuleihin". Vasta kolmannen ja neljännen sukupolven
freudilaiset alkavat kasvavan kritiikin edessä ottaa Buberin
perusajatukset aidosta kohtaamisesta tosissaan.
Minua hämmästyttää, kuinka erilaisista koulukunnista tullaan jossain
vaiheessa kuitenkin, kaikkien teorioiden ja menetelmien keskeltä, edes
aavustusyhteyteen sen tosiasian kanssa, että terapiasuhde itsessään on
parantumisen, eheytymisen ja kasvun keskeinen tekijä.
> Mutta samalla hänestä on tehty puolijumala, jota
> vastaan vuoroin kapinoidaan, vuoroin vuodatetaan ylistyslauluja. Freudin
> tapa "laistaa" oman persoonansa vaikutus asiakkaaseen vaikutti myˆs h‰nen
> teorioihinsa. Valitettavan usein kuulee puhuttavan vain asiakkaan
> transferenssista, aivankuin kaikki terapeuttiin kohdistuvat tunteet
> johtuisivat tosiaan asiakkaasta ja hänen menneisyydestään.
Osuit naulan kantaan, niinkuin sanotaan. Tästä aiheesta haluaisin
keskustella enemmänkin. Kuuntelepa erään opiskelijan kokemusta:
"Minun kolmen vuoden terapia meni siinä mielessä ihan pieleen, etten
missään vaiheessa pystynyt luomaan tunnesuhdetta terapeuttiini. Teorian
mukaan minun olisi pitänyt voida kuvitella terapeutti äidikseni, tuntea
häntä kohtaa vihaa ja ilmaista se, vapautua vihasta ja jatkaa elämääni
onnellisena loppuun asti. Terapeutti säilyi minulle kuitenkin loppuun
asti vain ulkopuolisena ihmisenä, jonka kanssa pystyin kyllä
juttelemaan, mutta en tuntemaan. Joskus tunsin kyllä häpeää siitä, etten
ollut hänelle hyvä potilas."
Buber sanoi:
"Tämä on potilaan virhe johon suhde terapeuttiin hänet houkuttelee. Hän
tuottaa sitä mitä kokee että häneltä odotetaan... Pyytäisin maailman
terapeutteja uudelleen arvioimaan koko transferenssisuhteen luonnetta."
Transferenssiteoria on koko analyyttisesti suuntautuneen (ja monen
muunkin) terapian kulmakivi.
Sillähän tarkoitetaan potilaan tietoista tai tiedostamatonta tunne-,
asenne tai ajatuksellista reaktiota terapeuttiinsa. Analyyttisessa
perinteessä kaikkia potilaan tunteita, asenteita ja mielikuvia kutsutaan
transferenssiksi eli tunteensiirroksi. Oletetaan, että ne aina johtuvat
vain hänen aikaisemmasta suhteestaan. Mikään ei yleensä ole terapeutin
itse herättämää tai olennaisesti hänestä johtuvaa.
Psykoanalyysissa tai ns. pitkässä paljastavassa terapiassa koko suhde
rakentuu sille oletukselle, että pitäytymällä mahdollisimman neutraalina
potilas viimeistään vuoden päästä luopuu ns. "positiivisesta
transferenssistaan". Sen jälkeen hän alkaa sijoittaa elämänsä tärkeimmät
hahmot terapeuttiin ja ajautuu sen kautta transefenssikriisiin tämän
kanssa. Analyyttinen terapeutti ei saa korjata itseensä sijoitettuja
rooleja, koska silloin hän vain ehkäisee potilaan taantumaa
alkuperäisiin suhteisiinsa, jotka nyt alkavat elää hänen ja terapeutin
välillä. (Korjatkaa minua ammattilaiset jos olen ihan pielessä.)
Transferenssiteoria ei elä vain analyyttisessa käytössä. Siitä on tullut
yleinen tulkintatapa, joka pahimmillaan merkitsee sitä, että toisen
tunteita, ajatuksia ja asenteita ei tarvitse ottaa vakavasti, koska "ne
johtuvat vain siitä että…"
Kaikkihan me silloin tällöin huomaamme reagoivamme johonkin ihmiseen
tavalla, joka ei jälkeenpäin arvioiden ole missään kohtuullisessa
suhteessa siihen, mitä tämä on ollut tai tehnyt. Hän on vain
muistuttanut jotain ihmistä, jonka kanssa meillä on vielä kana
kynimättä.
Terapeutin oletetaan olevan sen verran selkeä, ettei hän sorru
reagoimaan potilaaseensa historiallisten suhteittensa pohjalta. Hän
pitää tunteitaan pääasiassa "reaalitunteina" eli pelkästään asiakkaan
herättäminä.
Terapeutit puhuvat (pääasiassa keskenään) kuitenkin myös
vastatransferenssista eli siitä mahdollisuudesta, että heidän
tunnereaktionsa ja käytöksensä potilasta kohtaan voisivat johtua siitä,
että tämä puolestaan muistuttaa esim. heidän isäänsä tai
pyhäkoulunopettajaansa. Näistä tunteista ei kuitenkaan saa puhua mitään
asiakkaan kanssa.
Mistä me sitten tiedämme, milloin tunteemme ovat transferenttisia tai
vastatransferenttisia? Miten erotamme transferenssitunteen niin
sanotusta reaalitunteesta?
En usko että voimme koskaan panna niitä kokonaan eri pussiin, niinkuin
monet terapeutit näyttävät olettavan.
Analyyttisen terapeutin vastaus on, että vaikka emme voisikaan, niin hän
on joka tapauksessa se, joka tietää, mistä milloinkin on kysymys. Hän on
se, jolla ei ole mitään likaisia jauhoja pussissaan. Hänellä on kyky
objektiivisesti arvioida tunteiden sisältö ja potilaan
"realiteettitaju". Hänellä on myös velvollisuus erottaa jyvät
transferensseista. Potilaalla ei ole siihen kapasiteettia eikä
valtuuksia – eihän hän muussa tapauksessa olisi potilas.
Minusta transferenssiteoria tarjoaa analyytikolle tai terapeutille
teoreettisesti perustellun piilopaikan potilaaltaan. Hänet on opetettu
vastustamaan potilaan kontaktikutsua vaarallisena seireenien lauluna,
jonka seuraaminen johtaa koko terapeuttisen suhteen karille. Jonakin
päivänä asiakas tulisi kyllä ymmärtämään, että terapeutin vetäytyminen
oli vain heidän parhaakseen. Siihen asti terapeutin täytyy vain
stoalaisella sankaruudella kestää kaikki hyökkäykset hänen sydämensä
suljettuja portteja vastaan.
Terapeutin käyttämä puolustusmekanismi on älyllisesti perusteltu ja
alusta lähtien psykoanalyyttiseen systeemiin sisäänrakennettu.
Terapeutti on kuin puuhun kiivennyt kissa, joka ei uskalla tulla alas.
Potilas voi epätoivoisesti ravistella puuta, mutta terapeutti tarrautuu
vain lujemmin oksaansa. Tämä katti ei taida tulla maan pinnalle, ennen
kuin koko puu kaadetaan.
Transferenssiteoria voi olla hyvä selittävänä hypoteesina, mutta
terapiasuhteessa se tarjoaa vain suojapaikan terapeutille.
Suojapaikastaan käsin hän voi uskoa vanhaan freudilaiseen myyttiin,
jonka mukaan terapeutti tai analyytikko voi olla kokonaan vaikuttamatta
siihen, mitä asiakkaan sisällä tapahtuu.
Se on uskomattoman naiivi käsitys. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Terapeutin
mahdoton yritys pysyä neutraalina tarkkailijana vaikuttaa asiakkaan
elämään aivan yhtä väkevästi kuin tavoittamaton isä taikka äiti.
Kaikki tietävät, kuinka vahvasti perheen tai tietyn seuran mököttäjä voi
puhua. Hän puhuu omaa sanatonta kieltään, jonka kaikki hyvin selvästi
kuulevat, mutta josta kukaan ei saa selvää. Sanattoman monologin
arvailuun kuluu kuitenkin hirveän paljon energiaa. Sen lähellä voi olla
yhtä vaikeaa keskittyä mihinkään omaan juttuunsa kuin täysillä huutavan
saarnaajan seurassa.
Potilas, joka ei koskaan tiedä, mitä terapeutti ajattelee tai tuntee,
luonnollisesti virittyy pelkäämään hyväksymättömyyttä ja
välinpitämättömyyttä. Miksi? Koska normaalielämässä terapeutin antama
viesti merkitsee yleensä hylkäävää poissulkemista.
Vaikka analyytikko tai terapeutti pistäisi hupun päähänsä, hänen
asentonsa ja äänensävynsä paljastaisivat jotain hänen olemuksestaan, ja
virittäisivät sitä vastaavia tunteita.
Kontrolloimalla kieltään terapeutti ei pysty kontrolloimaan sitä
viestiä, minkä potilaalleen antaa. Yhden telkkarin sulkeminen ei sammuta
koko lähetinverkostoa. Jos on samassa paikassa toisen ihmisen kanssa, ei
ole mahdollista olla kommunikoimatta mitään.
Tällä kuvauksella en väitä, että jokainen terapeutti, joka kieltäytyy
ilmaisemasta itseään, olisi oikeasti välinpitämätön potilaastaan. Se ei
varmasti pidä paikkansa. Sen verran olen itsekin uskonut tähän teoriaan
ja sen pohjalta rakennettuun käytäntöön, että tiedän monesti olleeni
tahallaan vaiti kaikennäköisten transferenssitunteiden edessä tuntien
samalla valtavasti myötätuntoa toista kohtaan. En ole vain pitänyt
hyvänä ilmaista sitä. Toisinaan en ole vain löytänyt tapaa tavoittaa
toista, ja siksi jäänyt etäiseksi.
Transferenssitunteet ovat väistämättömiä ja niiden läpieläminen
terapiassa on monesti olennaisen tärkeää. Olen kuitenkin tullut siihen
uskoon, että ne palvelevat terapeuttisesti vain silloin, kun oikean
tuntuinen ja luottavainen minä-sinä suhde on päässyt alkuun.
Olen vakuuttunut siitä, että oikean minä-sinä suhteen tahallinen
ehkäiseminen transferenssitunteen esiinhoukuttelemiseksi on
parhaimmillaan hyödytöntä, yleensä vain turhauttavaa ja pahimmillaan
vahingollista. Potilas voi ajautua monivuotiseen "rakasta minua nyt edes
vähän" -kierteeseen, koska analyytikko on niiden vuosien aikana usein
ainoa tärkeä ihmissuhde.
> Oma suhteeni tällaista "normalisointia" kohtaan on aika ambivalentti. Monet
> ihmiset vannovat aikataulujen nimeen, ja tiedän, että säännöllinen
> päivärytmi on useimmille erittäin tärkeä. Itse tiedän taatusti voivani
> huonosti silloin, jos rupean toimimaan rutiininomaisesti. Ystävät nauravat
> usein meidän ruokatottumuksillemme, syömme meinaan yleensä vain silloin kun
> on nälkä, kelloon katsomatta. Muutamia kertoja mietin itse, että en
> taatusti pystyisi elämään niissä säännöissä itse ahdistumatta totaalisesti.
> Puhumattakaan tunteenilmaisusta, jolle näyttää olevan "oikeat" tavat,
> niinkuin hillitty äänensävy etc.
Minäkin syön vain silloin kun on nälkä, eikä minun vuorokausirytmini ole
aivan normaali. Kello on kohta seitsemän ja olen vasta lopettamassa
työpäivääni. Mutta nämä ovat vain pieniä yksityiskohtia. Kuuntele nuorta
miestä joka sanoi:
"Olisiko mahdollista hoitaa tunnevammaiset kuntoon? Kyllä. Olisiko se
kannattavaa? Ei. Tunnevammaista on helppo ohjailla... Tuntevalla
ihmisellä ei ole tarvetta päättömään työntekoon, kulutukseen,
tappamiseen (armeija) eikä mihinkään, mitä kunnolliselta kansalaiselta
odotetaan."
Mikä terapia voi auttaa ihmistä, joka elää kasvua tukahduttavan ja
minuutta maahan polkevan perheen, suvun, työpaikan, yhteisön tai
yhteiskunnan keskellä? Pelkästään sisäisten asioiden selvittäminen ei
onnistu. Hän tarvitse tukea irtaantuakseen systeemeistä, jotka uhkaavat
lopullisesti murentaa hänen minuutensa. Hän tarvitsee apua ollakseen
irtaantumisen jälkeen aidossa ja rehellisessä kontaktissa systeemissä
elävien ihmisten kanssa.
Psykologian historiallinen tehtävä olisi voinut olla auttaa ihmisiä
ymmärtämään sekä itseään että elinolojaan kriittisessä valossa. Nyt
pääosa mielenterveystyöstä keskittyy yksinomaan auttamaan ihmisiä
sopeutumaan "normaaliin elämään". Se ei ota huomioon, että suurelle
osalle ihmiskuntaa "normaali elämä" ei ole ollenkaan inhimillistä.
Epäinhimillisen "normaalin elämän" ymmärtäminen ei riitä. Jostain täytyy
löytää myös innoitusta ja osviittaa sen muuttamiseksi. Eikö juuri
psykologia, joka asettautuu inhimillisyyden suurimmaksi ymmärtäjäksi,
voisi muuttua myös sosiaaliseksi muutosvoimaksi?
> Hyviä kysymyksiä, ja hyvä kohta mitata oma arvomaailmansa. Kylmät ja
> neutraalit kysymykset voivat kuitenkin joskus olla myös vastausta ihmisen
> tarpeelle. Kaikkiin taistoihin ei voi mennä mukaan, ja joskus parasta
> ihmisen arvostamista on se, että antaa hänen käydä sotansa itse. Olen
> oppinut tämän eräältä hyvin viisaalta vanhalta mieheltä, joka on seuraillut
> näitä omia taisteluitani pitkään sivusta. Taannoin hän yllättäen antoi
> siunauksen eräälle minua erittäin paljon koskettavalle projektilleni.
> Hämmästyksissäni kysyin, miksi juuri tälle, kun en olettanut aiheen edes
> kiinnostavan. En unohda vastausta varmaan koskaan: "Alan tulla vanhaksi ja
> väsyneeksi. Aiheesi on hyvä, mutta se ei jaksa enää liikuttaa minua millään
> tavoin. " (Yllättäviä nämä ihmiset joskus !) Hiljalleen alan tajuta, että
> joskus hengessä mukana oleminen voi olla kaikkea muuta kuin vilpitöntä
> kannustamista, joskus on hyväksi että saa inhottavat kysymykset vastaansa
> lähipiiristä. Jossain sydämensä pohjalla tämä mies on varmaan kannustanut
> minua enemmän kuin monet muut yhteensä. Onneksi me molemmat elimme siihen
> päivään asti, että minäkin sen tajusin.
>
Suloinen tarina. Voi olispa tuollaisia rohkaisijoita enemmän. Toivoisin
itse tulevani sellaiseksi. Minun täytyy vain tunte oman kutsumukseni ja
omien voimavarojeni rajat. Jos olen niille uskollinen minun ei tarvitse
kilpailla muiden kanssa. Voin rohkaista heitä niinkuin tämä mies sinua.
Upeeta. Jos voi iloita siitä mitä omien rajojen sisällä on voi rohkaista
sitä mikä niiden ulkopuolella elää.
> Meillä oli arvauskeskuksessa
Mikä se sellainen keskus on? En osaa arvata. Oliko se freudilainen
lipsahdus vai tietoinen herja?
> puolen vuoden ajan erittäin mukava naislääkäri
> harjoittelijana, ja jouduin käymään hänen luonaan muutaman kerran sitkeän
> rustotulehduksen vuoksi. Ensimmäisellä kerralla kun kävin, hän kysäisi
> ohimennen, reseptiä kirjoittaessaan, "mitä muuten kuuluu ?" Se tuntui
> hyvälle, varsinkin kun se kohdistui minuun eikä sairauteeni. Vaikka
> lausahdus oli pieni, eikä varsinaisesti sisältänyt mitään suurta kutsua
> purkaa koko elämäänsä, tuntui kuitenkin niin hyvältä, että muistan
> tilanteen vieläkin.
Kuinka pienestä minä-sinä suhde voikaan olla kiinni.
> Tottakai minun näkökulmani oli parempi (ja vielä pidän siitä itsekin
> enemmän), mutta toki kaikki olisi ollut paljon vaikeampaa ellei heidän
> ammattitaitoaan olisi ollut apuna. Kuitenkin tiedän itse, että omalta
> osaltani autoin paljonkin, hoitojakso jäi diagnoosiin nähden
> poikkeuksellisen lyhyeksi, ja osan siitä lasken tietenkin omaksi
> ansiokseni. Lasken puolueellisuuteni tämän nuoren eduksi, mutta se myös
> vaikuttaa paljon siihen näkökantaan mikä minulle jäi laitoksesta. Osa
> näkemyksestäni siivilöityy automaattisesti myös tämän tuttavani näkökulman
> kautta, se mitä hän koki vaikutti paljon siihen, miten hän asioita kertoi.
> Ja vaikka kuinka toivoisin olevani faktat faktoina ihminen, en siihen
> pysty. Olen löytänyt itsestäni niin monia mielenkiintoisia tunteita, että
> niitä on pakko saada käyttää heti kun tilaisuus tulee...
>
Käyttää tunteita? Mielenkiintoista.
> PS. Pidän tuosta "Ystävyyden Majatalo"- nimestä. Siitä tulee jostain syystä
> mieleeni mm. ruisleipä ja makaroonit, joihin pistetään nokare voita ennen
> kuin ne tarjoillaan :-)
>
Tulehan maistelemaan.
--
Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
Ystävyyden Majatalo vaan mahdollisuus olla tosi."
Daniel Nylund
Pörrö Törrönen wrote:
> Tuli lämmin olo. Kirjoittamasi perusteella sinulla on viisas vaimo.
> Tuollaisia neuvoja olisi kiva osata itsekin antaa jonain päivänä.
Huom. OLI viisas vaimo. Hän EX-vaimo, niinkuin sanoin. Mutta ei se
välttämättä tee hänestä yhtään vähemmän viisasta.
> Nauru on vapauttavaa, ja auttaa tietyllä tavalla etääntymän myös
> mustasukkaisesta kiintymyksestä omiin ongelmiin. Olen huomannut itse, että
> ongelmilla on tapana aina kasautua nippuihin. Kun tarpeeksi paljon
> kierittelee niitä kaikkia päässään, on hyväkin hetkeksi pysähtyä nauramaan
> ongelmien (tai miksei diagnosienkin) runsaudelle.
Kyllä. Mutta on tilanteita jossa diagnoosi ei paljon naurata. (nyt
tuntuu vähän siltä että tartun vain yhteen sanaan ja pidän sen pohjalta
pitkän saarnan, mutta olkoon)
Terapeutti voi valta-asemastaan ottaa kysyttäväkseen myös:
"Onko tämä ihminen terapiakelpoinen vai onko hän psykoterapiaan
kelvoton?"
Se on juuri niin raakaa, kuin miltä se kuulostaa. Ei sitä julisteta
katoilta, mutta alan ammattilaisilta olen kuullut, että kysymys on aika
yleinen. Eikä se ole mikään uusi kysymys.
Freud itse kyseenalaisti kouluttamattomien, epäluotettavien luonteiden,
psykoottisten ja yli viisikymppisten ihmisten terapiakelvollisuutta.
Tietenkin korkeasti koulutetun psykoterapeutin on helpompi olla
älyllisessä vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa, jolla on yliopistollinen
koulutus ja akateemisen kulttuurin tavat. "Epäluotettavat luonteet",
keitä sitten ovatkin, luultavasti ovat niitä ihmisiä, jotka
intuitiivisesti eivät luota koko hoitomenetelmään tai terapeuttiin
itseensä ja keskeyttävät sen joka tapauksessa, joten turha edes
aloittaa. Tai ehkä Freud tarkoittikin niitä potilaita, joiden
maksukykyyn tai -halukkuuteen ei voinut luottaa. Psykoosiin mennyttä
ihmistä on tietenkin turha asettaa sohvalle vapaasti assosioimaan, koska
hänen vapaat assosiaationsa laukkaavat muutenkin liian villeinä. Se ei
kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hänkin tarvitsisi ihmistä, joka
asettuisi häntä vastapäätä, katsoisi silmiin ja yrittäisi läsnäolollaan
haastaa häntä takaisin realisuhteisiin – ihmistä, joka olisi valmis
antautumaan myös pitkään realiteetteihin ankkuroivaan suhteeseen. Mitä
yli viisikymppisiin tulee, en sano mitään. Olenhan itse vasta viittä
vaille terapiakelvoton. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää KELAn
rahoittaman hoidon kohteiden ikäjakauma. En ole ottanut selvää.
Modernimmat terapiakelvollisuuden kriteereihin kuuluu "tarpeellinen egon
vahvuus, kyky kantaa vastuuta, edes muutama toimiva ihmissuhde, kyky
luoda alussa positiivinen transferenssi terapeutin, kyky ajatella
psykologisilla käsitteillä, kyky analysoida itseään jne."
Kuulostaako nämä sinustakin valmiin psykoanalyytikon laatuvaatimuksilta?
Minusta lähtökohta näille kriteereille on aika epäreilu. Jos puhutaan
parantavasta kohtaamisesta terapian keskeisenä ulottuvuutena, niin
kriteerit pitäisi laskea myös toisille harteille ja kysyä, ketä minä
auttajana olen valmis ja kyvykäs kohtaamaan? Ketä uskallan edes yrittää
kohdata? Tietenkin törmään rajoihini, mutta silloin minun on otettava ne
omikseni eikä sanella niitä autettavan rajoituksiksi.
Psykiatriaa tai psykoanalyysia harjoittelevalle opiskelijalle on
tietenkin jo ennakkoon tärkeää, että hän saa harjoitustöikseen
potilaita, jotka ennustettavasti pysyvät suhteessa loppuun asti. Siksi
ammattiin pätevöitymisen kannalta on tärkeää valita itselleen
mahdollisimman terveitä potilaita. Harjoittelijalle on tärkeää, että
suhde kestää loppuun asti. Hän voi kieltäytyä hoidosta vain siksi, että
siihen liittyy hänen opiskeluaan hankaloittava riski. Näitäkään
perusteluja ei aina selitetä reilusti hoitoon hakeutuvalle (tai
hoitojonoon joutuneelle).
Silloin kun kielteisen valinnan perusteita ei selitetä potilaalle,
johtopäätösten tekeminen jää hänelle itselleen. Onko mitenkään
ihmeellistä jos hän ajattelee:
"Minussa on havaittu joku niin vakava toimintahäiriö, että alan
parhaimmat spesialistit näkevät minut toivottomana tapauksena."
Sen sijaan, että auttaja itse myöntäisi pelkonsa ja avuttomuutensa tai
yksinkertaisesti laiskuutensa ja välinpitämättömyytensä, hän jättää
sielutieteen raskaimman mahdollisen diagnoosin potilaan yksin
kannettavaksi.
Vastuun ja syyn laskeminen uhrin harteille on minkä tahansa mainettaan
varjelevan instituution yleisin tapa suojella itseään.
Terapiakelvottomuus diagnoosina on terapeuttinen Frankenstein.
Jotta kysymyksellä olisi minkäänlaista oikeutusta, se pitäisi kääntää
toisinpäin: Olenko minä kelvollinen auttamaan tätä ihmistä? Onko
sydämessäni minkäänlaista lämpöä häntä kohtaan? Uskonko todella voivani
kohdata hänet? Uskonko oikeasti, että meidän kahden kohtaamisesta voisi
olla mitään apua hänelle?
Sijoitettuna rahoittajan (yleensä KELAn) terminologiaan
terapiakelvottomuus diagnoosina on helpompi hyväksyä. Heidän täytyy
miettiä rajallisten varojensa mahdollisimman yhteiskuntahyödyllistä
käyttöä. Eli heidän on tietenkin satsattava tarpeeksi terveisiin ja
potentiaalisesti työkelpoisiin potilaisiin.
Kun ajattelen todella terapiakelvottomia ihmisiä, mieleeni tulee Jean
Vanierin johtama ranskalainen Arkki-Yhteisö, joka seuraa Kristusta
jakamalla elämänsä vaikeasti kehitysvammaisten ihmisten kanssa. Ainakin
50 vastaavaa L’arche-yhteisöä on syntynyt eri puolille maailmaa. He
eivät edes yritä hoidollaan saada mitään tuloksia aikaan. Heille
arvokkain kutsumus löytyy "terapiakelvottomien" ihmisten joukosta.
Jokaiselle ihmiselle kuuluu aito rakkaus ja jokainen ihminen on kutsuttu
rakastamaan – oli siitä mitään hyötyä tai ei.
Kerron vielä aiheeseen liittyvän tarinan:
Nuori psykiatrian opiskelija joutui harjoitteluaikanaan tekemään
työryhmälle raportin eräästä "tapauksesta". Kyseessä oli vanhempi
miespuolinen sairaalaan kroonistunut potilas. Tietävämmät kolleegat
eivät nielleet nuoren opiskelijan optimistista näkemystä potilaan
mahdollisuuksista ja ehdottivat hoidon lopettamista kokonaan. Hän ei
kuitenkaan ikinä parantuisi. Opiskelijan protesteista huolimatta päätös
pysyi. Tämä "tapaus" oli auttamattomasti terapiakelvoton. Opiskelija oli
niin järkyttynyt päätöksestä, että häneltä pääsi itku, kun hän kertoi
siitä potilaalle. Potilaskin hämmentyi. Kukaan ei ollut koskaan itkenyt
hänen puolestaan tai välittänyt hänestä näin intensiivisesti. Kukaan ei
ollut tämän nuoren opiskelijan lailla uskonut hänen mahdollisuuksiinsa
antoisaan elämään.
Tilanne kääntyi nurinkuriseksi: Potilas lohdutti auttajaansa, lupasi
itse hoitaa itsensä kuntoon, hankkiutua sairaalasta pois palaamatta enää
koskaan takaisin. Niin hän tekikin.
Harjoittelija ei vielä ollut oppinut rooliaan niin perusteellisesti,
että olisi kadottanut ihmisyytensä. Hän teki kaikki klassiset
ammatilliset mokaukset kerralla – ja osallistui epäonnistumisensa kautta
yhden terapiakelvottoman ihmisen parantumiseen.
> Toinen juttu, mikä tästä heräsi mieleeni on tuo diagnoosien määrä ja
> teeskenteleminen. Jollain tavoin tämän kaltainen "pelin" mahdollisuuden
> tunnustaminen palvelee varmasti myös asiakasta. On ehkä helpompikin olla
> rehellinen silloin, jos terapeutti myöntää että asiakas pystyisi huijaamaan
> häntä. Ainahan se on totta, että asiakas voi pelata terapeuttiaan, samoin
> kuin terapeutti asiakasta.
Kyllä, mutta pelit on lopetettava, jos haluaa elämän jatkuvan. Siinä on
terapeutilla oma vastuunsa. Viittaan siihen mitä viime sunnuntaina
kirjoitin terapeutin rehellisyydestä vastauksessani Hannelelle.
>
> Jostain syystä naurua pidetään hirvittävän pinnallisena, vaikka se
> itseasiassa koskettaa kaikkein luonnollisinta ihmistä meissä. Löhösin
> tuossa taannoin siskon kahden lapsen kanssa hihittelemässä melkein päivän,
> ja täytyy sanoa että se teki terää. Lapset nauravat, kaikelle, enkä muista
> ennen kiinnittäneeni siihen niin paljon huomiota. Pienempi näistä
> jumalaisista otuksista alkaa hihittää heti kun näkee kirjassa itselleen
> mieluisen eläimen. Sitä riemua !
>
Nauru ja onnellisuus on jotenkin niin ilmavaa, että minuuden rajat
tuntuvat häipyvän. Vahvemmin tuntee olevansa kun kärsii ja potee tuskaa.
Vai? Huomaan usein kadehtivani tuota lapsen kykyä unohtaa itsensä
nauruun.
> Nauru paljastaa paljon
> läheisyydestä, ja parhaat ryhmät, joissa ikinä olen ollut osallisena, ovat
> aina olleet kovin nauravaisia.
>
Naurussa on vallattomuuta. Rakastan tuon sanan kaksoismerkitystä.
Siellä missä keksitytään valtaan, hallintaan, kontollointiin,
ennustettavuuteen ja aina vain uudelleen diagnostisoitavaan ei ole
paljon naurua. Naurava joutuu irroittamaan käsissään olevat narunpätkät.
Jos hän ei uskalla sitä tehdä, hän ei naura.
> Jostain kummallisesta syystä meillä tunnutaan ajattelevan, että nauruun
> pitää lunastaa oikeus kyynelillä. Itse kirjoittelin 18- vuotiaana vakavia
> sepustuksia päiväkirjaan kun olin _niin_ huolestunut itsestäni kun kotoa
> muuton jälkeen vain nauroin. Jälkeenpäin ajatellen en paljoa nauranut ennen
> sitä, mutta jostain syystä olin silloin turhankin huolissani siitä, onko
> minulla oikeus iloita. Nyttemmin olen onneksi oppinut, että ilo ja suru
> mahtuvat onneksi molemmat samalle näyttämölle. Olettaen tietenkin, että
> uskallan päästää ne sinne samaan aikaan.
Eli sisäinen stalinismi on hellittänyt otettaan: Enemmän kuin yksi
totuus saa elää samanaikaisesti.
> Totta puhut, hyvä huomio. Olen oppinut hieman jarruttelemaan sanomisiani,
> mutta minussa on tämä ylidramaattinen puoleni joka antaa tulla täydellä
> tunteella. Ja tässä tapauksessa tunnen vieläkin vihastuvani tuosta
> tilanteesta niin, että se huokuu tekstiini mukaan. En tahtoisi kuitenkaan
> väittää, että kyseisen nuorten suljetun työntekijät olisivat lauma
> idiootteja, vaikka siltä välillä minusta tuntuikin. Tunsin myös monesti
> suurta kiitollisuutta heille siitä, että heistä monet todella tekivät
> parhaansa auttaakseen näitä nuoria. Uskon, että satuin myös aika pahaan
> aikaan seuraamaan sivusta heidän toimintaansa, osastolla oli paljon uusia
> umpisekavia potilaita, joiden "hallitseminen" näytti tuottavan ylivoimaisia
> vaikeuksia. Joissain asioissa heidän toimintansa oli ja tuntui minusta
> hirvittävän järkevältä ja oikeutetulta, mutta kaikkein pahiten minua
> kuitenkin satutti se vallankäyttö, jota jouduin seuraamaan sivusta voimatta
> puuttua siihen. Ikäviäkin tapauksia sattui, kerran todistin sivusta erään
> hoitajan raivokohtausta minulle tuntemattomalle potilaalle, ja mielestäni
> se oli täysin aiheetonta ja asiatonta käytöstä siinä tilanteessa. Soitin
> seuraavana päivänä lääkärille, ja kerroin mitä näin, ja mikä minun
> näkemykseni asiassa oli. Suhtautuminen oli luonnollisesti aika nuiva, mutta
> myöhemmin kuulin, ettei ko. hoitaja enää työskennellyt nuorten osastolla.
>
Onneksi olkoon. Useimmat olisivat vain jääneet itsekseen päivittelemään.
> >Eli kumpi on tärkeämpää ihmistä autettaessa: Tieteellinen objektiivisuus
> >vai yhteys olennaiseen?
>
> Saanko vastata ? Molemmat voivat olla hyödyksi, ja jokaisessa meissä on
> olemassa kummankin piirteitä. Minusta tiettyä objektiivista tarkkailijaa
> itsessään voi myös käyttää hyväksi, mutta missään nimessä analysoijan vuoro
> ei ole siinä tilanteessa, jossa kohdataan. Mutta jos pitää suorittaa
> valinta: yhteys olennaiseen on tärkeintä.
Joskus pitää valita. Joskus molemmat ovat mahdollisia. Kysymys on myös
etäisyyden ja läheisyyden keskinäisestä suhteesta, kohtaamisen ja
analysoimisen vuorovaikutuksesta.
Buber sanoi:
"Kaksi yksinäisyyttä sinulla on elämässäsi. Vain toisen niistä sinun
tulee juurineen kitkeä pois: itseesi vetäytyneen sulkeutuneisuuden ja
kyvyttömyyden olla yhteydessä. Toista yksinäisyyttä sinun tulee sen
jälkeen vahvistaa… Vahvistuakseen ihmisen tulee aina silloin tällöin
kutsua voimansa kotiin itseensä, jossa hän voi levätä kaiken sen
seurassa mikä on ollut ja mikä tuleva on, jotta hän voisi uudelleen
astua yhteyteen niiden ihmisten kanssa jotka ovat." Martin Buber
Sekä että
Olen täällä kritisoinut aika paljon ammattiauttamisessa toteutuvaa
kohtaamisen todellisen ulottuvuuden puuttumista. Sitä voisi myös kutsua
läheisyyden ja intiimiyden puutteeksi. Yrittäessäni hahmottaa ongelmaa
oman kokemukseni kautta huomaan mahdottomaksi tarjota reseptiksi pelkkää
kohtaavaa läheisyyttä.
Taistelin monta vuotta tämän kysymyksen kanssa, kunnes oivalsin, että
parantavaan kohtaamiseen todellakin kuuluu sekä läheisyys että etäisyys.
Kuulostaa ehkä naiivilta ja yksinkertaiselta, mutta minulle tämä ongelma
on ollut kaikkea muuta kuin yksinkertainen, ja sen laukeaminen
sekä-että-ratkaisuun edes älyllisellä tasolla on ollut suuri helpotus.
Käytännössä näiden asioiden tasapainottaminen on edelleen vaikean
tuntuista. Etäällä pysymisen ja lähelle tulemisen välinen ristiriita on
edelleen kapealla harjanteella kulkemista.
Itse olen liikaakin varonut joutumasta etäiseen, kylmään ja hylkäävään
asiantuntijarooliin. Se on tehnyt minulle vaikeammaksi arvostaa ja
päästä sovintoon senkin etäisyyden kanssa, joka terapiasuhteeseen
kuuluu.
Kaikissa suhteissa ja erityisesti hoitosuhteessa tarvitaan sekä
antaumuksellista läheisyyttä että tarkkailevaa, analyyttistä ja
päättelevää etäisyyttä.
Kysymys näiden ulottuvuuksien keskinäisestä tasapainosta ja
toimivuudesta on uudemman psykoterapian tärkeimpiä kysymyksiä.
Kuinka paljon molemminpuolista avoimuutta terapiasuhteessa voi olla?
Kuinka paljon on hyvä olla? Mikä on liikaa? Mikä on liian vähän?
Rakastan vastauksiasi Pörrö, ja nautin tästä keskustelusta, mutta
toivoisin muidenkin puhuvan näistä kysymyksistä kokemuksensa pohjalta.
Anybody there???
> Niinpä. Tajuamatta kuitenkaan, että jo tekemällä tulkinnan asiakkaasta hän
> vaikutti tähän olennaisesti. Freudin ajatusmallissa on jotain minua
> voimakkaasti kiehtovaa, mutta samalla hänen omat selityksensä esim.
> työstään tuntuvat tämän päivän käsityksen läpi jotenkin groteskeilta.
Miten niin? Freud ei olenkaan muistuutanut nykyistä psykoterapeuttia.
Hän saattoi huutaa potilailleen, antaa ylistäviä kehuja, väitellä heidän
kanssaan, ottaa vastaan lahjoja syntymäpäivänään, lainata heille rahaa
ja jopa juoruta heidän kanssaan muista potilaista. Kukaan itseään
kunnioittava tämän päivän freudilainen ei suostuisi moiseen.
Sitäpaitsi hän sanoi vielä uransa alkuaikoina:
"Potilaan kanssa on paljon tehokkaampi, jos hänelle antaa tarpeeksi sitä
rakkautta, jota he lapsena kaipasivat… Jos se (rakkaus) puuttuu, he
eivät itse näe mitään vaivaa eivätkä kuuntele niitä tulkintoja, joita
heille tarjoamme."
Eikö kuulostakin hyvältä? Ehkä ei sittenkään. Vaikka Freud vielä tässä
vaiheessa puhuu potilaan rakastamisesta, sillä on vain välineellinen
merkitys. Rakkaus on ikäänkuin postinkantaja, jonka tarkoitus on tuoda
se kaikkein tärkein viesti perille, nimittäin psykoterapeutin tulkinta
hänen tilastaan. Ilman tätä strategista menetelmää potilas ei suostuisi
siihen hoitoon, johon häntä ollaan alistamassa. Myöhemmin Freud ei
tietääkseni enää edes puhunut potilaiden rakastamisesta.
Minusta on tosi tragikoomista että Buberin keskeisin kirja Minä ja Sinä
ilmestyi samana vuonna (1923) kuin Freud julkaisi teoriansa egosta ja
idistä. Huvittavaa kyllä Freudin kirjan nimi oli Se ja Minä (Das Es und
das Ich) Tämän vuosisadan keskeisimmät minä-se ja minä-sinä suhteesta
kirjoitetut kirjat julkaistiin samana vuonna.
Täytyy vain todeta, että SE voitti SINÄN – ainakin psykoterapian
alkutaipaleella. Uusi tiede teki potilaasta objektin, ja sellaisena hän
on saanut pysyä meidän päiviimme asti.
Freud ei korostanut terapiasuhteen parantavaa merkitystä itsessään. Hän
oli liian vihkiytynyt tieteelliselle kunniahimolleen antaakseen mitään
sijaa niin epätieteelliselle, vaikeasti määriteltävälle, pelkälle ja
arkiselle asialle. Häntä kiinnosti psyykkeen sisäinen "mekanismi"
enemmän kuin ihmisten välinen todellisuus. Mitä perusteellisemmin hän
paneutui tähän "mekanismiin", sitä syvemmin hän antautui kaiken
symboliselle tulkinnalle.
Potilaan ja terapeutin väliset tunteet hän selitti kokonaan
transferenssin ja vastatransferenssin kautta, mikä on kätevä tapa
välttää terapiasuhteen todellisen sisällön käsittelyä. Freud ei sietänyt
katsoa asiakkaitaan silmiin koko työpäivän ajan, joten hän keksi
asettaa asiakkaansa sohvalle makaamaan ja istuutui itse sen taakse
kuuntelemaan.
Pinenä pikantti yksityiskohta vielä:
Freud ei pitänyt musiikista.
Hän sanoi, ettei halua tunteellisesti liikuttua mistään sellaisesta,
jota ei pysty rationaalisesti ymmärtämään. Aikamoinen toteamus, kun
ottaa huomioon, että hän oli sivistynyt mies, joka asui Viennassa,
klassisen musiikin kehdossa, Mozartin sävelten kukoistuskaupungissa,
Schubertin syntymäpaikassa ja monen muun suuren muusikon pääkaupungissa.
Onko tämä vain huvittava kuriositeetti suuren tieteenalan perustajan
persoonasta? Minusta se kertoo myös psykoanalyyttisesta yleisasenteesta,
joka on vähemmän huvittavaa silloin, kun analyytikko ei suostu olemaan
minkäänlaisessa tunneyhteydessä potilaaseensa. Jokainen asiakas on
ainutlaatuisesti sävelletty sinä, jota kukaan ei koskaan voi ottaa
rationaalisesti haltuunsa.
Tällainen terapia rakentaa syvien tunteiden virtaan padon. Padon läpi
pääsee vain sen verran tunteita, kuin analyyttinen järki sallii.
Jokainen tunteen pisara vangitaan koeputkeen ja päästetään takaisin
virtaan vasta, kun se on perusteellisesti tulkittu. Missään tapauksessa
virtaa ei saa molemminpuolisesti päästää valloilleen. Siitä syntyvä
ristiaallokko hukuttaisi koko analyyttisen teorian alleen. Kaksi ihmistä
voisivat kyllä vahingossa kohdata toisensa, mutta koko siististi
hallittu terapeuttinen systeemi menisi pilalla.
Alan asiantuntijat ovat vakuuttaneet minulle, että tämän henkinen
terapia on väistymässä. Kuulemieni asiakaskertomusten takia jatkan
kuitenkin sen morkkaamista, pilkkaamista ja tuomitsemista.
Kaikkein kyynisimmän arvion Freudista esitti hänen
psykoanalyytikkokolleegansa kolmen vuosikymmenen ajalta Sandor Ferenczi:
"Freud sanoi että... potilaista ei ole mitään muuta hyötyä kuin
toimeentulon tuottajiksi ja teorian kehittämisen aineistoksi. On selvää
että emme voi auttaa heitä. Tämä on terapeuttista nihilismiä."
Jatkan eri mailissa.
Daniel
Hannele Hakala
Daniel Nylund kirjoitti:
> Modernimmat terapiakelvollisuuden kriteereihin kuuluu "tarpeellinen egon
> vahvuus, kyky kantaa vastuuta, edes muutama toimiva ihmissuhde, kyky
> luoda alussa positiivinen transferenssi terapeutin, kyky ajatella
> psykologisilla käsitteillä, kyky analysoida itseään jne."
>
> Kuulostaako nämä sinustakin valmiin psykoanalyytikon laatuvaatimuksilta?
> Minusta lähtökohta näille kriteereille on aika epäreilu. Jos puhutaan
> parantavasta kohtaamisesta terapian keskeisenä ulottuvuutena, niin
> kriteerit pitäisi laskea myös toisille harteille ja kysyä, ketä minä
> auttajana olen valmis ja kyvykäs kohtaamaan? Ketä uskallan edes yrittää
> kohdata? Tietenkin törmään rajoihini, mutta silloin minun on otettava ne
> omikseni eikä sanella niitä autettavan rajoituksiksi.
Minulle tuli viestistäsi mieleen parikin "tositarinaa".
Kun eräs nuori ihminen hakeutui psykoterapeutin luokse halutessaan aloittaa
terapian, terapeutti totesikin, ettei tämä asiakas tarvitse hänen mielestään
terapiaa. Mutta jos asiakas silti haluaisi syventää tietämystään itsestään juuri
terapian avulla, terapeutti antoi mielestään korkeatasoisen "terapiakeskuksen"
nimen ja osoitteen asiakkaalle. No, tämä ihminen hakeutui kyseiseen terapia-
keskukseen, aloitti terapian ja kävi siinä ilmeisen tyytyväisenä, kunnes muutti
toiselle puolelle Suomea.
Toinen nuori ihminen hakeutui myös psykoterapeutin luokse, koska koki tarvitse-
vansa terapiaa. Jälleen terapeutti totesi, ettei tämä asiakas tarvitse hänen
mielestään terapiaa, vaan on hyvinkin tasapainoinen ja "tervejärkinen" ihminen.
Hän kehoitti asiakasta keskustelemaan ystäviensä kanssa ongelmistaan. Tämä
ihminen oli äärimmäisen närkästynyt tästä "tuomiosta": kai hän, jos joku tiesi,
milloin hän tarvitsee terapiaa!
Kolmas nuori ihminen hakeutui psykoterapeutin luokse. Pari kertaa tämän asiak-
kaan kanssa keskusteltuaan terapeutti ehdotti terapiaa, mutta suositteli
kokeneempaa terapeuttia. Asiakas ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta, vaan
ilmoitti, että jos terapiaan ryhdytään, niin se tapahtuu sitten ko. terapeutin
kanssa. Terapeutti suostui, mutta ilmoitti, ettei pysty järjestämään terapia-
aikaa kuin about kerran puolessatoista viikossa. Asiakas hyväksyi tämän.
Terapiasta tuli pitkä, mutta ilmeisen antoisa.
Että tällaistakin tapahtuu "tosielämässä" :-)
Hannele Hakala
mailto:hannele...@icenet.fi
Daniel Nylund
> Maallikolla on monesti sellainen käsitys, että terapeutit yms. tietävät
> ihmisenä olemisesta kaiken.
Aivan. Vielä tämän vuosisadan alkuun asti papit auttoivat syntisiä
sieluja. Nyt terapeutit parantavat sairaita mieliä.
Vanha papillinen auktoriteetti on pikkuhiljaa siirtynyt psykiatreille,
analyytikoille, psykologeille ja terapeuteille. Heistä on tullut
näennäisuskonnottoman kulttuurin uusia tietäjähahmoja, näkymättömän
maailman eksperttejä ja hallitsijoita, uusien pelastavien
psykorituaalien ja ihmissuhdeliturgioiden ohjaajia.
Korvien väliin järjestetty maailma ei ole maailmanjärjestys.
Tietäminen tuntuu turvalliselta. Tietäminen vähentää kaaoksen tuntua.
Siksi mielellämme uskottelemme tietävämme enemmän kuin tiedämmekään
(Public User). Mitä enemmän rakennamme sisäistä turvaamme tietämisen
varaan, sitä vähemmän olemme avoimia muutokselle. Muutos kulkee kaaoksen
kautta, jossa emme enää tiedä mitään, emmekä usko mihinkään, emmekä enää
ymmärrä mitään.
Monet länsimaiset uskonnollisuuden muodot rakentuvat tietämisen varaan.
Rajatieto, Salatieto, teosofien yritykset paljastaa todellinen gnosis,
Urantia kirja täydellisine maailmanselityksineen jne, ovat minusta
tietämisen henkeen turvautumista. Niissä voi olla ja onkin paljon
totuusarvoa, mutta niiden perusongelma on minusta se, että elämä
yritetään saada järjestykseen rakentamalla siitä mahtava taivaita
kattava metafyysinen systeemi. Se on minä-sinä suhteen välttelemistä.
Kun kaikki saadaan puettua kuvitellun tiedon muotoon siihen voi olla
turvallisessa minä-se suhteessa. Raamatunkin pohjalta on yritettu
rakentaa yhtä tieteellisen pätevää, matemaattisen tarkkaa ja loogisen
johdonmukaista systeemiä. Itsekin uskoin joskus sellaiseen.
Filosofian historia on urhoollista yritystä tiivistää koko todellisuus
ajattelun alueelle. Kunnon filosofi ajattele joka varpaankynsillään.
Minä-se suhde saa korkeimman ja jaloimman muotonsa filosofisessa
ajattelussa. Silti tuntuu aika kipeältä keskustella lahjakkaan
ajattelijan kanssa, johon ei saa minkäänlaista minä sinä -suhdetta.
Kyllästyttävimmät ja yksinäisimmät illanistujaiset olen viettänyt
teologien ja filosofien kanssa, jotka kapakassakin (mainitsin
aikaisemmin vain yhden esimerkin) jaksavat jauhaa sivistyssanoja ja
määritelmiä, kunnes kieli ei enää kunnolla tottele. Jos fiksuissa
ajatuksissa olisi yhtään kaloreita he olisivat parisatakiloisia
jättiläisiä, mutta tosi yhteyteen kykenevän hengen kääpiöitä.
Sokrates käytti kysymyksiä purkaakseen aikalaistensa tietämisen
kuvitelmia. Jeesus käytti tarinoita ja vertauskuvia hämmentääkseen
uskonnollisia itsestäänselvyyksiä. Martin Luther ei koskaan ollut varma
siitä mitä uskoi, ennen kuin kuuli itsensä puhuvan siitä, eikä koskaan
tiennyt kuinka paljon uskoi siihen, ennen kuin kohtasi vastaväitteitä.
Vasta kohdatessamme muiden ihmisten vakaumuksia omamme tiivistyy oman
tuntuiseksi.
"Täällä me näemme niinkuin kuvastimessa, arvoituksen lailla."
Sen Paavali ainakin näki selvästi, että me näemme kaiken epäselvästi.
Täydellinen tieto itsestä, niinkuin kaikesta muustakin, on mahdoton.
Vaikka kuinka pyrkisimme näkeviksi ja tiedostaviksi uskon, että loppuun
asti tulemme aina salaamaan itseltämme jotain. Vaikka emme tekisi
sitäkään, jotain jää meiltä aina salatuksi. Pysymme myös itsellemme
mysteereinä siihen päivään saakka, jolloin kaikki salaisuudet huudetaan
katoilta. Siksi omaan tietämättömyyteen nöyrtyminen, kaaoksen
kohtaaminen, on tärkeä askel syvemmän totuuden tuntemiseen.
Kun nöyrrymme tietämättömiksi joudumme samalla suojautumaan tietäjien
vallankäytöltä. Kait sinäkin Pörrö tunnet ihmisiä, jotka olettavat
tuntevansa ja tietävänsä sisikuntasi. Heti kun alat olla itsellesi
arvoitus he alkavat lukea sinua kuin avointa kirjaa. Sen jälkeen he
ryhtyvät tekemään lukemastaan selitysteosta.
"Minä tiedän mikä on sinulle parasta. Kyllä minä sinut tunnen. Älä kuule
tule selittämään minulle mitään. Minä tunnen sinut kuin taskunpohjani."
Onko tämä olennainen osa sitä mitä olet vastauksissasi Noroselle
kutsunut väkivallaksi?
Omana taskunpohjanaan he käsittelevätkin sisikuntaasi. Vaikka he eivät
odota kummastakaan löytyvän muuta kuin kynsien alle tarttuvaa
pohjaroskaa, he silti pitävät oikeutenaan työntää kätensä mihin vain. He
ottavat tunkeilevan vapauden tietää sinusta mitä vain, tulkita sinua
miten päin tahansa, ojentaa, nuhdella ja tuomita sinua mistä vain. He
eivät kunnioita sisäistä kotirauhaasi, vaan tunkeutuvat sinne täysin
uusilla kalusteilla ja uudella järjestyksellä. He yrittävät pitää omaa
sisäistä kaaostaan kurissa siivoamalla sinun sotkujasi.
Todellinen ymmärrys ja viisaus avautuu vain sille, joka suostuu olemaan
myös ymmärtämätön ja tyhmä.
Pyrkimys jatkuvasti ymmärtää kaikki on epätoivoista yritystä pitää
asioita hallinnassa ymmärryksen kautta. Siksi on niin vaikea olla
tekemisissä ihmisen kanssa, jota ei ymmärrä. Kontrollivimman voittava
kaaos kohtaa meidät hänen kauttaan.
On vaikea suostua ymmärryksen rajallisuuteen.
"Kyllä minä hänet tiedän", on itseään pettävä tapa sulkea korvansa,
silmänsä ja ennenkaikkea sydämensä toiselta ihmiseltä. Niin kauan kuin
"tiedän" ja "tunnen" hänet, minun ei tarvitse kohdata mitään uutta
hänessä - eikä sen seurauksena myöskään itsessäsi. Kohtaamattomuuden
kautta voit säilyttää valitsemasi asenteet ja tutun käytösmallini häntä
kohtaan.
On vaikea luopua jo omaksutusta mielikuvasta. Se on todettu
yksinkertaisen kokeen avulla:
Koehenkilöille näytetään diaprojektorilla aluksi epäselviä, mutta
asteittain selveneviä kuvia kaikille tutuista esineistä.
Joidenkin koehenkilöiden kyky sietää tietämättömyyden tilaa on niin
heikko, että he ovat aina ensimmäisiä "tietämässä" mitä kuva esittää.
Jos he kuvan tarkennuksen alkuvaiheessa erehtyvät kuvan tunnistamisessa
(niinkuin usein käy), heidän on melkein mahdotonta tunnistaa sitä
siinäkään vaiheessa, kun muut jo selvästi näkevät mistä esineestä on
kysymys.
Johtopäätökset kokeesta:
Ensinnäkin, joka ei siedä tietämättömyyttä luo liian hätäisesti
erheellisiä mielikuvia.
Toiseksikin, väärästä mielikuvasta luopuminen on paljon vaikeampaa kuin
oikean kuvan tunnistaminen.
Astuminen mukautumisesta muutokseen merkitsee luopumista
näennäistietämisen keinoturvasta ja heittäytymistä uskomisen huikeaan
riskiin. Olla puoliksi varma ja silti täysin antautunut - se on jokaisen
pioneerin kokemus. Ne jotka ovat tehneet historiaa, muuttaneet maailmaa,
ovat ottaneet väärässä olemisen huikean riskin - kulkeneet kaaoksen
kautta. Mitään uskoa ei voi todistaa. Jos se voitaisiin todistaa, sitä
kutsuttaisiin tiedoksi ja lakkaisi olemasta suuri seikkailu..
Tietoinen kaaokseen ja tyhjyyteen antautuminen vaatii rohkeaa ja
kokenutta mieltä, tarpeeksi vahvaa perusluottamusta siihen, että
sekasorrosta ja tyhjyydestä nousee uusi vastaus.
Demellon kertoo tarinan paholaisesta ja tämän kaverista, jotka olivat
kävelyllä. He näkivät kuinka edellä kävellyt mies kumartui ja poimi
jotain maasta.
"Mitähän tuo mies mahtoi löytää?" kysyi ystävä.
"Totuuden sirpaleen", vastasi paholainen.
"Eikö se huolestuta sinua?" ystävä kysyi.
"Ei yhtään", sanoi paholainen. "Minä annan hänen tehdä siitä
uskonkappaleen."
> >…Jos syyllistä etsitään, se löytyy yleensä niiden joukosta,
> >joilla on enemmän valtaa. Mutta jos eteenpäin vievää vastuuta etsitään, sen
> >täytyy löytyä myös niiden joukosta, jotka antavat toisille enemmän valtaa
> >kuin mitä heille kuuluu – eli sinulta.
>
> Tämä on erittäin tärkeä asia, hyvä että mainitsit tämän. Ihmisillä on
> jostain syystä aika ristiriitainen käsitys siitä, kuinka paljon heidän oma
> hoitonsa heille kuuluu. Sisareni, syvästi uskova henkilö, sanoi kerran,
> että hirvein ja hienoin kohta raamatussa on kohta, jossa Jeesus kysyy
> rammalta "tahdotko parantua". Pidin siitä tavasta, jolla hän puhui ihmisen
> omasta vastuusta uskaltautua terveen rooliin, varsinkin kun suhteeni hänen
> uskontoonsa on vähintäänkin epäilevä. Sisareni sanoi myös tuolloin, että
> hienoin löytö hänellä oli löytää lause "auta minua parantumaan" lauseen
> "paranna minut" paikalle.
Kuulostaa tosi hyvältä. Ehkä uskovaiset ei olekaan niin tyhmiä kuin
luulit. Kertomuksestasi tulee mieleeni Maija-Riitta Ollilan tarina
väitöskirjasta kertoo väitöskirjassaan erään äidin muutosprosessista,
joka alkoi siitä, että kyseinen äiti otti vastaan sen vastuun mikä
hänelle kuului "parantumisestaan". En siteeraa sitä suoraan, vaan kerron
sen itse kuulemieni tarinoiden värittämänä:
Yleensä vanhemmat tuntevat rakkautta lapsiaan kohtaan - ainakin silloin
tällöin. Rouva Kylmiö ei löytänyt sellaista omasta sydämestään. Heti
synnytyksen jälkeen hän vaipui masennukseen, jonka keskeltä tyttären
hoitaminen tuntui ylivoimaisen rasittavalta. Lapsi tuntui alusta lähtien
tarjoavan hänelle vain vaivaa ja kohtuuttomia vaatimuksia. Mies ei
yksinkertaisesti välittänyt. Hän tuskin olisi huomannut mitään
erikoista, vaikka vaimo olisi synnyttänyt krokotiilipoikasen. Haaleana
tarjoiltu aamukahvi herätti hänessä paljon vahvemmat intohimot. Hänelle
oli tärkeintä tulla kotona palvelluksi, samalla tavalla kuin ennenkin.
Eräänä yönä, kun rouva Kylmiö taas kerran heräsi lapsen itkuun, hän
tajusi vihaavansa lastaan. Hän ei pitänyt edes lapsensa ulkonäöstä.
Kaikki tuossa pienessä ihmisessä herätti hänessä inhoa. Hänen tunteensa
ei ollut vain tilapäistä väsymystä. Hän löysi sydämestään vakaan ja
tukevan vihan lasta kohtaan. Hän toivoi ettei olisi koskaan synnyttänyt
sitä. Jollakin tavalla tämän myöntäminen helpotti. Se vapautti hänet
teeskentelemästä rakkautta, jota ei ollut. Samalla tämän totuuden
myöntäminen kauhistutti häntä. Hän tunsi Kolmannen kutsuvan häntä
rakkauteen, mutta koki olevansa siihen täysin kykenemätön. Biologia oli
pettänyt hänet. Jostain syystä äideissä normaalisti syntyvä
hoivaamisvietti ei hänessä toiminut ollenkaan. Ympäristö petti hänet.
Kukaan ei innoittanut häntä rakastamaan lastaan. Lapsi itse tuntui
pettäneen hänet. Se ei käytöksellään, ulkonäöllään tai olemuksellaan
kyennyt herättämään muuta kuin vastenmielisyyden tunteita. Mutta tosi
minuus ei pettänyt häntä. Se ainakin halusi rakastaa.
Aikansa rouva Kylmiö poti kriisiään, kyseli neovoja ja luki kirjoja,
kuulosteli itseään ja mietti elämänsä kokonaistarkoitusta. Mitään
vapauttavaa tai rohkaisevaa ei löytynyt. Tyhjyyden tunne vain kasvoi,
eikä sen keskellä elänyt mikään muu kuin tuo heikko halu kaikesta
huolimatta rakastaa. Hän oli kuitenkin yhtä kyvytön tempaisemaan
rakkauden tunteita sydämestään, kuin kaneja hatustaan.
Eräänä iltana hän päätti, että hänen oli vain vastattava tuolle halulle,
sitouduttava sille ja oltava sille uskollinen. Hän käveli nukkuvan
lapsensa sängyn ääreen ja sanoi hiljaa:
"Hyvä on, en tunne sinua kohtaan enää mitään, mutta minä olen sinun
äitisi ja pysyn äitinäsi. Voit luottaa siihen, että teen parhaani sinun
elämäsi ja hyvinvointisi eteen niin kauan kuin elän, alkaen tästä
hetkestä."
Hän lakkasi odottamasta mitään ihmeellistä rakkauden aaltoa ja
liittoutui tuon äärimmäisen heikolta tuntuvan rakkauden kipinän kanssa.
Vasta siitä alkoi pitkä tutustumismatka myös omaan rakkaudettomaan
lapsuuteen. Sitouduttuaan minä-sinä suhteeseen lapsensa kanssa, hän
löysi itsestään rakkautta paitsi eläneen pienen lapsen, josta tavallaan
tuli hänen sitoutumisensa peilikuva. Oli vihdoin aika ottaa tietty
yksinhuoltajavastuu myös itsestään ja sitouduttava myös sisäisen lapsen
hyvinvoinnista huolehtimiseen.
Onko tämä esimerkki siitä mistä sisaresi puhui?
> Tiedän itsestäni, että tervehtyminen on joskus kaikkein vaikein valinta.
> Muistan vieläkin elävästi sen päivän, kun valitsin itse "onnellisen
> elämän". Minulla on tausta, jolla voisi kerätä irtopisteitä ja jota voisi
Ų hyvin käyttää tekosyynä omalle olemukselleni.
Eli "Minä olen syntytyt tällaiseksi. Mikä on sinun verukkeesi?"
"Minut on kasvatettu tällaiseksi, mutta se ei kuulosta yhtä hyvältä kuin
sinun selityksesi."
Vailintojen tekeminen ja siihen kuuluva vastuu ei todellakaan kuulu
psykoterapian suosikkiaiheisiin.
> Mietin, mitä oikeasti haluan elämältä, ja löysin vastauksen "olla
> onnellinen". En oikein tiennyt miten sitä tehtäisiin, joten päätin, että
> "olen onnellinen". Sisäinen kapina onnellisuutta vastaan jatkui melkein
> pari vuotta, sinä aikana kävin läpi niin lapsuuttani kuin
> todellisuudentajuani, mutta vihdoin alan oppia, että onnellisuus on
> asennekysymys. Kovalle koetukselle se onnellisuus on tosin joutunut
> muutamaankin kertaan, kun elämä on oikein rutistellut. En väitä vielä
> päässeeni pitkälle, huomaan edelleen joskus hyvinkin vaistomaisesti
> puolustautuvani "lapsuustraumoilla", mutta onneksi sitä tapahtuu yhä
> harvemmin. Hiljalleen alan jo uskoa itsenäni silloin, kun sanon että
> taustani tekee minusta paremman ihmisen. Ei ehkä vielä, mutta hiljalleen.
Onnellisuuden valitseminen!!?? Kuinka töykeää, epärealistista ja tyhmää.
Minustakin traagisuudessa on aina ollut jotain paljon upeampaa.
Pari vuotta sitten kävelin vaimoni kanssa kauniissa kesämaisemassa.
Kaikki oli hyvin ja ympäröivä idylli oli täydellinen. Silti minä
jurnutin jossain perustelemattomassa tyytymättömyyden tilassa. Jostai
syystä huomasin kysyä itseltäni: "Onko tämä todella minun tunteeni?
Tyhmän tuntuinen kysymys, mutta minulle tärkeä, koska huomasin vain
kantavani mukanani kotoa oppimaani "normaaliolotilaa". Kodikkuuteen
kuului tietty peustyytymättömyys joka oli vain tullut tavaksi. Sitä
vahvisti sitkeä uskomus jonka mukaan tyytyväinen ihminen on jotenkin
tyhmä ja naivi, koska ei näe mitä häneltä puuttuu. Tajusin että
tyytymättömyys liittyy myös kiittämättömyyteen. Jos keskityn vain siihen
mitä minulla ei ole en huomaa olla kiitollinen siitä mitä minulla on.
Olet oikeassa. Monet asiat ovat todella valinnasta kiinni. Siitä on vain
niin vaikea ottaa vastuu. Psykologiset selitykset tarjoavat liiankin
hyvän pakotien.
> Upeaa !
> Itselläni on samankaltainen kokemus eräästä kirjallisesta oppi- isästäni,
> kriitikosta, joka on muutamia kertoja tullut uniini antamaan palautetta
> teksteistäni. Olen huomannut, että olen tehnyt hänestä itselleni "hahmon",
> joka saa tulla uniini kommentoimaan ja komentelemaan sellaisissa
> tilanteissa, kun itse en jaksaisi tehdä tekstille enää mitään. Hauskinta on
> tajuta, että mielipiteet, joita hänen suuhunsa unissani annan, ovat
> melkoisen paljon kriittisempiä ja ilkeämpiä kuin hän edes pahimmillaan
> osasi olla, ja kumpuavat pikemminkin omasta kirjallisuuskäsityksestäni eikä
> hänen.
Hieno esimerkki siitä mitä on ottaa omaksen jonkun sellaisen voiman tai
kyvyn jonka aikaisemmin on antanut toiselle.
> >….Kunhan varmistat sen, että lähdet tavalla, jota voit itse kunnioittaa, etkä
> >pelon takia jätä mitään sanomatta.
>
> Tämä olisi minusta erittäin tärkeä asia, ja tavallaan pitäisi
> automaattisesti sisältyä "asiakkaan vastuuseen". Terapeutti tarvitsee tätä
> tietoa voidakseen kehittyä työssään, ja asiakas tarvitsee mahdollisuutta
> antaa palautetta. Monet sanovat, että kaikkein rankinta on sellaisen
> ihmisen kuolema, jota ei ole voinut hyvästellä. Sama koskee kai kaikkia
> eroja.
Aivan. Kaikissa lopullisissa eroissa jää kalvamaan eniten kaksi asiaa:
Se ettei ehtinyt (tai tohtinut) kertoa kiitollisudestaan, tai se ettei
ehtinyt (tai töyrtynyt) pyytämään anteeksi sitä mihin oikeasti kokee
syyllistyneensä. Sanon nyt muutaman sanan lähinnä jälkimmäisestä
teemasta, koska se on terapiassa yleensä turhaan patologisoitu asia.
Buber sanoi:
"Jokainen, joka tietää laiminlyöneensä työn, joka on hänen, jokainen,
joka on jättänyt tekemättä tehtävän, jonka tietää omakseen, jokainen,
joka on ollut uskoton kutsumukselle, josta on tullut vakuuttuneeksi –
jokainen sellainen ihminen tietää, mitä tarkoittaa sanonta ‘omatuntoni
soimaa minua’ …"
Myöhäissyntyinen valistuksen apostoli Freud aloitti teorioidensa
kehittelyn syyllisyysongelmasta. Teoriallaan hän erotti syyllisyyden
synnistä ja teki siitä vain tunnesairauden, neuroosin, ahdistuksen, joka
tieteen pitäisi oppia parantamaan.
Syyllisyys on ankaran yliminän tuote, seuraus sisäistetyistä
alkukantaisista ja moderneista tabuista, vanhempien ja yhteiskunnan
auktoriteetista, rangaistuksen pelosta, rakkauden menettämisen kauhusta
jne, joihin potilas on neuroottisesti fiksoitunut. Henkilö, joka
sitkeästi pitää kiinni syyllisyydestään, potee vain "rangaistuksen
tarvetta" tai kärsii "moraalisesta masokismista".
Taistelu erityisesti uskonnollisia syyllisyyden aiheita vastaan oli
psykoanalyysin alkuvaiheen tärkeimpiä innoittajia.
Freud jätti perinnökseen uskomuksen, joka on tullut osaksi
kulttuuriamme: Ei ole olemassa todellista syyllisyyttä, on vain
erilaisten psykologisten vammojen uhreja – ja heidän uhrejaan – ja
heidän uhrejaan jne. Syyllisyys on analysoitu niin tavoittamattomaksi,
ettei ketään voi asettaa vastuuseen.
Vastoin klassisen psykoanalyyttisen teorian oletusta Buber ei pitänyt
syyllisyyttä vain sisäisten ristiriitojen seurauksena vaan todellisten
suhderikkomusten hedelmänä.
Buber ei kiistellyt Freudin kanssa neurottisesta elämää polkevasta
syyllisyydestä. Hän vain meni pidemmälle väittäessään, että sen alla tai
sen kanssa on olemassa myös todellinen ja vakavasti otettava
terveellinen ja oikeutettu syyllisyys, joka sekin on usein torjuttu.
Kaikki ongelmat eivät ole vain yksilön korvien välissä vaan oikeasti
myös hänen ja toisen välissä. Vaikka terapeutti ei olekaan mikään
rippipappi, hän ei voi palauttaa kaikkea syyllisyyttä vain alitajunnasta
nouseviin ahdistusta aiheuttaviin ristiriitoihin. Syyllisyyden
huomaamiseen ei tarvita mitään uskonnollista ilmoitusta vaan todellisten
ihmisten todellisten elämänkertojen kuuntelemista ja tosissaan
ottamista. Me olemme kaikki tehneet pahaa toisillemme, eikä sen pelkkä
ymmärtäminen, analysoiminen ja selittäminen korjaa mitään.
> Matti Paavilainen on sanonut useasti: "Vapaa ihminen; sellainen josta
> kukaan ei välitä."
….ja joka ei itse välitä kenestäkään.
>
Jatketaan. Olet hyvä keskustelukumppani. Silti toivoisin
sivustalukijoidenkin kommentteja, vaikka kuinka lyhyitä (vaika itse en
olekaan lyhyen expertti). Ammaatilaiset ja asiakkaat, missä te olette?
Keskustelemme teistä. Please kertokaa olemmeko ihan hakoteillä.
Daniel.
Daniel Nylund
Pörrö Törrönen wrote:
> Kiitos.
> Itsekin huomaan saavani paljon voimaa tästä keskustelusta, tavassasi sanoa
> asiat on jotain varsin virkistävää. Vaikkakin kohdistat sanasi lähinnä
> terapiayhteisölle, koen itse ajatustesi ja tapasi esittää ne olevan hyväksi
> muillekin. Toivoisin, että sanasi olisivat laajemmankin yleisön
Ų
Vihjaile mielummin heille minusta. En ole yhtä hyvä itseni
mainostoimisto kuin Sarasvuo.
Näin puhuu Public luUser.
Ų Se lämpö ja turvallisuus,
> jota tekstisi huokuu huolimatta tiukoista kannanotoista terapeuttien
> kylmyyteen herättää ainakin minussa keskusteluhalukkuutta.
>
> Vapaa-ehtoiskuvioissa tulee toisinaan törmänneeksi kaikenlaisiin
> "ammattilaisiin", joiden suusta tuntuu tulevan vain diagnooseja. Sellaisten
> ihmisten kanssa yhteistyö on joskus melkoisen alentavaa, varsinkin kun oma
> itseluottamus joutuu joskus todella kovilla toisen termittäessä uudelleen
Ų kaiken sen, mikä minun suustani on tullut ulos suomena.
Ų
Minä kutsun tuota kaiken diagnostisoivaa kielnkäyttöä psykolatinaksi,
eikä se enää ole vain ammattilaisten käytössä. Viime vuosikymmenellä
alkoi markkinoille tulvia psykologisia tee-se-itse-kirjoja. Varsinkin
naistenlehdet ovat pikavauhtia kouluttaneet toisen sukupuolen
ylivoimaisen sivistyneeksi psykokielen käyttäjäksi. Sivistyneen eliitin
piirissä vastaava uusien käsitteiden ja tulkintamallien läpimurto alkoi
jo puoli vuosisataa aikaisemmin.
Psykologinen sanasto on muutamassa vuosikymmenessä tullut osaksi
kansansivistystä, ja psykologiset termit ovat jo osa arkista
lehtikieltä. Kukaan ei aikanaan huomannut liimata niiden kylkeen
varoitusta:
"Käytettävä vain analyyttisen viitekehyksen puitteissa ja alan
koulutuksen saaneen ihmisen valvonnassa. Vapaan tai liiallisen käytön
haittavaikutukset ovat seuraavat…."
Sisäisistä ristiriidoista on tullut komplekseja ja ambivalensseja,
seksuaalisesta halusta on tullut libido. Kaikki puhuvat stressistä,
neurooseista, persoonallisuuden häiriöistä, yksilöitymistä,
eroahdistuksesta, itsensä toteuttamisesta, autenttisuudesta,
luovuudesta, positiivisesta ajattelusta, läheisriippuvuudesta,
sisäisestä lapsesta jne. Psykokieli elää ja voi hyvin. Sanoja syntyy
koko ajan lisää, mutta niiden elämänkaari käy koko ajan lyhyemmäksi.
Psykologiset muotisanat ja -diagnoosit vaihtuvat uusiin yhä tiiviimpään
tahtiin.
Näiden sanojen kanssa eläneenä minun on vaikea tajuta, että niinkin
itsestään selvä sana kuin persoonallisuus on suomen kielessä nuorempi
kuin minun isäni tai äitini.
Kieleen sisäänrakennettu arvomaailma on välittynyt sanojen mukana. Jos
haluamme alentaa jotakuta, haukumme häntä "patalogiseksi tapauksesksi",
"skitsoksi", "häiriintyneeksi" tai "psyykkisesti sairaaksi".
Psykoottisuutta tai neuroottisuutta ei voida tarkasti määritellä. Niiden
merkityssisältö riippuu siitä, kuka yrittää kuvata ketä ja missä
tarkoituksessa. Esko Ahon säästöpolitiikkaa voitiin vapaasti kuvata
"anaaliseksi" , (jolla ei oikeastaan tarkoiteta muuta kuin että se oli
suoraan perseestä), ja Lipposelle voidaan vihjeellisesti ehdottaa
"pitkäaikaista terapeuttista hoitoa latentin agression purkamiseksi".
Olemme saaneet uuden psykotieteellisen version ikivanhasta
solvaussanastosta. Tällä hetkellä suositummat psykopatologiset
solvaussanat ovat narsismi ja rajatilatapaus, mutta jos oikein
sivistyneen häijyksi ryhdytään, voidaan puhua vaikka anaalisadismista
tai misogyniasta. Psykologi ja kansanedustaja Pertti (Veltto) Virtanen
on mediaaliselta aitiopaikaltaan ahkerasti jaellut briljantteja
psykologisia diagnoosejaan ihmisille, joista ei pidä.
Alan diagnoosit ovat uusia ilmaisuja pahan ja ala-arvoisuuden eri
muodoille. Kenestä tahansa yksilöstä tai mistä tahansa ryhmästä voidaan
antaa mielenterveydellisiä diagnooseja ilman henkilökohtaista minä-sinä
kohtaamista hänen tai heidän kanssaan. Mielipide, pukeutumistyyli ja
julkisuuteen annettu imago riittävät psykologisen pikatuomioistunnon
aineistoksi. Tuomiot lausutaan yhtä heppoisin perustein ja yhtä
epäkohtaavan käsittelyn jälkeen, kuin fanaattisissa uskonlahkoissakin on
tapana. Moderni psykoterrori jatkaa vanhan uskonnollisen terrorismin
epäkunniakasta ja väkivaltaista perinnettä.
Psykoterapeuttinen termistö on korvannut moraalisen sanaston, kun
yritämme pyhittää tai halventaa melkein mitä tai ketä tahansa.
Jos halutaan osoittaa arvostusta jonkun toimintaa tai käytöstä kohtaan,
sitä kutsutaan "terapeuttiseksi". Terapeuttinen tarkoittaa tietenkin
hyvää. Näiden terapeuttisten "hyvyyksien" varjolla tehdään edelleen yhtä
paljon ylimielistä ja sivistynyttä väkivaltaa kuin vanhojen
kristillisten hyveiden nimissä. Ihmisiä leimataan uusien psykologisten
diagnoosien avulla yhtä hylkäävästi kuin aikanaan tehtiin erilaisten
pahe- ja synti- nimitysten avulla.
Juha Siltalan 70 sivun mittainen etäpsykoanalyysi valtakunnan
ykköshäpäisijästä Matti Esko Hytösestä on tästä hyvä esimerkki. (Juha
Siltala. Miehen kunnia. Otava, 1994 s. 247-314.) Kirurgin tarkkuudella
Siltala viiltää tämän Helsingin Sanomien sunnuntainumeron irvileukaisen
pakinoitsijan pieniksi viipaleiksi ja poimii hänet uudestaan kokoon
tavalla, joka minusta tuntuu aika nöyryyttävältä.
Hytönen rehvastelee brutaalilla maskuliinisuudellaan ja tekee itsensä
ihan tarpeeksi naurunalaiseksi ilman, että kenenkään tarvitsee täydentää
työtä psykoanalyyttisellä häpäisyllä. Hytönen häpäisee jokaisella
palstallaan jonkun juuri sillä tavalla kuin Suomessa on tapana:
pilkkaamalla, vääristelemällä ja irvailemalla. Ihan tavallista
rakkaudetonta sivistymättömyttä. Mutta kuitenkin selväällä Suomen
kielellä. Siltala tekee Hytöselle saman, mutta analysoimalla,
tulkitsemalla ja diagnosoimalla. Yhtä tavallista ja yhtä rakkaudetonta,
mutta ah, kuinka sivistynyttä. Siltala päättää analyysinsa muutamaan
havaitsemaansa hyvään oireeseen ja lopettaa sanomalla:
"Hytösen kirjoituksia lukiessaan voi jo nyt eläytyä pienen pojan
itkemättömiin itkuihin."
Ehkä Hytönen joskus vielä nöyrtyy puolta nuoremman miehen analyyttiseen
terapiaan ja itkee itkunsa, mutta tämä kirjoitus ei tasan tuo sitä
päivää yhtään lähemmäksi. On myös epätodennäköistä, että Hytönen antaa
sitä itkua kenenkään analysoitavaksi, jos hänellä ylipäänsä sellaista
itkua on olemassakaan. Mistä Siltalakaan sitä voi tietää. Itsestään ja
omista tunnoistaan Hytöstä kohtaan Siltala ei kunnon analyyttiselle
perinteelle uskollisena sano sanaakaan.
Vanhan patriarkaalisen uskonnon kieli oli latina. Se oli valtaapitävien
kieli ennen kuin siitä tuli kuollut kieli. Saa nähdä, käykö yhä
matriarkaalisemmaksi muuttuvalle psykolatinalle samoin.
Ų Sinulla taas on
> kohtaamisen ensiedellytys hallussasi: aito kieli. Ilman yhteistä kieltä ei
Ų kommunikaatiota synny.
Minulla on hallussani Suomen kieli, ei sen kummempaa. Tärkeämpää kuin
kieli on mieli.
Dialogilla Buber ei tarkoita vain sanojen vaihtamista, niiden yhdessä
analysoimista tai kahden ihmisen yksinpuhelua. Dialogi on silta minän ja
sinän välillä ja portti meitä suurempaan todellisuuteen. Buberille
dialogin päämäärä ei ollut vain selkeämpi ymmärrys vaan syvempi
osallistuminen. Se on toisen koskettamista ja itse kosketetuksi
tulemista.
Tämä vuorovaikutuksen mieli on mahdollinen millä kielellä tahansa.
Kun Buber puhuu dialogista, hän tarkoittaa asiaa, jota ei voi
suunnitella. Vuorosaarnaamiseen voi tehdä ennakkomuistiinpanoja mutta
kohtaavaan dialogiin ei.Se on lähtökohdiltaan ja lopputulokseltaan
avoimeksi jätetty kohtaaminen.
Vuorovaikutus on oikeastaan aika hyvä suomennos, koska se kuvaa
tilannetta, jossa kaksi ihmistä vuoroin oikeasti vaikuttaa toiseen, ei
vain hänen tulkintoihinsa tai tunteisiinsa vaan ydinolemukseen.
Jouni Tuomi (Jyväskylän yliopiston Hoidon diaktiikan opettaja) ja Aki
Huhtinen (FL, tutkija, Tampereen yliopisto, Filosofian laitos)
keskustelivat Hoitotiede -lehden sivuilla siitä, voiko Buberin kuvaamaa
dialogia käyttää tutkimusvälineenä. Tuomi myöntää, että dialogi on
tutkijalle ongelmallinen, koska "toisen ihmisen kohtaaminen ei ole
helppoa". Totta, ja vielä vaikeammaksi se käy, jos yritän kohdata hänet
pysyen samalla tutkijana. Tuomi väittää, että monologi alkaa vasta
sitten, kun tutkija siirtyy kirjoittamaan raporttiaan. Huhtinen pitää
tätä dialogilla hurskastemisena:
"Kun dialogista tehdään tieteellisen artikkelin muodossa tieteellinen
metodi, kyse ei ole enää Buberin, Levinaksen tai Ebnerin tarkoittamasta
koko ihmisyydestä…Miksi siis latistaa dialogi abstraktiksi metodiksi?..
Samalla herää kysymys dialogin intimiteetin luonteen sopivuudesta
esimerkiksi terveydenhuoltomme laitosmaiseen ilmapiiriin."
Vastauksessaan Tuomi myöntää olleensa kauhuissaan jo silloin, kun jotkut
olivat hänen artikkelinsa julkaisemisen jälkeen pyytäneet häneltä lisää
aineistoa "dialogisesta metodista". Eettistä tuskaansa helpottaakseen
hän oli jo kirjoittamassa vastinetta omaan artikkeliinsa.
Silti hän tutkijana pitää kiinni siitä mahdollisuudesta, että kohtaavaa
dialogia voi käyttää myös tutkimusmenetelmänä.
Hänellä on tutkijana sama ongelma kuin terapeutilla: Voiko olla samalla
sekä kokonaisvaltaisessa vuorovaikutuksessa ja etäisenä tutkijana? Tai
voiko todelliseen dialogiin astua tutkimustarkoituksessa?
En tiedä. Minusta dialogi edellyttää niin perusteellista kaiken
tarkoitushakuisuuden unohtamista, ettei edes välitä, mitä dialogista
jälkeenpäin muistaa. Miten tutkija voi hetkeksikään luopua tästä
sisäisestä tulkintoja tekevästä monologistaan? Miten hän voi
kohtaamisen aikana olla tekemättä sisäisiä muistiinpanoja raporttiinsa?
Miten hän voi antautua vuorovaikutukselle niin kokonaisvaltaisesti,
ettei yhtään välitä ennakolta asettamastaan hyötytavoitteesta?
Ehkä tutkija elää samassa etäisyyden ja läheisyyden, dialogin ja
monologin välisessä ristiriidassa kuin terapeuttikin? Eläköön. Hyvä
niin. Kunhan ei kuvittele, että dialogi voidaan helposti kaventaa
tukimusmenetelmäksi.
Buber ei itse käyttänyt dialogia tutkimusmenetelmänä. Se ei varmaan
olisi tullut hänelle mieleenkään. Hän muisti dialogeistaan, mitä muisti,
mutta ei ikinä astunut niihin muistiinpanovälineiden kanssa. Hän ei edes
halunut, että hänen vuorovaikutustaan opiskelijoiden kanssa
taltioitaisiin filmille, koska se häiritsisi hänen keskittymistään
paikalla olevien ihmisten kohtaamiseen.
Buber inhosi sosiaalista smalltalkia, turhanpäiväisiä kohteliaisuuksia
ja pinnallista ajankulujorinaa. Eniten hän piti vieraista, jotka toivat
tuliaisina polttavia kysymyksiä ja todellisia elämän ongelmia. Hän
janosi intensiivistä dialogia, joka nostattaa kaikkien osapuolten
elämänkokemuksen ja spontaanisuuden pinnalle yhteistä rikastumista
varten. Hän pyysi ihmisiä puhumaan asioista, jotka pitävät valveilla,
vievät yöunet ja polttavat mieltä karrelle. Silti hän ei ollut
sosiaalinen tosikko. Hän piti huumoria uskon kaksoiveljenä, mutta oli
kärsimätön sellaiselle vitsinkertomiselle, jonka tarkoitus oli vain
peittää elämän kipeys.
Koska hän mieli yhteyttä, hän huolehti koko ajan siitä, että käytetty
kieli palvelee sitä eikä vain vierantuneisuutta.
> En tiedä oletko edes kiinnittänyt itse siihen
> huomiota, minulle tämä on niin tärkeä asia että kommentoin asiaa muutaman
> kappaleen verran ennenkuin jatkan tekstisi parissa.
>
> Jokaisella ammattikunnalla on oma slanginsa. Kirjoittajien kesken puhun
> sujuvasti idiolektistä, vaikka osaisin yhtä hyvin ilmaista itseni suomeksi.
> Joskus huomaan itse häiriintyväni termeillä puhumisestani, ja olen
> koettanut pitää itseni normaalikielessä silloinkin, kun puhun muiden
> termejäni ymmärtävien kanssa. Mikään ei ole raivostuttavampaa kuunneltavaa
> kuin esim. atk- alan ammattilaisten keskenäinen slangi (olen valinnut
> elämäni ihmiseksi insinöörin) silloin, kun termit alkavat vilistää yli oman
> hilseen. Sama on pitkälle myös kaikessa auttamisessa: lähestyminen pitää
> suorittaa kielellä, jonka muut osaavat.
Muistelen erästä iltaa Torsti Lehtisen Kierkegaardia käsittelevän kirjan
julkistamistilaisuuden jälkeen, jolloin lähdin kapakkaan seurassani
parikymmentä teologia ja filosofia (tai niiden opiskelijoita). Olin
innoissani, kerrankin hyvää kapakkaseuraa. Juttu luisti ja sanoja lensi
seinästä toiseen mutta illan jälkeen oli tyhjä ja turhautunut olo.
Kielen monimuotisuudesta ei todellakaan ollut puutetta, eikä ongelma
ollut edes vaikeudessa ymmärtää mitä toinen sanoi (vaikka sekin tuotti
välillä vaikeuksia). Ongelma oli se, ettei kukaan tuntunut sanovat
mitään itsenään ja itsestään sinulle sinuna. Vaihdettiin vain lauseita,
eikä annettu sydämen koskettaa sydäntä. Ehkä arvioini on epäreilu
paikalla olijoita kohtaan (jos joku lukijoista tunnistaa itsensä mutta
ei tunnista kuvaustani siitä illasta olen pahoillani). En itsekään
puhunut todellisista tunnoistani mitään. Kun kyllästyin kontaktittomaan
vuorovaikutukseen vajosin melankoniaan enkä ottanut sitä aloitetta mitä
toisilta odotin. Jäi vain surullien ja yksinäinen olo. Voi meitä
sivistyneitä ja sanoilla kyllästettyjä – väistyneitä ja sanoille
kyllästyneitä.
> Kirjoituksistasi on mieleeni jäänyt yksi ehdoton vahvuus, se että olet
> konkreettinen. Käytät paljon vertauksia, tunnistan tämän helposti koska se
> on oma ilmaisutapani. Juuri tarinoiden, vertausten ja konreettisen kautta
Ų maailmat voivat todella kohdata.
Kyllä, Siksi varmaan Jeesuksin puhui vertauksin. Mutta ne toimivat
parhaiten silloin kun puhutaan useammalle kuin yhdelle kerrallaan. Jos
minä alan sinulle puhumaan vertauksia tai esimerkkikertomuksia kahden
kesken se voi tuntua aika vieraannuttavalta. Kun puhuu monelle täytyy
käyttää kieltä joka mahdollisimman yhteistä kaikille, mutta kun minä
puhun sinulle se ei enää toimi.
Täällä netsissä kommunikoiminen on erikoinen sekoitus kumpaakin, enkä
vieläkään ole löytänyt kodikkaan tuntuista tapaa suhtautua siihen.
Välillä ajattelen vain sinua ja välillä ajattelen kaikkia niitä ihmisiä,
jotka seuraavat vuorovaikutsutamme sivusta.
Yksilöterapiassa tilanne on toinen. Terapeuttisen dialogin syvin
ulottuvuus ei ole siinä, että terapeutti antaa vastauksen asiakkalleen
tai auttaa häntä löytämään sen itsestään käsin. Dialogin tuimin haaste
tulee vastaan, kun asiakas ON kysymys ja terapeutti ON vastaus. En nyt
tarkoita itsensä tarjoamista toisen Jumalaksi, vaan itsensä antamista
tällä hetkellä siihen epätoivoiseen kontaktinkaipuuseen, joka terapiaan
hakeutujalla on.
"Mutta enhän minä voi olla vastaus toisen ongelmiin?"
Etkö todellakaan? Jos hänen ongelmansa on yksinäisyys ja kyvyttömyys
kontaktin luomiseen, niin sinä olet tapaamisen hetkellä hänen ainoa
vastauksensa. Jos kiemurtelet itsesi irti siitä kysymyksestä, joka hän
on, etkä vastaa siihen koko olemuksellasi, väistät sen ainoan olennaisen
terapeuttisen kutsumuksen, joka siinä tilanteessa elää.
Terapeutin puolelta kysymys on asenteesta, olemisen ja lähestymisen
tavasta, hänen puheensa rehellisyydestä ja hänen kuulemisensa
avoimuudesta. Koulukuntasidonnaisuuksistaan riippumatta terapeutit joko
suostuvat tai ovat suostumatta todelliseen dialogiin asiakkaansa kanssa.
Terapia on yhtä onnistunut tai epäonnistunut kuin siinä toteutuva
dialogi.
Ų Olen itse huomannut, että minulle on
> elimellisen tärkeää löytää jotain yhteistä jaettavaa vieraiden ihmisten
Ų kanssa, ja melko usein lähin koskettava asia sattuu olemaan ruoka.
Ų > Kuullostaa hassulta, mutta en oikein osaa puhua "tyhjiä", ja ruuasta
kaikki
> osaavat keskustella. Tiedän, että tämä näyttää älyttömältä tähän
> kirjoitettuna, mutta ihmiset eivät yleensä anna tutustua itseensä ennenkuin
> ovat löytäneet jonkun yhteisen piirteen. En tarkoita, että tämä olisi
> "tekniikkani", mutta huomaan tekeväni sitä melkoisen luonnostani.
> Sitäpaitsi ihmisten ruokatavat ovat älyttömän kiinnostavia :-)
Hmmm. Minua se ei paljon kiinnostaisi. Ruokailikulttuurini on tosi
köyhä. Hotkaisen mitä sattuu käsillä oemaan silloin kun sattuu olemaan
nälkä. Mutta uskon kyllä, että tossa on jotain itua. Ruokailuhan on
kuitenkin ihmiskunnan vanhimpia seurustelumuotoja ja on omiaan
palauttamaan meidät ideoiden maailmasta niiden elementtien tuntumaan
joiden varassa oikeasti elämme.
Enkä tarkoita vain ravintoa, vaan myös ihmistä joiden kanssa sitä
syömme. Kuvaamme mielellämme elämän keskeisiä kokemuksia syömiseen ja
juomiseen liittyvillä kielikuvilla: MAISTELEMME elämän nautintoja,
JUOMME kärsimyksen maljasta ja joskus jopa NIELEMME ylpeytemme.
Rakastavaiset SYÖVÄT toisiaan NÄLKÄISILLÄ katseillaan ja JANOAVAT
toistensa kosketusta, tulematta koskaan KYLLÄISIKSI. Elämä voi olla
hunajaisen MAKEAA tai niin KARVASTA, että ihan SAPETTAA. Jotkut ihmiset
ovat suorastaan OKSETTAVIA. (Käytän isoja kirjaimia kun kursiivit eivät
useimmissa selailimissa taida näkyä.)
Joissakin heimoissa ihmiset kulkevat alastomina pitkin kylää, mutta
eivät koskaan syö julkisesti.
Oma käytäntömme on hieman toisenlainen. Hotkaisemme estoitta
hampurilaisen keskellä ruuhkaista katukäytävää, mutta harvat haluavat
muukalaisia kurkistelemaan olan takaa syödessämme perheen kanssa
illallista.
Ei löydy ainuttakaan kulttuuria, jossa tämä yksinkertaisin luonnon
välttämättömyys ei olisi millään tavalla ritualisoitu.
Useimmissa kulttuureissa yhdessä aterioiminen on läheisyyden ja
ystävyyden symboli. Mitä enemmän siihen liittyy valmisteluja sitä
enemmän siinä on mukana symbolisia rituaaleja ja sanatonta
syvämerkitystä. Miksi yksinäinen ihminen syömässä kauniisti tarjoiltua
illallista hienossa ravintolassa on jollakin tavalla outo näky? Vaikka
ruokaa olisi riittämiin, tilanteesta puuttuu kaikkein oleellisin —
toinen ihminen. Yhtä oudolta tuntuisi joutua vahingossa samaan
illallispöytään tuntemattomien ihmisten kanssa, joista kehenkään ole
mitään yhteyttä.
Häveliäisyys, jota tunnemme kun tulemme tahtomattamme rikkoneeksi
toisten ruokarauhan, on tervettä tajua siitä, että on rikkonut toisten
oikeutta jakaa ateriointiin liittyvä intiimi yhteys vain siihen
valittujen ihmisten kanssa. Samaan seuraan liittyminen ruokailun jälkeen
ei ole yhtä yksityiselle alueelle astumista.
Joten taidat olla oikeassa, ruasta puhuminen on oikeastaan aika intiimiä
puhumista.
> Toinen asia mitä kielestä ja kohtaamisesta tulee mieleeni on terapeutin
> suhde asiakkaan kieleen. Tietyllä tasolla asiakas määrittelee sen kielen,
> mitä puhutaan, ja oletettavasti asiakkaan kieli ei sisällä näitä
> filosofis-psykologis-tieteellisiä termejä. Tunne siitä, että tulee
> kuulluksi, edellyttää myös vastaanottajalta signaalia siitä, että hän on
> ymmärtänyt viestini. Ja jos surkea "emmätiiämiltämustatuntuumuttasattuu"
> muuttuu toisen suussa loogiseksi suomenkieleksi (kuten sulla on paha olla)
> (tai vielä paremmin: musta näyttää, että sulla on paha olla) herää paljon
> enemmän luottamusta kuin esimerkiksi silloin kun toinen sanoo "aha" tai
> "ihanko totta" tai "sulla on varmaan debressiivinen kausi meneillään".
> Jostain syystä tunteista puhuttaessa kaipaa yksinkertaista ja selkeää
> toistamista. Ainakin minä kaipaan. Ne ihmiset, jotka olen valinnut elämäni
> runkopilareiksi osaavat kaikki vastata hätätilassa toistamalla sen, mitä
> sanoin. Tietenkään en ole sitä tajunnut ihmisiäni valitessa, mutta jostain
> syystä juuri kielelliseen yksinkertaisuuten pystyvistä ihmisistä on tullut
> elämäni valo ja voimavara.
Annat Pörrö hyvän kuvauksen siitä mitä Buber kutsui "todeksi
vahvistamiseksi".Hän sanoi:
"Huolimatta dialogin asteittaisesta vähentymisestä ja yleisen
epäluottamuksen vastaavasta lisääntymisestä, joka on tyypillistä
ajallemme, ihmisten tarve tulla toistensa kautta todeksi vahvistetuiksi
on edelleen olemassa. Yleensä ottaen sille tarpeelle ei enää löydy
luonnolisia täyttymyksiä. Siksi ihminen yrittää kahta muuta tietä: joko
hän yrittää yksin vahvistaa itsensä todeksi tai sitten hän etsii
vahvistusta itselleen liittymällä johonkin ryhmään. Molemmat suunnat
päätyvät umpikujaan…"
Eikä toisen kokemuksen muuttaminen fiksun tuntuiseksi diagnoosiksi ole
todeksi vahvistamista. Olet varmaan oikeassa siinä että kaikessa
kömpelyydessään kuullun toistaminen on yksinkertaisin tapa alleviivata
ja vahvistaa kokemuksesi todeksi.
Tämä minän ja sinän välinen todeksi vahvistaminen, ilmeni se sitten
millä tavalla tahansa on minusta itseksi tulemisen edellytys ja tärkein
ulottuvuus.
Eläin tai kasvi ei tarvitse ketään vahvistamaan itseään todeksi. Se on
sitä, miksi se on luotu. Mutta ihminen on jo aikoja sitten erottunut tai
erotettu kasvi- ja eläinkunnan lajiturvallisuudesta maailmaan, joka on
täynnä erilaisia mahdollisuuksia määritellä ja kokea itsensä. Tämän
kaaoksen keskellä ihminen katselee epävarmana ja turvattomana
ympärilleen etsien, löytyisikö tästä maailmasta selkeä ja vahvistava,
juuri minulle lausuttu, "kyllä". Ihmisyyden salaisuuteen on
sisäänrakennettu jotain sellaista, joka ei tule todeksi, jos ei joku
valistaa sille kasvojaan, tunnista sitä, tunnusta sitä ja siunaa sitä
sanomalla koko läsnäolevalla olemuksellaan: "Sinä."
Ranskalainen filosofi Emman Levinas (1906-1995) on hyvin lähellä samaa
ajatusta (ja Buberin ajattelua ylipäänsä), mutta puhuu siitä toisesta
näkökulmasta:
"Mitä toisen kasvot merkitsevät minulle?"
Levinasin eettisessä filosofiassa toisen kasvojen merkitys on keskeinen.
Inhimillinen elämä alkaa siitä, että huomaa toisen kasvot. Ihmisen elämä
on jatkuvassa heräämisen tilassa, koska kasvoja tulee aina lisää. Jos
tarkkailen vain kasvojen muotoa, silmien väriä, nenän pituutta jne. en
ole suorassa suhteessa niissä ja niiden kautta näkyvään sinään. Kaikista
meikeistä, harkituista ilmeistä ja eleistä riisutut kasvot ovat
alastoman haavoittuvia ja väkivallalle alttiita. Toisen katseen suora
avoimuus on alttiutta paljaimmillaan, alttiutta kuolemalle. Niiden
ensimmäinen sanoma ei ole positiivinen rukous, niinkuin itse aikaisemmin
väitin, vaan hätäinen huuto:
"Älä tapa"!
Siihen minun on vastattava. Kukaan ei voi vastata näille kasvoille minun
puolestani. Sodassakin on vaikea tappaa vihollista, jonka kasvot voin
nähdä. Vaikka tappaisinkin, hänen kasvonsa eivät koskaan kuole minulle.
Kasvoissa näen sinän, joka olemuksellaan esittää minulle vaatimuksen
"älä tapa".
Levinasin mukaan tappaminen on kuitenkin jokapäiväinen rutiini. Se
tapahtuu yksin jättämisen, mitätöimisen, poispyyhkimisen ja hylkäämisen
kautta. Emme huomaa emmekä noteeraa sitä suorastaan jumalallista
vaatimusta ja pyhää käskyä, joka jokaisessa kasvossa on: "Minua ei saa
tappaa.".
Samalla kun tämä tämä rukous, pyyntö tai käsky asuu pienessä lapsessa
itsessään, se myös välittyy meille lapsen kasvojen kautta Häneltä, jonka
aavistuksen näemme jokaisessa kasvossa.
Sen jälkeen seuraa saman "käskyn" positiivinen puoli, jokaisessa
lapsessa ja aikuisessa itsessään elävä rukous:
"Huomaa minut. Vahvista minut minuksi."
Kaikkia ei ole huomattu. Useimmat meistä ovat kokeneet vain
varauksellisen tai ehdollisen todeksi vahvistamisen. Joiltakin se on
puuttunut melkein kokonaan ja joitakin on aktiivisesti vahvistettu
epätosiksi.
"Minä vahvistan sinut todeksi vasta, kun ensin suostut tämän malliseksi
lapseksi, kunnon uskovaiseksi, tietynlaiseksi puoliskoksi jne."
Sehän on kaikille tuttu juttu, yleisinhimillinen kauppa, johon useimmat
meistä ovat muodossa taikka toisessa suostuneet.
Jossain sydämemme saloissa mieltä vaivaa kuitenkin kiusallinen
tietoisuus siitä, että saamamme vahvistus ei kuitenkaan oikeasti
kohdistu minuun, vaan siihen kuvaan jonka kaltaiseksi olen suostunut.
Jos yritämme purkaa kaupan sen pienellä kirjoitettu teksti astuu
voimaan:
"Joka tämän sopimuksen rikkoo, ei saa vahvistusta ollenkaan."
Tässä muodossa sopimus on kirjoitettu useimpien korvien väliin. Mitä se
todellisuudessa on ja tulee olemaan, sitä et saa selville, ennen kuin
uskallat astua aitona minänä sinän eteen ja katsoa, mitä tapahtuu.
Jos todeksi vahvistaminen todella on ihmislapsen (ja aikuisen)
perimmäinen tarve, niinkuin Buber ja moni muukin hänen jälkeensä on
sanonut, niin psykopatologian syvimmät syyt eivät palaudu vain viettien
ristiriitaan. Psykoosit, neuroosit ja muut mielen häiriöt eivät johdu
vain oraalisen, anaalisen tai fallisen vaiheen psykoseksuaalisista
turhautumista, oidipusvaiheen kastraatiopelosta tai peniskateudesta. Ne
johtuvat lapsen varhain loukatusta luottamuksesta sinää kohtaan, joka ei
ole vahvistanut hänen todellisuuttaan, vaan ohittanut sen kokonaan
tai/ja vääristellyt sitä omien tarpeidensa mukaan.
Carl Rogers kertoi tästä järkyttävän esimerkin:
"Elämänsä kaikkein tärkeimpinä hetkinä Ellen saatiin tuntemaan, että
hänen omat kokemuksensa olivat erheellisiä ja vääriä ja että hänen
oikeastaan pitäisi kokea asiat aivan toisin. Pahaksi onnekseen hänen
rakkautensa vanhempiaan kohtaan oli niin vahva, että hän korvasi oman
kokemuksensa heidän kokemuksellaan. Hän lakkasi olemasta itsensä…
"Huudan, mutta he eivät kuule minua!"
Ellenin sanat soivat korvissani. Kukaan ei todellakaan kuunnellut häntä
itseään, eivät hänen vanhempansa, eivätkä hänen lääkärinsä ja kaksi
analyytikkoaan. Kukaan ei ollut kunnioittanut häntä tarpeeksi
kuunnellakseen hänen kokemustaan. He eivät pitäneet häntä ihmisenä, joka
on kykenevä kohtaamaan elämää, jonka sisäinen kokemus on luotettava ja
tosissaan ottamisen arvoinen. Miten hän sitten olisi voinut luottaa
itseensä ja hyväksyä sisällään taphtuvat asiat?
"Olen täysin eristyksissä. Istun lasipallossa. Näen ihmisten liikkuvan
sen ulkopuolella ja huudan heille, mutta he eivät kuule minua."
Mikä epätoivoinen huuto saada kokea ihan oikea suhde kahden ihmisen
välillä. Hän ei koskaan ollut kokenut Buberin kuvaamaa "parantavaa
kohtaamista"…"
Toisen minuuden todeksi vahvistaminen on minusta terapeutin tärkein
tehtävä. Se on paljon enemmän kuin hyväksyminen tai peilaaminen, jotka
ovat tämän päivän populaaripsykologian suosikkitermejä. Parantavan
kohtaamisen keskeinen ulottuvuus on myöhästynyt toisen kokemuksen ja
olemuksen tunnistaminen, tunnustaminen ja rakastava todeksi
vahvistaminen.
Buberin keskeinen väite, että ihminen ei riitä itsensä todeksi
vahvistajaksi, menee täysin ristiin narsistisen kulttuurimme ja osaksi
myös psykologisen olettamuksen kanssa, jonka mukaan ihminen voi tulla
niin itseriittoiseksi ja autonomiseksi, että hänen oma
itsevahvistuksensa riittää hänelle. Jos meillä ylipäänsä on kyky
vahvistaa itsemme, se johtuu vain siitä, että joku muu on jo ennen sitä
vahvistanut meidät todeksi. Kukaan ei selviä siitä hommasta yksin.
Jotta kellään olisi mahdollisuus vahvistaa hataraa minuuttamme todeksi,
meidän täytyy sallia se, uskoa siihen ja ottaa se vastaan. Todeksi
vahvistamista paitsi jääneinä voimme myös torjua myöhemmin saamaamme
vahvistusta.
Oma torjuntamme jää tietenkin omalle vastuullemme. Jos terapeutti on se,
joka torjuu yhteyden, on aika hakeutua muualle. En tarvitse lisää
heikentävää kohtaamattomuutta. Minun on vältettävä vanhojen vammojen
toistoa myös silloin, kun ne uhkaavat terapeutin taholta.
Kohtaava terapeutti, joka on valmis vahvistamaan toisen todellisuutta,
on auki vastaanoottamaan kaiken, mitä asiakas tuottaa. Asiakas voi
rauhassa unohtaa, miten eilen esitteli itsensä. Hän voi perua
aikaisemmat haparointinsa ja vakuuttamansa tosiasiat ja uskomansa arvot.
Hän saa hätääntyä, joutua kaaokseen ja taantua pieneksi itkeväksi
lapseksi luottaen terapeuttiin, joka kädestä pitäen tai jopa syliin
sulkien vakuuttaa häntä läsnäolollaan. Hän saa huutaa patoutuneita
kauhujaan ja vajota sekavuuteen luottaen siihen, että joku on hänen
kanssaan. On joku, jonka luokse voi tulla takaisin ilman, että kokemusta
vain tulkitaan analyyttisesti, selitellään siksi tai täksi, tai
pahimmassa tapauksessa mitätöidään kokonaan pelkällä kylmän etäisellä
vaikenemisella.
Silloinkin kun äärimmäiset tunteet kohdistuvat terapeuttiin itseensä,
parantava kohtaaminen ei tapahdu sen kautta, että terpeutti auttaa
asiakasta oivaltamaan, analysoimaan ja näkemään kytkentöjä menneeseen.
Hänen täytyy osoittautua ensimmäiseksi luotettavaksi ja tosissaan
olevaksi vastaaottajaksi näille tunteille. Sitä varten hänen on oltava
itsenään ja kaikkine tunteineen rehellisesti läsnä häneen kohdistuneessa
vuodatuksessa. Tämä ei paranna vain jotain tiettyä osaa asiakkaan
tavassa reagoida. Se tuo eksistentiaalisen luottamuksen takaisin hänen
ydinolemukseensa. Transferenssin purkamiseen tarvittavat analyyttiset
oivallukset tulevat aika helposti tämän seurauksena. Ne ovat vain
lautasen reunalle siirrettäviä liikuttavan pieniä pippureita, kun
vihdoin päästään syömään tosi soppaa. Mikään teorioiden tai metodien
mestari ei kykene korvaamaan sitä ydinluottamuksen jälleensyntymää ja
toisen todeksi vahvistamista, joka tapahtuu pelkässä ja menetelmistä
riisutussa parantavassa kohtaamisessa.
Jatkan seuraavassa mailissa.
--
Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
Daniel Nylund
Törrö
> Nuorisohommissa näkee joskus aivan uskomattoman epäpätevää porukkaa, joiden
toisiaan.
Olen itse kokenut tuon asian aika vaikeaksi kuunnellessani omian nuorten
aikuisten kielenkäyttöä kavareidensa kanssa. Heillä on esimerkiksi aika
erikoinen tapa osoittaa rakkauttaan ystäviään kohtaan. Ystäviä
tervehditään mitä mielikuvituksellisimmilla solvauksilla. Aikani
päällisteltyäni tajusin, että siinä toimii joku kummallinen laki: Mitä
parempi ystävä sitä raaempia solvausnimityksiä se kestää.
Solvaustervehdysten antaminen on siis samalla sekä testi, että
luottamuksen osoitus.
No, olen kyllä huomannut että tosipaikan tullen, kun ystävää oikeasti
tarvitaan, he jättävät solvaukset väliin ja pyytävät apua ihan
yksinkertaisella Suomen kielellä.
> Itse huomaan tätiytyväni kovaa vauhtia, mutta nuorten vuoksi koetan vielä
Ų pysyä kirosanoissa ja liiottelevassa puhuekielessä kiinni.
Kirosanatkin tuntuvat toimivan suhteessa aikuisiin jonkinlaisina
testikynnyksinä. Jos aikuinen ehdottomasti kieltäytyy käyttämästä näitä
"koodisanoja" hänet luetaan siitä maailmasta ulos. Itsekin käytän niitä,
mutta en ole kovin vakuuttunut siitä, että se olisi "kontaktin"
edellytys. Kyllä nuoret vaistoavat milloin niitä käytetään
keinotekoisesti ja senkin milloin joku on heidän maailmassaan mukana
vaikka ei näitä tunnussanoja käyttäisikään.
Ų Ainakin
> sillätavoin on todennäköisempää pystyä kommunikoimaan edes jostain. Jo
> kielellä voi etäännyttää toisen itsestään, ja äärimmäisen tehokkaasti.
> Kummallista kyllä itse kieleen ei ainakaan sosiaalialan oppilaitoksissa
> kiinnitetä juuri mitään huomiota, kun taas perheterapiaan liittyvässä
> kirjallisuudessa on ilahduttavan paljon keskitytty juuri viestintään ja sen
> mahdollisuuksiin.
Se on ihan tärkeä asia yhdellä tasolla, mutta niinkuin olen jo monta
kertaa sanonut, mistä tahansa voi tulla menetelmä. Silloin se on jo
jotenkin mennyt pilalle, koska toisen kohtaamiseen ei ole olemassa
menetelmää - ainakin toistaiseksi olen sitkeästi vakuuttunut siitä.
.
> Kohtaamisen ja kielen tärkeydestä juolahti mieleeni vielä yksi ajatus,
> sitten jatkan viestiisi vastaamista: kun tapaa uuden ja innostavan ihmisen,
> usein käy niin, että tämän kanssa jää nimenomaan suustaan kiinni yötolkulla
> jutustelemaan. Erittäin harvoin olen kuullut tarinoita, että kukaan
> nimenomaisesti olisi uuden ihmisen kanssa tehnyt mitään (esim. heitellyt
> tikkaa kolmeen yöllä). Melkein aina uusi tuttavuus kuljetetaan omaan
> maailmaan loputtomilla keskusteluilla.
> (I rest my case)
Niinpä, sinä olet sanoilla askarteleva niinkuin minäkin. Minä olen
taipuvainen mittaamaan yhteyttä sillä miten hyvin pystytään puhumaan
asioista. Lapseni ovat pakottaneet minut kyseenalaistamaan tämän
käytännön. Kaksi lapsistani ovat hyviä ilmaisemaan itseään
verbaalisesti. Olen aina kokenut yhteyden heihin helppona ja
nautittavana. Mutta kaksi heistä eivät ole oikein suostuneet tähän minun
tapaani olla yhteydessä. Olen yrittänyt ihan hirveästi, mutta aika vähin
tuloksin. Vähitellen olen suostunut siihen mikä minulle on kauhean
vaikeaa, eli siihen että jotkut kokevat syvimmän yhteyden tekemisen eikä
puhumisen kautta. Paljon siitä tekemisestä on sellaista, jonka itse koen
ajanhukkana, kuten kortinpeluu, pingis, kalastus jne. Olen jotunut
vääntämään omia tottumuksiani ratkeamispisteeseen asti etsiessäni
yhteyttä tekemisen kautta.
Tuo ei ollut ihan totta. En ole muuttanut tottumuksiani läheskään
tarpeeksi. Olen aivan liian sitkeästi pitänyt kiinni siitä, että yhteys
syntyy puhumisen eikä tekemisen kautta.
> Minustakin on kummallista ettei tästä puhuta. Jos itse viettäisin esim.
> tunnin päivässä muutamien vuosien ajan jonkun ihmisen seurassa puhuen
> henkilökohtaisimmista asioistani, se olisi luultavasti enemmän kuin mitä
> teen joittenkin minulle "läheisten" ihmisten kanssa. Normaalissa elämässä
> laatuaikaa rajoittaa niin moni tekijä, että harvoin tulee puhuttua todella
> syvällisiä ja henkilökohtaisia muitten kuin muutaman läheisimmän ihmisen
> kanssa. Luopuminen on aina kova pala, vielä kovempi pala on luovuttaa ja
> lopettaa huono terapia. Niinkuin huono ihmissuhdekin.
Niinpä. Tähän väliin sopii pieni tarina:
Olipa kerran apina, joka teki kaikille muille apinoille hirveän
karhunpalveluksen paljastamalla lajilleen tyypillisen heikkouden. Siihen
asti apinat olivat ylpeilleet kyvyllään selvitä ihmisten
vangitsemisyrityksistä. Tämä apina oli niitä harvoja häkkiin joutuneita.
Kauan hänenkään ei tarvinnut odottaa ensimmäistä pakomahdollisuuttaan.
Huolimattomasti suljettu häkki, yksinäinen hetki ja apina oli jo
loikkimassa ulos talosta.
Ovenpielessä tuntuva tuttu tuoksu pysäytti hänet hetkeksi: Iso
ruukullinen valmiiksi kuorittuja herkullisia maapähkinöitä. Täytyihän
hänen verottaa isäntäänsä vankeusajasta. Nopeasti apina sujautti kätensä
ruukun kapeasta suuaukosta ja kouraisi kämmenensä täyteen pähkinöitä.
Juuri silloin hän näki vangitsijansa lähestyvän. Epätoivoisesti ahne
apina yritti irrottaa pähkinöillä täytetyn kouransa raskaasta ruukusta,
mutta turhaan. Suuaukko oli liian pieni.
Loput varmaan arvaatkin. Apinan kapina luopumista vastaan päättyi sekä
pähkinöiden että vapauden menetykseen.
Huomattuaan apinasta tämän perin inhimillisen piirteen, hänen
vangitsijansa paljasti sen muillekin. Vielä tänäkin päivänä apinoita
vangitaan samalla tavalla: Palmun juurelle pannaan iso kapeakaulainen
ruukku täynnä pähkinöitä, joista apinat eivät vieläkään ole oppineet
luopumaan - tyhmyys, josta he maksavat vapaudellaan.
Pelkästään tällä perusteella voisi uskoa ihmisen kehittyneen apinasta -
tai päinvastoin.
Muutama ajatus luopumisesta, menettämisestä, takertumisesta ja
luovuttamisesta:
Luopuminen vahvistaa, koska se on oma valinta, aktiivinen vastaus
menetyksen edessä. Se vahvistaa sovintoa menneisyytesi kanssa,
uskallusta elää täysillä nyt ja rohkeutta ottaa rakkauden riskejä
tulevaisuudessakin. Kun sydämestään asti luopuu, tulee sydämestään
vahvaksi.
Menettäminen heikentää, jos et vastaa siihen millään tavalla. Pelkkänä
menettäjänä jää uhriksi, jolle elämä on ylivoimainen rosvo. Se riistää
kaiken saadun. Ainoaksi tavaksi pienentää rosvon saalista on se, ettei
enää ota vastaan mitään, minkä taas voisi menettää. Passiivisen
menettäjän kuviteltu pelastus on köyhyydessä, vailla mitään
menetettävää. Mutta niin köyhäksi ihminen ei koskaan voi tulla.
Takertuminen vie voimat, koska se on näännyttävää taistelua
todellisuutta vastaan. Kaikki energia menee yritykseen vääntää elämä
sellaiseksi, ettei mitään tarvitsisi menettää, eikä mistään tarvitsisi
luopua. Takertuja seisoo elämän virran keskellä, mutta ei juo siitä eikä
ui siinä, vaan yrittää pysäyttää sen.
Luovuttaminen on tappavaa. Luovuttaja lakkaa taistelemasta menetyksiä
vastaan, mutta ei suostu suremaan niitä, uutta elämää palvelevalla
tavalla. Hän ei uskalla uskoa menetyksen jälkeiseen elämään. Hän ei
toivo mitään uutta menetetyn tilalle. Hän palkkaa epäuskon
murhaajakseen, kutsuu epätoivon kaivamaan hautaansa ja luovuttaa itsensä
samaan hautaan menetyksen kanssa.
> Terapeutteihin liitetään jostain syystä hirvittävää mystiikkaa, jossa
> terapeutin työhön tunnutaan liittävän paljon suureellisia ylisanoja tyyliin
Ų "auttaa".
Nyt tulee tarve puolsutaa itseäni. Minä olen pitkän harkinnan jälkeen
valinnut nimenomaan tuon sanan tittelikseni: auttaja.
Myönnän, että siihenkin voi syöttää sädekehää ja ylivoimaisuutta. Silti
se on minusta vaatimattomin mahdollinen sanan mitä keksin.
Toinen sana, jota maistelin monta vuotta, ja joka edelleen sopisi jos
sitä ei joutuisi selittämään niin paljon on "kätilö".
Olen huomannut että ihmiset ovat tänne tullessaan usein kypsiä
synnyttämään jotain uutta. Jumalan henki tai elämä itsessään, miksi sitä
nyt halutaan kutsua, on eri tavoin hedelmöittänyt heihin uutta elämää,
jonka kasvua on vaikea tyrehdyttää. Tai sitten alunperin annettu henki,
joka on elämän aikana hukkunut roolien ja valheiden alle, on syntymässä
uudesti. He tarvitsevat vain turvallisen paikan, jossa voi huutaa
synnytyskipujaan, pieriä ja paskia polttojen tullessa ihan vapaasti.
Kätilön tehtävä on olla läsnä ja puuttua luonnolliseen prosessiin
mahdollisimman vähän.
Kätilö, joka onnittelee itseään syntyneestä lapsesta, kilpailee
tyhmyysennätyksestä terapeutin kanssa, joka pitää itseään, teoriaansa
tai menetelmäänsä uuden elämän tuottajana.
On varottava kiirehtimästä sitä, minkä aika ei vielä ole. Hiljaisuus on
joskus raskas. Mutta jos on tarpeeksi uskoa, toivoa, rakkautta ja
kaaoksen sietokykyä huomaakin, että hiljaisuus voikin olla raskaana.
Läsnäolo synnytyksissä ja elämän pidemmissä prosesseissa on pyhä
etuoikeus. Jos ihmisille vielä jää sellainen olo, että tämä on ollut
kotisynnytys eikä laitoksella käynti, olen siitä onnellinen.
Vakuuttavimmat kokemukseni Jumalan läsnäolosta ja pyhyyden tunnusta olen
kokenut hetkissä, jolloin Jumalasta ei välttämättä ole puhuttu yhtään
mitään. Kun armo ja totuus kohtaavat kahden ihmisen välillä, Kolmas on
aina läsnä.
Monet AA:lle sukua olevat ryhmät (AL-anon jne.) toimivat nimenomaan
kätilöinä. Ne eivät perustu guruiluun (jopa sen alkuperäiset perustajat
ovat halunneet jättäytyä tuntemattomiksi) eivätkä salli toisen
terapointia. Kukaan ei maksa mitään kenellekään. Ryhmä ei julkisesti
mainosta toimintaansa. Ymmärrän tämän hyvin, koska mitä tehokkaampi
mainos on, sitä varmemmin se luo harhaisia mielikuvia ja epärealistisia
odotuksia. Ryhmän muut jäsenet taistelevat saman ongelman kanssa. Heidän
asiantuntevuutensa perustuu vain omiin kokemuksiin. Jokainen kantaa
ryhmän tarjoamissa turvallisissa puitteissa vastuun omasta sisäisestä
prosessistaan ja sen soveltamisesta arkeen. Toisilta voi pyytää apua ja
tukea, mutta sitä ei tyrkytetä minkään auktoriteetin taholta.
Ų Sädekehää ei sovi tummentaa puhumalla mammonasta, ainoastaan
> yhden ihmisen olen kerran kuullut selittävän motiiviaan tehdä töitä eräässä
> kriisipisteessä: "mä teen tätä rahasta kuten joku muu lakasee katuja."
> Vähän aikaa nieleskeltyäni ja tarkkailtuani tämän ihmisen toimintaa totesin
> itse, kuinka "hyvä" hän oli työssään. Huonoja motiiveja ei ole, mutta
> epärehellisiä selityksiä sitäkin enemmän. Myöhemmin sain tilaisuuden
> tarkkailla tämän henkilön toimintaa hieman pidempään, ja täytyy sanoa että
> harvoin olen nähnyt sellaista työhalua ja intoa yhdistettynä
> "auttamistyöhön".
No, kai huonojakin motiiveja on. Tämä henkilö ei vain tainnut kertoa
koko totuutta, raaisti sen vain primitiivisempään alkutekijään, joka ei
ole ollenkaan huono sinänsä. Täytyyhän jokaisen tulla toimen jolakin
tavalla. Toki olen monta kertaa ajatellut miten puhuisin, toimisin ja
kirjoittaisin jos minun toimeentuloni olisi yhtään siitä kiinni.
Kiusallinen kysymys.
> Tätä tuntuu tapahtuvan jokaisessa terapiassa, josta olen ikinä kuullut.
> Toisaalta ihmiset eivät ehkä yleisesti ottaen edes tahdo olla terapiassa,
> ja toisaalta meillä on vallalla semmoinen käsitys, että ihminen joka uskoo
> pärjäävänsä, ei pärjää. Ja vielä kyn siihen lisätään yleinen uskomus, että
> terapiaan hakeutuu vain sellaisia ihmisiä, joiden ongelmat ovat niin
> ylivoimaisen suuria, että ilman ammattilaisia ne eivät selviäisi. Asiakkaan
> terve teko (itsensä hoitaminen hankkimalla apua) tulkitaan heikkoudeksi,
> että tämä ei pärjäisi ilman apua. Ja jostain syystä tuntuu, että
Ų terapeutitkaan eivät ole näistä käsityksistään päässeet.
Aivan. Kuitenkin tosiasia on se, että monet selviävät ja pääsevät
eteenpäin ei niinkään ammattilaisten ansioista vaan heistä huolimatta.
Kuuntele yhden mielisairaalapotilaan huomioita:
"Näin minä siellä sairaalassa yhden "ihmeparantumisenkin." 14-vuotias
tyttö, joka oli lintsaillut koulussa ja kai muutenkin häiriköinyt,
katteli muutaman viikon saamaansa hoitoa. Hänen silmissään aikuiset
olivat oikeasti hölmöjä, epäaitoja ja lapsellisia. Lopulta hän sanoi:
"Minä en aio tähän tyhmään pelleilysysteemiin jäädä. Kestän mieluummin
tavallista koulua." Hän otti ja lähti. Pärjäsi ihan hyvin. Kapinoi
ajoissa, ennen kuin muuttui varjoksi itsestään. Hän "parantui" hoidosta
huolimatta."
Tietenkin ihmiset voivat kasvaa ja eheytyä myös psykoanalyysissa tai
analyyttisen terapian aikana. Mutta kuinka paljon siitä edistymisestä
tapahtuu hoidosta huolimatta? Ehnroothin (jota siteerasin jossakin
aikaisemmassa mailissa) tilitykset ovat kertomuksia selviytymisestä ja
kasvusta, joka on toteutunut terapiasta huolimatta. Ehkä hänen
analyytikkonsa onnittelee siitä itseään ja löytää hänen tilityksestään
vain lisää todisteita epäkohtaavan menetelmänsä ylivertaisuudesta. Ehkä
ketunrautakin onnittelee itseään siitä, että saalis oli ansaa vikkelämpi
ja säilytti vapautensa.
Jos terapeuttisessa suhteessa ei ole molemminpuolista kosketusta sinään,
asiakkaan on vaikea löytää aito kosketus minään. Jos hän sen kuitenkin
saa, se tapahtuu terapiasta huolimatta eikä sen ansiosta.
Sellaiseen terapiaan hakeutuvan täytyy kättelyssä hyväksyä suhteen
luonnottomuus tai oikeastaan sen puute, jos aikoo hyötyä terapiasta.
Tapaamisesta poisjäämisen taloudelliset seuraamukset (myös väliin
jätetystä istunnosta joutuu maksamaan) tuovat itsetutkiskeluun
ylimääräistä kurinalaisuutta. Tämän takia terapiaan sitoutuminen voi
palvella paremmin kuin päiväkirjan pitäminen tai säännöllisen ajan
varaaminen pelkästään itsensä käsittelyyn. Päiväkirjan pitämisestä tai
hiljaisesta hetkestä on helpompi lintsata. Säännöllinen tapaaminen on
myös omiaan pitämään prosessin käynnissä. Päiväkirjaan voit tarttua
mielijohteesta, mutta terapeutin luokse sinun on mentävä. Tiedät,
milloin tapaaminen on. Järjestät käytännön asiasi sen mukaisesti.
Viimeistään matkalla hänen luokseen alat jo kelata, mistä on aika puhua
nyt. Se pitää sinut aktiivisena itsesi suhteen.
Jos tarvitset harjoittelua siihen, että pysyt itsessäsi sellaisessakin
suhteessa, jossa toinen ei tule itsenään sinua vastaan, niin
psykoanalyysi, tai sen henkisesti orientoitunut terapia, tarjoaa varsin
hyvät harjoittelumahdollisuudet.
Ehnrooth selvisi analyysista, mutta näkee itsensä analyytikkonsa
pettäjänä ja toteaa:
"Vain oppi-isiensä pettäjiltä on lupa odottaa uutta. Petos on kehityksen
alku."
Kaikki eivät kuitenkaan uskalla suhtautua terapeuttiseen pettymykseensä
näin uhmakkaasti. Kaikki eivät löydä yhteyden toivoa terapiassa eivätkä
edes terapiasta huolimatta. Jotkut vetävät viimeiset traagiset
johtopäätöksensä ihmisen auttamattomasta yksinäisyydestä nimenomaan
terapian aikana tai sen jälkeen.
> Totta. Ja toisaalta epäkohtaaminen on hylkäämistä, sitä mikä monia eniten
> vanhemmissa satuttaa: että nämä ovat tavalla tai toisella hylänneet.
Totta myös. Buberiahan on yritetty "selittää" sillä että hänen äitinsä
hylkäsi koko perheen yllättäen Buberin olessa muistaakseni kolen tai
neljän vuoden vanha. Buber itse kuitenkin heräsi epäkohtaamisen
todellisuuteen ja sen kipeyteen vasta itse tuottamansa epäkohtaamisen
kautta. Tämä tapahtui vasta hänen ollessa yli neljänkympin.
Ensimmäisen maailmansodan alussa, heinäkuussa 1914, Martin Buber koki
järkyttävän epäkohtaamisen, josta alkoi hänen aikuiselämänsä rajuin
kääntymys. Kääntymys oli hänelle henkilökohtainen "tuomiopäivä", jossa
viimeinen tuomio välittyi "hiljenneiden huulien ja lopullisesti
sulkeutuneiden silmien kautta."
Siihen aikaan Buber oli intohimoinen mystikko. Hän oli julkaissut
antologian kristillisistä ja juutalaisista mystikoista. Hän tutki myös
kiinalaista ja intialaista mystiikkaa, sekä muslimien sufi-mystikkoja ja
juutalaisten kabbalaa. Hildegard, Jean Maria Guyon, Lao-Tse,
Ramakrishna, Plotius, Eckhart jne; olivat hänen silloisen
hengellisyytensä tärkeimpiä oppaita. Buber vietti päivittäin tuntikausia
mystisessä ekstaasissa. Hän liikkui tuonpuoleisissa maailmoissa, missä
uskoi kaikkien suurten oivallusten ja kirkastavien valaistumisten
tapahtuvan. Hän etsi suurta ja salaperäistä ykseyttä Jumalan ja
kaikkeuden kanssa.
Eräänä aamuna tuntematon mies nimeltä Mehé tuli vierailemaan Buberin
luona. Martin oli parin tunnin meditaation jälkeen juuri laskeutunut
hengen sfääreistä, mutta oli edelleen sisäisesti poissaoleva. Hän
kohteli nuorta miestä ystävällisesti, mutta ei ollut hengessään läsnä.
Hän oli tottunut kuuntelemaan nuorten opiskelijoiden kysymyksiä ja
keskusteli heidän kanssaan mielellään. Niin hän teki nytkin. Se sujui
kohteliaalla rutiinilla.
Ainoa ongelma oli se, että sisäisen poissaolonsa tähden, hän ei
hiljentynyt kuuntelemaan niitä kysymyksiä joita Mehé ei kysynyt, vaikka
ne paloivat hänen sydämessään.
Kaksi kuukautta myöhemmin yksi Mehén ystävistä tuli Buberin luokse
ilmoittaakseen että Mehé oli kuollut ja kertoakseen, mitä Buberin luona
käyminen oli hänelle merkinnyt.
Mehé ei ollut etsiytynyt Buberin luokse vain uteliaisuudesta tai
oppimishalusta. Hän oli mennyt tekemään valintaa elämän ja kuoleman
välillä. Hän etsi tähän todellisuuteen sellaista juurta , jonka varassa
hän olisi voinut sanoa kyllä elämälle. Hän ei aktiivisesti suunnitellut
itsemurhaa. Hän oli vain äärimmäisen epätoivoinen koko elämän suhteen.
Buberin tapaaminen jätti hänet tyhjäksi. Vierailun jälkeen hän luovutti
ja alistui sille pimeydelle, joka oli alkanut laskeutua maan päälle
ensimmäisen maailmansodan muodossa. Hän heittäytyi sen keskellä
roihuavaan pahuuden tuleen ja kuoli rintamalla, jonne oli
vapaaehtoisesti ilmoittautunut.
Tämä oli Buberin tuomiopäivä. Hänen suunnaton syyllisyydentunteensa ei
pohjautunut kuvitelmaan siitä, että hänen olisi pitänyt arvata tai
tietää mistä oli kysymys, ja että hänen olisi pitänyt voida antaa
epätoivoiselle miehelle toivoa. Buber ei kuvitellut olleensa
epäonnistunut Jumala.
Buber piti itseään syyllisenä siihen, että oli pidättänyt itsensä
Mehéltä. Tämän pidättäytymisen kautta Buber oli rikkonut elämän syvintä
lakia vastaan. Hän oli syyllistynyt epäkohtaamiseen, joka teki hänet
kuuroksi läsnäolevan sydämen hätähuudolle. Hänen syntinsä ei ollut
tietoinen toisen torjunta vaan seurausta siitä, että piti tapanaan
eristäytyä arkipäiväisestä elämästä "hengellisempiin" ulottuvuuksiin,
tunnustamatta niiden välistä erottamatonta yhteyttä. Siksi Buber ei
kaikista kommunikaatiotaidoistaan huolimatta ollut läsnä Mehénille. Hän
ehkä sanoi oikeat asiat, mutta hän ei lausunut niitä koko olemuksellaan.
Hän ei antautunut kohtaamiselle, joka olisi vienyt hänet keskelle toivon
ja epätoivon, elämän ja kuoleman, taistelua.
Mehénin lausumaton kysymys ei ollut teoreettinen luonteeltaan. Hän oli
suoraan Elämän ytimeen suunnattu kysymys. Siihen Buber olisi voinut
vastata yhdellä ainoalla tavalla: olemalla kokonaan läsnä.
"Mitä minä odottaisin toiselta, kun käännyn epätoivoisena toisen ihmisen
puoleen", Buber kysyi itseltään myöhemmin.
"Odottaisin sellaista läsnäoloa, joka kertoisi minulle, että elämässä
sittenkin on mieltä."
Buberin tuomiopäivä johti radikaaliin kääntymykseen. Hän meni itseensä,
eikä pitänyt näkemästään. Hänen "hengellisyytensä" oli johtanut harhaan.
Tästä lähtien hänen asketisminsa olisi luopumista mystisistä
kokemuksista mieluummin kuin arkitodellisuudesta. Hän valitsi uuden
hengellisyyden, joka oli totuuden kohtaamista maailmassa, eikä siitä
eristäytyneenä.
"Sen jälkeen olen luopunut uskonnollisuudesta joka keskittyy vain siihen
mikä on tavatonta, poikkeuksellista, poissulkevaa, mystistä ja
ekstaattista."
Tämän epäkohtaamisen seurauksena Buber luopui sangen tyydyttävistä
esoteerisista maailmoista, joissa täydellinen harmonia ja rajattomuus
oli koettavissa ja astui ristiriitoja täynnä olevaan maailmaan, jossa
häntä odotti jatkuva virta kipeitä kohtaamisia. Enää ei ollut tärkeää
"laajentaa tietoisuutta" kaikkeuden syleilyyn. Nyt tuli tärkeäksi pysyä
avoinna toisen kohtaamiselle.
Tämä tarina on jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ennen kuin
olin lukenut ainuttakaan Buberin omaa kirjaa (olin tutustunut häneen
vain toisen käden kautta) aloitin hänen elämänkerrastaan. Se oli niin
vaikuttava, etten pystynyt jättämään sitä väliin edes vuoden ainoalla
yhden viikon lomalla. Otin sen mukaan jopa tanssiravintolaan. Juuri
siellä minä luin tämän kohdan ja aloin itkeä. Mieleeni tulvi joukko itse
tuottamiani epäkohtaamisia. Silloin tajusin, että tällä miehellä on
jotain sellaista mitä minä tarvitsen.
Yleensä minusta on kiusallista lukea yhden opettajan opetuslapsien
tekstejä. Olen itse yrittänyt sivistää itseäni niin monipuolisesti kuin
mahdollista. Mutta tämän miehen opetuslapseksi päätin nöyrtyä (vaikakin
vain kirjojen kautta). Olen muutaman vuoden ajan lukenut kaiken häneltä
ja hänestä löytämäni, enkä ole vieläkään saanut kylläkseni.
Vastaukseni tarvitsee vielä yhden mailin. Sorry. Toivottavasti et
näänny.
--
Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
Pörrö Törrönen
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> wrote:
>Parantava vuorovaikutus on mahdollista, milloin tahansa kaksi ihmistä
>pysähtyvät ottamaan toisen ja itsensä todesta ja ovat edes hetken aikaa
>rehellisiä. Ystävät, puoliso ja muut läheiset voivat monesti olla aivan
>yhtä suureksi avuksi kuin ammatillinen terapeutti.
Läheisillä on mahdollisuus puuttua asioihin ennenkuin ne kasvavat liian
suuriksi kestää. Terapeutille mennään yleensä vasta kun ongelmat ovat
todella ylitsevuotavia.
Suurinta, mitä minulle on koskaan tehty, on ystävieni kolmen kuukaden
mittainen minuun kohdistunut huolto- operaatio. Silloinen rakastajani
heivasi minut melkoisen väkivaltaisesti ulos elämästään, ja siinä sivussa
tapahtui paljon muutakin kammoittavaa. Ystäväni katselivat ensimmäisen
viikon "saldoani" hieman kauhuissaan ja tekivät päätöksen, etteivät jätä
minua yksin ennenkuin pyydän. Kolmen kuukauden ajan minulla oli joka ilta
tekemistä, jos joku ei ollut minun kämpilläni niin sitten olin jonkun /
joidenkin kanssa liikenteessä. Kolme kuukautta ! Olin todella itsetuhoinen,
nyt kun jälkeenpäin ajattelen, suunnittelin suurta kostoa kaikille
potentiaalisille seksikumppaneilleni, en juuri huolehtinut ruokailustani,
suunnittelin kännääväni oikein kunnolla jne. Minulla meni varmaan kuukausi
tajuta, että kaikki tämä huomio oli todellakin järjestettyä. Vielä tänäkin
päivänä saan kyyneleet silmiini kun ajattelen tätä, tiedän vakuudella, että
ystäväni pelastivat minut monelta isommalta ongelmalta, enkä yhtään epäile
ettenkö olisi omine nokkineni hankkiutunut todella huonoon kuntoon. Samalla
kun itse sain kokea tämän "ihmeen" opin myös itse jotain hirvittäväin
olennaista: arvokkainta mitä voi toiselle antaa on aikaa.
Tiedän, että tämä kuulostaa kovin ideaalilta, vaikka todellisuudessa se ei
tietenkään ollut näin "kaunista". Ihmisiä nämä ystäväni ovat, ja
tuolloinkin vuoroin kärttyisiä vuoroin kyllästyneitä siihen, että ryvin
masennuksessani. Kuitenkaan he eivät suostuneet jättämään minua yksin
vaikka kuinka toisinaan pyristelin heidän seuraansa vastaan. Sittemmin sama
ystäväpiiri teki lyhyempiä "operaatioita" melkein jokaisen jäsenensä
kanssa, olin itsekin niissä aktiivisesti mukana, ja huomasin kuinka
hankaliksi parhaat ystävätkin osaavat heittäytyä ongelmien alkaessa
kärventää. Mutta kaikki me selvisimme melkoisen hyvin yli isojenkin
kriisien, toisiimme nojaten ja toisiamme perässä raahaten.
>Lähimmäisen kohtaaminen ei ole mikään poikkeuksellinen kutsumus vaan
>jokaisen ihmisen haaste. Mitä ihmeellisemmän ja näennäistieteellisemmän
>aseman psykoterapia saa, sitä pienemmäksi käy kenen tahansa vanhemman,
>puolison tai lapsen usko siihen, että rehellinen ja rakkaudellinen
>kohtaaminen riittäisi lukkoon menneiden ihmissuhteiden avaamiseen.
>
>"Enhän minä tällaisista mitään ymmärrä. Lähetetään spesialistille".
Usein olen huomannut, että ainakaan itse en vaadi niinkään ymmärtämistä
kuin sitä, että minut kuullaan. Minulla on eräs ystävä, joka on niin
"normaali" kuin normaali voi olla. Joskus aiemmin ajattelin, että hänelle
olisi vaikea puhua varsinkin sellaisista ongelmista, jotka koskevat
kirjoittamista. No, ans olla, tietenkin kävi niin, että avasin sanaisen
arkkuni hänen kuullensa erään kirjoittamiskriisin yhteydessä, enkä koskaan
ole saanut sellaista "ymmärtämystä" osakseni. Koska tämä kaunotar ei itse
tee minkäänlaista taidetta, hän otti sanani vastaan sellaisina kuin ne
olivat, eikä yrittänytkään kertoa omista luovista prosesseistaan, mitä
monet taiteilijat tekevät kyllästymiseenkin asti. Kuunneltuaan minua tunnin
verran hän alkoi hyvin konkreettisesti kyselemään sen hetkisen projektini
vaikeita kohtia. Pähkäilimme aiheella muutamia iltoja melko lyhyen
ajanjakson aikana, ja lopulta tajusin, että minun on yksinkertaisesti vain
jätettävä se teksti rauhaan ennenkuin saan kirjoitettua mitään. Koko
päätöksenteon ajan tämä suloinen ihminen jaksoi kysellä minulta niin
"naiveja" kysymyksiä, että jouduin olemaan umpirehellinen. Ja kun sitten
olin tehnyt päätökseni ja aloin potea surua ja masennusta kesken jääneestä
työstä, hän soitti minulle muutamaankin otteeseen ja muistutti, että tein
sen jotta voisin jatkossa kirjoittaa. Minä opin siinä paljon, niin
kirjoittamisesta kuin ihmisten kyvystä ymmärtää itselleen vieraita asioita.
Minä luulin tarvitsevani spesialistia, ihmistä joka tietää taiteesta saman
kuin minä, mutta yhdestäkään taiteilijatuttavastani ei ollut mitään apua
verraten tähän jumalaiseen naiseen, joka kuuli minun maailmani
sellaisenaan.
...
>Jos auttaja ei ota omia suhteitaan tapeeksi vakavasti, hän ei näe
>asiakkansakaan olennaista nälkää. Hän voi kyllä oppia neutraalin,
>persoonattoman ja toiselle antautumattoman, teknisesti oikeaoppisen
>tavan käsitellä ja tohtoroida lähimmäisen kärsimystä, mutta sitä sielun
>janoa, johon ihmiset kuolevat, ja sitä hengen nälkää, johon asiakkaat
>nääntyvät, hän ei voi tyydyttää muuten kuin kohtaamalla toisen omana
>itsenään. Miten hän voisi tehdä niin, jos hän ei harjoittele sitä
>arkielämässään?
....
>Tehtäväksemme jää poikkeuksellisen muuttaminen arjeksi, normaalin
>epäkohtaamisen muuttaminen jokapäiväiseksi kohtaamiseksi, ammatillisen
>eristäytyneisyyden muuttaminen tosisuhteessa olemiseksi, jokaisen sen
>muuttaminen sinäksi, esimerkiksi pysähtymällä kaupan kassaneidin ääreen
>hetkeksi välittämään jotain joka mahdollisesti menee perille. Vasta
>tämän kautta minä tulen minäksi.
Hyvin pienillä asioilla voi parantaa omaa ja toisten elämää. Normaalien
hyvää huomenta - toivotusten sijasta voisi opetella sanomaan jotain
positiivista vastaan tulevista ihmisistä. Jo yksi ihminen, joka levittää
ympärilleen positiivista palautetta, saa aikaan muutoksen isommassakin
työyhteisössä. Samoin negatiivista. Joskus, kun vielä leikin kunnollista
ihmistä, olin töissä virastossa jossa oli tälläinen negatiivisen ajattelun
lähetti. Kaikkein surullisinta oli se, että tämän yhden naisen jatkuvan
piikittelyn ympärille kehittyi varsinainen syöpä, todella monet ihmiset
puhuivat duunin huonosta ilmapiiristä, vaikka tosiasiassa ainoastaan yksi
ihminen järjestelmällisesti toitotti omia negtiivisia huomioitaan. Päivä ei
ollut mikään, ellei tupakkahuoneessa haukuttu tätä "ämmää" pataluhaksi,
mutta koskaan ei kukaan sitä tehnyt päin naamaa. Sitten eräänä kertana sain
itse tarpeekseni kun hän aamukahvilla, noin viidentoista ihmisen kuullen,
taas kerran totesi jotain todella epäasiallista huonetoverini uusista
hiuksista. Raivostuin totaalisesti ja huusin varmaan jotain viitisen
minuuttia mielipiteitäni tästä naisesta. Seurauksena tietenkin, että pääsin
hänen jatkuvaan epäsuosioonsa. Ilmapiiri ei varsinaisesti siitä muuttunut,
mutta ainakin itse koin vapautuvani siitä, että minun tarvitsisi kuunnella
ko. henkilön piikittelyä. Aloin melko järjestelmällisesti poistua paikalta
aina kun hän rupesi haukkumaan jotakuta, ja hiljalleen siihen tapaan
opittuani aloin itse pitää duunistani hieman enemmän.
Jälkeenpäin ajatellen olisi varmaankin ollut hyödyllisempää koettaa itse
viljellä hyvää siinä kuin tämä viljeli pahaa. Ehkä kehuminen ja
kannustaminen olisi tarttunut muihinkin ja tuonut mukanaan jotain
rakentavampaa. Tuolloin en kuitenkaan vielä osannut pitää pintaani niin
hyvin kuin nykyään, annoin aika lailla surutta ihmisten puhua toisistaan
pahaa kuulteni, en välittänyt piikittelystä. Esitin niin kovaa, että minuun
ei osunut mikään. Onneksi sittemmin olen oppinut olemaan heikko ja herkkä
jopa julkisesti.
>Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
>Ystävyyden Majatalo vaan mahdollisuus olla tosi."
PöRRö
Paradoksi:
Kysyt mielipidettäni ja arvostelet minua kun en ole objektiivinen.
Pörrö Törrönen
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> wrote:
>Muistan erään vaikutusvaltaisen herran, joka tuli hakemaan minulta apua.
>Hän kertoi hakeneensa apua siltä ja siltä tunnetulta terapeutilta
>(mainitsi useita tuttuja nimiä) ilman mitään tulosta. Sitten hän oli
>kuullut jonkun suosittelevan minua. Olin kuulemma erittäin hyvä.
...
>Pääsin kyllä kärkipaikalle hänen turhien terapeuttien listallaan. Olin
>yksi niistä sokeista ihmisistä, joka ei suostunut ymmärtämään, että hän
>oli pelkästään viaton uhri. Tyypillinen epäkohtaaminen molemmin
>puolin.
Tällaisia ihmisiä varmaan on aika paljon. Hyvä, että olet tiedostanut tämän
kilpailunhalun, se tuntuu olevan ihmisyyden perimmäisiä onglemia. Joka
ikinen ihminen koettaa jollain tavalla kilpailla jokun kanssa, vaikka ei
sitä myöntäisikään.
Toisinaan olen naureskellut terapia-alan ammattilaisille, jotka vuoroin
lehdissä, luennoilla tai kirjoissaan kertovat, kuinka juuri heidän
terapeuttiset menetelmänsä ovat parempia kuin muiden. Vakuutteeksi tästä
kerrotaan usein urbaanilegendaa, jonka juoni on tämä:
"Kun asiakas tuli minun vastaanotolleni hän oli kiertänyt jo xx
terapeuttia, eikä kenestäkään ollut hänelle apua. Yhdessä sitten haukuimme
hänen edelliset terapeuttinsa. Menetelmäni tehosi häneen _heti_ ja nyt hän
elää onnellisena elämänsä loppuun asti."
Mille sitten olen hymyillyt ? Ensinnäkin sille, että asiakkaan jumaloivaa
suhdetta terapeuttiin pyritään korostamaan haukkumalla kaikki vanhat
terapeutit lyttyyn. Asiakas tietenkin lähtee leikkiin mukaan, varsinkin kun
useimmiten sen on itse aloittanut. Ja terapeutti saa taas glooriaa.
Toinen on se, kuinka tämänkaltaisia ihmeitä tapahtuu JOKAISESSA
TERAPIAMUODOSSA, joka antaa olettaa, että eri persoonille yksinkertaisesti
sopii erilainen lähestymistapa. Suurimmalla osalla ihmisten ongelmia on
taipumus ratketa melkoisen itsestään, vaikka ammattilaiset monesti tuntuvat
tämän unohtavan. Lisäksi luulen, että monet asiakkaat jatkavat kiertoaan
senkin jälkeen kun yksi terapeutti on heidät "parantanut", mutta tuskin
terapeutit enää siitä saavat tietää.
Kolmas asia, joka minua huvittaa on tämän legendan koomisuus, se esitetään
usein ikään kuin vakuuttamaan ihmiset tietyn terapiamenetelmän
paremmuudesta. Ei varmaankaan ole terapeuttia, jota asiakkaat eivät olisi
kehuneet muita paremmaksi, eikä varmastikaan myös terapeuttia joka ei olisi
ihmetellyt toisenlaisten menetelmien "oikeudellisuutta". Terapiatyyleistä
ja tavoista on mielestäni syytä keskustella, ja monia niistä on syytäkin
kritisoida. Mutta kun toimintamenetelmiä perustellaan näillä
"ihmetarinoilla", lipsahdetaan usein hankkimaan henkilökohtaista suosiota
ennen kuin terapiamenetelmän suosiota.
>Sellaiset termit kuin "torjunta" ja "vastustus" on säästetty asiakkaan
>harteille pantavaksi. Kuinkahan paljon siitä kuuluu meille, kun emme
>suostu olemaan avoimia millekään muulle kuin niille diagnostisille
>kaavoille, joita olemme kirjoista oppineet? Minä lankesin lankaan, koska
>en suostunut ajoissa näkemään oman hyväksytyksi tulemisen tarpeeni
>vaikutusta siihen, mitä kuulin (tai olin kuulematta) ja miten
>käyttäydyin. Turhamaisuuttani lankesin pelastavan gurun rooliin. Otin
>kannettavakseni vastuuta, joka olisi kuullut hänelle. Sen kautta tein
>hänelle vain karhunpalveluksen. Terapeutit, joiden kanssa olin
>kilpaillut, olivat ehkä huomanneet samat asiat paljon nopeammin kuin
>minä. Aika nolo opetus.
Mutta näyttää tehonneen melkoisen hyvin ! Valitettavasti ihminen oppii
eniten omien erehdyksiensä kautta, ja siinä sivussa tulee tietenkin
loukauttua ja turhautettua muita.
...
>Olen jo vuosia vierastanut sanoja sielunhoito tai terapia. En pidä
>näihin sanoihin liittyvästä rasitteesta. Kun ihminen hakee toiselta
>ihmiseltä apua elämän ongelmiin tai pyytää toista hetken osallistumaan
>kipuiluunsa, hän ei tarvitse taakakseen nimityksiä, jotka jättävät
>hänelle altavastaajan osan ja antavat hänelle heti kättelyssä heikomman
>roolin. Jos auttamistilanteessa tapahtuu jotain muuttavaa kohtaamista,
>niin muutos koskee joka tapauksessa molempia osapuolia. Erikoissanojen
>käyttö tuo liian ammatillisen leiman siihen, mikä on mahdollista missä
>puitteissa ja keiden välillä tahansa. Erikoisnimikkeet, tittelit ja
>keinotekoiset roolit vain eristävät parantavan kohtaamisen ihmeen siitä
>arjesta, jossa sitä eniten tarvittaisiin. Ne luovat tapaamisen ylle
>ammatillisuuden harhan, myyttisen illuusion, joka on omiaan ehkäisemään
>kohtaamisen mahdollisuuksia molemmin puolin.
Myyttisestä illuusiosta tulee mieleeni, että olin vuonna -91 Töölön
sairaalassa. Olin onnettomuudessa, jossa toinen kehräsluuni murtui
palasiksi, ja minut oli leikattu. Jostain syystä toisella puolella oleva
haava lähti tulehtumaan, ja minut lähetettiin ihotautispesialistille. Voi
että olin ylpeä siitä, että pääsin erikoishoitoon ja että huonetoveritkin
kuulivat kuinka "vaikeaa" minulla oli. (Mainittakoon, että vahva kipulääke
vielä voimisti normaalistikin eläväistä tunnemaailmaani) Kun sitten Herra
Professori itse katsoi haavaani ja käski laittaa siihen jodia, mitä siis
oltiin tehty jo muutaman päivän ajan, olin kovin pettynyt, sillä olisin
osannut itsekin sanoa saman. Jälkeenpäin olen nauranut itselleni oikein
makeasti huomattuani minulle harvinaista auktoriteetin palvontaa tuossa
tilanteessa, ja tietenkin sille, että halusin päteä huoneen hirveimmällä
sairaudella välittämättä tippaakaan siitä, kuinka kivuliasta se olisi
ollut. Sellaista se ihmisyys teettää. Hauskinta apua sain kuitenkin siltä
kiukkuiselta lääkintöjumpparilta, joka ärähti minulle, että "minä en
ymmärrä miksi minut oikein pyydettiin tänne, kun sinä osaat kävellä näillä
kepeillä täysin oikein ilman minun neuvojakin."
"Minulla on lämmin, sillä ihminen on ryhmätyö."
- Pörrö, 1995 -
Jatketaan taas.
Pörrö Törrönen
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> wrote:
>Yksittäisiä tai toistuvia tapaamisia emme sovi kahta enempää samalle
>päivälle ja silloinkin usean tunnin erotuksella. Emme halua rajoittaa
>tapaamista 45 minuuttiin. Sen täytyy saada kestää luonnollisen kaarensa
>loppuun asti. Lopetamme vasta, kun molemmilla osapuolilla on sellainen
>tuntuma, että tämän kerran asiat ja tunteet on nyt purettu ja käsitelty.
>Yleensä siihen menee 1¿ - 3 tuntia.
Tämä kuulosti minusta upealta. Normaalielämässä ystävien kanssa tulee
yleensä vietettyä aikaa sen verran, kun tuntuu hyvälle. Joskus riittää
hetkinen, toisinaan pitää saada mahdollisuus useaan tuntiin laatuaikaa.
Itse olen niitä ihmisiä, joiden täytyy saada "velloa" pahassa olossa
muutamia tunteja ennenkuin olo alkaa helpottaa. Yhdellä hyvällä ystävälläni
taas on tapana surra viisi minuuttia puoleen tuntiin, vaihtaa aihetta, ja
palata sitten takaisin aiheisiin. Ihmisten tapa käsitellä asioita on kovin
erilainen, toiset osaavat keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan, ja
toiset taas ajattelevat kymmentä asiaa samanaikaisesti. On tärkeää, että
myös erilaisille tavoille edetä ongelman käsittelyssä jätetään aikaa.
Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat valittaneet tästä terapiamaailman 45
minuutin käytännöstä sen vuoksi, että juuri kun he alkavat rentoutua, on
aika loppu.
....
>Ehkä, joskus… Sitkeässä tuo taipumus minä-se suhteeseen tuntuu olevan.
>Jokaisesta kohdatusta ihmisestä tulee vähintään jälkeenpäin se tyyppi.
>Minua alkoi kerran huvittamaan kun eräs vaimo sanoi miehestään:
>"Mua alkaa jo kyllästyttää ton miehen naamataulu."
>Mietin tuota sanaa ja kysyin kuka sen taulun on tehnyt.
>Me emme tee kuvia toisitamme, jotta näkisimme paremmin. Me teemme niitä
>jotta emme näkisi mitään uutta ja yllättävää. Onko sitten kumma jos
>naamataulut alkaa kyllästyttää.
Tai suututtaa, kun toinen käyttäytyy "väärin". Olen huomannut itsessäni
sen, että oma asenteeni ihmisiin vaikuttaa eniten siihen, mitä sallin
heidän tehdä. Muutamilla ystävilläni on erittäin huonoja tapoja kohdella
muita ihmisiä, mutta en juurikaan puutu niihin ennenkuin ne osuvat omaan
(tai jonkun muun ystävän) nilkkaan. Jos joku vieraampi tekisi samanlaisia
tempauksia nähteni, olisin luultavasti paljon hanakammin kyseenalaistamassa
heidän käytöstään.
Läheisten ihmisten kanssa käy melko helposti niin, että lajittelee heidät
niin moneen laatikkoon, että itse muuttuu sokeaksi kaikelle eläväiselle
heissä. Ehkä se on jotain turvallisuuden kaipuutakin, ja traditiota. On
vaikea päästää irti "oikeudestaan" muodostaa kuvia toisesta ihmisestä,
varsinkin kun sielun sisällä on jokin mieletön virkamies, joka haluaa
lajitella ja jäsentää kaiken. Kun antaa tietylle kaaokselle ja
moninaisuudelle luvan olla olemassa, menettää myös samalla jonkin pienen
osan "hallintakykyään". Ja kuitenkaan elämää ei voi "hallita" sanan
varsinaisessa merkityksessä.
Sitäpaitsi itsestäänkin tulee muodostaneeksi sellaisia kuvia, jotka
väistämättä rikkoutuvat heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. En ole
tippaakaan tyyni tai rauhallinen, vaikka itse niin usein tahdonkin
kuvitella. Jostain syystä olen saanut sydämen kyllyydestä soodaa sisälleni,
ja se todella tekee välillä minut mahdottomaksi jopa itselleni. Toisaalta
Elämäni Valo usein väittää, että valitsi minut koska minun kanssani elämä
tulee aina sisältämään niin paljon yllätyksiä, koska olen niin
impulsiivinen. No, ei hän minua valinnut vain viihteen vuoksi, kyllä hän
muitakin ominaisuuksia minussa arvostaa :-)
...
>Minulla ei ole ollut niin suurta kiusausta leikkiä onnellista. Olen
>enemmän taipuvainen näyttelemään onnetonta (tragiikassa on jotain
>upeeta, eiks vaan). Hyvyyden näytteleminen on minulle paljon tutunpaa.
Tästä juolahti mieleeni erään ystäväni näytelmä, jonka perusideana oli se,
että kaikki näytelmähenkilöt teeskentelivät jotain tunnetta. Minua huvitti
aivan mielettömästi erityisesti yksi hahmo, joka toisteli lausetta "mä olen
niin väsynyt" aina, kun huomio kiinnittyi johonkuhun muuhun. Se on niin
suomalaista, meistä jokainen varmaan on käyttänyt samaa kikkaa muutamaankin
kertaan. Toinen minua suuresti ilahduttaneista hahmoista puhui kokoajan
siitä, kuinka hänellä ei ole rahaa. Sekin on mielestäni melkoisen
suomalainen ilmiö.
>Se on näkynyt esimerkiksi suhteessani lapsiin. Kaikki yritykseni olla
>hyvä isä ovat vain nousseet esteiksi minun ja lasteni kohtaamiselle.
>Eivät he halua vain hyvää isää. He haluavat todellisen minän, johon
>voisivat olla yhteydessä. Syvimmät kohtaamisen hetket lasteni kanssa
>ovatkin toteutuneet silloin, kun hyvän isyyteni konseptit ovat menneet
>sekaisin ja välillemme on avautunut kohtaamisen mahdollisuus.
...
>Tuijotimme toisiamme silmiin ikuisesti. Siinä hetkessä oli
>transferenssia ja vastatransferenssia vaikka muille jaettavaksi. Niiden
>keskeltä löytyi kuitenkin yhteys, jonka pohjalta päästiin varsinaiseen
>asiaan. Sekoilu loppui siihen ja todellisten asioiden käsittely alkoi
>samasta kohtaa. Hänellä oli isä, jonka huomiota ei saanut edes
>häiriköimällä ja äiti, joka aina siivosi jäljet jne.
>Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun uhkasin asiakastani
>väkivallalla. Tein terapeuttisen kardinaalirikoksen, joka avasi aivan
>uusia totuuskanavia välillemme.
Samaa problematiikkaa olen joskus itse pyörittänyt päässäni. Aina ei
yksinkertaisesti riitä kärsivällisyys tai ymmärtämys, ja jotenkin nämä
tunteet - ainakin minulla - kasvavat aivan suhteettomiksi heti kun yritän
niitä hillitä. Useimmiten olen itse huomannut muuttuvani aivan kauheaksi
heti kun alan teeskennellä jotain. En kuule toista enää lainkaan,
mielessäni alkaa pursua vastalauseita kaikelle mahdolliselle, mitä toinen
tekee. Siinä vaiheessa kun itse tajuan teeskenteleväni, suutahdan myös
monesti itselleni. Inhoan omaa tekopyhyyttäni enemmän kuin mitään muuta
ominaisuutta itsessäni, ja aina kun siihen törmään kasaan aika suuren
tunnemyräkän toimintaani vastaan: pettymystä, kiukkua, halveksuntaa...
Tuollaisen tilanteen laukaiseminen on ollut joskus minulle mahdotonta.
"Sivistynyt" käyttäytyminen jää kyllä helposti toiselle sijalle kun tekee
mieli karjahtaa jotain todella inhottavaa. Joskus siitä on toki apuakin,
niinkuin sinunkin kuvaamassasi tilanteessasi, mutta toisinaan tilanne menee
vielä enemmän jumiin siitä, että menettää hermonsa.
>Tämä ja muutamat muut pillastumiseni ovat opettaneet minulle, että niin
>kutsuttu vastatransferenssi (josta haluaisin kyllä puhua enemmänkin.
>Mitä terapeutit siihen sanovat?) on paras paljastaa, ennen kuin se
>johtaa molemmille sietämättömään tilanteeseen.
Miten vastatransferenssi paljastetaan ? Yritin kuvitella minkälaisessa
tilanteessa ja millaisin sanoin se onnistuisi niin, että asiakas kuulee
mitä sanot sen sijaan, että torjuu sanomasi. Mielikuvitukseni haukkasi
muutaman kerran tyhjää ja pysähtyi.
...
>Ajattelen muutamia ihmistä, jotka ovat lähteneet ryhmästä selvästi
>pettyneenä ja kaikesta yhteydestä sulkeutuneena. Olen jälkeenpäin
>analysoinut näitä tapahtumia lukemattomia tunteja. Ne ovat jääneet
>vaivaamaan mieltäni. Löydän yhden yhteisen piirteen. Jossain vaiheessa,
>kun tilanne on käynyt tarpeeksi hankalaksi, olen vetäytynyt hyvin
>analyyttiseen ja rauhalliseen rooliin. Olen niin paljon pelännyt, että
...
>Jälkeenpäin voin sanoa, että hän provosoi kaikki vastaansa, hän vain
>toisti vanhaa kaavaansa, hän vain kerjäsi verta nenästään, hänen on
>opittava ottamaan vastuu omasta sulkeutumisestaan jne. Niin on, mutta
>kuka ottaa vastuun minun sulkeutumisestani? Ehkä hän myös halusi
>provosida edes yhden ihmisen pysymään hänen kanssaan yhteydessä vanhan
>pirullisen kaavan keskellä?
>Joo, tunteiden torjunta tuottaa hankaluuksia, myös silloin kun auttaja
>suostuu siihen.
Itseasiassa alan yhä enemmän olla sitä mieltä, että tämänkaltainen itsensä
ja toimintansa analysointi pitäisi kuulua elämään yleensäkin. Jokaisella
meillä on mahdollisuus toimia toistemme "terapeuttina", kuten jossain
totesitkin. Luulen, että itse ajattelen terapeutin olevan parhaimmillaan
kuin hyvät vanhemmat, tai paras ystävä, jollain tasolla näen odottavani
terapeutilta tietyllä tavalla samaa inhimillistä kädenojennusta mitä
ystäviltäni odotan.
...
>Vanha käsitys siitä, että terapia on aina terveen ja sairaan välinen
>suhde, ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Autettavamme voivat olla
>meitä paljon selvänäköisempiä, vahvempia ja kypsempiä monella alueella.
>"Sairaimmatkin" autettavamme voivat nähdä meistä asioita, joille olemme
>itse täysin sokeita.
...
>Ei avusta kieltäytyminen ole asiakkaan hyväksikäyttöä. Terapeutti vain
>suostuu niihin hyväntahtoisiin ja auttaviin kommentteihin, mitä saa ja
>ottaa ne kiitoksella vastaan, mikäli kokee ne hyödyllisiksi. Eikö se
>samalla ole toisen todeksi vahvistamista ("Confirmation" Buberin termi,
>palaan asiaan myöhemmin), että tunnustamme itsekin rakentuvamme
>suhteestamme häneen? Vai yritämmekö pönkittää yksipuolista parantajan
>rooliamme kieltäytymällä kaikesta siitä hyvästä, mitä hän voi meille
>olla ja antaa?
Jokaista ihmistä kai imartelee se ajatus, että hänestä on toiselle
ihmiselle jotain apua. Jos terapeutti tuo auttamistilanteeseen itsensä, hän
väistämättä tuo mukanaan niin hyviä kuin huonoja puoliaan.
Luulen, että asiakkaat kommentoivat terapeuttinsa olemusta, tapoja ja
ajattelumaailmaa aina, vaikka luultavasti se useimmiten tapahtuukin
tilanteessa, jossa terapeutti ei ole läsnä. Sen lisäksi, että tämän
mielikuvan avaaminen voi auttaa terapeuttia tämän työssään, se saattaa myös
opettaa asiakkaalle jotain siitä rehellisyydestä, jota ihmisten välillä
soisi olevan. Voi olla, että meidän kulttuurissamme on vaikeaa ja
poikkeuksellista antaa positiivista palautetta ihmisille, mutta ei se
negatiivisen (ja rakentavan) palautteen antaminenkaan meiltä kovin hyvin
luonnistu.
...
>Sillä tavalla hän voi paremmin varjeltua käyttämästä asiakastaan omien
>suuruuskuvitelmiensa pönkittäjänä. Jos asiakas tarvitsee ohjausta
>terapeutiltaan, niin myös terapeutti tarvitsee opastusta asiakkaaltaan.
>Asiakas, jolle on suotu oikeus korjata ja neuvoa terapeuttiaan, ei
>suinkaan menetä luottamustaan tähän. Perusluottamus tulee kontaktin
>tunnusta, eikä rakennu ammatillisen illuusion varaan.
Tästä tuli taas mieleeni yksi anekdootti, kaverini terapeutti oli
varsinainen kivenjärkäle heidän suhteensa alussa. Kaverilla on luontainen
kyky taikoa ihminen esiin roolista kuin roolista, mutta tämän henkilön
kanssa hän tuskasteli pitkään tietyn erehtymättömyyden ja epäuskon kanssa.
Kerran sitten terapeutti "vihjaisi", että eräs uni, jota ystäväni juuri oli
selittämässä liittyisi tämän lapsuuteen. Kaverillani oli pokkaa (ja
perusteltu syy) sanoa, että paskat se mitään lapsuutta kuvaa vaan tätä
terapiatilannetta, että "mun vanhemmat ei koskaan epäillyt mua näin eikä
mun ole koskaan tarvinnut perustella niille, miksi mä valitsin tällasen
elämän." Terapeutti oli kuulema kakonut hetken ja sanonut sitten melko
nuivaan sävyyn "jaa". Johon kaverini oli todennut: "sä teit sen taas."
Tämän jälkeen kaverini käveli ulos. Kaverini oli istunut vielä autossa
pihalla kun terapeutti oli tullut oven liepeille tupakalle. Kaveri oli
katsellut terapeuttia hetken ajan ja noussut sitten autosta, mennyt
terapeutin luo ja sanonut "ei se mitään, mutta mietitään nyt molemmat
ensiviikkoon mitä tästä oikein tulee". Terapeutti oli vain tuijotellut
puidenlatvoja ja variksia.
Tällä tarinalla oli itseasiassa aika hyvä loppu, terapeutti joutui
muuttamaan taktiikkaa menetettyään kasvonsa, ja kaverille tuli hyvä olo
siitä, että hän oli saanut ihmisen hännästä kiinni. Tietenkin terapeutilla
oli ollut melkoisen hankalaa muutamia viikkoja tämän tapauksen sisällä,
kaverini kertoman mukaan heistä kumpikin tuntui hieman epäilevän terapeutin
kykyä auttaa kaveriani. Terapian loppuvaiheessa terapeutti oli maininnut
ohimennen, että kymmenen vuoden sisällä hänellä ei ole ollut yhtä vaikeaa
asiakasta "koska vanhat rutiinit eivät sinuun pure". Myöhemmin kuulin, että
kyseinen terapeutti vaihtoi mielenterveystoimistosta perheneuvolaan.
Ilmeisesti hän siinä ohessa kääntyi myös ratkaisukeskeiseen terapiaan (?
tämä on villi arvaus).
Daniel Nylund siteerasi erään opiskelijan kirjettä:
>"Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että olen saanut kokeneen ja
>ammattitaitoisen, (tosin joskus tosi ärsyttävän, teennäisen ja liian
>analysoivan) terapeutin. Olen myös tyytyväinen, että terapiavaihtoehtoja
>punnitessani minulla oli tarpeeksi rohkeutta valita työskentelyareenaksi
>ryhmäterapia.
>Joskus (itse asiassa aika usein) psykoterapiaryhmässä on tosi vaikeeta
>kuunnella toisten paskoja, kun oma sisin huutaa tuskaa ja ammottaa
>tyhjillään rakkauden nälästä. Mutta se on opettanut kärsivällisyyttä,
>nöyryyttä ja omat ongelmat ovat tipahtaneet jalustalta. En enää pidä
>kiinni niistä kuin rakkaasta lapsesta, josta en luopuisi... Toiset
>ryhmäläiset ovat monesti auttaneet antamaan kokemuksille sanoja joita
>itselläni ei vielä ole ollut."
>Onko tässä jotain mainitsemastasi pienuuden kokemisesta?
Kyllä. Ja jotain muuta olen vielä löytänyt itsessäni. Ryhmätilanteessa aina
joku uskaltaa olla äärimmäisen rehellinen motiiviensa ja ajatustensa
suhteen, uskaltaa tunnustaa sellaisia tunteita, joita yleisesti ottaen ei
pidetä suotavina. Minulle oman rohkeuden mitta on usein siinä, miten
avoimesti pystyn kertomaan, että en jaksa, viitsi, osaa, uskalla... Samoin
ryhmässä mitataan aina väistämättä se, miten sopeutuu ryhmään ja miten
kohtelee muita. Ryhmässä joutuu miettimään muutamaankin kertaan omaa
asemaansa ja tapaansa ottaa se vastaan. Ja vielä yksi asia, jota
ryhmäprosessi korostaa: persoonallisuus. Joka ikinen kerta kun joudun
(=saan) tehdä ryhmän kanssa harjoituksia, huomaan jossain vaiheessa
taivastelevani sitä, kuinka erilaisia kaikki ovat suhteessa toisiinsa.
Jollekulle toiselle minun tavallinen arkipäiväni sisältää kymmeniä
ongelmakohtia, joihin hän ei osaa suhtautua. Ja toiselle taas minun VALTAVA
ongelmani on täysin triviaa. Jokaisella ihmisellä näyttäisi olevan taipumus
persoonansa mukaisiin "ongelmiin" tai "arvoituksiin", joiden puiminen
ryhmässä tekee nöyräksi ja kiitolliseksi siitä, että omat ongelmani ovat
juuri niitä, joihin olen itseni totuttanut.
Ja vielä tuli yksi asia mieleeni: ryhmässä huomaa paljon selkeämmin ne
kohdat, joissa itse roikkuu "ongelmissaan" kiinni. Joskus, etenkin
työnohjaustilanteissa, huomaan itse pallottelevani saman "teinkö oikein
siinä tilanteessa, vai teinköhän sittenkin jotain väärin" - kysymyksen
kanssa, vaikka asia muille olisi jo täysin selvä. Kun tilanne on ohi, sitä
ei enää voi korjata, mutta jostain syystä minä olen niitä, joiden pitäisi
oppia kaikesta jotain, vaikka mitään opittavaa ei edes olisi. Ryhmässä
huomaan kuitenkin itse omaavani hieman enemmän suhteellisuuden tajua kuin
normaalisti, tai ehkä ryhmä antaa sen minulle, mene ja tiedä.
Sami Anttila
po...@online.tietokone.fi (Pörrö Törrönen) wrote:
Kertomasi on arkipäivää jokaiselle mielenterveystyössä toimivalle eikä
mikään urbaani legenda. Kaikki haukutaan joskus ja kaikki saavat joskus
myös vuosia kestävissä suhteissa parempia tuloksia kuin muut. Tiedän että
terapeuteissa on sellaisiakin joille nämä asiat eivät ole tuttuja ja jotka
tuppaavat ottamaan sekä menestyksen että menetyksen hyvin henkilökohtaisesti
osaamatta suhteuttaa sitä mutta tällaisiin terapeutteihin törmää aika harvoin.
Tämä terapiauskontoasia on jo sitten vähän hankalampi ja totta on että aika
moni pitkän terapiakoulutuksen hankkinut todella pitää omaa terapiasuuntaustaan
sinä ainoana oikeana. Ainakin ensimmäiset 5 vuotta. Yksi tuntemani
psykoanalyytikko mietti 10 vuotta ennen kuin alkoi määrätä psyykenlääkkeitä
potilailleen, eli kirjoa riittää.
Spontaanin paranemisen ongelma on havaintojeni mukaan vaikea erityisesti
sellaisille terapeuteille joilla jostain syystä on vähemmän kokemusta vaikeista
psyykkisistä ongelmista työn ulkopuolelta. Se varmaan korostaa uskoa oman
terapian kaikkivoipaisuuteen kun ei olla nähty vapaa-aikana että hyvinkin
vaikeat ongelmat voivat parantua ilman terapiapätevyyden omaavan henkilön
läsnäoloa.
Olen nauttinut suuresti kirjoituksistasi tällä viikolla mutta tässä
kirjoituksessa taisit olettaa vähän liikaa asioita. Ei terapiakoulutus yleensä
tee ihmistä sokeaksi omalle työlleen. Saattaa kuitenkin olla että takavuosina
näihin esiinottamiisi ongelmiisi ei ehkä kiinnitetty riittävää huomiota, mutta
nykyään ne ovat jopa jotenkin pop alan opiskelussa ja niitä havaitaan
varmastikin enemmän kuin ennen.
Jatka samaa malliin.
Sami Anttila sami.a...@pp.kolumbus.fi
-muuten olen sitä mieltä että Tampereen seudulla
olisi parempi olla vain yksi SM-liigatason joukkue-
Pörrö Törrönen
sami.a...@pp.kolumbus.fi (Sami Anttila) kirjoitti:
po...@online.tietokone.fi (Pörrö Törrönen) wrote:
>>Toisinaan olen naureskellut terapia-alan ammattilaisille, jotka
>>vuoroinlehdissä, luennoilla tai kirjoissaan kertovat, kuinka juuri
>>heidänterapeuttiset menetelmänsä ovat parempia kuin muiden.
>>Vakuutteeksi tästä kerrotaan usein urbaanilegendaa, jonka juoni >>on tämä:
>>"Kun asiakas tuli minun vastaanotolleni hän oli kiertänyt jo xx
>>terapeuttia, eikä kenestäkään ollut hänelle apua. Yhdessä sitten
>>haukuimme hänen edelliset terapeuttinsa. Menetelmäni tehosi >>häneen
_heti_ ja nyt hän elää onnellisena elämänsä loppuun asti."
...
>>Terapiatyyleistä
>>ja tavoista on mielestäni syytä keskustella, ja monia niistä on
>>syytäkin kritisoida. Mutta kun toimintamenetelmiä perustellaan näillä
>>"ihmetarinoilla", lipsahdetaan usein hankkimaan henkilökohtaista
>>suosiota ennen kuin terapiamenetelmän suosiota.
>Kertomasi on arkipäivää jokaiselle mielenterveystyössä toimivalle >eikä
>mikään urbaani legenda. Kaikki haukutaan joskus ja kaikki saavat >joskus
>myös vuosia kestävissä suhteissa parempia tuloksia kuin muut.
Käytin vähän voimallisesti sanontaa urbaani legenda, mutta tämä ihmetarina
sisältää mielestäni paljon sellaisia aineksia, jotka ovat ainakin minulle
tuttuja jo vanhoista venäläisistä kansansaduista tai intiaanimyyteistä yms.
En hetkeäkään epäile, etteikö tällaisia juttuja tapahtuisi, minun silmääni
on lähinnä pistänyt se, että monet uusia terapiamuotoja markkinoivat
henkilöt käyttävät tätä aina väkevänä aloitusargumenttina. Todellisuuskin
menettää tehonsa kun sitä tarpeeksi hehkuttaa...
Sitäpaitsi olen näkevinäni yhä edelleen jonkinlaisia muureja mm. pitkän
terapian ja lyhytterapian välillä, tämä saattaa tosin olla omaa luutunutta
ajatusmaailmaani. Olen olettanut, että terapeutit eivät yleensä käytä
molempia työssään, mutta saatan toki olla väärässä.
>Tiedän että
>terapeuteissa on sellaisiakin joille nämä asiat eivät ole tuttuja ja jotka
>tuppaavat ottamaan sekä menestyksen että menetyksen hyvin
>henkilökohtaisesti
>osaamatta suhteuttaa sitä mutta tällaisiin terapeutteihin törmää aika
>harvoin.
Olen kanssasi samaa mieltä. Kuitenkin jostain syystä tällaista gurun
käytöstä näkyy aika paljon sekä lehdissä että myös jonkinverran kirjoissa.
Minua se hauskuttaa ehkä senkin vuoksi, että kirjoittajana etsin myös
"kaavoja" joilla joitain juttuja tehdään. Ja esimerkiksi itsehoito- opas
(niin henkinen kuin esim. diettikirjakin) kuuluu aloittaa ehdottomasti
sillä, että kerrotaan kuinka yllättäen noin neljänkymmen vuoden kriisin
aikoihin henkilö muutti totaalisesti käytöstapansa, ja tämän jälkeen kaikki
ratkesi. Juttuun kuuluu ehdottomasti tämä perinteinen myytti Paavalista
Damaskoksen tiellä, ja jostain syystä tämä ilmiö alkaa hiipiä suomeenkin,
USA:ssahan se kuuluu jo lähinnä vakioteksteihin. Piirrän sen hymyiön vaikka
tähän :-) ettei kukaan epäile minua tosikkomaisuudesta. :-)
>Tämä terapiauskontoasia on jo sitten vähän hankalampi ja totta on >että
aika
>moni pitkän terapiakoulutuksen hankkinut todella pitää omaa
>terapiasuuntaustaan
>sinä ainoana oikeana. Ainakin ensimmäiset 5 vuotta. Yksi tuntemani
>psykoanalyytikko mietti 10 vuotta ennen kuin alkoi määrätä
>psyykenlääkkeitä
>potilailleen, eli kirjoa riittää.
Ja toisaalta on näitä uusia uskontoja, joita myös terapiaksi toisinaan
nimitetään. Monesti varsinkin tällaisten lähinnä uskonnollisten tahi
shamanististen tekniikoiden edustajilla tuntuu (minusta siis tuntuu tältä)
olevan aika kova halu tuhota kaikki olemassa oleva ja yrittää pakottaa
muutkin siirtymään heidän uskontoonsa. Valitettavasti ihmiset ovat aika
helposti vedettävissä mukaan milloin mihinkin, skientologejen uhreissa
esimerkiksi on paljon hyvin koulutettua porukkaa. Eipä silti että koulutus
ihmisistä tekisi yhtään sen varovaisempia huijareiden suhteen, mutta usein
enemmän koulutetuilla ihmisillä on hieman analyyttisempi tapa käsitellä
maailmaa. Mielestäni monia uskontoja tai uskonnon kaltaisia menetelmiä
kaupataan paljonkin "terapioina", vaikka itseasiassa kyse on jostain muusta
kuin siitä, minkä minä miellän terapiaksi.
>Spontaanin paranemisen ongelma on havaintojeni mukaan vaikea >erityisesti
>sellaisille terapeuteille joilla jostain syystä on vähemmän kokemusta
>vaikeista
>psyykkisistä ongelmista työn ulkopuolelta. Se varmaan korostaa >uskoa oman
>terapian kaikkivoipaisuuteen kun ei olla nähty vapaa-aikana että >hyvinkin
>vaikeat ongelmat voivat parantua ilman terapiapätevyyden omaavan >henkilön
>läsnäoloa.
Tämä oli mielenkiintoinen havainto, pysähdyin oikein hetkeksi miettimään
tätä. Tunnistan samankaltaisen ihmistyypin toisinaan myös itsessäni: jos
tapaan sellaista sekavuutta tai ongelmallisuutta, johon en ennen ole
joutunut törmäämään, ajattelen aika helposti itsekin, että tuo ihminen
tarvitsee rankkaa ammatilaisapua. Kun tarpeeksi paljon itse pelkää (tai
vierastaa) jonkun ihmisen kipeyttä, ei ehkä pysty edes uskomaan tähän
ihmiseen. Sait minut kiinni, kiitän, on taas jotain jonka kanssa
askarrella. Alan olla aika emmentaalia näine mustine aukkoineni jo !
>Olen nauttinut suuresti kirjoituksistasi tällä viikolla mutta tässä
>kirjoituksessa taisit olettaa vähän liikaa asioita.
Kiitän.
>Ei terapiakoulutus yleensä
>tee ihmistä sokeaksi omalle työlleen. Saattaa kuitenkin olla että
>takavuosina
>näihin esiinottamiisi ongelmiisi ei ehkä kiinnitetty riittävää huomiota,
>mutta
>nykyään ne ovat jopa jotenkin pop alan opiskelussa ja niitä havaitaan
>varmastikin enemmän kuin ennen.
Tätä en missään nimessä tarkoittanut, mutta hyvä kun sanoit suoraan että
tekstistäni voisi saada tällaisen kuvan.
Itsekritiikki on ymmärtääkseni erittäin tärkeä työväline kaikenlaisessa
auttamistyössä, enkä tosiasiassa usko että niin moni julkisuuteen
ihmetarinoita kertoilemaan pulahtanut ihminen todellisuudessa olisi niin
hämillään omassa työssään ja sen vertailussa muihin menetelmiin. Enemmän on
mielestäni kyse siitä, että esiinnytään sellaisessa roolissa, johon media
on tottunut. Tapana on kertoa asiakkaitten tarinoita, ja yleensä niissä
pitää myös olla se käänne. Mutta samalla joiltain terapeuteilta on jäänyt
huomaamatta, että saman kaavan toistaminen esiintymisessä vie voimaa myös
hänen alkuperäiseltä sanomaltaan: minulla on uusia eväitä hengen nälkään.
Kun laajemmalle yleisölle suunnattu julkinen keskustelu asettuu usein tälle
ihmetarina- linjalle, ei lienee kauhea ihme, että keskustelu ei paljoa
kiinnosta. Minusta olisi hurjan hauskaa, jos joku Ajankohtainen Kakkonen
esimerkiksi pitäisi suuren terapia-illan, jossa eri suuntien edustajille
esitettäisiin lyhyitä keissejä, joiden ratkaisutapoja he sitten saisivat
vuoronperään huudella toistensa päälle. Sinne vain sulassa sovussa kaikki
alkaen jostain rosenterapiasta päätyen pitkään analyysiin.
>Jatka samaa malliin.
Kiitän. Samaa itsellesi.
>Sami Anttila sami.a...@pp.kolumbus.fi
PöRRö
Koulutussuunnitelma: Kesyttää itsensä villiksi
Sami Anttila
po...@online.tietokone.fi (Pörrö Törrönen) wrote:
>Sitäpaitsi olen näkevinäni yhä edelleen jonkinlaisia muureja mm. pitkän
>terapian ja lyhytterapian välillä, tämä saattaa tosin olla omaa luutunutta
>ajatusmaailmaani. Olen olettanut, että terapeutit eivät yleensä käytä
>molempia työssään, mutta saatan toki olla väärässä.
Tästä oli vähän puhetta silloin kun Furman pistäytyi alueella. On totta että
jotkut pitkien ja erityisesti psykoanalyyttisesti suuntautuneiden terapioiden
edustajat ovat hyvinkin kriittisiä lyhytterapioita kohtaan ja olen itse kuullut
Furmanin kauniisti sanottuna vähättelevän pitkien terapioiden merkitystä.
Totuus löytyisi varmaan nopeammin ilman tälaista vastakkainasettelua ja
taitaa olla näiden välimaastossa eli molemmilla taitaa olla opittavaa
toisiltaan. Kunpa Furman malttaisi tuoda asiansa esiin toisessa hengessä.
>>Spontaanin paranemisen ongelma on havaintojeni mukaan vaikea
>>erityisesti sellaisille terapeuteille joilla jostain syystä on vähemmän
>>kokemusta vaikeista psyykkisistä ongelmista työn ulkopuolelta. Se
>>varmaan korostaa uskoa oman terapian kaikkivoipaisuuteen kun ei
>>olla nähty vapaa-aikana että hyvinkin vaikeat ongelmat voivat parantua
>>ilman terapiapätevyyden omaavan henkilön läsnäoloa.
>Tämä oli mielenkiintoinen havainto, pysähdyin oikein hetkeksi miettimään
>tätä. Tunnistan samankaltaisen ihmistyypin toisinaan myös itsessäni: jos
>tapaan sellaista sekavuutta tai ongelmallisuutta, johon en ennen ole
>joutunut törmäämään, ajattelen aika helposti itsekin, että tuo ihminen
>tarvitsee rankkaa ammatilaisapua. Kun tarpeeksi paljon itse pelkää (tai
>vierastaa) jonkun ihmisen kipeyttä, ei ehkä pysty edes uskomaan tähän
>ihmiseen. Sait minut kiinni, kiitän, on taas jotain jonka kanssa
>askarrella. Alan olla aika emmentaalia näine mustine aukkoineni jo !
Tämä on tosiaan ihan oma huomioni enkä ole siitä keskustellut
juurikaan muiden kanssa aiemmin. Erityisesti tämä tulee kyseeseen
vaikeiden persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Suurin osa heistä
menee ahdingosta toiseen ilman minkäänlaista ammattiapua ja
monet loppujen lopuksi pärjäävät hyvin. Tällaisia ihmisiä ei tietysti
tapaa jos työn lisäksi tapaa vain suhteellisen pientä tuttavapiiriä
perheen lisäksi ja se voi mielestäni vääristä kokonaiskuvaa niin
että kaikkien työssään tapaamien vastaavien potilaiden kohdalla
se hoidon tarve on aina hyvin ilmeisenä esillä.
Sami Anttila sami.a...@pp.kolumbus.fi
-muuten olen sitä mieltä että Tampereen seudulla
olisi parempi olla vain yksi SM-liigatason joukkue-
Pörrö Törrönen
R&D.Ny...@majatal.pp.fi,Usenet3 writes:
Pörrö Törrönen writes:
>> Mutta samalla hänestä (FREUDISTA) on tehty puolijumala, jota
>> vastaan vuoroin kapinoidaan, vuoroin vuodatetaan ylistyslauluja. Freudin
>> tapa "laistaa" oman persoonansa vaikutus asiakkaaseen vaikutti myˆs h‰nen
>> teorioihinsa. Valitettavan usein kuulee puhuttavan vain asiakkaan
>> transferenssista, aivankuin kaikki terapeuttiin kohdistuvat tunteet
>> johtuisivat tosiaan asiakkaasta ja hänen menneisyydestään.
>Osuit naulan kantaan, niinkuin sanotaan. Tästä aiheesta haluaisin
>keskustella enemmänkin. Kuuntelepa erään opiskelijan kokemusta:
>"Minun kolmen vuoden terapia meni siinä mielessä ihan pieleen, etten
>missään vaiheessa pystynyt luomaan tunnesuhdetta terapeuttiini. Teorian
>mukaan minun olisi pitänyt voida kuvitella terapeutti äidikseni, tuntea
>häntä kohtaa vihaa ja ilmaista se, vapautua vihasta ja jatkaa elämääni
>onnellisena loppuun asti. Terapeutti säilyi minulle kuitenkin loppuun
>asti vain ulkopuolisena ihmisenä, jonka kanssa pystyin kyllä
>juttelemaan, mutta en tuntemaan. Joskus tunsin kyllä häpeää siitä, etten
>ollut hänelle hyvä potilas."
Tuossa tarinassa on muutamakin juttu, mikä minua kosketti. Ensinäkin tuo
hyvän ja huonon potilaan rooli. Jostain syystä ihmisillä on hirvittävän
vahvoja käsityksiä siitä, millaisia heidän joissain tilanteissa pitää olla.
Omat mielikuvat esimerkiksi romanttisesta rakkaudesta vaikuttavat suuresti
siihen, miten parisuhdetta näytellään. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa
kun olen itse jäänyt kiinni näyttelemisestä, tietty mielikuva on
vaikuttanut minuun enemmän kuin tunteeni. Jäin tuossa oikein miettimään,
kuinka monesti esitän jotain roolia vain sen vuoksi, että minun käsitykseni
jostain asemasta on sellainen. Huomasin, vaikka yritänkin olla aito ja
rehellinen jokaisessa tilanteessa, että minustakin löytyy paljon
teeskentelijää. Tietyssä mielin asiakas antaa varmaan omien mielikuviensa
vaikuttaa myös omaan roolinsa suhteessaan terapeuttiin. Jos terapeuttia ei
tunne läheiseksi, tulee varmasti tällaisia epäonnistumisen tunteita vaikka
millä mitalla, luulen, että aika suuri osa asiakkaista kuitenkin tietää
edes jotain transferenssin käsitteestä.
Toinen minua koskettanut asia oli tämä kokemus siitä, että terapeutti jäi
ulkopuoliseksi ihmiseksi. Joskus onkin hyvä puhua "ulkopuoliselle"
ihmiselle, sellaiselle joka ei näytä ottavan kantaa suuntaan tai toiseen ja
johon ei itse luo varsinaista henkilökohtaista kontaktia. Mutta kolmen
vuoden suhteessa tämä tuntuu kovin julmalta. On tietenkin mahdollista, että
asiakas ei ole pystynyt ilmaisemaan omaa etäisyyttään terapeuttiin, mutta
siinäkin tapauksessa terapeutti olisi varmasti voinut tehdä asialle jotain,
etäisyys on kuitenkin yksi ilmiselvimmistä tunteista ihmisten välillä.
Kolmas surullinen asia tässä oli terapian kesto, kolme vuotta. Ihmiset ovat
yllättävän sitkeitä roikkumaan huonoissakin jutuissa toivonsa varassa.
Ihmisen kyky toivoa asioiden parantumista ylittää reippaasti realismin
rajat. Tai ainakin minä selitän sillä itselleni sen, miksi jotkut naiset
jäävät väkivaltaisiin suhteisiin, ja miksi ihmiset eivät vaihda työpaikkaa
vaikka vihaavat sielä vallitsevia olosuhteita. Kolme vuotta on pitkä aika
istua sellaisen terapeutin vastaanotolla, josta ei ole avuksi vihan
purkajana.
>Transferenssiteoria ei elä vain analyyttisessa käytössä. Siitä on tullut
>yleinen tulkintatapa, joka pahimmillaan merkitsee sitä, että toisen
>tunteita, ajatuksia ja asenteita ei tarvitse ottaa vakavasti, koska "ne
>johtuvat vain siitä että…"
Niinpä. Tämä on yllättävän yleistä ainakin niissä vapaaehtoiskuvioissa,
missä olen itse ollut mukana. Ei ehkä niinkään vapaaehtoisten maailmassa,
mutta monien ns. ammattilaisten kielenkäytössä usein tiukat tilanteet
ohitetaan (minun tuntemukseni mukaan) melko nopeasti
transferenssiselityksellä. Tietyllä tavalla tässä itsellekin on viidessä
vuodessa kasvanut paljon lisänahkaa eikä enää itse ota jokaista
vihanpurkausta niin itseensä, mutta en silti haluakaan kasvaa sellaiseksi
ihmiseksi, joka ei ensin miettisi omaa osuuttaan tilanteessa. Toisinaan
tosin jään turhankin paljon märehtimään omaa osuuttani jonkun ihmisen
ylireagoinnissa, koetan löytää oman toimintani virheitä ehkä hieman
liikaakin. Ei minusta täydellistä tule vaikka sitä toisinaan kovasti
yritäkin tavoitella :-)
>Kaikkihan me silloin tällöin huomaamme reagoivamme johonkin ihmiseen
>tavalla, joka ei jälkeenpäin arvioiden ole missään kohtuullisessa
>suhteessa siihen, mitä tämä on ollut tai tehnyt. Hän on vain
>muistuttanut jotain ihmistä, jonka kanssa meillä on vielä kana
>kynimättä.
Ja toisaalta huomaan esimerkiksi itse käyttäväni tätä myös selityksenä,
jolla ei tarvitse pohtia omaa senhetkistä reagointiaan. Parisuhteessa tämä
tuo joskus hauskoja dialogeja eteen, kun itse on juuri selittänyt
vuolaasti, kuinka esim. vanhemmat toimivat juuri tällä tavalla ja sen
vuoksi sitten itse raivostuin ja ahdistuin. Muutaman kerran viisas
elämänvaloni on vain todennut, että ei ole minun vanhempani, ja että häneen
olisi kyllä aika reagoida ainoastaan hänenä. Ja silleen. Siinä kun omaa
osuttaan pyörittelee huomaa aika nolona, että taas kerran on käyttänyt
"menneisyyttä" perusteena omalle paskamaisuudelleen.
On myös niin, että itse huomaan sisällyttäväni myös paljon positiivisia
ominaisuuksia samankaltaisiin ihmisiin. Joskus tulee tavattua ihmisiä,
joissa on muutamankin rakkaan ominaisuuksia niin, että ensimmäinen tunne on
joku hyvin syvä läheisyys. Useimmiten siitä on hyötyä, mutta joskus olen
joutunut tekemään paljon töitä nähdäkseni tämän uuden ihmisen ainoastaan
omana itsenään eikä jonkun muun läheisen kuvajaisena.
>Minusta transferenssiteoria tarjoaa analyytikolle tai terapeutille
>teoreettisesti perustellun piilopaikan potilaaltaan. Hänet on opetettu
>vastustamaan potilaan kontaktikutsua vaarallisena seireenien lauluna,
>jonka seuraaminen johtaa koko terapeuttisen suhteen karille. Jonakin
>päivänä asiakas tulisi kyllä ymmärtämään, että terapeutin vetäytyminen
>oli vain heidän parhaakseen. Siihen asti terapeutin täytyy vain
>stoalaisella sankaruudella kestää kaikki hyökkäykset hänen sydämensä
>suljettuja portteja vastaan.
>Terapeutin käyttämä puolustusmekanismi on älyllisesti perusteltu ja
>alusta lähtien psykoanalyyttiseen systeemiin sisäänrakennettu.
>Terapeutti on kuin puuhun kiivennyt kissa, joka ei uskalla tulla alas.
>Potilas voi epätoivoisesti ravistella puuta, mutta terapeutti tarrautuu
>vain lujemmin oksaansa. Tämä katti ei taida tulla maan pinnalle, ennen
>kuin koko puu kaadetaan.
Miau :-)
Esimerkkisi on ehkä hieman kärjistetty, mutta toisaalta minusta tuntuu
toisinaan juuri siltä, että auttajat käyttävät sekä diagnooseja että
transferenssiselitystä oman vastuunsa pakenemiseen. Tietenkin voin olla
hyvin väärässä, maallikon on helppo arvostella terapiayhteisön
lainalaisuuksia joutumatta tippaakaan miettimään, mikä niiden takana on.
Kuitenkin, ainakin vapaaehtoistyössä, olen huomannut että mitä enemmän
pystyn kohtaamisissa olemaan läsnä ja valmis joustamaan, sen enemmän apua
minusta on.
Tietenkin on niin, että jokainen meistä on vastuussa sekä omista teoistaan
että myös tunteistaan, eikä terapiankaan pitäisi tätä vastuuta ottaa
ihmisiltä pois. Toisaalta kun näistä tuntemuksista ja niiden "symbolisista"
merkityksistä ei voida puhua suoraa, ne luultavasti hämmentävät niin
asiakasta kuin terapeuttiakin mystisesti. Transferenssi kuullostaa sanana
jo salatieteeltä, ja varsin patologiselta. Ilmiö on kuitenkin varsin
normaali ja jokapäiväinen, eikä siinä varmaan kenestäkään ole mitään
kummallista tai salaperäistä.
>Kaikki tietävät, kuinka vahvasti perheen tai tietyn seuran mököttäjä voi
>puhua. Hän puhuu omaa sanatonta kieltään, jonka kaikki hyvin selvästi
>kuulevat, mutta josta kukaan ei saa selvää. Sanattoman monologin
>arvailuun kuluu kuitenkin hirveän paljon energiaa. Sen lähellä voi olla
>yhtä vaikeaa keskittyä mihinkään omaan juttuunsa kuin täysillä huutavan
>saarnaajan seurassa.
>Potilas, joka ei koskaan tiedä, mitä terapeutti ajattelee tai tuntee,
>luonnollisesti virittyy pelkäämään hyväksymättömyyttä ja
>välinpitämättömyyttä. Miksi? Koska normaalielämässä terapeutin antama
>viesti merkitsee yleensä hylkäävää poissulkemista.
Amen ! Mykkäkouluhan on tunnetusti yksi tehokkaimmista perheessä
käytetyistä väkivallan muodoista. Tietyllä tavalla yksi syrjinnän muoto on
nimenomaisesti kieltäytyminen kommunikaatiosta, eristäminen. Jostain syystä
neutraalius tuntuu monesti vihamieliseltä, kaikkein vaikeimpia ihmisiä
ainakin minun elämässäni ovat ne, joista en oikein osaa sanoa miten he
minuun suhtautuvat. Selkeä vihamielisyyskin tuntuu paremmalta kuin
epämääräinen väistely, siitä tulee vaistomaisesti hieman epävarmaksi ja
tarkkailevaksi.
Tästä tuli mieleeni oivallus, että pahimmillaan terapeutti voi
puhumattomuudellaan ja kommunikoimattomuudellaan siirtää asiakkaan huomion
totaalisesti itseensä. Alkaessaan toimia terapeuttinsa kuvitellun tahdon
mukaan asiakas etääntyy omasta itsestään aika tehokkaasti. Miellyttämisen
halu on varmaan aika normaalia kaikissa suhteissa, mutta etenkin
terapiasuhteessa voisi olettaa terapeutin katsomuksen edustavan "normaalia
ja tervettä". Asiakkaan halu pyrkiä kohti terapeutin määrittelemää normia
on varmaan paljon suurempi kuin normaalissa elämässä tapahtuva toisen
tahtoon mukautuminen.
Mököttämisestä tuli vielä mieleeni tämä nykyisin kovinkin muodissa oleva
seurakunnallinen harrastus käydä "hiljaisuuden retriiteissä". Minusta on
hauskaa, että joukko ihmisiä lähtee viikonlopuksi leikkimään mykkäkoulua
keskenään. En nyt tahdo halveksua itse hiljaisuuden merkitystä, ja sen
parantavaa vaikutusta, mutta todelliseen hiljaisuuteen ja rauhaan en
välttämättä lähtisi ihmisten kanssa. Olen joskus miettinyt, miksi näistä
retriiteistä on tullut niin suosittuja. Suurin syy varmasti löytyy siinä,
että ihmiset eivät osaa hiljentyä miettimään arkensa keskellä, mutta jotain
tekemistä täytyy olla sillä, että yhteiskunnastamme on hyvin lyhyen ajan
aikana tullut huomattavasti "avoimempi". Kun tabuja ei juurikaan enää ole,
ihmiset ovat ehkä menettäneet osan normaalista mystiikantajustaan.
Olin kerran tarkkailemassa tällaista retriittileiria, luterilaisen
seurakunnan leiriä siis, ja sielä ihmiset kokeilivat kuinka pitkälle heidän
välillään "tuntuu", eli he seisoivat vastakkain ja lähtivät kävelemään
taaksepäin ja pysähtyivät sitten kun eivät enää aistineet toistensa
läsnäoloa. Osa porukasta seisahtui vasta kymmenien metrien päässä. Samalla
leirillä myös oli muutamia ihmisiä, jotka katselivat toistensa auroja.
Olihan se vaikuttavaa, ja mystistä. Ja suunnilleen yhtä huvittavaa kuin se,
että jouluna kirkon juhlissa joulupukki tulee jakamaan lahjoja lapsille.
>Vaikka analyytikko tai terapeutti pistäisi hupun päähänsä, hänen
>asentonsa ja äänensävynsä paljastaisivat jotain hänen olemuksestaan, ja
>virittäisivät sitä vastaavia tunteita.
>Kontrolloimalla kieltään terapeutti ei pysty kontrolloimaan sitä
>viestiä, minkä potilaalleen antaa. Yhden telkkarin sulkeminen ei sammuta
>koko lähetinverkostoa. Jos on samassa paikassa toisen ihmisen kanssa, ei
>ole mahdollista olla kommunikoimatta mitään.
Olen aina ajatellut, että sanaton viestintä olisi noin puolet kielen
sisällöstä. Puolitoista vuotta sitten olin viikon Pariisissa, ja siellä
tulin todella huomanneeksi kuinka pieni murto- osa sanallinen viestintä
kuitenkin on kommunikaatiosta. Osaan ranskaa juuri sen verran, että saan
ostettua itselleni museoliput ja patonkia, mutta viikon aikana
useammassakin tilanteessa olisin todella tarvinnut kielitaitoa. Kuitenkin
pärjäsin suhteellisen hyvin jopa yllättävistä tilanteista, niinkuin
myymäläetsivästä joka halusi tarkistaa kassini ja passini (joka oli
hotellissa), koska hänen mielestään vaikutin epäilyttävältä. (Pariisissa
oli aika rauhaton tilanne tuolloin, jopa kaikissa suurimmissa
tavarataloissa oli metallinpaljastimet ja aseistetut vartijat ovalla) Olin
itse todella yllättynyt siitä, kuinka paljon ihmiset elehtivät ja
ilmeilevät ajatuksiaan, ja vielä enemmän siitä, kuinka paljon äänensävyt
vaikuttavat kielen ymmärtämiseen.
Kirjoittaessaan joutuu usein pysähtymään miettimään yksittäistä sanaa ja
sen sävyä, samoin kuin sitä, miten välittää tilanteiden sanatonta
kommunikaatiota tekstissä. "Aidossa" tekstissä, minun mielestäni, tulisi
olla mahdollisuus lukea myös jotain sanattomasta viestinnästä, mutta
kirjallisin keinoin se on ehkä vaikein asia välittää lukijalle. Jo
esimerkiksi käänteinen kielenkäyttö on tekstinä melkein mahdotonta, jo
suullisenakin se herättää joissain ihmisissä kysymyksiä. Normaaliahan on
se, että ihminen sanoo vaikkapa "eikä me pelätty silloin" kun tarkoittaa
itseasiassa "meitä pelotti". Sama ilmiö on myös joidenkin miesten
kielenkäytössä, jossa esim. lasta sanotaan "pikku paskahousuksi" vaikka
kyse on hellittelynimestä. Tosin tuollaisissa tilanteissa ilmeet, eleet ja
teot paljastavat ehkä tunteen selvemmin kuin terapeutin toimimattomuudessa.
Jatkan taas seuraavassa mailissa.
Pörrö Törrönen
R&D.Ny...@majatal.pp.fi,Usenet3 writes:
>Mikä terapia voi auttaa ihmistä, joka elää kasvua tukahduttavan ja
>minuutta maahan polkevan perheen, suvun, työpaikan, yhteisön tai
>yhteiskunnan keskellä? Pelkästään sisäisten asioiden selvittäminen ei
>onnistu. Hän tarvitse tukea irtaantuakseen systeemeistä, jotka uhkaavat
>lopullisesti murentaa hänen minuutensa. Hän tarvitsee apua ollakseen
>irtaantumisen jälkeen aidossa ja rehellisessä kontaktissa systeemissä
>elävien ihmisten kanssa.
Aivan.
Vaikka monesti irvailenkin itsehoito-oppaille, olen huomannut niissä yhden
erittäin hyvän piirteen, joka liittyy nimenomaisesti oman elämän
muuttamiseen. Ihmiset alistuvat usein huonoon parisuhteeseen, huonoon
työpaikkaan, huonokuntoiseen vuokra-asuntoon jne. jotka vaikuttavat
ratkaisevasti heidän tyytyväisyyteensä. Monissa itsehoito-oppaissa
kuitenkin panostetaan siihen, että ihmiset löytäisivät rohkeutta
irrottautua niistä kuvioista, jotka tuhoavat heitä. Työpaikan vaihtaminen
lienee yksi niitä asioita, jotka nykypäivän ihmisille tuntuu kaikkein
vaikeimmalta, ja juuri siihen ihmiset kaipaavat rohkaisua. Monet ihmiset
suostuvat vuodesta toiseen viettämään valtavan suuren osan elinajastaan
sellaisissa töissä, jotka tuottavat niin henkistä kuin fyysistäkin kipua.
Aika paljon esimerkiksi laman aikana lehtijutuissa keskityttiin kertomaan
niistä ihmisistä, joiden talouden romahdettua myös terveys ja elämäntaso
romahti. Kuitenkin on suuri joukko ihmisiä, joita tämä lama on suorastaan
palvellut uuden ja mielekkäämmän elämän löytämisessä. Puhuin muutama vuosi
sitten naisen kanssa, joka tipahti 12 000 markan kuukausipalkalta
peruspäivärahalle erään vaatefirman mentyä konkurssiin, koska ei ollut
"periaatteesta" kuulunut mihinkään liittoon. Nainen joutui myymään
omistusyksiönsä ja muutti melkoisen huonokuntoiseen kunnan vuokrayksiöön.
Asuntolainan hän sai nippanappa maksettua myymällään asunnolla, eli velkaa
hänelle ei jäänyt. Totaalinen elämänmuutos. Se, mikä tässä naisessa
kiinnitti huomioni oli hänen valoisuutensa, hän suorastaan hehkui onnea ja
tyytyväisyyttä. Raha oli ollut hänen elämänsä keksipiste, mutta sen sijalle
oli tullut ihmisten tapaaminen milloin minkäkin instanssin soppajonossa.
Naisen puheista päätellen hänen elämänsä oli muuttunut kertaheitolla
laadukkaammaksi, ja vaikka hän joutui hakemaan sosiaaliavustusta saadakseen
vuokrat ja tärkeimmät laskut maksettua, hän kuitenkin kertoi olevansa
fyysisesti paljon terveämpi kuin ennen. Astman oireet olivat lievittyneet
radikaalisti samoin kuin hänen selkävaivansa.
Tällaisia tarinoita on paljon, olen joistain kirjottanut itsekin
lehtijuttuja. En sinäänsä pidä lamaa mitenkään tavoiteltavana asiana, mutta
tiedän, että monelle irtisanominen on ollut kaiken kaikkeaan suorastaan
onnenpotku. Suomalaiset ovat melkoisen toimeliasta kansaa, ainakin mitä
minä olen tätä porukkaa seuraillut, suurimmalla osalla ihmisiä on jokin
harrastus, jolla täyttää tyhjää kalenteria.
>Psykologian historiallinen tehtävä olisi voinut olla auttaa ihmisiä
>ymmärtämään sekä itseään että elinolojaan kriittisessä valossa. Nyt
>pääosa mielenterveystyöstä keskittyy yksinomaan auttamaan ihmisiä
>sopeutumaan "normaaliin elämään". Se ei ota huomioon, että suurelle
>osalle ihmiskuntaa "normaali elämä" ei ole ollenkaan inhimillistä.
>Epäinhimillisen "normaalin elämän" ymmärtäminen ei riitä. Jostain täytyy
>löytää myös innoitusta ja osviittaa sen muuttamiseksi. Eikö juuri
>psykologia, joka asettautuu inhimillisyyden suurimmaksi ymmärtäjäksi,
>voisi muuttua myös sosiaaliseksi muutosvoimaksi?
Kuulun niihin ihmisiin, joilla on aika ambivalentti suhde nk. normaaliin
elämään. Mikäli olen oikein nähnyt katsellessani ympärille, suurin osa
ihmisistä tuntuu elävän tiettyä "näin ne muutkin tekee"- elämää, jossa
yllättävän paljon tehdään jotta sopeuduttaisiin joukkoon. Ei siinä mitään,
teen sitä tietenkin itsekin, mutta aika harva ihminen näyttää oikeasti
olevan kovinkaan tietoinen siitä, mitä elämällään tekee. Minusta on
järkyttävää katsella joitain vanhoja koulukavereita, jotka ovat uponneet
opiskeluputkeen ja alkavat hiljalleen valmistua ammatteihin, jotka
miellyttävät kyllä heidän vanhempiaan, mutta joista he jo nyt sanovat,
etteivät luultavasti tule tekemään sitä pitkään. Nuoretkin ihmiset ovat
tyytymättömiä omiin valintoihinsa, ja suurimmalla osalla ns. normaaleja (ei
taiteellisia) ystäviäni on melkoisen matala sietokynnys minkään yllättävän
ja hankalan suhteen. Monet lukevat kyllä kymmeniä kieliä, mutta eivät
sitten uskalla (eivätkä halua) työhön, jossa niitä joutuisi käyttämään. Se
on joskus aika kummallista seurattavaa, jotenkin olen aina ennen luullut,
että konservatiivisuus tarttuu takkiin vasta 35 jälkeen, mutta yllättävän
paljon tiettyä rajallisuutta ja yksioikoisuutta näkee tässä generation-
X:ssäkin.
"Normaali" elämä ei välttämättä tee ihmisiä kovin onnelliseksi. Joskus se
surettaa minua paljonkin, varsinkin kun tiedän itse omasta kokemuksesta
kuinka vaikeaa on muuttaa omaa elämänasennettaan toisenlaiseksi. Ehkä
tietty määrä tyytymättömyyttä kuuluu luonnostaankin suomalaiseen kansaan,
mutta tämä liioitteleva "muilla on aina kaikkea" - asenne särähtää korvaani
turhan monissa yhteyksissä. Ja harva kuitenkaan haluaisi mieltää itseään
kateellisena valittajana, vaikka kuitenkin käyttäytyy niin erittäin usein
työpaikallaan, perheessään, suvussaan...
Toinen merkittävä ongelma on raha. Tunnen yllättävän paljon ihmisiä, joiden
ammatin- ja työpaikan ensimmäinen valintakriteeri on raha. Se on
ymmärrettävää, mutta toisaalta myös aika surullista. Raha on toki
välttämätöntä, mutta rahan takia ihmiset suostuvat tekemään melkein mitä
tahansa. Itsensä myyminen tuntuu toisinaan olevan aika arvostettu asia
täällä suomessa, nämä velvoitehanttihommat ovat ehkä sen perverssein
ilmentymä. On tietenkin hyvä, että töitä tarvitseville annetaan
mahdollisuus tehdä töitä edes puoli vuotta, mutta esimerkiksi nuorille
suunnatut "työpaikat" ovat melkein järjestäen sellaisia, jotka eivät
juurikaan anna mitään eväitä varsinaiseen työelämään. Erittäin harvan
nuoren haaveammatti sijoittuu esim. puhtaanapitolaitokselle, vaikka juuri
tuonkaltaisissa paikoissa näitä tukitöitä on. Hieman epäilen näitä
väitteitä, että työ kuin työ on parempi kuin työttömyys, ainakin omalla
kohdalla itsetuntoni on jokaisessa kökköduunissa ollut paljon matalammalla
kuin normaalisti.
Huvittelen joskus sellaisella ajatusleikillä, jonka idea on, että jokainen
tuntemani ihminen päättäisi tehdä yhden erittäin merkittävän päätöksen
tullakseen onnellisemmaksi. Minulla on aika laaja elinpiiri, joten jos koko
tämä porukka päättäisi tehdä muutoksen, se väistämättä heijastuisi myös
jollain tavalla aika laajaan joukkoon heidän läheisiään ja taas...
Vaikutukset olisivat varmaan aika dramaattisia.
Luin joskus jonkun Urbaanilegendan miehestä, joka hymyili mahdollisimman
monelle tapaamalleen henkilölle aamulla. Hän ajatteli, että tällä tavalla
hän saa hymyn mahdollisesti leviämään sangen laajalle alueelle. Vähän
samasta ideologisesta ajatelmasta on kyse tässäkin suurudenhullussa
haaveessani. Ehkä ihmisen elämämän laatu ei ole niin isoista asioista
kiinni kuin monesti ajatellaan. Merkittävät yksittäiset päätökset saattavat
muuttaa koko elämän, niinkuin monille ihmisille on käynyt.
...
>> Meillä oli arvauskeskuksessa
>Mikä se sellainen keskus on? En osaa arvata. Oliko se freudilainen
>lipsahdus vai tietoinen herja?
Tietoinen herja, juontaa juurensa muutamista lähipiirin kokemuksista
paikallisessa terveyskeskuksessa. Paikallinen lääkärikunta lienee melkoisen
ylityöllistettyä, sen verran rankkoja virheitä täällä on sattunut. En
kuitenkaan viitsi yksilöidä sen enempää tässä, kunhan sanon, että tuollakin
puolella vääristä diagnooseista on tullut aikamoisia ongelmia.
>> Ja vaikka kuinka toivoisin olevani faktat faktoina ihminen, en siihen
>> pysty. Olen löytänyt itsestäni niin monia mielenkiintoisia tunteita, että
>> niitä on pakko saada käyttää heti kun tilaisuus tulee...
>
>Käyttää tunteita? Mielenkiintoista.
Tartuitpas kiinni !
Niin, ajattelen että elämä on paljolti tunteiden opettelua. Jatkuvasti
huomaan itsessäni uusia tunteita ja tuntemuksia, joihin en ole kiinnittänyt
aiemmin huomiota. Tietenkin niitä pitää päästä käyttämään, jotta niiden
kanssa tulee tutuksi. Kyse on vähän samankaltaisesta ilmiöstä kuin teinien
tarpeesta "rakastua jokaiseen" vastaantulevaan mahdolliseen kohteeseen. Tai
jotain sellaista.
Tunteet ovat mielestäni suuri rikkaus, enkä tahtoisi väheksyä niiden arvoa
elämässä. Minä haluan käyttää tunnepuolta itsessäni mahdollisimman paljon,
ja mahdollisimman monipuolisesti. Pelkkä lempeys tai ilo ei tuota
samanlaista tyydytystä kuin se, että käyttää kykyään reagoida ympäristöön
jopa tietoisesti. Taannoin kerroin päätöksestäni olla onnellinen. Yksi
siihen olennaisesti liittyvä asia on aitojen tunteiden salliminen, ja myös
kannustaminen. En usko, että tunteet ovat oire, niinkuin toisinaan ihmiset
tuntuvat ajattelevan, vaan ajattelen tunteita enemmän olennaisen
kuvajaisena, ja joskus jopa itse olennaisena. Minun tunteeni on usein
syvintä minua, vaikka se ei ehkä ole sitä selkeintä ja loogisinta osaa
minusta. Kömpelö selitykseni ehkä antaa osviittaa siitä, mitä mahdan
ajatella, tälle ideologialleni ei ehkä ole lyhyttä ja normaalikielistä
selitystä, ainakaan vielä.
>Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
>Ystävyyden Majatalo vaan mahdollisuus olla tosi."
PöRRö
Sami Anttila
>>> Meillä oli arvauskeskuksessa
>>Mikä se sellainen keskus on? En osaa arvata. Oliko se freudilainen
>>lipsahdus vai tietoinen herja?
>Tietoinen herja, juontaa juurensa muutamista lähipiirin kokemuksista
>paikallisessa terveyskeskuksessa. Paikallinen lääkärikunta lienee melkoisen
>ylityöllistettyä, sen verran rankkoja virheitä täällä on sattunut. En
>kuitenkaan viitsi yksilöidä sen enempää tässä, kunhan sanon, että tuollakin
>puolella vääristä diagnooseista on tullut aikamoisia ongelmia.
Keskusteltiin juuri tänään töissä terveyskeskusten ongelmista ja siinä
tuli esiin taas se vanha virsi, ikävä kyllä. Ihmisillä tuntuu olevan
sellainen käsitys että terveyskeskuksiin menee töihin sellainen
porukka joka ie muualle pääse. Ei pidä paikkaansa. Omalta kurssiltani
tk-töihin meni parhaiten pärjännyt porukka jotka olisivat varmasti
pärjänneet myös tieteen teossa mutta henkilökohtaisista syistä
päätyivät mieluummin varmaan leipään.
Toisekseen itse en voi ajatella töitä tk:ssa jo senkään vuoksi että
se työhän on teoriassakin mahdoton urakka. Ei kukaan pysty
tekemään arviota diagnoosista ja hoidosta annetuilla resursseilla
vaan lopputulos on aina kompromissi. Itseäni on ruvennut jo
huvittamaan toistuvat tarinat joissa potilas menee ensin tk:een
jossa lääkäri sanoo ettei kyllä tiedä mikä on vaivan nimi mutta
täytyy mennä sairaalatutkimuksiin. Tähän päätökseen lääkäri
päätyy usein pelkän haastattelun ja oman tutkimuksen perusteella
ja potilas ajattelee että olipa tyhmä tyyppi. Sitten mennään
sairaalaan jossa lääkäri tekee toistakymmentä labratutkimusta ja
sanoo ettei diagnoosia voi vieläkään tehdä ja jostain ihmeellisestä
syystä tämä jälkimmäinen lääkäri tuntuu viisaammalta potilaan
silmissä. Minusta tuntuu usein siltä että potilaan lähettäminen
oikeaan osoitteeseen vaatii kuitenkin enemmän taitoa kuin
varsinaisen diagnoosin tekeminen.
Kolmannekseen minusta tuntuu siltäkin että meitä sairaalalääkäreitä
arvostetaan kohtuuttoman paljon. Yksi tietämäni esimerkki
kenttälääkärin panoksesta on poikkeusolojen toiminta: vaikeissa
oloissa pannaan esim kenttäsairaalan kokenein lääkäri lajittelemaan
potilaat kiireellistä hoitoa tarvitseviin ja sitten toisaalta
toivottomiin tapauksiin. Joku voisi ajatella että kokenein
kirurgi pelkästään leikkaa mutta ilmeisesti käytännössä on
havaittu tämä malli paremmaksi.
Daniel Nylund
Pörrö hyvä.
Vastaukseni on viipynyt. Vaimoni äiti on kuollut ja työtoverimme isä
kuoli muutama päivä sen jälkeen. Kaikki sattui samaan aikaan kun kukin
meistä vietti tasavuotissynyntymäpäiviä. Juhlat ja surut menivät vähän
sekaisin.
Nuotio kuitenkin palaa surusta sumuisessa illassa.
Sen äärellä alan vastata maileihisi.
Tosin minulla on kiusaus jatkaa kirjeenvaihtoamme yksityisesti, koska
niin vähän on tullut kommentteja muilta. Samin palautteet sinulle
rohkaisivat kuitenkin jatkamaan julkisella foorumilla.
> >Lopetamme vasta, kun molemmilla osapuolilla on sellainen
> >tuntuma, että tämän kerran asiat ja tunteet on nyt purettu ja käsitelty.
> >Yleensä siihen menee 1æ - 3 tuntia.
>
> …On tärkeää, että
> myös erilaisille tavoille edetä ongelman käsittelyssä jätetään aikaa.
> Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat valittaneet tästä terapiamaailman 45
> minuutin käytännöstä sen vuoksi, että juuri kun he alkavat rentoutua, on
> aika loppu.
> …surullinen asia tässä oli terapian kesto, kolme vuotta. Ihmiset ovat
> yllättävän sitkeitä roikkumaan huonoissakin jutuissa toivonsa varassa.
> Ihmisen kyky toivoa asioiden parantumista ylittää reippaasti realismin
> rajat. Tai ainakin minä selitän sillä itselleni sen, miksi jotkut naiset
> jäävät väkivaltaisiin suhteisiin, ja miksi ihmiset eivät vaihda työpaikkaa
> vaikka vihaavat sielä vallitsevia olosuhteita. Kolme vuotta on pitkä aika
> istua sellaisen terapeutin vastaanotolla, josta ei ole avuksi vihan
> purkajana.
Niinpä. Tässä toteutuu aika epäkäytännöllinen paradoksi: Terapia-aika on
sekä liian lyhyt, että liian pitkä.
Vanhan terapiavitsin mukaan neurootikot rakentavat pilvilinnoja,
psykoottiset asuvat niissä ja psykoterapeutit perivät niistä vuokraa.
Terapeuttiseen mytologiaan kuuluu uskomus siihen, että perusteelliset
muutokset tapahtuvat vain pitkän ajan kuluessa. Vasta kun on vuoden
ravannut analyytikon luona neljä kertaa viikossa, voi päästä
alkulämmittelystä varsinaiseen asiaan. Kunnon analyyttinen prosessi
kestää vähintään neljä tai viisi vuotta (Freudin aikana 6-8 kuukautta
riitti ihan hyvin) . Yhden illan kohtaamisen antama elämänusko,
viikonlopun aikana tehty asennemuutos tai jossain muussa pitkässä
suhteessa tapahtuva kasvuprosessi on pilipalihommaa. Tämä myytti pitää
kyllä terapeutit leivissä, mutta asiakkaita se ei välttämättä palvele.
Tietenkin kasvu itseksi vie aikaa. Eihän elämä ole kenellekään niksi,
joka ratkaistaan, vaan kutsu, johon vastataan joka päivä uudestaan.
Silti tärkeät suunnan- ja mielenmuutokset, kääntymykset ja parannukset
voi tehdä hyvinkin nopeasti. Vuosia jatkuneen pakenemisen, salailun ja
valehtelun voi lopettaa hetkessä. Monet tietävät tarkalleen sen päivän,
jolloin lakkasivat torjumisen ja alkoivat opetella itsen ja toisen
kohtaamista. Siitä seuraa yleensä muutaman vuoden intensiivinen oman
historian uudelleenkohtaaminen ja läpieläminen, persoonallisuuden
perusrakenteiden täysremontti. Sen voi tehdä muutenkin kuin terapiassa.
Olennainen elämänmuutos ei ole sidottu pitkäaikaiseen terapiaan.
Kasvu ja parantuminen voi olla hidasta, mutta mielenmuutos, kääntyminen,
"parannuksen tekeminen" voi tapahtua nopeasti.
Ei mielenterveys ole mikään instant-ratkaisu, enkä ole markkinoimassa
mitään hitaan kasvun korvikkeita. Mutta kun nuorta pyydetään sitoutumaan
monivuotiseen hoitosuhteeseen vain siksi, että hänellä on paha olla tai
tyttöystävän kanssa menee huonosti, se ei kuulosta viisaalta.
Aikuistumisvaiheen muut ihmissuhteet jäävät vuosiksi taka-alalle.
Tilalle tulee loputon minuuden verbaalinen vispaaminen ja menneisyyden
kelaaminen.
Mitä ajattelet lääkäristä, joka ensitapaamisen yhteydessä sanoisi:
"Riippumatta siitä, mikä teitä vaivaa, aloitan hoidon vasta sitten, kun
olette sitoutuneet siihen vähintään vuodeksi."
Turhan rankka prosessi tulehtuneen umpisuolen parantamiseksi. Jos
potilaan kipu on tarpeeksi suuri, hän voi hädissään sitoutua mihin vain
siinä toivossa, että tuska edes joskus hellittäisi.
Vaikka psykoterapia on pitkä, se on myös tuskastuttavan lyhyt — yleensä
täsmälleen mainitsemasi 45 minuuttia. Se sopii kyllä asioiden älylliseen
käsittelyyn. Sellaisen voi lopettaa minuutilleen aika kivuttomasti.
Syvempien tunteiden läpielämiseen ja purkamiseen se voi olla raaka
puite. On vaikea antaa itsensä taantua vuosikymmeniä myöhässä
esiintulevaan itkuun, jos tietää, että istunnosta on jäljellä vain
parikymmentä minuuttia ja seuraava potilas odottaa jo oven takana.
En kuvittele, että sellaiset itkut olisi sillä itketty ja etteivätkö ne
joka tapauksessa tarvitsisi jatkossakin tilaa. Mutta kun joku on
torjuttujen tunteiden kynnyksellä ja punnitsee rajan ylittämisen
riskejä, niin ajan lyhyys voi nousta ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Kun
pääsee edes aavistusyhteyteen varhaislapsuuden tunteisiin, niihin
liittyy usein loputtomuuden olo:
"Jos minä tälle tunteelle annan valtaa, se ei lopu ikinä."
Tietenkin se loppuu aikanaan, mutta ensimmäisellä tunteen
vastaanottajalla (kätilöllä) pitäisi olla tarpeeksi aikaa tunteen
synnytykselle, jotta pääsisin edes alkuun.
Elämä on kuulemma niin lyhyt, ettei ole varaa pitää kiirettä.
Monivuotiseen terapiaan sitoutuminen on pitkä sitoutuminen lyhyihin
tapaamisiin. Terapeutin työajan suunnittelun ja toimeentulon turvaamisen
kannalta se on ehkä välttämätöntä, mutta silti on sääli, että niin
tärkeä asia on ahdettu niin joustamattomaan kaavaan.
Joillekin tämä aikataulullinen kurinalaisuus tekee erittäin hyvää. Jos
ei ole tottunut rajoihin ja antanut minkä tahansa tunteen vyöryä minkä
tahansa tilanteen yli, on hyvä oppia säästämään tunteitaan sellaiseen
tilaan ja aikaan, johon ne selkeästi sopivat. On hyvä oppia "panemaan
poikki" ja "vaihtamaan kanavaa", kun tilanne sitä vaatii. On hyvä oppia
itsensä ilmaisemista yhdessä itsensä kontrolloimisen kanssa.
Heille terapiaistuntojen kurinalaisuus ei ole ajan hukkaa vaan
hyödyllistä koulutusta siihen, mitä tavallisessakin elämässä tarvitaan.
Daniel Nylund
Pörrö Törrönen wrote:
>Tästä juolahti mieleeni erään ystäväni näytelmä, jonka perusideana oli se,
>että kaikki näytelmähenkilöt teeskentelivät jotain tunnetta. Minua huvitti
>aivan mielettömästi erityisesti yksi hahmo, joka toisteli lausetta "mä olen
Näitä totuuden väistämistapoja on monenlaisia. Olen huomannut, että
varsinkin jotkut naiset vaihtavat kyynelkanavalle juuri sillä hetkellä,
kun suuttuminen nousee pintaan. Suru ja itku on naiselle suotu, mutta ei
agressiivinen oikeuksiensa puolustaminen tai reilu vihastuminen.
Toiset ovat oppineet itkijänaisiksi, jotka väistävät aiken totuuden
puhumisen ja selkeässä ristiriidassa kohtaamisen vetistelemällä. He
vesittävät jokaisen vähänkin uhkaavan tuntuisen asioiden selvittämisen
parkumalla. Ihmiset oppivat kävelemään varpailaan *niin herkän* ja
helposti liikuttuvan tyypin ympärillä. Hänen otassaan on leima:
"käsiteltävä varovaisesti. Helposti rikkoontuva." Jatkuva pillittäminen
voi tuottaa hänelle jopa harvinaisen rehellisen ja avoimen ihmisen
maineen., vaikka itku on vain tapa livistää liian kipeän totuuden edestä
tai ristiriidan keskeltä.
Joskus itku on yksinkertaisesti tehokkaksi havaittu manipulaatioväline.
Kun ympärillä on tarpeeksi ihmisiä, joilla on tapana ottaa kontolleen
tpoisen kärsimykset, itku tarjoutuu liiankin helpoksi tavaksi
syyllistämisen kautta ohjata toisen käytöstä. Itkun piilosanoma on:
"katso nyt kuinka pahan olon sinä minulle tuotit. Minä tulen kärsimään
kunnes muutat käytöstäsi."
Mikään tarkoitushakuinen itku ei kuitenkaan puhdista.
Jos kyynelten alla on tiedostamaton surun aihe se on kohdattava. Jos sen
alla on piilotettu toinen tunne, se on opitava ilmaisemaan. Jos
kyynelten alla on vastuu, joka odottaa ottajaansa, se on otettava
vastaan. Jos kyynelten alla on salattu juoni, se on tunnustettava.
Näitä asioita käsitellessämme eräs ryhmälainen tunnisti kyyneliin
piiloitetut sanat: "kyyn eleet". Nauroimme itsemme kyyneliin.
Daniel Nylund
Pörrö:
>Läheisten ihmisten kanssa käy melko helposti niin, että lajittelee heidät
>niin moneen laatikkoon, että itse muuttuu sokeaksi kaikelle eläväiselle
>heissä. Ehkä se on jotain turvallisuuden kaipuutakin, ja traditiota. On
>vaikea päästää irti "oikeudestaan" muodostaa kuvia toisesta ihmisestä,
>varsinkin kun sielun sisällä on jokin mieletön virkamies, joka haluaa
>lajitella ja jäsentää kaiken. Kun antaa tietylle kaaokselle ja
>moninaisuudelle luvan olla olemassa, menettää myös samalla jonkin pienen
>osan "hallintakykyään". Ja kuitenkaan elämää ei voi "hallita" sanan
>varsinaisessa merkityksessä.
Aivan. Martin Buber puhui elämänsä toisella puoliskolla toistuvasti
*pyhästä epävarmuudesta* eli alttiudesta kohdata tuo suuri tuntematon
kaaos toisen ihmisen edesssä.
Kaiken lokeroiminen ja *psykologisoiminen* on erinomainen tapa välttää
tämän pyhän epävarmuuden kohtaamista. Psykologisoinnilla tarkoitan
analyysien, tulkintojen ja diagnoosien paisuttamista yleiseksi
asennoitumis- ja kohtaamistavaksi. Kaikkia ihmisiä aletaan tarkastella
ja selitellä jonkun psykologisen teorian mukaan. Siitä tulee
ammattitauti, johon psykologisen yleissivistyksen myötä alkaa sairastua
muutkin kuin vain alan ammattilaiset. Jokaisesta ihmisestä tulee *se*
tapaus, josta kättelyssä tehdään tietty psykologinen tyypitys. Sen
jälkeen häneen tutustuminen tai hänestä puhuminen onkin vain analyysin
syventämistä, lisätulkintojen tekemistä, diagnoosin tarkentamista sekä
oman käytöksen ja asenteen suunnittelemista siihen tapaukseen sopivaksi.
Sama hävytön ja väkivaltainen tunkeilu toisen sydämeen tehdään myös
kristillisen sielunhoidon tai muuten vain hyväntahtoisen auttamisen
nimissä. Auttaja saapastelee toisen yksityisimpään maailmaan ja sanoo
katselematta edes ympärilleen, mitä tämä tarvitsee ja mikä häntä auttaa.
Jos auttajalla ei ole mitään häveliästä arkuutta toisen sisikunnan
edessä, hänellä ei ole mitään oikeutta edes koputtaa ovelle.
Psykologisointi on yksi tehokkaimpia tapoja köyhdyttää elämän
ihmeellisyyksiä ja kohtaamisen mystiikkaa. Se on sielutieteen pornoa.
Pornografia on tapa riisua seksuaalisuudelta kohtaamisen ulottuvuus.
Psykologisointi on yhtä tehokas tapa eristää terapia kohtaamisen ja
Hengen ulottuvuudelta.
Olen ryhmissä ja yksityisesti tavannut monia, jotka monivuotisen
analyysin aikana ovat palauttaneet mieleensä varsin tarkasti
alkuperäiset lapsuuden tapahtumat ja osaavat paperinsileästi selittää,
millä tavalla ne vaikuttavat nykyiseen käyttäytymiseen. Yksi asia heiltä
kuitenkin on puuttunut: he eivät koskaan ole terapiassa saavuttaneet
*tunneyhteyttä *tapahtuneeseen. He ovat olleet vain älyllisessä
suhteessa terapeuttiinsa. Analyysissa tai terapiassa on ollut tilaa
puhua, analysoida ja ehkä jopa keskustella menneisyydestä, mutta
jäljelle on jäänyt vain aikaisempaa täydellisempi tapausselostus.
Menneisyydessä torjuttujen tunteiden kokeminen ja ilmaiseminen vaatii
todellista ja luottavaista tunne-yhteyttä myös terapeuttiin. Jotkut
pystyvät siihen analyyttisessakin terapiassa, mutta vasta kun ovat
luopuneet toivosta terapeuttinsa suhteen. Sen jälkeen he odottavat
terapeutilta yhtä vähän sydämellistä vastaantuloa kuin päiväkirjaltaan.
Pelkkä kurinalainen päiväkirjanpito tai pukille puhuminen voisi olla
halvempaa ja yhtä tehokasta, mutta…
Monivuotisen psykologisoinnin hedelmänä ihmiset alkavat pitää itseäänkin
vain psykologisina "tapauksina". He tuntevat itsensä vain psykologisten
tyypitysten kautta ja suhde itseen on etäinen, analyytisen tarkkaileva
ja jatkuvasti uusia itsetulkintoja tekevä.
He osaavat antaa psykologisia raportteja itsestään, mutta jatkuva
psykologisointi on tappanut heidän spontaanisuutensa ja välittömyytensä.
Ryhmäkäyttäytymisessäkin he tarkkailevat itseään ja ennakoivat muiden
reaktioita tekemisiinsä ennen kuin ovat tehneet mitään. Heidän
psykologinen ylitietoisuutensa tekee koko elämästä herkeämättömän
psykologisen pelin. Jokainen liike täytyy suunnitella tarkkaan, ettei
tulisi tehtyä psykologisia mokia tai ettei tulisi annettua mitään
aihetta kiusallisille tulkinnoille.
Teoriat ja analyysit ovat toisaalta väistämättömiä. Kaikki todellisuuden
hahmottaminen tuottaa niitä. Tämä vastauksenikin on vain yksi esimerkki
siitä. On melkein mahdotonta vastustaa tuota todellisuuden hämmentäviltä
ulottuvuuksilta suojautuvaa tämä-on-vain-sitä-asenetta, joka karsinoi
kaikki vaikeasti kohdattavat asiat ja ihmiset psykologisiin kaavoihin
tai psykoanalyyttisiin tulkintoihin. Se on elämän syvämerkityksen
amputoimista.
Ihmisen mysteeri on rapistumassa psykologisiksi murusiksi, verbaalisiksi
tomuhiukkasiksi. Maallistuneen kulttuurin ainoa jäljellä oleva mysteeri
on joutumassa selityspöydälle.
>Sitäpaitsi itsestäänkin tulee muodostaneeksi sellaisia kuvia, jotka
>väistämättä rikkoutuvat heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. En ole
>tippaakaan tyyni tai rauhallinen, vaikka itse niin usein tahdonkin
>kuvitella.
Huomasin sen vastatessasi Noroselle.
> …Toisaalta
>Elämäni Valo usein väittää, että valitsi minut koska minun kanssani elämä
>tulee aina sisältämään niin paljon yllätyksiä, koska olen niin
>impulsiivinen.
Elämäsi Valo. Oikein isoilla kirjaimilla. Yleensä vain menninkäinen
rakastuu valoisiin ja spontaaneihin ihmisiin. Mikä hänessä tekee sinulle
elämäsi valon?
Anteeksi. Oliko tämä liian henkilökohtainen kysymys?
Daniel Nylund
Pörrö Törrönen wrote:
> Itseasiassa alan yhä enemmän olla sitä mieltä, että tämänkaltainen itsensä
> ja toimintansa analysointi pitäisi kuulua elämään yleensäkin. Jokaisella
> meillä on mahdollisuus toimia toistemme "terapeuttina", kuten jossain
> totesitkin. Luulen, että itse ajattelen terapeutin olevan parhaimmillaan
> kuin hyvät vanhemmat, tai paras ystävä, jollain tasolla näen odottavani
> terapeutilta tietyllä tavalla samaa inhimillistä kädenojennusta mitä
> ystäviltäni odotan.
>
Aivan. Siksi palaankin aikaisemmin käsittelemääni teemaan: luottamus.
Enkö juuri sillä perusteella hae apua vanhemmiltani tai ystäviltäi?
Martin Buber sanoi:
"Luottamusta ei saavuteta yrittämällä voittaa se, vaan suoralla ja
vilpittömällä osallistumisella niiden ihmisten elämään, joiden kanssa
olemme tekemisissä... ja hyväksymällä vastuu, joka sen mukana tulee."
Tämä on varmaan aika itsestäänselvää ystävien kesken, mutta entä
suhteessa terapeuttiin?
Klassinen terapeutti on tietenkin käytökseltään yksi maailman
ennustettavimmista ihmisistä. Voit luottaa siihen, että hän on paikalla
sovittuun aikaan, käyttäytyy asiallisesti, ei ole rapakännissä eikä
kiukuttele sinulle, vaikka hänellä olisikin ollut surkea aamu. Voit olla
aika varma siitä, että hän ei tuota sinulle samanlaisia yllätyksiä, kuin
mitä lapsesi (?), "Elämäsi Valo.", ystäväsi tai vanhempasi voivat
keksiä.
Terapeutilla saa kyllä olla huonoja aamuja, mutta hänen etiikkansa ei
salli hänen näyttää sitä sinulle. Pelkkä ennustettavuus voi tehdä
hänestä maailman luotettavimman ystävän. Mutta riittääkö se?
Riittäkö sekään, että voit luottaa terapeutin kokemukseen ja
asiantuntemukseen? Vai onko sinulle tärkeää voida luottaa myös hänen
vilpittömään välittämiseen ja rehellisyyteen? Tarvitsetko tätä
luottamusta voidaksesi vapaasti löytää omat tunteesi ja oivalluksesi
itsestäsi käsin? Jos sinulla ei ole sellaista luottamusta, se ei
välttämättä johdu vain sinun vaikeudestasi ylipäänsä uskoa kehenkään.
Voi olla, että yksinkertaisesti haistat totuuden kohteliaan naamarin
takaa.
Jos en koskaan ole tottunut luottamaan kehenkään, minun täytyy tietenkin
myöntää se omaksi vaikeudekseni. Sillä ei välttämättä juuri mitään
tekemistä terapeutin luotettavuuden kanssa. Silloin toivon löytäväni
terapeutin, joka itse on erityisen sitkeästi välittävä ja itsepintaisen
luottavainen. Jos minkäänlaista luottamuksen kipinää ei kummaltakaan
puolen synny, voin yhtä hyvin purkaa huoliasi bussipysäkin roskakorille.
Tuleepahan ainakin halvemmaksi.
> …Ensinäkin tuo
> hyvän ja huonon potilaan rooli. Jostain syystä ihmisillä on hirvittävän
> vahvoja käsityksiä siitä, millaisia heidän joissain tilanteissa pitää olla.
> Tietyssä mielin asiakas antaa varmaan omien mielikuviensa
> vaikuttaa myös omaan roolinsa suhteessaan terapeuttiin…
Aivan. Hyvän *tuntuinen* terapia voi alkaa siitä, että minulla on
varaukseton luottamus terapeuttiini. Minä suorastaan ihailen häntä ja
tunnen oloni paremmaksi joka kerta, kun tapaan hänet. Hänen kanssaan on
hyvä olla. Jos tätä jatkuu kuukausia ja vuosia, minun on aika kysyä
itseltäsi:
"Luotanko häneen tarpeeksi kertoakseni hänelle, mikä minua hänessä ottaa
päähän?"
Ihailuni tietenkin voitelee terapeuttia, joka ehkä tekee parhaansa
palkitakseen minua siitä. Minusta tulee hyvä potilas. Tietenkin
terapeutti pitää eniten asiakkaasta, joka saa hänet tuntemaan itsensä
hyväksi. Mutta onko mahdollista, että olen tehnyt sanattoman sopimuksen
olla käsittelemättä mitään turhautumaa *tässä* suhteessa? Onko tämä
suhde sovittu hyväksi suhteeksi? Rikkooko ensimmäiseksi suuttuva
keskinäisen sopimuksen?
Välttyäksemme tältä ansalta pyydämme ryhmäläisiä tai ihmisiä, joita
sitoudumme tapaamaan useammin, lupaamaan meille, että he kertovat
suoraan, jos meidän asenteemme tai käytöksemme heistä tuntuvat
loukkaavilta. Itse lupaamme heille, että emme kosta kielteistä
palautetta emmekä salaa sulje heiltä sydäntämme sen takia. Lupaamme
mennä itseemme ja käsitellä palautettta reilusti.
Suhde on oikeasti luottamuksellinen vasta, kun siihen mahtuu myös
kielteisiä kokemuksia suhteen toisesta osapuolesta. Kun kuulemme jonkun
esittävän valituksia terapeutistaan, kysymme, onko hän kertonut
pettymyksistään suoraan hänelle. Yleensä eivät ole. He pelkäävät
joutuvansa epäsuosioon tai saavansa kaikki palautteet takaisin omaan
niskaansa uusien transferenssitulkintojen muodossa. He teeskentelevät
mieluummin parantumista miellyttääkseen terapeuttia. Sellainen
"paraneminen" ei todellakaan varusta arkielämää varten
.
On tärkeää, että opin luottamaan terapeuttiini. Yhtä tärkeää on, että en
opi luottamaan *vain* terapeuttiini. Luottamus ylläpitää elämää, eikä
elämä rajoitu terapiaan. Luottaminen on niin vaikeaa, että kiusaus
turvautua vain yhteen maksettuun ammattiluotettuun voi olla suuri. On
liian helppo antaa terapeutille ainoan uskotun rooli samalla, kun
rakennan entistäkin paksumpia epäluottamuksen muureja suhteessa
puolisooni tai muihin lähimmäisiini. Joskus niitäkin voi tarvita,
varsinkin, jos olen ollut taipuvainen raiskauttamaan itseäsi
luottautumalla kenelle tahansa milloin tahansa.
Jos terapeuttisi rohkaisee sinua luottamaan vain häneen, hän viettelee
minut etäämmäksi siitä elämästä, johon olet tullut hakemaan apua.
> Omat mielikuvat esimerkiksi romanttisesta rakkaudesta vaikuttavat suuresti
> siihen, miten parisuhdetta näytellään. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa
> kun olen itse jäänyt kiinni näyttelemisestä, tietty mielikuva on
> vaikuttanut minuun enemmän kuin tunteeni. Jäin tuossa oikein miettimään,
> kuinka monesti esitän jotain roolia vain sen vuoksi, että minun käsitykseni
> jostain asemasta on sellainen. Huomasin, vaikka yritänkin olla aito ja
> rehellinen jokaisessa tilanteessa, että minustakin löytyy paljon
> teeskentelijää.
Niin minustakin. Muistan kuinka seurusteluaikana vaimoni syyllistyi
minun mielstäni aika primitiivisiin reaktioihin. Mitä enemmän hän
kiukutteli sitä ylevämmän rauhalliseksi minä tulin.
"Minä en kyllä alennu tuolle tasolle"
Näyttelin kypsän ihmisen roolia, sellaisena kuin olin sen mieltänyt.
Lopulta sain tarpeekseni ja yllyin karjumaan hänelle suoraa huutoa.
Hämmästyksekseni hän ei hätääntynytkään siitä, vaan katseli minua
tyytyväinen hymy huulillaan. Hän oli vihdoinkin onnistunut provosoimaan
minut ulos hyvän ja sivistyneen ymmärtäjän roolista.
Tämän henkilökohtaisen vinjetin jälkeen haluaisin kuitenkin palata
tuohon luottamuksen teematiikaan, joka on niin olennainen.
Minusta ei riitä, että asiakas luottaa terapeuttiin ja terapeutti
asiakkaaseen. Molempien pitää vähitellen löytää yhteinen luottamus
Kolmanteen, itseä suurempaan voimaan tai *Sinään*, joka vaikuttaa tässä
suhteessa ja autettavan sydämessä.
Itseään ja toista preppaava "positiivinen ajattelu" ei riitä.
Ulkoaopitut optimistiset sloganit eivät kanna. Itseään ja toista voi
kyllä joutua muistuttamaan luottavaisuudesta, mutta sillä muistutuksella
täytyy olla oikeat juuret eikä vain paperista tehdyt kannattimet.
Kun pohjaa ei tunnu löytyvän jalkojen alta, ja elämän perusta on
romahtanut, molempien täytyy löytää luottamus siihen, että ylipäänsä
*on* pohja ja perusta, jolla voi elää, että olemassaolomme ei ole
kokonaisuudessaan turhaa ja tuhoon tuomittua, että elämällä *on*
tarkoitus, joka on sekä auttajaa että autettavaa suurempi.
Jos terapian hedelmä ei ole keskinäisen luottamuksen syveneminen ja
yleisen luottavaisuuden kasvaminen, se on luultavasti jäänyt turhaksi.
Jos molemmilla sen seurauksena on syventynyt luottamus siihen, että
kannattaa elää, koska elämä kannattaa, terapiasuhde on auttanut.
Se ei tarkoita, että kaikki tulee menemään hyvin ja ihmissuhteet tulevat
onnistumaan, vaan luottamusta siihen, että minän ja sinän kohtaamisen
todellisuus on kaikesta huolimatta mahdollista tässä eksyneisyyden
maailmassa. Ehkä se merkitsee luottamusta siihenkin, että kaikkien
kohtaamisten pohjalla ja kaikkien persoonattomien epäkohtaamisten takana
on kuitenkin olemassa Ikuinen Sinä, joka osallistuu haparointiini.
En halua korostaa luottamisen merkitystä romanttiseen naiviuteen asti.
Useimmille luottamaan uskaltautuminen on ilman muuta elämää palveleva
askel. Mutta toisille epäilemisen oppiminen on yhtä lailla eteenpäin
vievää. Tähän kuuluu myös uskallus asettaa terapeutin käyttämät metodit
ja hänen persoonansa totuudellisuus epäilyksenalaisiksi.
Terapeutti voi tulkita esittämäsi epäilykset "torjunnaksi",
"defenssiksi" tai joksikin muuksi. Mutta jos hän ei oikeasti kunnioita
minun oikeuttani asettaa hänen luotettavuutensa kyseenalaiseksi eikä
vastaa epäilyksiini reilusti, minulla on aihetta miettiä, onko hän
todellakin sen luottamukseni arvoinen, että paljastan hänelle
sellaisiakin salaisuuksia, joita kaikkein läheisimmitkään ihmisesi eivät
tiedä.
Luottamuksen suhteen mailinvaihtomme on ainakin minun puolelta
ristiriitainen. Kirjoitan luottamuksen merkityksestä samalla, kun asetan
monia asioita kyseenalaiseksi. Elän itsekin luottamisen ja epäilemisen
ristiriidassa. Ehkä en ollenkaan olisi ryhtynyt tähän mailinvaihtoon,
jos itse suhtautuisin alan ihmisiin luottavaisemmin. Saarnaanko
luottavaisuutta samalla, kun kylvän epäluottamusta? Voin vain antautua
epäiltäväksesi. Tosin huomaan, että sinäkin jaat monia omia
epäilyksiäni.
Onko tämä loppujen lopuksi liian samanmielisten ihmisten mailinvaihtoa?
Löytyykö lukijoista vastaanväittelijoitä?
Daniel Nylund
Pörrö:
> …Luulen, että aika suuri osa asiakkaista kuitenkin tietää
> edes jotain transferenssin käsitteestä.
Minä olen tavannut ihmisiä, jotka ovat vuosien terapian jälkeen vasta
alkaneet kysymään, mikä se ihmeen transferenssi oikein on. En ole yhtä
vakuuttunut apua hakevien psykologisesta yleissivistyksestä.
Eikä siinä mitään ihmettelemistä ole kun asia tuntuu olevan
ammattilaisillekin jonkin verran epäselvä (toivoisin että se olisi
vieläkin epäselvempi.)
Vanhan psykoanalyyttisen transferenssiteorian mukaan asiakas jätettiin
yksin siirtämään tunteitaan ja kokemuksiaan oletetusti neutraaliin
terapeuttiin, joka sitten auttoi häntä "objektiivisten" tulkintojensa
kautta "selvittämään" koko sotku.
Mutta mikä on transferenssitunnetta ja mikä ei?
En pidä mahdollisena, että mikään tunne olisi pelkästään transferenssia
tai että joku tunne olisi täysin vapaa transferenssista. Kaikki tunteet
ovat enemmän tai vähemmän "reaalitunteita" ja transferenssitunteita
samanaikaisesti. Loppuun ne voi erottaa toisistaan vain teoriassa.
Teoria toimii paljon paremmin paperilla kuin elämässä. Annan
väitteelleni kaksi perustetta:
Ensinnäkin *kaikki* tunteet terapeutin ja asiakkaan välillä saavat
virikkeensä jostakin, mikä *on* tässä ja nyt. Ne ovat reaktioita myös
siihen, mitä toinen oikeasti on. Jos ne ovat yliampuvia ja kohtuuttomia,
niissä on paljon transferenssia. Silti ne ovat myös vastauksia toisen
käytökseen, asenteisiin, sanoihin ja tunteisiin. Vahvimmatkin
transferenssit saavat *aiheensa tästä suhteesta*. Tätä monet terapeutit
eivät mielellään myönnä. He analysoivat mielummin potilaan tunteen
historiallisia syitä kuin itse antamiaan syitä. Se on potilaan
intuitiota ja havaintokykyä mitätöivää, hänen itseluottamustaan
heikentävää. Se on alentavaa ja nöyryyttävää.
Toiseksikin kukaan ei voi leikata historiaansa kokonaan pois tässä ja
nyt kohtaamisesta. Jokainen tuo tarinansa ja siihen liittyvät tunteet
uuteen suhteeseen. Kukaan ei voi kokonaan eristää suhdehistoriaansa
uudesta suhteesta. Edes terapeutti ei voi keinotekoisesti eristää
tunnehistoriaansa tästä hetkestä.
Siksi molempien on otettava molemmat ulottuvuudet vakavasti. *Sekä
asiakas että terapeutti herättävät toisissaan uutta ja vanhaa*. Pääpaino
on kuitenkin tässä hetkessä ja tässä suhteessa, koska sekä uusi että
vanha elävät tässä ja nyt.
Kohtaava terapia voi olla parantava, vaikka vanhaa ei "käsiteltäisi"
ollenkaan. Mutta mikään terapia ei voi olla parantavaa, jos se keskittyy
vain vanhaan ohittaen sen, mikä on tässä ja nyt minän ja sinän välillä.
Jos vanhojen suhteiden painolasti on niin suuri, että se estää tai
vääristää uusia suhteita, ne tulee tietenkin kohdata. Sitähän terapia
usein on, jälkirehellisyyden etsimistä oman historiansa suhteen.
Historialliset suhteet tuodaan uudelleen elettäviksi tässä suhteessa.
Jos tätä suhdetta ei ole tai ollaan ikäänkuin sitä ei oikeasti olisi,
asiakas jää yksin kokemaan painajaisensa uudestaan. Parantava
kohtaaminen on se syli, johon vanhat suhteet voidaan sulkea. Terapeutin
ja asiakkaan minä-sinä suhde on se näyttämö, jossa vanhat vammauttavat
draamat voidaan elää uudestaan – paremman loppunäytöksen toivossa.
Se, mikä asiakkaalle on tapahtunut aikaisemminkin, ei ole niin tärkeää
kuin se, mitä hänelle *ei* ole tapahtunut aikaisemmin eli todellisen
minä-sinä suhteen löytyminen ristiriidan keskellä.
Jotta tämä tulisi mahdolliseksi, terapiasuhteen täytyy olla tosi. Se
taas edellyttää sitä, että terapeutti on tosi –vastatransferensseineen
päivineen.
Minä en usko terapiaan, joka keskittyy ylenpalttisesti analysoimaan tai
teknisesti "käyttämään" transferensseja tai vastatransferensseja. Uskon
parantavaan suhteeseen, jossa mahdollisimman nopeasti (toki siihen voi
silti mennä vuosia) raivataan yhdessä tie kaikkien tunteensiirtojen ja
muiden tämän hetken todellisuutta vääristävien esteiden lävitse kohti
uutta ja luottavaista avautumista sinälle.
Parantava kohtaaminen on sekä traumaattisen historian vastaanottoasema
että uuden elämän harjoittelupaikka.
Hataralla minuudella varustettu ihminen ei tarvitse vain tyhjää taulua,
johon voi heijastaa vanhoja kokemuksiaan ja niiden pohjalta syntyneitä
fantasioita. Hän tarvitsee ihmisen, joka valistaa hänelle todelliset
kasvonsa ja tarjoaa hänelle aidon minuutensa. Hänen kanssaan asiakas voi
harjoitella todellista kontaktissa olemista silloinkin, kun taantuu
elämään todeksi aikanaan torjuttuja tunteita. Sitähän me odotamme myös
elämämme muilta tärkeiltä ihmisiltä – vai mitä?
Terapeutti ja asiakas osallistuvat dialogiin, jonka tarkoitus on purkaa
kaikki harhaisuus ja näennäisyys kahden ihmisen välillä, jotta siitä
seuraava selkeys olisi mahdollista säilyttää myös muissa suhteissa.
Siinä mielessä terapiasuhde muistuttaa minusta kunnon aviosuhteen tai
ystävyyden yhtä tärkeää ulottuvuutta.
Olen kyllästynyt koko transferenssiterminologiaan. Samat asiat voi sanoa
selvemminkin. Kyseessä on vain kahden ihmisen välisistä tunteista ja
siihen sekoittuneista menneisyyden haamuista.
Hannele Hakala
Daniel Nylund kirjoitti:
> Minä olen tavannut ihmisiä, jotka ovat vuosien terapian jälkeen vasta
> alkaneet kysymään, mikä se ihmeen transferenssi oikein on. En ole yhtä
> vakuuttunut apua hakevien psykologisesta yleissivistyksestä.
Onko se yleistä, että terapeutit käyttävät terapian aikana
psykologista terminologiaa, kuten esim. transferenssi-käsitettä?
Sellainen tuntuu kyllä aika tylyltä, ja olenkin ollut siinä
luulossa, ettei asiakasta "rasiteta" psykologisilla termeillä,
vaan terapiassa esiin nouseville asioille terapeutti ja asiakas
yhdessä pyrkivät löytämään oman sanaston, jota hiotaan ja
täsmennetään. Eli yhdessä yritetään löytää niin tarkat ja
kuvaavat ilmaisut kuin mahdollista. Tällöin asiakkaallekaan
ei ehkä tule niin helposti sellaista tunnetta, että hän on vain
jonkinlainen psykologinen tapaus, vaan oman sanastonkin
kautta hän voi kokea olevansa subjekti kasvuprosessissaan.
Hannele Hakala
Sami Anttila
>Ihailuni tietenkin voitelee terapeuttia, joka ehkä tekee parhaansa
>palkitakseen minua siitä. Minusta tulee hyvä potilas. Tietenkin
>terapeutti pitää eniten asiakkaasta, joka saa hänet tuntemaan itsensä
>hyväksi. Mutta onko mahdollista, että olen tehnyt sanattoman sopimuksen
>olla käsittelemättä mitään turhautumaa *tässä* suhteessa? Onko tämä
>suhde sovittu hyväksi suhteeksi? Rikkooko ensimmäiseksi suuttuva
>keskinäisen sopimuksen?
Varmaan moni aloitteleva terapeutti todella pitääkin potilaasta joka
saa hänet tuntumaan hyvältä. Luulisin kuitenkin että aika opettaa
lähes kaikille että asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.
Liiallinen kehuminen alkaa pikemminkin soittaa hälytyskelloja sen
suhteen että jotain taitaa olla vialla suhteessa ja usein onkin.
Toisaalta moni terapia perustuu pitkälti siihen että käsitellään myös
negatiiviset tunteet terapeuttia kohtaan. Käsittääkseni useimmat
terapeutit jopa kehottavat siihen.
Sami Anttila
>Tosin minulla on kiusaus jatkaa kirjeenvaihtoamme yksityisesti, koska
>niin vähän on tullut kommentteja muilta. Samin palautteet sinulle
>rohkaisivat kuitenkin jatkamaan julkisella foorumilla.
Kiitoksia vaan. Täytynee jatkossa antaa palautetta useammin.
Tässä puhutaan sellaisista tärkeistä asioista joista ei todellakaan
puhuta riittävästi julkisuudessa. Nyt lienee paikallaan setviä
terapiasuhteeseen liittyviä asioita.
>Ei mielenterveys ole mikään instant-ratkaisu, enkä ole markkinoimassa
>mitään hitaan kasvun korvikkeita. Mutta kun nuorta pyydetään sitoutumaan
>monivuotiseen hoitosuhteeseen vain siksi, että hänellä on paha olla tai
>tyttöystävän kanssa menee huonosti, se ei kuulosta viisaalta.
Eipä ole tullut vastaan tilannetta jossa pelkästään näistä syistä
olisi pitkää terapiaa ehdotettu. Väärinkäsitykset voivat lähteä myös
siitä että kokenut terapeutti saattaa nähdä hoidon tarpeen jo hyvinkin
pienistä merkeistä. Jopa usean vuoden hoidon tarve voi tulla esiin
muutamassa minuutissa.
Jos taas tarkoitit esim psykoanalyysin aloittamista tältä pohjalta
niin sellaisesta on todella puhuttu esim Lääkärilehdessä käydyssä
terapiakeskustelussa joskus viime vuonna ja se lienee todellinen
ongelma. Eikä välttämättä hirveän myönteinen asia psykoanalyytikkojen
suhteen. Toivon että väitteet ovat olleet liioiteltuja.
>Aikuistumisvaiheen muut ihmissuhteet jäävät vuosiksi taka-alalle.
>Tilalle tulee loputon minuuden verbaalinen vispaaminen ja menneisyyden
>kelaaminen.
>Mitä ajattelet lääkäristä, joka ensitapaamisen yhteydessä sanoisi:
>"Riippumatta siitä, mikä teitä vaivaa, aloitan hoidon vasta sitten, kun
>olette sitoutuneet siihen vähintään vuodeksi."
Kun tiedetään että potilas harvoin muistaa ensitapaamisesta tarkkoja
yksityiskohtia ( tästä olen kuullut väitettävän olevan
tutkimustuloksiakin ), on hyvin mahdollista että lääkäri on sanonut
jotain sen kaltaista että vaikkei hänellä olekaan antaa tarkkaa
diagnoosia, on selvää että potilas tulee tarvitsemaan sellaista
usean vuoden pituista terapiaa johon sitoutuminen on erityisen
tärkeää. Tämähän on erittäin yleinen tilanne esim rajatilapotilaiden
kanssa koska tarkkaa diagnoosia ei useinkaan voi asettaa ensimmäisellä
käynnillä mutta ainakin minulle on pitkän hoidon tarve tullut hyvin
selvästi esiin jo siinä ensimmäisessä tapaamisessa. Ja nimenomaan niin
että jos potilas ei halua terapiaan sitoutua, on se yleensä
hyödytöntä.
>Elämä on kuulemma niin lyhyt, ettei ole varaa pitää kiirettä.
>Monivuotiseen terapiaan sitoutuminen on pitkä sitoutuminen lyhyihin
>tapaamisiin. Terapeutin työajan suunnittelun ja toimeentulon turvaamisen
>kannalta se on ehkä välttämätöntä, mutta silti on sääli, että niin
>tärkeä asia on ahdettu niin joustamattomaan kaavaan.
>Joillekin tämä aikataulullinen kurinalaisuus tekee erittäin hyvää. Jos
>ei ole tottunut rajoihin ja antanut minkä tahansa tunteen vyöryä minkä
>tahansa tilanteen yli, on hyvä oppia säästämään tunteitaan sellaiseen
>tilaan ja aikaan, johon ne selkeästi sopivat. On hyvä oppia "panemaan
>poikki" ja "vaihtamaan kanavaa", kun tilanne sitä vaatii. On hyvä oppia
>itsensä ilmaisemista yhdessä itsensä kontrolloimisen kanssa.
>Heille terapiaistuntojen kurinalaisuus ei ole ajan hukkaa vaan
>hyödyllistä koulutusta siihen, mitä tavallisessakin elämässä tarvitaan.
Puhut ilmeisesti tässäkin rajatilaterapiasta mutta lienet
yksinkertaistanut sitä vähän liikaa. Rajoitukset eivät ole
itsetarkoitus vaan niillä tuetaan itsetiedostuksen kehittymistä
terapiasuhteessa jonka tulee olla terveempi kuin aiemmmin ollut suhde
kasvattajaan.
Sami Anttila
>Ensinnäkin *kaikki* tunteet terapeutin ja asiakkaan välillä saavat
>virikkeensä jostakin, mikä *on* tässä ja nyt. Ne ovat reaktioita myös
>siihen, mitä toinen oikeasti on. Jos ne ovat yliampuvia ja kohtuuttomia,
>niissä on paljon transferenssia. Silti ne ovat myös vastauksia toisen
>käytökseen, asenteisiin, sanoihin ja tunteisiin. Vahvimmatkin
>transferenssit saavat *aiheensa tästä suhteesta*. Tätä monet terapeutit
>eivät mielellään myönnä. He analysoivat mielummin potilaan tunteen
>historiallisia syitä kuin itse antamiaan syitä. Se on potilaan
>intuitiota ja havaintokykyä mitätöivää, hänen itseluottamustaan
>heikentävää. Se on alentavaa ja nöyryyttävää.
Tuot tässä harvinaisen selkeästi esiin yhden keskeisen ongelman
rajatilaterapiasta ( käsittelen tätä aihetta mielelläni sen vuoksi
että se on minulle ylivoimaisesti tutuin ja toisaalta myös hyvin
yleinen ongelma ).
Olen ymmärtänyt että terapeutti rajatilaterapiassa pidättäytyy
kertomasta esim yksityiselämästään, uskonnollisesta vakaumuksestaan,
poliittisesta kannastaan tai yleensäkään mistään yksityisestä sen
vuoksi että tällöin potilas ei voi olettaa että terapeutin joku
kannanotto johtui näistä syistä ja tällöin syntyy mahdollisuus
osoittaa että ko käsitys on lähtöisin enemmänkin potilaan omista
käsityksistä ja voidaan lähteä käsittelemään potilaan tapaa mieltää
joku tilanne. Kyse ei siis ole siitä ettei terapeutti haluaisi kertoa
mielipiteitään vaan siitä että vaikeneminen vie yleensä tehokkaammin
terapiaa eteenpäin.
Daniel Nylund
Pörrö hyvä.
Yö on rauhallinen ja yritän taas muutamaksi tunniksi keskittyä
vastaamaan postiisi. Kävin ennen sitä lukemassa mitä sinne on viimeksi
ilmestynyt ja huomasin Saminkin yhtyneen keskusteluun. Tuntui hyvältä.
Samalla alkoi hirvittää:
Jos minä haastan muita osallistumaan asetan itseni myös vastaajan
paikalle. Suhtaudun asiaan liian vakavasti vastatakseni ihan vain
muutamalla lauseella. Olenko keräämässä itselleni liian suurta kuormaa?
Enhän ole ehtinyt vastata edes sinun maileihisi.
Perääntymisen vaihtoehto on laajentaa haaste vielä isommaksi: Tulkaa
vieläkin useammat mukaan.
Seuraan muutamia alan foorumeita (jotka tosin ovat sähköpostilistoja).
Siellä keskustelu etenee monen teeman rintamalla ilman, että kukaan
varsinaisesti dominoi keskustelua, koska tarpeeksi moni osallistuu
siihen. Emmekö todellakaan voisi saada sellaista aikaiseksi täälläkin?
Se edellyttäisi ainakin parinkymmenen keskustelijan mukaantuloa tietyn
psykologisen tai terapeuttisen teeman käsittelyyn.
Toistaiseksi teemoja on täällä käsitelty pääasiassa kahdenvälisinä
mailinvaihtoina, joihin on sitten tullut mukaan kaksi tai kolme muuta
(vai onko havaintoaikani liian lyhyt näin yleisen havainnon
oikeuttamiseen?)
Jos aiheet todella ovat tärkeitä monelle, niin tulkaa monet mukaan. Mitä
useampi osallistuu saman teeman käsittelyyn, sitä vähemmän kenenkään
tarvitsee kantaa vastuuta sen kantamisessa. Silloin teemat itsessään
tulisivat sen verran painoarvoisiksi, ettei henkilökohtainen vastaaminen
(edes kohteliaisuussyistä) olisi enää niin tärkeää.
Niinkuin huomaat mutustelen edelleen tätä dialogin mielekkyyttä
julkisella foorumilla. Yleisvaikutelman perusteella (siis ei vain tältä
foorumilta) olen edelleen melko pessimistinen. Useimpia foorumeita
dominoi joku tai muutama fanaattisen kuuro monologin pitäjä joka
pillastuttaa muutamat loputtomiin vastaväitteisiin. Ylisuolaisen sopan
höysteenä on muutama pippuri, eli pilkallisia väliherjoja heittävä
irvileuka. Sen verran merkityksellistä dialogia olen kuitenkin nähnyt,
(ja sinun kanssasi kokenut) että jatkan vielä.
Henkilökohtaisena välisoittona. Oman elämäni tunnelma on viimeisen parin
viikon aikana ollut kuin surusta kostea iltasumu. Vaimoni äiti ja
lähimmän työtoverini isä kuoli viikko sitten parin päivän välein. Eilen
vaimoni ajoi täyttä vauhtia *mustaan jäähän* ja teki pitkän ilmalennon
jälkeen autosta metsänharventajan. Poliisikin piti ihmeenä, että siitä
hakkuusta selvisi hengissä.
Nuotio kuitenkin palaa, vaikka ilma on surusta kostea ja kivusta kirpeän
kylmä.
Taidan pistää tästä poikki. Tuntuu vähän kornilta siirtyä seuraavassa
kappaleessa transferenssin käsittelyyn.
Daniel Nylund
Pörrö:
>... Transferenssi kuullostaa sanana
> jo salatieteeltä, ja varsin patologiselta. Ilmiö on kuitenkin varsin
> normaali ja jokapäiväinen, eikä siinä varmaan kenestäkään ole mitään
> kummallista tai salaperäistä.
Aivan. Tunteen siirto oikeasta osoitteesta väärään on tavallista ja
arkista. Vieraan tuntuiset mystiset sanat ja niiden käyttö ovat
kuitenkin olennainen osa asiantuntijanvallan keinotekoisessa
ylläpitämisessä.
> Miten vastatransferenssi paljastetaan ? Yritin kuvitella minkälaisessa
> tilanteessa ja millaisin sanoin se onnistuisi niin, että asiakas kuulee
> mitä sanot sen sijaan, että torjuu sanomasi. Mielikuvitukseni haukkasi
> muutaman kerran tyhjää ja pysähtyi.
Annoitpa minulle herkullisen tilaisuuden vastata.
Minä varoitan. Tästä kommentista tulee piiiiiitkä.
Ennen miten-kysymystä kuuluu kuitenkin miksi-kysymys. Eli miksi
ylipäänsä lähteä paljastamaan omia tunteitaan apua hakevalle?
Terapeutin tunteet asiakasta kohtaan ovat olennainen osa suhdetta.
Minusta niitä ei tule säästää vain työnohjaajan tai kolleegojen kanssa
analysoitaviksi.
Analyyttinen ammattikirjallisuus on täynnä varoituksia ns.
vastatransferenssin paljastamisesta eli terapeutin tunneilmaisujen
vaaroista. (Tämän toteaa myös psykoanalyytikko Karen Maroda. (The Power
of Countertransference. Jason Aronson Inc. New Jersey. 1994). Maroda on
yksi uuden aallon analyytikoista, jotka korostavat aidon minä-sinä
suhteen merkitystä jopa psykoanalyysissa ja myös soveltaa sitä
yllättävän pitkälle.)
Kohtaavan terapeutin on tajuttava, että hänellä ei ole piilopaikkaa eikä
hänellä ole mitään hyvää syytä edes etsiä sellaista.
Kun asiakas kokee olevansa hukassa, häntä ei auta ihminen, joka antaa
vaikutelman täydellisestä asioiden ja tunteiden hallinnasta. Asiakkaalle
tekee vain hyvää, että terapeutti ainakin silloin tällöin suostuu
olemaan aivan yhtä hukassa kuin hän on. Emme me menetä auttajan
mahdollisuuksiamme, vaikka tunnustamme hämmennyksemme, pelkomme ja
eksyksissä olomme silloin, kun se on totta. Se vain aktivoittaa
asiakkaan omaa työskentelyä ja alleviivaa sitä tosiasiaa, että meidän on
tehtävä yhteistyötä päästäksemme eteenpäin.
> Ei minusta täydellistä tule vaikka sitä toisinaan kovasti
> yritäkin tavoitella :-)
>
Vaikka et siinä onnistuisikaan, niin maailman yksinkertaisin tapa
ylläpitää edes illuusioita täydellisyydestä on eristäytyminen sellaiseen
tilaan, josta kukaan ei ota sinusta selvää. Koska täydellisyys on
useampien mielessä tavoittamaton tila, täydellisyysilluusion voi luoda
rakentamalla itsensä ympärille vain tuo tavoittamaton tila.
Harvoin sillä tavalla onnistuu pettämään muita kuin ehkä itseään.
Sivumennen sanoen Bublic Userin tyylissä on minusta haistettavissa
jotain tuosta yrityksestä. Hän puhuu kuin täydellisen tiedon saanut ja
pitäytyy samalla ihmisenä täydellisen tavoittamattamattomana (enkä
tarkoita nyt vain nimimerkin käyttöä). En ole kaikkia hänen sanomiaan
jaksanut lukea, joten ehkä arvioni on tässä suhteessa epäreilu (Hänen
jutuissaan on silti paljon toden tuntuista, johon ottaisin kantaa, jos
jaksaisin)
Mytologinen illuusio terapeutin täydellisestä tilannehallinnasta
passivoittaa toista osapuolta ja heikentää hänen itseluottamustaan.
Terapeutti, joka epätoivoisesti yrittää ylläpitää tätä illuusioita,
tarrautuu hätäisiin tulkintoihin ja tekee liian nopeita johtopäätöksiä,
jotka useimmiten ovat myös vääriä. Järkkymättömän kontrollin
ylläpitäminen tuottaa muutenkin paljon enemmän ongelmia, kuin mitä nöyrä
yhdessä eksyminen voi koskaan aiheuttaa. Jos yhdessä eksymme, voimme
myös yhdessä löytää.
Jos terapeutti suoraan tai epäsuoraan haastan toista luopumaan
torjunnoistaan, miten hän voi itse olla uskottava, jos samalla pitää
kiinni omista torjunnoistaan?
Olemalla rehellinen niiden tuhansien mahdollisten tunteidensa suhteen,
mitä asiakas terapeutissa herättää, hän voi auttaa toista huomaamaan,
että hänen käytöksensä ja asenteensa herättää ihan samoja tunteita kuin
muissakin ihmisissä. Se on vain silta seuraavaan kysymykseen. Mistä tämä
johtuu? Mikä minussa herättää tuollaisia tunteita? Terapeutti voi tehdä
sen, mitä normaaliarjessa harva tekee: selittää tarkasti ja
tunnollisesti omalta puoleltaan mihin on reagoinut.
Eli, muutama avoimuuden syy tiivistettynä:
Terapeutin on oltava avoin ja rehellinen tunteidensa suhteen asiakkaan
havaintojen todeksi vahvistamiseksi, vahvistaakseen omaa
luotettavuuttaan ja ihmisyyttään, selkeyttääkseen asiakkaan vaikutusta
terapeuttiin (ja luultavasti muihinkin ihmisiin) ja avatakseen lukkoon
menneen terapiasuhteen, joka junnaa paikallaan.
Monet hyvää tarkoittavat terapeutit, jotka eivät halua "rasittaa"
asiakkaitaan omilla tunteillaan, aiheuttavat pidättyvyydellään juuri
niitä ongelmia, joilta he haluaisivat säästää asiakkaitaan.
Vielä ennen kuin palaan tuohon miten-kysymykseesi, sanoin jotain
mitä-kysymyksestä. Eli, mitä kaikkea voi kertoa asiakkaalle itsestään?
Koen sen aika kiusallisena kysymyksenä. Joskus asiakkaat ovat
rikkaampia, välkympiä ja menestyvämpiä kuin terapeutti itse. Kateus voi
raapaista terapeutinkin sydäntä. Joskus he herättävät hänessä
seksuaalista mielenkiintoa, toisinaan raivoa, halveksuntaa ja inhoa.
Miten ihmeessä sellaisia tunteita voisi ilmaista terapiasuhteessa? Mitä
siitäkin seuraisi?
Ehkä olisi parempi kääntää kysymys toisinpäin: Mitä siitä seuraa, jos
terapeutti *ei* reilusti kerro tunteistaan? Onko hän täysin varma siitä,
että ne eivät epäsuorasti vaikuta hänen asenteisiin ja käytökseen joka
tapauksessa? Onko hän vakuuttunut siitä, että ne eivät tuota
ylimääräisiä "harmaan talouden" alueita ja "pimeän työn" keikkoja
suhteeseen? Voiko hän luottaa siihen, että ei niiden takia tee
itseltäänkin salaisia pöydän alla tapahtuvia kauppoja asiakkaan kanssa?
Ketä hän oikeastaan suojelee vaikenemisellaan – asiakasta vai itseään?
Ehkä oikeat terapeutit ovat selkeämpiä, mutta minä olen ainakin
havainnut, että melkein mitä tahansa olennaista salaan, *se tulee joka
tapauksessa ilmi*. Joskus se tulee ilmeiseksi vasta kun on jo liian
myöhäistä. Toinenkin on jo sulkeutut.
Kohtaavalle auttajalle minä taikka sinä ei ole ainoa huomioonotettava
todellisuus. Jos oikeasti uskomme suhteen parantavaan vaikutukseen,
olemme omalta puoleltamme vastuussa myös siitä ja sen
totuudellisuudesta. Siinä tapauksessa mikä tahansa tunne, jonka
ilmaisemattomuus jättää osan suhteestamme pinnan alle, on tärkeä nostaa
esille.
Miten paljastaa tunteeni (tai vastatransferenssini) autettavalle?
Ehkä hän on provosoinut minut tuntemaan ihan samoja tunteita kuin hänen
äitinsä. Entä sitten? Velvollisuuteni ei olekaan tuntea toisin kuin joku
hänen tarinansa sivuhenkilöistä. Velvollisuuteni on silti ilmaista
tunteeni. Minun on vain tehtävä se sellaisella tavalla, joka *lisää
yhteyden mahdollisuuksia* eikä vähennä sitä. Sitä hän luultavasti ei ole
kokenut ja siksi hän on oppinut pelkäämään tiettyjä tunteita.
Minun tehtäväni on antaa hänelle uskoa siihen, että mitkä tahansa
tunteet mahtuvat rakastavaan ja kunnioittavaan yhteyteen.
Tunteet eivät itsessään ole vaarallisia, mutta epäsuorat, hylkäävät,
tuomitsevat ja väkivaltaiset tunteenilmaisut ovat vaarallisia.
Ryhmäterapian villeinä alkuaikoina sallittiin ilmeisesti minkälaisia
tunteenilmaisuja tahansa. Olen tavannut useita, joilla on korkea kynnys
kaikkia ryhmiä kohtaan, koska heidät on jossain aikaisemmassa
terapiaryhmässä haukuttu kovaan ääneen lyttyyn (jopa terapeutin taholta)
ilman, että kukaan olisi siihen puuttunut.
Toisen haukkuminen ei ole tunteenilmaisu. Se on tunteenilmaisun
korvaamista mielipiteellä, tulkinnalla, arvioinnilla jne. Sellaiseen
terapeutti ei saa langeta. Emme salli sellaista ryhmissämmekään. Ryhmän
ohjaaja ja ryhmäläiset saavat ilmaista mitä tahansa tunteita, kunhan
eivät muuta sitä miksikään muuksi. Hänen täytyy puhua vain itsestään
suhteessa toiseen eikä siirtyä puhumaan toisesta tai hänen puolestaan.
Kun tämä perussääntö on ryhmässä tai kahdenvälisessä suhteessa
ankkuroitunut, minkä tahansa tunteen ilmaiseminen on aika turvallista.
Menetelmällisellä tasolla en osaa vastata kysymykseesi. En minä tunne
mitään oikeaa tekniikkaa puhua sydämestä ja suoraan. Tekniikkoja
tarvitaan enemmän silloin, kun ei jaeta suoraan olemuksen ytimestä.
Jos opin tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteeni ajallaan, en niin helposti
sorru mököttämään, keljuilemaan, nälvimään, pilkkaamaan, esittämään
loukkaavia tulkintoja, huutamaan tai puhumaan sulkeutuneella sydämellä.
Tämä harjoittelemista terapia on – sekä asiakkaalle että terapeutille.
Mikä tahansa suhde on tämän harjoittelemista.
Haluaisin lisätä vielä yhden kysymyksen: Milloin tämä on hyvä tehdä?
Onko ajoituksella väliä?
Mistä tiedän, milloin tunteitteni paljastaminen on tarpeellista?
Vastaan omaan kysymykseeni: Milloin tahansa minulta kysytään tai muulla
tavalla haastetaan siihen.
Helpointa se on silloin, kun toinen itse kysyy. Jos epäröin, voin
varmuuden vuoksi kysyä, haluaako hän todella tietää sen. Jos vastaus on
selkeästi myöntävä, en näe mitään pätevää syytä olla vastaamatta. Voin
tietenkin vastakysymyksellä tarkistaa, mikä merkitys minun
tunteenilmaisullani on hänelle tai mitä hän uskoo minun tuntevan häntä
kohtaan. Jos vielä senkin jälkeen jätän vastaamatta syyllistyn
mielestäni toisen nöyryttämiseen.
Suora pyytäminen on useimmille meistä kuitenkin aika vaikeaa. Asiakaskin
voi korvata pyyntönsä epäsuoralla provokaatiolla.
Kun asiakas käyttäytyy provosoivasti, hän luultavasti haluaa vastauksen.
Ainoa tapa olla osallistumatta peliin on reilusti kertoa, miltä se
tuntuu. Muuten terapeutti vain osallistuu kissa ja hiiri -leikkiin
hillitsemällä itsensä ja salaamalla reaktionsa. Mitä enemmän hän
pidättäytyy, sitä enemmän häntä provosoidaan. Yritys sillä tavalla olla
osallistumatta peliin kääntyykin tavaksi pitkittää sitä.
Jos hän ei kysy, mutta vaistoat, että hän haluaisi tietää jotain, niin
kysy, mitä hän haluaa. Hänen tarpeitaanhan sinä olet palvelemassa. Hän
tietää parhaiten, milloin haluaa ja milloin ei halua tietää jotain sinun
tunteistasi. Anna hänen olla sinun ensisijainen työnohjaajasi.
Voit kysyä jo suhteen alussa, miten paljon asiakas on kiinnostunut
kuulemaan sinun rektioistasi. Tai sitten voit kysyä tilannekohtaisesti:
"Haluatko kuulla, miten minä koen tämän tilanteen tai mitä minä tunnen
nyt?"
Voit pitää välipalavereita, joissa yhdessä arvioitte suhdettanne ja omaa
osuuttasi siinä?
"Mitä huomioita sinä olet tehnyt meidän suhteestamme, minusta ja minun
mahdollisista sisäisistä ristiriidoista eri tilanteissa?"
Kunhan kysyt, et vain saadaksesi lisää tietoa hänestä, vaan myös
itsestäsi. Jos tunnistat hänen havaintonsa oikeaksi, tunnusta ne
oikeiksi. Ei istunnon silti tarvitse kääntyä sinun hoitamiseksesi. Jos
se on teidän suhteenne hoitamista, se on myös hänen todeksi
vahvistamista.
Tiedän tarjoavani sellaista käytäntöä johon on helppo esittää
kaikenlaisia varauksia.
Useimmat varoitukset terapeutin vastatransferenssien ilmaisua vastaan
perustuvat huoleen siitä, että terapeutti mahdollisesti alkaisi käyttää
asiakasta omien ongelmiensa työstämiseen eikä vain myöntämiseen.
Suoraan sanoen, minä en usko, että riski on kovin suuri. Useimmat
asiakkaat todennäköisesti jättäisivät sellaisen terapeutin toisten
hoitoon. Luultavasti avoimuuden puute tekee riskin paljon suuremmaksi.
Terapeutti voi monella epäsuoralla tavalla jäädä hoidattamaan itseään.
Pelätään sitäkin, että itseään huonosti tunteva terapeutti rohkaistuu
tällaisen lähestymistavan kautta vyöryttämään omia kipeyksiään asiakkaan
niskaan, käyttämään tätä sylkykuppinaan. Se on tietenkin mahdollista.
Jotkut terapeutit voivat ilmaisuillaan loukata, alentaa ja polkea
maahan. Mutta alistava ja kunnioittamaton terapeutti ei ole yhtään
vähemmän vaarallinen, jos hän pitää suunsa kiinni. Päinvastoin. Hän
tulee joka tapauksessa sotkemaan asenteensa jollakin epäsuoralla tavalla
hoitosuhteeseen.
Olemalla avoin hänellä ja asiakkaalla on paremmat mahdollisuudet edes
jollakin tavalla eli selvittää, mistä on kysymys. Jos se ei onnistu,
ongelma on silti tullut tarpeeksi ajoissa niin ilmeiseksi, että asiakas
voi hakeutua muualle hoitoon sensijaan, että heräisi vasta kuukausia,
vuosia ja kymmeniä tuhansia markkoja myöhemmin huomaamaan, että homma
haisee.
Terapeutin tunteet ja asenteet ovat vähemmän vaarallisia, kun hän puhuu
niistä suoraan. Terapeutin hulluuksien piilottaminen hiljaisen ja
kaikkitietävän asiantuntijaroolin taakse on kaikkein vaarallisinta.
Ainoa poikkeus voi olla terapeutin seksuaalisten tunteiden ilmaisu.
Tärkeintä on olla tietoinen, miksi niistä puhuu, jos ne ylipäänsä ottaa
käsiteltäväksi. Pyrinkö niiden kertomisella herättämään jotain, mitä en
vielä ole nähnyt toisessa, vai pyrinkö oikeasti purkamaan
molemminpuolisen eroottisen pelin, joka on jatkunut jo jonkin aikaa?
Jos puhun, koska haluan herättää jotain toisessa (voin selittää sen
kuinka hyväntekeväiseksi tahansa), syyllistyn melko varmasti symboliseen
insestiin. Käytän hänen lapsenomaista luottamustaan hyväkseni
seksuaaliseen lähestymiseen – vaikka se tapahtuisi vain verbaalisella
tasolla.
Useimmat asiakkaat eivät välitä pätkääkään siitä, onko terapeutti heistä
seksuaalisesti kiinnostunut vai ei. Siksikin on luultavasti parempi
pitää seksuaaliset mölyt mahassaan.
Yleensä seksuaalisista tunteita ilmaistaan vain niille, joiden suhteen
on myös seksuaalisia pyrkimyksiä. Koska tämä on useimpiin ihmisiin
sisäänrakennettu itsestäänselvyys, seksuaalisten tunteiden ilmaiseminen
asiakkaalle todennäköisesti tulee tulkituksi sen valossa. Vastaus voi
olla myös sen mukainen – totaalinen torjunta ja luottamuksen pettäminen
tai halun syttyminen ja terapeuttisesta yhteistyöstä eksyminen.
Viimeinen varaukseni koskee avoimuuden itsetarkoituksellisuutta. Olen
puolustanut terapeutin avoimuutta mm. sillä perusteella, että
rehellisyys on omiaan inhimillistämään meitä, purkamaan terapeuttista
sädekehää jne.
Terapeutti voi myös käyttää avoimuutta rakentaakseen itseensä
kohdistuvaa ihannointia. Tässä pelien ja hämäysten maailmassa
vilpittömän ihmisen löytäminen on kenelle tahansa lottovoitto.
Terapeutti voi käyttää tätä vajetta hyväkseen harrastamalla
itsetarkoituksellista rehellisyyttä, jonka tarkoitus on vain rakentaa
omaa auktoriteettia. Totuudellisuus ei ole vain terapiatekninen haaste
vaan äärimmäisen vaikea kilvoittelun aihe, sekä asiakkaalle että
terapeutille.
Daniel Nylund
Pörrö Törrönen wrote:
>
> Ei ehkä niinkään vapaaehtoisten maailmassa,
> mutta monien ns. ammattilaisten kielenkäytössä usein tiukat tilanteet
> ohitetaan (minun tuntemukseni mukaan) melko nopeasti
> transferenssiselityksellä. Tietyllä tavalla tässä itsellekin on viidessä
> vuodessa kasvanut paljon lisänahkaa eikä enää itse ota jokaista
> vihanpurkausta niin itseensä, mutta en silti haluakaan kasvaa sellaiseksi
> ihmiseksi, joka ei ensin miettisi omaa osuuttaan tilanteessa. Toisinaan
> tosin jään turhankin paljon märehtimään omaa osuuttani jonkun ihmisen
> ylireagoinnissa, koetan löytää oman toimintani virheitä ehkä hieman
Tämä on käytännössä vaikea kysymys varsinkin ihmisille kuten minä (ja
ehkä sinä) joilla on historiastaan käsin totunnainen taipumus syyllistää
itseään kaikista toisen tunteista. Tämä on yksi syy siihen, miksi en
mielellään tee työtä enää yksin. Ainakin ryhmässä haluan, että minulla
on joku muu, vaikka vain tarkkailijan paikalla. Kun menen tämä
kysymyksen kanssa sekaisin tarvitsen toisen näkökulmaa selkeyttääkseni
asian mahdollisimman pian. Muuten voin sortua joko ylipuolusteluihin
(joihin löytyy suuri arsenaali "ammatillisia perusteluja") tai överiksi
meneviin "synnintunnustuksiin" (joihin löytyy lapsuudesta asti opittuja
kaavoja).
> >…Hän on vain
> >muistuttanut jotain ihmistä, jonka kanssa meillä on vielä kana
> >kynimättä.
>
> Ja toisaalta huomaan esimerkiksi itse käyttäväni tätä myös selityksenä,
> jolla ei tarvitse pohtia omaa senhetkistä reagointiaan. Parisuhteessa tämä
> tuo joskus hauskoja dialogeja eteen, kun itse on juuri selittänyt
> vuolaasti, kuinka esim. vanhemmat toimivat juuri tällä tavalla ja sen
> vuoksi sitten itse raivostuin ja ahdistuin. Muutaman kerran viisas
> elämänvaloni on vain todennut, että ei ole minun vanhempani, ja että häneen
> olisi kyllä aika reagoida ainoastaan hänenä. Ja silleen. Siinä kun omaa
> osuttaan pyörittelee huomaa aika nolona, että taas kerran on käyttänyt
> "menneisyyttä" perusteena omalle paskamaisuudelleen.
>
Aivan. Seurusteluvaiheessa näin kymmeniä kertoja unia, joissa nykyinen
vaimoni esiintyi omassa hahmossaan, mutta ihan toisen ihmisen asenteilla
ja käytöksellä. Unet kertoivat aika selvää kieltä siitä kuinka minä
suhteessa häneen "kävin läpi" myöhästyneitä tunteita moneen elämäni
naiseen. Eikä tätä ole tapahtunut vain unissa. Kyllä hänkin on joutunut
minulle sanomaan, että "minä en ole hän.".
Eli tuo kuuluisa negatiivinen transferenssi elää ja voi hyvin - myös
terapiasuhteessa.
Koska olen tyyliltäni ja olemukseltani suht’ jämäkkä, asiakkaan on aika
helppo sijoittaa minuun autoritaariset vanhempansa tai elämänsä muut
käskijät ja kokea sitä vastaavia tunteita. Tyylistään riippumatta kuka
tahansa, joka ottaa asiakseen ohjata ryhmää, joutuu helposti
tämänkaltaisten tunteensiirtojen kohteeksi.
Tähänastisen kokemukseni perusteella haluan sanoa kaksi teemaamme
liittyvää asiaa:
Ensinnäkin, jotta olisin vapaa millään tavalla rohkaisemaan toisen
taantumista varhaisiin pelkoihinsa auktoriteetin edessä, välillämme
täytyy olla tarpeeksi vahva molemminpuolinen luottamussuhde. Joskus olen
liian varhain lähtenyt tahallani provosoimaan taantumaa, ennen kuin olen
keskittynyt etsimään yhteisiä kosketuskohtia, joiden varassa voimme olla
kontaktissa toisiimme.
Toiseksikin, jotta asiakas voisi luottavaisesti suostua (eikä vain
joutua) regressioonsa, minun on myönnettävä hänen virikehavaintonsa
minusta oikeaksi. Jos hän on alkanut kokea minut isänään sen kautta,
että olen asennoitunut tai käyttäytynyt torjuvasti, minun on
tunnustettava hänen havaintonsa paikkansapitävyys siltä osin, kuin voin
tunnistaa sen oikeaksi. Jos minä kannan vastuun omasta osuudestani, hän
voi sanallisen tai sanattoman sopimuksen kautta antaa minulle luvan
"esittää" isäänsä maksimoimalla ankaraa ja torjuvaa käytöstäni, jotta
hän saisi mahdollisuuden suoraan suhteessa minuun kokea puhki ne
tunteet, joita aikanaan ei uskaltanut ilmaista.
Minun ei tarvitse kehitellä mitään psykologisia juonia tunteensiirron
aktivoittamiseksi. Ne tunteet, jotka voivat aktivoitua meidän
välillämme, aktivoituvat joka tapauksessa.
Vaikka minä en laukaise hänessä esimerkiksi isäsuhteeseensa liittyviä
tunteita, hän voi joka tapauksessa käydä ne kokemuksellisesti läpi
kanssani, jos välillämme on aito minä-sinä suhde. Käsitys siitä, että
kaikkien tärkeiden transferenssitunteiden täytyisi voida kohdistua
nimenomaan terapeuttiin, on minusta epärealistinen. Hän voi kohdata ne,
elää ne läpi ja tehdä, mitä niiden suhteen pitää tehdä, joka
tapauksessa.
> On myös niin, että itse huomaan sisällyttäväni myös paljon positiivisia
> ominaisuuksia samankaltaisiin ihmisiin. Joskus tulee tavattua ihmisiä,
> joissa on muutamankin rakkaan ominaisuuksia niin, että ensimmäinen tunne on
> joku hyvin syvä läheisyys. Useimmiten siitä on hyötyä, mutta joskus olen
> joutunut tekemään paljon töitä nähdäkseni tämän uuden ihmisen ainoastaan
> omana itsenään eikä jonkun muun läheisen kuvajaisena.
Tätä ilmiötä klassinen analyyttinen teoria kutsuu potilaan
positiiviseksi transferenssiksi.
Sen sokaisemana olen itse tehnyt arkielämäni suurimmat munaukset
varsinkin suhteessani naisiin. Jonkun on tarvinnut vain pieneltä osin
muistuttaa jotain idealisoitua äitihahmoa tai naisenkuvaa ja olen tullut
täysin sokeaksi hänen muille ominaisuuksilleen. Voi kuinka onkaan
hävettänyt jälkeenpäin.
Mutta toisaalta, ei ihailu aina ole täysin umpisokeaa. N.s. positiivinen
transferenssi terapeuttia kohtaan, on yhden ihmisen tuntemaa lämpöä,
kunnioitusta tai rakkautta toista kohtaan. Tietenkin siihen voi
sekoittua hänen menneiden kokemustensa tuottamaa vääristymää,
kiitollista yli-ihannointia ym. Miksi se pitäisi tehdä jotenkin
vähempiarvoiseksi suhtautumalla siihen vain
tunteena-joka-johtuu-siitä-että…? Pitääkö terapeutin pestä häneen
kohdistuva rakkaus jokaisesta transferenssisaastasta, ennen kuin hän voi
ottaa sen kiitollisella lämmöllä vastaan?
> >…Terapeutin käyttämä puolustusmekanismi on älyllisesti perusteltu ja
> >alusta lähtien psykoanalyyttiseen systeemiin sisäänrakennettu.
> >Terapeutti on kuin puuhun kiivennyt kissa, joka ei uskalla tulla alas.
> >Potilas voi epätoivoisesti ravistella puuta, mutta terapeutti tarrautuu
> >vain lujemmin oksaansa. Tämä katti ei taida tulla maan pinnalle, ennen
> >kuin koko puu kaadetaan.
>
> Miau :-)
> Esimerkkisi on ehkä hieman kärjistetty, mutta toisaalta minusta tuntuu
> toisinaan juuri siltä, että auttajat käyttävät sekä diagnooseja että
> transferenssiselitystä oman vastuunsa pakenemiseen. Tietenkin voin olla
> hyvin väärässä, maallikon on helppo arvostella terapiayhteisön
> lainalaisuuksia joutumatta tippaakaan miettimään, mikä niiden takana on.
Tunnen piston sydämessäni. Olen kyllä muutaman tipan verran miettinyt,
mutta kieltämättä minun tapani työskennellä on niin kaukana
normaaliterapeutin arjesta, että siihen motivaatiomaailmaan on joskus
aika vaikea paneutua. Siksi toivoisinkin, että linjoilla mahdollisesti
sivustaseuraavat ammattilaiset osallitsuisivat enemmän tähän
keskusteluun.
Vaikka tyylistäni ehkä voisi toisin päätellä, en ole alan ammattilaisten
ammattitappaja. Olen vain vaikeassa maailmassa haparoiva
ammattiamatööri.
> Kuitenkin, ainakin vapaaehtoistyössä, olen huomannut että mitä enemmän
> pystyn kohtaamisissa olemaan läsnä ja valmis joustamaan, sen enemmän apua
> minusta on.
> Tietenkin on niin, että jokainen meistä on vastuussa sekä omista teoistaan
> että myös tunteistaan,..
Tässä kohtaa minun täytyy Pörrö vähän protestoida.
Minäkin uskoin jossain yltiövastuullisuuden huumassa että ainoastaan
minä tuotan tunteeni ja olen siksi vastuussa kaikista tunteistani. Se on
minusta vastuunottamisen alkuvaiheessa ihan hyödyllinenkin ajatus, mutta
pitkän päälle se ei palvele, koska se ei ole kokonaan tosi. Esimerkiksi
maanisdepressiivisyys ja siihen liittyvät tunnesiirtymät joutuvat
luultavasti tämän vastuureviirin ulkopuolelle, koska aivojen kemiaa on
vaikea panna vastuuseen mistään.
Myös kollektiivinen pahoinvointi ja joidenkin työpaikkojen "henki" voi
olla niin ylivoimaisesti yksilön sisäisiä voimavaroja ylittävä
vaikuttaja, että minun on turha ottaa koko vastuuta sen keskellä
syntyvästä pahoinvoinnista. Vastuulleni jää vain se, suostunko
tulevaisuudessa altistamaan itseni tälle kollektiiviselle
pahoinvoinnille vai en.
Jotkut systeemit ovat niin sairaita, että voin vastata terveydestäni
vain juoksemalla pakoon.
>…. Tietyllä tavalla yksi syrjinnän muoto on
> nimenomaisesti kieltäytyminen kommunikaatiosta, eristäminen. Jostain syystä
> neutraalius tuntuu monesti vihamieliseltä, kaikkein vaikeimpia ihmisiä
> ainakin minun elämässäni ovat ne, joista en oikein osaa sanoa miten he
> minuun suhtautuvat. Selkeä vihamielisyyskin tuntuu paremmalta kuin
> epämääräinen väistely, siitä tulee vaistomaisesti hieman epävarmaksi ja
> tarkkailevaksi.
Aivan. Mikä on näiden olennainen ero? Selkeä vihamielisyys on kuitenkin
minän suhdetta sinään. Mutta epämääräinen väistelevyys tekee sinusta se.
Näennäisestä ei-agressiivisuudestaan huolimatta tässä tapahtuu kuitenkin
julma ja kliinisen tehokas murha. Näitä siistejä arkipäivän murhia
tehdään joka päivä.
> Tästä tuli mieleeni oivallus, että pahimmillaan terapeutti voi
> puhumattomuudellaan ja kommunikoimattomuudellaan siirtää asiakkaan huomion
> totaalisesti itseensä. Alkaessaan toimia terapeuttinsa kuvitellun tahdon
> mukaan asiakas etääntyy omasta itsestään aika tehokkaasti. Miellyttämisen
> halu on varmaan aika normaalia kaikissa suhteissa, mutta etenkin
> terapiasuhteessa voisi olettaa terapeutin katsomuksen edustavan "normaalia
> ja tervettä". Asiakkaan halu pyrkiä kohti terapeutin määrittelemää normia
> on varmaan paljon suurempi kuin normaalissa elämässä tapahtuva toisen
> tahtoon mukautuminen.
>
Kyllä. Siksi olen ottanut tavakseni jokaisen yksityisen tapaamisen tai
ryhmäryöskentelyn lopuksi tarkistaa olenko tehnyt kenellekään
väkivaltaa. Onko joku tulkintani tuntunut tietämiseni tuputtamiselta,
ehdotukseni autoritatiiviselta, kommenttini ohittavalta jne.
Yksinkertaisimmillaan tarjoan vain hampaiden pesutilannetta: Onko jäänyt
jotain hampaankoloon?
Tämä on erittäin tärkeä kysymys ja siihen voi jollakin olla hyvin vaikea
vastata. Siksi sitä ei voi esittää mitenkään ohimenevän tuntuisesti.
> Mököttämisestä tuli vielä mieleeni tämä nykyisin kovinkin muodissa oleva
> seurakunnallinen harrastus käydä "hiljaisuuden retriiteissä". Minusta on
> hauskaa, että joukko ihmisiä lähtee viikonlopuksi leikkimään mykkäkoulua
> keskenään. En nyt tahdo halveksua itse hiljaisuuden merkitystä, ja sen
> parantavaa vaikutusta, mutta todelliseen hiljaisuuteen ja rauhaan en
> välttämättä lähtisi ihmisten kanssa. Olen joskus miettinyt, miksi näistä
> retriiteistä on tullut niin suosittuja. Suurin syy varmasti löytyy siinä,
> että ihmiset eivät osaa hiljentyä miettimään arkensa keskellä, mutta jotain
> tekemistä täytyy olla sillä, että yhteiskunnastamme on hyvin lyhyen ajan
> aikana tullut huomattavasti "avoimempi". Kun tabuja ei juurikaan enää ole,
> ihmiset ovat ehkä menettäneet osan normaalista mystiikantajustaan.
Kyllä varmasti. Siihen liittyy myös luterilaisen perinteemme mystiikkaa
halveksiva rationaalisuus.
Sen lisäksi olen itsenikin kautta huomannut, että kun uskonnollinen
sanasto on tarpeeksi loppuun kulutettu ja jokainen sana on syötetty
täyteen itsestäänselvyyksiä aito hengellisyys hukkuu sanojen alle. Miten
sen voisi tavoittaa uudestaan, muuten kuin tilassa, jossa ei ollenkaan
käytetä sanoja ja niiden määritelmiä?
Olisi aika mielenkiintoista järjestää jotain vastaavaa terapian
ammattilaisille. Ehkä kaikkia sanoja ei tarvitsisi kieltää, mutta yhtään
psykologista termiä ei saisi käyttää. Olisikohan sillä vastaavaa
funktiota?
> …Tällä tarinalla oli itseasiassa aika hyvä loppu, terapeutti joutui
> muuttamaan taktiikkaa menetettyään kasvonsa, ja kaverille tuli hyvä olo
> siitä, että hän oli saanut ihmisen hännästä kiinni. Tietenkin terapeutilla
> oli ollut melkoisen hankalaa muutamia viikkoja tämän tapauksen sisällä,
> kaverini kertoman mukaan heistä kumpikin tuntui hieman epäilevän terapeutin
> kykyä auttaa kaveriani. Terapian loppuvaiheessa terapeutti oli maininnut
> ohimennen, että kymmenen vuoden sisällä hänellä ei ole ollut yhtä vaikeaa
> asiakasta "koska vanhat rutiinit eivät sinuun pure".
Kiitos kun kerroit. Kuulostaa aika tutulta, paitsi, että tässä on
poikkeuksellisen happy end. Tarinan surullinen puoli on tuossa
kymmenessä vuodessa jolloin vanhat rutiinit ovat purreet.
Onko tämä kertomus siitä, että täytyy olla tarpeeksi terve hyötyäkseen
terapiasta - tai siitä huolimatta?
Daniel Nylund
> Pörrö:
> Suurinta, mitä minulle on koskaan tehty, on ystävieni kolmen kuukaden
> mittainen minuun kohdistunut huolto- operaatio. Silloinen rakastajani
> heivasi minut melkoisen väkivaltaisesti ulos elämästään, ja siinä sivussa
> tapahtui paljon muutakin kammoittavaa. Ystäväni katselivat ensimmäisen
> viikon "saldoani" hieman kauhuissaan ja tekivät päätöksen, etteivät jätä
> minua yksin ennenkuin pyydän. Kolmen kuukauden ajan minulla oli joka ilta
> tekemistä, jos joku ei ollut minun kämpilläni niin sitten olin jonkun /
> joidenkin kanssa liikenteessä. Kolme kuukautta ! Olin todella itsetuhoinen,
> nyt kun jälkeenpäin ajattelen, suunnittelin suurta kostoa kaikille
> potentiaalisille seksikumppaneilleni, en juuri huolehtinut ruokailustani,
> suunnittelin kännääväni oikein kunnolla jne. Minulla meni varmaan kuukausi
> tajuta, että kaikki tämä huomio oli todellakin järjestettyä. Vielä tänäkin
> päivänä saan kyyneleet silmiini kun ajattelen tätä, tiedän vakuudella, että
> ystäväni pelastivat minut monelta isommalta ongelmalta, enkä yhtään epäile
> ettenkö olisi omine nokkineni hankkiutunut todella huonoon kuntoon. Samalla
> kun itse sain kokea tämän "ihmeen" opin myös itse jotain hirvittäväin
> olennaista: arvokkainta mitä voi toiselle antaa on aikaa.
Kiitos pörrö, kun kerroit tämän. Minä olen yrittänyt omista maileistani
siivota edellisestä vuorovaikutuksesta kaiken paitsi juuri sen mitä
kommentoin. Tätä tarinaa en halunut lyhentää. Se liikutti minua niin
paljon, että soisin toistenkin lukevan sen uudestaan.
Tähän kertomukseen jotenkin tiivistyy olennaisin ulottuvuus siitä mitä
omien vastausteni kautta olen halunut korostaa.
Eivät he antaneet terapiaa. He antoivat itsensä sinulle ja uhrasivat
aikansa ollakseen läsnä ihmiselle, joka oli olemassaolonsa kanssa
paniikissa. Ei siihen tarvita psykologista oppineisuutta. Ei siihen
tarvita terapeuttisia taitoja. Siihen tarvitaan vaan toisen vaikka
kuinka kömpelöä halukkuutta olla läsnä hädän hetkellä.
Pysähdyin miettimään omia vastaavia kokemuksiani. Ensimmäisenä minulla
tulee mieleeni pitkä yö Sahalan kartanossa jonkun kansainvälisen
psykodraamakurssin yhteydessä. Tuskailin orastavan eroni kipeää
hyväksyntää. Lindqvistin Martti osallistui samalle kurssille ja antautui
istumaan yötä minun kanssani. Keskustelimme naisista ja tyhjensimme
ainakin yhden vodkapullon. Kun aamuyöstä nousin portailta joilla
istuimme, mennäkseni kuselle horjahdin humalaani huomamatta taaksepäin
ja törmäsin portaiden betonikaiteeseen. Vasta yöllä huomasin parin
kylkiluun katkenneen, enkä päässyt kivultani edes pyytämään apua.
Tuo yö on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Sillä on jotenkin
symbolinenkin merkitys. Juttelimme naisista ja sen lopuksi minulta
katkesi luu, josta (Raamatun mytologian mukaan) nainen on tehty.
En saanut terapiaa. Sain vain toisen miehen läsnäoloa.
Seyśraavaksi mieleen tulevat muistot koskevat oikeastaan samassa
vaikeassa elämänvaiheessa kohtaaamani naiset. Mutta niistä en
häveliäisyyssyistä kerro sen enempää.
Sinä kerroit kuukausista. Minulle vastaavat pelastavat kokemukset ovat
olleet erillisiä kohtaamisen hetkiä. Mutta voi, kuinka rakkaudella
muistelenkaan niitä hetkiä jolloin joku on koko olemuksellaan tullut
läsnäolevaksi. Niiden kanoarvoa ei voi koskaan yliarvioida. Itse asiassa
tekisi mieleni jatkaa tätä yötä kirjoittamalla mutama kiitoskirje. Ehkä
teenkin sen.
> Tiedän, että tämä kuulostaa kovin ideaalilta, vaikka todellisuudessa se ei
> tietenkään ollut näin "kaunista". Ihmisiä nämä ystäväni ovat, ja
> tuolloinkin vuoroin kärttyisiä vuoroin kyllästyneitä siihen, että ryvin
> masennuksessani. Kuitenkaan he eivät suostuneet jättämään minua yksin
> vaikka kuinka toisinaan pyristelin heidän seuraansa vastaan. Sittemmin sama
> ystäväpiiri teki lyhyempiä "operaatioita" melkein jokaisen jäsenensä
> kanssa, olin itsekin niissä aktiivisesti mukana, ja huomasin kuinka
> hankaliksi parhaat ystävätkin osaavat heittäytyä ongelmien alkaessa
> kärventää. Mutta kaikki me selvisimme melkoisen hyvin yli isojenkin
> kriisien, toisiimme nojaten ja toisiamme perässä raahaten.
>
Hyvä lisäys. Auttamisessa on joskus romantiikka kaukana. Nolona huomaan
sen nykyisessäkin tilanteessani, jossa joudun auttamaan vaimoani
laskemaan päänsä tyynylle. Hän kysyikin tänä iltana olenko vihainen.
Kielsin, mutta myönsin kyllä, että en yhtään ihmettele jos käytöksestäni
voi saada sellaisen vaikutelman. On paljon hohdokkaampaa auttaa toista
löytämään "syväoivalluksia" kuin auttaa toista tuskistaan huolimatta
vain nukkumaan.
Itkettää.
Kerrankin säästän jopa oman tekstini sitaatin:
> >Lähimmäisen kohtaaminen ei ole mikään poikkeuksellinen kutsumus vaan
> >jokaisen ihmisen haaste. Mitä ihmeellisemmän ja näennäistieteellisemmän
> >aseman psykoterapia saa, sitä pienemmäksi käy kenen tahansa vanhemman,
> >puolison tai lapsen usko siihen, että rehellinen ja rakkaudellinen
> >kohtaaminen riittäisi lukkoon menneiden ihmissuhteiden avaamiseen.
> >"Enhän minä tällaisista mitään ymmärrä. Lähetetään spesialistille".
--
Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
Ystävyyden Majatalo vaan mahdollisuus olla tosi."
Daniel Nylund
Reili kaksi vuorokautta vaimoni auto-onnettomuudesta.
Osaako joku lääkäreistä selittää miksi lihaskivut tuntuvat vain yltyvän
niissäkin lihaksissa joissa ei näy mitään ilmeistä loukkaantumisen
merkkiä? Onko se tärähdyksestä johtuva? Mitä lihaksissa tapahtuu kovan
kolarin jälkeen? Kuinka kauan sen voidaan olettaa kestävän?
Vielä muutama tunti kolarin jälkeen liikkuminen kävi suht’ kivuttomasti
(niskatuen kanssa toki), mutta tänään kaikki liikkeet nostattavat
kyyneleet silmiin.
Muutaman muun tutun kokemus on ollut sama, mutta mistä se johtuu?
> Pörrö:
> Ryhmätilanteessa aina
> joku uskaltaa olla äärimmäisen rehellinen motiiviensa ja ajatustensa
> suhteen, uskaltaa tunnustaa sellaisia tunteita, joita yleisesti ottaen ei
> pidetä suotavina. Minulle oman rohkeuden mitta on usein siinä, miten
> avoimesti pystyn kertomaan, että en jaksa, viitsi, osaa, uskalla...
>
Puhut rehellisyydestä, eikä torjuntojen tai defenssien purkamisesta.
Minua on jonkin verran kiinnostanut nämä termien erilaisuudet.
Defensseistä ja torjunnoista puhuminen on moraalisesti neutraalia ja
antaa mielikuvan vammoista, jonka uhri joku on. Rehellisyys-sanan käyttö
samoissa asiayhteyksissä tuo tietyn moraalisen ja sen myötä
valinnanvaraisen ulottuvuuden samoihin asioihin.
Puhut myös tunteidesi kertomisesta. Minä kutsun sitä jakamiseksi. Olen
tarkka sanoista, niiden merkitys- ja tunnesisällöstä. Kun olen etsinyt
sanaa sille vuorovaikutukselle, joka on minusta kaikkein pyhintä
ihmisten välillä olen päätynyt tähän. Eikä minua ole toistaiseksi
häirinnyt se, että sana on joissakin piireissä ritualisoitu slogani,
jonka käytännöllisestä sisällöstä ei välttämättä löydy muuta kuin ihan
normaalia paskanjauhamista.
Minullekin avuttomuuden jakaminen on yleensä ollut aika vaikeaa. Mutta
joissakin ryhmissä olen huomannut ujostelevani vielä enemmän sydämeni
vakaumusta, sitä mihin ja kehen olen pohjimmiltaan uskon, mihin ja kehen
olen juuriani myöten sitoutunut. Siitä on helpompi puhua
väittelytilanteessa, jossa sanat asetetaan sotatantereelle, mutta pelkkä
jakaminen on eri juttu. Siinä en ole käännyttämässä tai vakuuttamassa
ketään. Jakamisessa en pyri mihinkään. Se on minusta jakamisen syvin
salaisuus. Se on juonetonta, mitään päämäärää tavoittelematonta,
mihinkään pyrkimätöntä, yksinkertaista antamista, puhdasta
vastaanonetuksi tai hylätyksi antautumista ja altistumista.
Buber käsitteli tätä vuorovaikutuksen muotoa monella tavalla. Tässä yksi
sitaatti:
"Voin puhua skitsofreenikolle siinä määrin, kun hän päästää minut
maailmaansa… Mutta kun hän sulkeutuu, en pysty jatkamaan. Vainoharhaisen
kanssa tilanne on yleensä eri. Hän ei sulkeudu tai avaudu, hän on
lukittu… Koen tämän hyvin vahvasti, koska tavallisessa elämässä löytyy
aivan vastaavia tilanteita. Jotkut ihmiset ovat valikoidusti lukossa,
eivät kaikkien kanssa… Kysymykseksi jää, pystyykö hänet avaamaan tai
pystyykö hän itse avautumaan… Tämä on yleisinhimillinen ongelma."
Kuinka paljon joku on valikoidusti lukossa tai itsestään
riippumattomista syistä lukossa, jää minusta ainaisesti avoimeksi
kysymykseksi. Joka tapauksessa avautuminen oman todellisuutensa
jakamiseen toisen kanssa tuntuu olevan mielenterveyden ja ihmiseksi
tulemisen keskeisin ulottuvuus.
Buber ei tietääkseni koskaan käyttänyt mitään jakamista vastaavaa termiä
kuvatessaan dialogia. Minulle se on kuitenkin selkein mahdollinen
suomalainen sana ilmaisemaan jotain siitä, mitä sydänten vuorovaikutus
pitää sisällään.
Jakaminen ei ole jauhamista, pohtimista, analysoimista, selittelemistä
tai sisäisten raporttien antamista. Se on niin yksinkertaista ja
pelkkää, että sitä on vaikea edes kuvailla muuten kuin sen vastakohtien
kautta.
On kokemuksia, jotka tuntuvat jotenkin pienevän ja vähenevän, kun puen
niitä sanoiksi. Kaikkein pyhimmät hetket ikäänkuin köyhtyvät, kun jaan
niistä sanojen tasolla.
Mutta on myös tunteita, tarpeita, arvoja ja kokemuksia, jotka tulevat
täysipainoisesti tosiksi vasta, kun puen ne sanojen muotoon ja jaan ne
toiselle. Ikäänkuin ilmaisu olisi puolet niiden todellisuudesta.
Tunteiden kokonaissisältö löytyy niitä vastaavien sanojen avulla. Siksi
terapeutti joutuu joskus auttamaan toista löytämään sanoja tunteille,
joita on ilman sanoja vaikea edes itse kokea tosiksi. Se ei ole
selittelemistä vaan sanojen löytämistä sydämen sisällölle ja niiden
jakamista toiselle niiden avulla.
Buberille todellinen dialogi merkitsi psykologisoinnin purkamista.
Psykologisointi käsittelee yleensä sitä, mikä jää dialogin ulkopuolelle,
sitä, mitä ei vielä ole jaettu tai jolle ei vielä ole löytynyt sanoja.
Mitä avoimempaa ja perusteellisempaa dialogi on, sitä vähemmän
psykologisoitavaa jää jäljelle.
Olkoon jakaminen kuinka avointa, selkeää ja rehellistä tahansa,
psykologisoiva mentaliteetti haluaa korostaa merkitystään takertumalla
siihen, mitä *ei* ole jaettu, arvailemaan, tulkitsemaan ja ottamaan
selvää. Koska psykologisoija elää sillä, mikä ei ole dialogissa tullut
ilmeiseksi, hänen on vaikea suostua siihen, että todellinen jakaminen
voisi oikeasti tehdä psykologisoinnin turhaksi. Psykologisoija haluaa
kuitenkin pitää kiinni siitä, että hänelle aina jää jotain kulissien
takaista paljastettavaa ja selitettävää. Jos sellaista ei löydy, hän
keskittyy selittämään sitä, mitä on jo jaettu.
Psykologisointi on yksinkertaisen jakamisen ja vastaanottamisen korvike.
Jakaja ei tarvitse mitään jakamansa selittäjää, joka heti ryhtyy tavalla
taikka toisella "käsittelemään" sitä, mikä on jaettu. Hän tarvitsee vain
läsnäolevaa kuulijaa, joka ottaa vastaan ja on itse valmis jakamaan
niitä tuntoja (ei tulkintoja), mitä kuultu on hänessä herättänyt.
Psykologisointiin taipuvaisena skeptikkona Buberin melkein naiivin
puhdashenkinen usko todellisen dialogin merkitykseen rohkaisee minua.
Kaiken psykologisoivassa kulttuurissa sellaiseen uskominen on vaikeaa.
Tuskin jakaminen koskaan voi olla tyhjentävää, eikä dialogikaan siksi
voi koskaan olla täydellistä. Se on jatkuva todeksi tulemisen prosessi.
Se ei ole vain paljastavaa vaan myös uutta luovaa. Jakaminen,
vastaanottaminen ja vastajakaminen on osallistumista dialogissa
avautuvaan elämään – kunkin itseksi tulemisen synnytysprosessiin. Ei
syntyvä lapsikaan tarvitse tuntojensa "ymmärtäjää", selittäjää tai
tulkitsijaa. Hän tarvitsee alastoman itsensä vastaanottajaa, joka
itsekin antaa itsensä hänelle.
Niinkuin synnytys myös todellinen dialogi tarvitsee sille erotetun ja
sille pyhitetyn tilan kaiken hedelmättömän höpinän ja jauhamisen
keskelle. Täytyy hiljentää vauhtia, pysäyttää pintameteli, katkaista
aasinsillat, kestää hiljaisuutta, puhua tarpeeksi hitaasti ja vastata
vieläkin hitaammin.
Olen huomannut, että käydessään mielipidevarastossaan ihmiset yleensä
raapivat päätään, pitävät kättään otsalla tai liikuttavat muuten vaan
käsiään "päissään olon" korkeudella. Kun aletaan olla tosiasioiden
kynnyksellä, käsi syyrtyy kurkun kohdalle tai sitten kaula-alueen
verisuonet avautuvat niin, että kaulaan syntyy punaisia täpliä. Puhe
takertelee ja tulee taukoisemmaksi. Kun vihdoin siirrytään sydämen
asioihin, käsi liikkuu rinnan kohdalle. Puhe tulee uudestaan sujuvaksi,
mutta samalla arvokkaan hitaaksi. Ei ihme, että historiasta perityissä
seremonioissa kaikki pyhät valat lausutaan käsi sydämellä. Joskus saatan
jopa pyytää puhujaa siirtämään käden sydämelle ja jatkamaan puhumista.
Vaikka aivotutkijat sitkeästi väittävät kaiken tärkeän tapahtuvan
korvien välissä, olen aika vakuuttunut siitä, että sydän ei ole siellä.
Vasta kun puhuminen ja keskusteleminen muuttuu jakamiseksi, on siirrytty
todellisuuden ytimeen – sydämen alueelle. Mielessäni vilahtaa muistoja
lukuisista pareista, jotka vasta pysähdytettyinä avautuvat sydämestä
käsin jakamiselle vuosikymmenien "jauhamisen" jälkeen. Sama kokemus on
monella vuosia terapiassa käyneillä.
"Olen puhunut tästä ja analysoinut tätä vuosikausia terapiassani, mutta
koskaan aikaisemmin en ole pystynyt tätä tunteella jakamaan."
Vasta kun tämä niin luonnollinen ja kuitenkin niin ihmeellinen asia
tapahtuu, alkaa todellinen dialogi, sydänten välinen puhe, Buberin
tarkoittamassa merkityksessä. Vasta tällä tasolla todellinen kohtaaminen
toteutuu ja aito sovinto tapahtuu.
Raamatullista esikuvaa käyttääkseni jakaminen on vastaamista Jumalan
ensimmäiseen kysymykseen ihmiselle
"Adam, missä sinä olet?"
Missä olet sisälläsi? Mitä tunnet nyt? Mitä tarvitset? Mitä tahdot? Mitä
pelkäät? Mikä on sinulle kaikkein tärkeintä juuri nyt jne?
Lisäisin siihen vielä toisen kysymyksen: "Missä sinä olet ollut?" Myös
tarinani kertominen sellaisena, kun minä sen tänään koen, on jakamista.
Minä olen myös tarinani.
Eräs pitkään terapiassa käynyt kuvasi terapiavammakseen sitä, että hänen
oli vaikea enää uskaltautua pelkkään jakamiseen. Hän oli niin tottunut
pelkäämään, että jaettua asiaa aletaan heti "analysoimaan" tai
"käsittelemään", eikä hän enää halunnut sitä.
Daniel Nylund
> Pörrö:
> Ryhmässä joutuu miettimään muutamaankin kertaan omaa
> asemaansa ja tapaansa ottaa se vastaan.
Koska sanoit toimivasi vapaaehtoiskuvioissa, niinkuin minäkin en malta
olla taas kerran siteeraamatta Buberia. Jos arvaan oikein hänen sanansa
sopivat tähän kohtaan liiankin hyvin:
"Tunnen ihmisiä, jotka ovat antautuneet hyväntekeväisyyteen ja
sosiaaliseen työhön, mutta eivät koskaan ole puhuneet sydämestä sydämeen
toisen ihmisen kanssa. Tunnen toisia, joilla on suhde vain vihollistensa
kanssa, mutta sellaisella tavalla, että jos se suhde ei koskaan aukea
dialogiksi, vastuu siitä jää kokonaan vihollisille… Dialogia ei voi
samaistaa rakkauden kanssa. En tunne ketään, joka olisi voinut rakastaa
kaikkia tapaamiaan ihmisiä. Ei edes Jeesus näyttänyt rakastavan kaikkia
samalla tavalla. Silti hän oli suorassa yhteydessä kaikkien kanssa."
> Pörrö:
> Ja vielä yksi asia, jota
> ryhmäprosessi korostaa: persoonallisuus. Joka ikinen kerta kun joudun
> (=saan) tehdä ryhmän kanssa harjoituksia, huomaan jossain vaiheessa
> taivastelevani sitä, kuinka erilaisia kaikki ovat suhteessa toisiinsa.
> Jollekulle toiselle minun tavallinen arkipäiväni sisältää kymmeniä
> ongelmakohtia, joihin hän ei osaa suhtautua. Ja toiselle taas minun VALTAVA
> ongelmani on täysin triviaa.
Niinpä. Tämä kuuluu minusta ryhmätyöskentelyn suuriin siunauksiin.
Saamme sen kautta yhteyttä ihmisiin joilla on erilainen *kosketuskohta*
samaan todellisuuteen.
Olet varmaan kuullut kertomuksen viidestä sokeasta miehestä, jotka
yrittivät kuvailla toisilleen norsua oman kosketuspintansa kautta. Yksi
kuvaili norsua kärsää koskien, toinen häntää hivellen, kolmas jalkaa
syleillen, neljäs vatsaa kosketellen ja viides korvaa tunnustellen.
Kertomuksen opetus on seuraava: "kaikki olivat väärässä ja kaikki olivat
oikeassa."
Se siitä. Niinkö? Ainakin minä tein aikanaan sen johtopäätöksen, että
sokeat olivat vain säälittävän tyhmiä. Minä sensijaan pystyn kuvaamaan
koko norsun, näkemään koko todellisuuden.
No, se oli silloin vähän nuorempana. Olen uudelleen tutustumassa noihin
viiteen sokeaan ja siihen yhteen kosketuskohtaan, joka minulla on tuohon
valtavaan norsuun.
Eikä tilanne olekaan ihan mahdoton. Emme ole kuuroja emmekä mykkiä. Otan
oman kosketuskohtani vakavasti ja pystyn jakamaan siitä muille. Pystyn
myös kuulemaan toisten jakamista kosketuskohdista ja voimme koskettaa
toisiamme. (Tällä alueella ovat muutkin käsitelleet tätä erilaisten
kokemusten merkitystä, mutta enemmänkin siinä hengessä., että tämä on
minun kokemukseni ja tuo sinun. Piste. Näiden kosketuskohtien välinen
kosketus on kuitenkin jäänyt aika heikoksi. Sorry, en nyt pysty
siteraamaan keskusteluja, josiat minulla on vain epämäärainen
muistikuva. En ole tallentanut kaikkia keskusteluja.)
Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?
Yllättäen mieleeni tulee muisto lapsuuteni helluntaikokouksista, joissa
oli tapana pyytää joku antamaan "todistuspuheenvuoro". Sillä ei
tarkoitettu saarnaamista tai opetusta eikä myöskään tietyn uskomuksen
perustelemista tai oikeaksi "todistamista" (tosin todistukset usein
kuulostivat juuri sellaisilta). Todistuspuheenvuoro merkitsi oman
uskonnollisen kokemuksensa jakamista, "uskoontulostaan" kertomista tai
jostain muusta käänteentekevästä tapahtumasta puhumista.
Silloin tuo sana herätti paniikkirektioita ("Miten minä uskallan… En ole
valmistautunut… Uskonko itsekään siihen mistä puhun?.."). Siihen liittyi
joskus keinotekoista näyttelemistä. Puhtaimmillaan se oli kuitenkin
"todistajan" kertomus omasta kosketuskohdastaan todellisuuden kanssa.
Kun minä puhun siitä, miten olen todellisuuden kokenut, kerron vain
omasta kosketuskohdastani elefanttiin. Annan todistuksen siitä, miten
minä sen koen ja miten kokemukseni kautta olen sen hahmottanut. Koska
kerron minun kosketuskohdastani, pyydän, että kuulijani ei miinustaisi
minua pois kertomuksestani ja ryhtyisi analysoimaan sitä niinkuin minkä
tahansa kertomuksen sisältöä. Minä olen oleellinen osa todistustani. Se,
mitä kerron, saattaa olla harhaista. Johtopäätökseni kokemuksestani
saattavat olla hulluja. Silti ne antavat sinulle mahdollisuuden
koskettaa todellisuutta – nimittäin minua.
Voin itsekin irroittaa itseni todistuksestani ja nostaa oman
kosketuskohtani pöydälle argumentin tai mielipiteen muodossa. Itseni
jätän pöydän alle:
"Minun kokemukseni mukaan…" ja loppu onkin vain mielipidettä. Sellaisen
vuorovaikutuksen kautta kukaan ei saa todellista kosketusta kehenkään.
Juuri tämä oli sokeiden miesten virhe – *he tekivät kosketuskohdastaan
väittämiä.*
Jotta saisimme yhteyttä toistemme kosketuskohtiin ja niiden kautta
toinen toisiimme, meidän on hetkeksi pantava syrjään sivistyksemme ja
oppineisuutemme. Sen pohjalta olemme tottuneet tekemään kaikesta
kuulemastamme vain tarkasteltavan objektin tai verbaalisen abstraktion,
jota ryhdymme heti käsittelemään tavalla taikka toisella. Emme kuule
ihmistä itseään emmekä edes hae kosketusta sinään. Irrotamme
välittömästi kaiken, mitä hänen suustaan tulee, hänestä itsestään.
Olemme *minä-se* yhteydessä hänen puheeseensa, mutta emme sen kautta
*minä-sinä* yhteydessä puhujaan.
Luokittelen puhujan sanojensa perusteella uskovaiseksi, agnostikoksi,
freudilaiseksi, jungilaiseksi, neurootikoksi, rajatilatapaukseksi jne.
Tämä on sivistynyttä epädialogia, orpoa epäkohtaamista, joka ei kosketa
ketään. Kosketeltavat ovat eristäneet itsensä ja toisensa ulos sanojen
ja määritelmien keskinäisestä taistelusta.
Voimme auttaa toisiamme pysymään kosketuskohtien dialogissa, jos jaamme
oman kosketuskohtamme tarpeeksi rehellisesti, kertomalla myös siihen
liittyvästä hämmennyksestä, epävarmuudesta, pelosta, vaikeudesta uskoa,
ristiriitaisuudesta jne. Silloin siitä ei niin herkästi tule *asia*,
johon toisen pitää heti ottaa kantaa. Hän voi rauhassa kuunnella ja
antaa kuulemansa koskettaa itseään – sallia *sinun* koskettaa itseään.
Jos nuo viisi sokeaa miestä olisivat suostunet tähän, he olisivat
saaneet sekä syvemmän kosketusyhteyden toisiinsa että koko
todellisuuteen.
Vertaus ei ole vain kertomus tiedon rajallisuudesta ja monien
näkökulmien tarpeellisuudesta. Se on ennenkaikkea kertomus ihmisen
yksinäisyydestä. Jokainen oli yksin oman minä-se kosketuskohtansa kanssa
vailla mitään yhteyttä vielä suurempaan ja pyhempään todellisuuteen –
sinään. He väittelivät siitä, kenen minä-se suhde oli oikeampi. Sen
tähden he jäivät yksin minän suhteessa sinuun.
Voi kuinka monessa tällaisessa väittelyssä olenkaan ollut mukana.
Nuorempana tosiuskovaisena miehenä järjestin kavereiden kanssa näitä
epädialogeja ateistien, komunistien ja muiden "harhaoppisten" kanssa.
Emme muka haluneet "eristäytyä vastapuolesta". Silti teimme sen ihan
totaalisesti. Me vain saarnasimme kilpaa saamatta todellista kosketusta
kehenkään.
Miten tämä kaikki liittyy terapiaan?
Terapeutti on se, jolla oletettavasti on realiteetit hallussaan. Hän on
se, joka testaa potilaan "realiteettitajun" eikä päinvastoin. Hän on
"terve" ja "normaali". Psykoterapeutti on se, joka näkee koko norsun.
Potilas on se, joka on "vieraantunut todellisuudesta"ja "elää
harhoissa". Jos kontaktia heidän välillään ei synny, se johtuu siitä,
että potilas on kontaktikyvytön.
Potilaan realiteettitajun testaaminen on aina ollut psykoterapian
keskeinen huolen aihe. Harvat alan pioneerit ovat uskaltaneet antautua
sellaiseen kosketuskohtien dialogiin potilaittensa kanssa, jossa myös
heidän kosketuskohtansa on vain yksi muiden joukossa. Lähestyminen on
yleensä hyvin monologista: Terapeutti on se jolla on monopoli
realiteetteihin. Hän on se, joka sanelee milloin toinen on yhteydessä
niihin ja milloin ei. Hän on se, joka voi ohjata potilaan takaisin
todellisuuteen.
"Todellisuuden" määritteleminen on ollut filosofien, teologien ja
kaikkien elävien päättymätön projekti koko ihmiskunnan olemassaolon
ajan. Jokaisella meistä on sekä käsitys että kokemus siitä, mitä on
olemassa ja mitä ei ole olemassa. Jotkut meistä ovat tehneet
kosketuskohdastaan absoluuttisen ja fundamentalistisen totuuden. Toiset
yrittävät palauttaa kaikki ilmiöt yksinkertaisiin alkutekijöihin.
Kolmannet pitävät kosketuskohtaansa vain "terveenä järkeänä". Neljännet
näkevät kaiken kokemansa vain illuusiona, unena josta pitää herätä (taas
tulee mieleen joitakin muita tällä alueella käytyjä keskusteluja).
Viidennelle kaikki on vain sokeaa sattumaa, jossa ei ole mitään mieltä.
Kuudes katsoo säälivän huvittuneesti viittä sokeaa miestä uskoen
näköalapaikaltaan "ymmärtävänsä" kaikkia. Kaikki ovat minä-se suhteessa
todellisuuteen.
Terapeutin ja hänen asiakkaansa suhteessa kohtaa kaksi erilaista
kosketuskohtaa todellisuuteen. Auttajana minulla on ainakin kolme
vaihtoehtoa: Voin yrittää käännyttää asiakkaani omaan todellisuuteeni,
"normalisoida" hänet systeemin hyväksymään todellisuuteen tai jäädä
pitämään totena mitä ikinä hän kokee todeksi. Siinäkö kaikki?
Voin myös suostua oman kosketuskohtani kanssa dialogiin hänen
kosketuskohtansa kanssa. Voin antaa itseni haasteeksi hänelle ja pitää
häntä haasteena itselleni – ei vain haasteena ammattitaidolleni vaan
kaikelle sille, mitä olen, ymmärrän ja koen. Voin antautua
kokonaisvaltaiseen minä-sinä suhteeseen, josta tulee sekä hoidon
menetelmä (kuinka vastenmielinen myönnytys tuolle sanalle) että
päämäärä. Dialogista tulee tapa hoitaa ja sen toteutuminen tulee koko
prosessin tavoitteeksi
.
Tällainen dialogi ei onnistu, jos pysyn vain "objektiivisena
tarkkailijana" tai edes sympaattisena kuuntelijana. Minun on annettava
hänen koskettaa itseäni, jotta saisin itse oikeuden koskettaa häntä.
Minun on tunnustettava, ettei minulla ole mitään yksinoikeutta
"realiteetteihin". Minun on avauduttava sille mahdollisuudelle, että
hänen kosketuskohtansa (vaikka pitäisin sitä kuinka harhaisena) pitää
sisällään jotain sellaista, mitä en itse vielä näe. Minun on oltava
valmis siihen, että hänen kauttaan löydän uuden kosketuskohdan
todellisuteen samalla, kun tarjoan sitä hänelle. Vasta tällaisen
dialogin kautta saamme kosketuksen toinen toisiimme. Se on parantavan
kohtaamisen tärkein päämäärä.
Asiakas tuo terapeutin ulottuville jotain sellaista, mitä kukaan muu ei
voi tuoda – hänen yksilöllisen kosketuskohtansa todellisuuteen. Miksi
terapeutti ei voisi antaa omaansa vastalahjaksi?
Ulkoisella kosketusarkuudella on sisäinen vastineensa, joka on vielä
vaikeampi. Koskettaessamme toisiamme ulkoisesti voimme hallita, mitä
kohtaa kosketamme. Voimme välttää asiatonta ja liian intiimiä
kosketuskohtaa. Mutta sisäisen kosketuskohdan suhteen olemme aika
sokeita. Jos antaudumme kosketusyhteyteen, emme ennalta tiedä, mihin
kohtaan kosketus sattuu. Se on riskin ottamista. Onko reilua jättää tämä
riski vain asiakkaan otettavaksi?
Olkoon kosketuskohtamme todellisuuteen sitten traumaattinen, normaali
taikka ekstaattinen, jokainen tarvitsee sille todistajan, todeksi
vahvistajan ja toiseksi haastajan. Terapiassa se toteutuu vain silloin,
kun molemmat osapuolet antavat itsensä ja kosketuskohtansa olla
dialogissa toisen kanssa.
> Pörrö:
> …Jokaisella ihmisellä näyttäisi olevan taipumus
> persoonansa mukaisiin "ongelmiin" tai "arvoituksiin", joiden puiminen
> ryhmässä tekee nöyräksi ja kiitolliseksi siitä, että omat ongelmani ovat
> juuri niitä, joihin olen itseni totuttanut.
Tähän sopii minusta yksi Buberin välittämistä tarinoista:
Kasakkojen julman vainon alla venäjän juutalaiset olivat panneet
toivonsa moneen väärään messiaaseen ja kabbalistisiin profetioihin,
jotka myös pettivät. Tämän pettymyksen keskellä heidän keskuudessaan
syntyi uusi hengellinen liikehdintä: Hasidi. Baal Shem-Tov oli heidän
ensimmäinen johtajansa (Zaddik).
Hän ei tarjonnut ehdotonta auktoriteettia, valmiita dogmeja tai
salaopillisia kaavoja seurattaviksi, vaan antautui etsiväksi etsivien
kanssa. Zaddikit pukivat viisautensa tarinoiden muotoon. Tässä yksi
niistä:
Kun juutalaiset olivat taas pitkällä pakomatkalla vainoajistaan, kansa
alkoi napista kärsimyksistään. Napina kiihtyi keskinäiseksi kärsimysten
vertailuksi. Kuka heistä oli kärsinyt eniten.
Siinä vaiheessa Zaddik kutsui porukan kokoon ja kertoi tarinan suuresta
surupuusta, jonka eteen kaikki joutuisivat tuomiopäivänä.
Sen oksille jokainen saisi ripustaa oman kärsimyksensä. Kun jokainen on
löytänyt sopivan oksan elämäntaakalleen, he vaeltavat hiljaa puun
ympäri. Kaikilla on nyt vapaus vaihtaa oma kärsimyksenä itselleen
sopivampaan.
Monen kierroksen jälkeen jokainen jatkaa viisastuneena matkaansa Jumalan
valtaistuimen luokse - oman surunsa kanssa.
> Ja vielä tuli yksi asia mieleeni: ryhmässä huomaa paljon selkeämmin ne
> kohdat, joissa itse roikkuu "ongelmissaan" kiinni. Joskus, etenkin
> työnohjaustilanteissa, huomaan itse pallottelevani saman "teinkö oikein
> siinä tilanteessa, vai teinköhän sittenkin jotain väärin" - kysymyksen
> kanssa, vaikka asia muille olisi jo täysin selvä. Kun tilanne on ohi, sitä
> ei enää voi korjata, mutta jostain syystä minä olen niitä, joiden pitäisi
> oppia kaikesta jotain, vaikka mitään opittavaa ei edes olisi. Ryhmässä
> huomaan kuitenkin itse omaavani hieman enemmän suhteellisuuden tajua kuin
> normaalisti, tai ehkä ryhmä antaa sen minulle, mene ja tiedä.
Daniel Nylund
> Pörrö:
> Usein olen huomannut, että ainakaan itse en vaadi niinkään ymmärtämistä
> kuin sitä, että minut kuullaan.
Niinpä, mutta kuuntelepa Kalle Acht¾ta:
"Psykiatriassa lääkärin rooli on passiivinen, salliva ja potilasta
ymmärtävä… …liian voimakas samaistuminen potilaaseen ja ammatillisesta
asenteesta luopuminen ovat pahasta." (Psykiatria I. s. 190, 198)
Miltä se sinusta kuulostaa?
Humanistisempaa linjaa edustavan Carl Rogersin opetus toisen
ehdottomasta hyväksynnästä muuttui 60-luvulla hieman kevytkenkäiseksi
muoti-ilmiöksi terapiamaailmassa. Joillakin sen seuraajilla on
edelleenkin paikalleenjähmettynyt kaiken ymmärtävä ja mitä tahansa
hyväksyvä auttajahymy huulillaan. Ystävällisestä "asiakaskeskeisyydestä"
tuli uusi ammatillinen roolivaatimus, jonka kautta yritettiin olla
keinotekoisen ristiriidattomassa suhteessa potilaiden kanssa.
Terapeuttisia menetelmiä yritettiin inhimillistää. Mutta menetelmä jäi
menetelmäksi. Kestohymyilevä silmiin tapittava terapeutti ei välttämättä
tunnu yhtään sen inhimillisemmältä kuin niskan takana sikaria polttava
äänetön analyytikko.
Toisen toden vahvistajan täytyy itse pysyä täysin totena. Vain totena
pysyvä minä voi vahvistaa sinän todeksi.
Asetit kuuntelemisen ja ymmärtämisen jotenkin vastakkain. Olen samaa
mieltä.
Kuunteleminen on paljon enemmän kuin sitä, että istuu hiljaa ja yrittää
olla tarkkaavaisen näköinen. Terapeutti voi yrittää sitä, koska tietää,
että se kuuluu hänen ammattinsa alkeellisimpiin laatuvaatimuksiin.
Kuuntelemiseen voi kyllä pakottautua, mutta kuulemiseen ei. Jokainen on
varmaan ollut tilanteessa, jossa on kaikella tahdonvoimallaan kurittanut
itseään istumaan hiljaa ja rekisteröimään toisen sanat. Mikään ei
kuitenkaan oikeasti kosketa. Sisäinen kiinnostus on joko muualla tai
sitten minulla ei vain ole kapasiteettia olla auki tälle ihmiselle.
Toisen "ymmärtäminen" on usein keinotekoinen kohtaamisen korvike. Näin
minä ymmärsin sinunkin sanovan.
On naurettavan helppoa kuvitella ymmärtävänsä, vaikka itse asiassa
käyttää vain korviensa välissä olevaa kirjastoa, josta paniikissa tai
rutiinilla repii muutaman vaihtoehtoisen diagnoosin ja niitä vastaavan
hoitokaavan. Se on kaukana todellisesta empatiasta ja sympatiasta.
Sanoista empatia ja sympatia on itse asiassa tullut
psykoterapiakritiikin sloganeita, iskusanoja. Ne maistuvat
kevytmieliseltä tekohymistelyltä, joka väistelee kauheuksien kauhistelua
ja välttelee kielteistä reaktiota todellisen pahuuden ja räikeän
epäoikeudenmukaisuuden edessä. Vääryyden tekijät ja sen uhrit saavat
vastaansa yhtä empaattisen ja vienosti hymyilevan sympaattisen
kestoymmärtämyksen.
Empaattisuutta tai sympaattisuutta näyttelevä terapeutti yrittää ottaa
etäisyyttä kylmän objektiiviseen psykoteknokraattiin.
"Tiedän, miltä sinusta mahtaa tuntua… Tuntuu varmaan hirveältä kun…"
jne.
Sakariinia, keinomakeutusainetta, teeskentelevää myötätuntoisuutta,
ammatillista ympäripyöreyttä.
Minusta on sama, tarjoaako terapeutti kaiken ymmärtäväistä hymyään,
tieteellisellä pokerinaamalla lausuttuja tulkintojaan tai jotain siltä
väliltä. Jos hän ei tarjoa *itseään* todelliseen kohtaamiseen, häneltä
puuttuu sen myötä kaikki.
> ….Minä luulin tarvitsevani spesialistia, ihmistä joka tietää taiteesta saman
> kuin minä, mutta yhdestäkään taiteilijatuttavastani ei ollut mitään apua
> verraten tähän jumalaiseen naiseen, joka kuuli minun maailmani
> sellaisenaan.
Kun luin kertomuksesi (jota en koknaisuudessaan siteerannut) mieleeni
tuli oma vaimoni. Seurusteluvaiheessa tein mielessäni suurta numeroa
siitä, että hän ei ollut yhtä psykologisesti "oppinut" kuin minä. En
voinut jutella yhtä sujuvasti minulle tärkeistä teorioista hänen
kanssaan kuin joidenkin muiden ystävieni kanssa.
Minulle oli tärkeä huomata, että jos jätän teoriat ja termit pois, ja
juttelen samoista asioista ilman niitä tavoitan sellaisen sydämen
viisauden, josta kostun paljon enemmän. Hänen kauttaan sain taas yhden
muistutuksen "asiantuntemusviisauden" rajallisuudesta ja siitä mitä
keinotekoisten rajojen ulkopuolelta löytyy.
--
Daniel Nylund "Elämän kruunu ei ole onnellisuus
Ystävyyden Majatalo vaan mahdollisuus olla tosi."
Olavi Noronen
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> wrote:
>Reili kaksi vuorokautta vaimoni auto-onnettomuudesta.
>
>Osaako joku lääkäreistä selittää miksi lihaskivut tuntuvat vain yltyvän
>niissäkin lihaksissa joissa ei näy mitään ilmeistä loukkaantumisen
>merkkiä? Onko se tärähdyksestä johtuva? Mitä lihaksissa tapahtuu kovan
>kolarin jälkeen? Kuinka kauan sen voidaan olettaa kestävän?
>Vielä muutama tunti kolarin jälkeen liikkuminen kävi suht’ kivuttomasti
>(niskatuen kanssa toki), mutta tänään kaikki liikkeet nostattavat
>kyyneleet silmiin.
>Muutaman muun tutun kokemus on ollut sama, mutta mistä se johtuu?
Asian lääketieteelliseen puoleen en osaa ottaa kantaa. Muut voinevat
vastata siltä osin. Sen sijaan mieleeni nousee ehdotus pohtia myös
tapahtuman traumaattista vaikutusta. USA:ssa ja muuallakin on
kolaritraumoihin erikoistuneita keskuksia, klinikoita ja terapautteja.
Meiltä ne tietääkseni puuttuvat. Muualla niitä on otettu käyttöön
juuri siksi, että kolareiden jälkitiloissa on usein selviä ei-fyysisiä
traumaattisia aineksia, jotka voivat ilmentyä myös voimakkaina
lihasjännityksinä ja kipuina. Kolari voi myös aktivoida pintaan
aiempaa psykosomaattista materiaalia.
Olli
Olavi Noronen, terapeutti
Sähköposti: scor...@pp.kolumbus.fi
http://www.weppi.fi/scorpitos/ (Päivitetty 9.3.)
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEB9A2.B44342E0
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti:
> > Ei minusta täydellistä tule vaikka sitä toisinaan kovasti
> > yritäkin tavoitella :-)
> >
> Vaikka et siinä onnistuisikaan, niin maailman yksinkertaisin tapa
> ylläpitää edes illuusioita täydellisyydestä on eristäytyminen sellaiseen
> tilaan, josta kukaan ei ota sinusta selvää. Koska täydellisyys on
> useampien mielessä tavoittamaton tila, täydellisyysilluusion voi luoda
> rakentamalla itsensä ympärille vain tuo tavoittamaton tila.
>
> Harvoin sillä tavalla onnistuu pettämään muita kuin ehkä itseään.
> Sivumennen sanoen Bublic Userin tyylissä on minusta haistettavissa
> jotain tuosta yrityksestä. Hän puhuu kuin täydellisen tiedon saanut ja
> pitäytyy samalla ihmisenä täydellisen tavoittamattamattomana (enkä
> tarkoita nyt vain nimimerkin käyttöä).
Viisas maanviljelija ei ajattele pellostaan nousevista kivistaan,
etta ne ovat sinne asetettu virheina, hänen kiusakseen tai ms.
Viisas maanviljelija kayttaa pellosta nostamansa kivet omaksi
hyodykseen -- jos ei muuta, niin koristaa tilaansa niilla.
Myos 'viisas' punahonka ei ajattele runkonsa karsiutuvista oksista,
etta johan tuli tehtya turhaa hommaa, etta aivan oli taysi virhe
kasvattaa nuo oksat, kun ne kuitenkin putoavat pois...
Viisas ihminen ei ajattele, etta hanen ajattelunsa olisi
virheellista, etta mitaan virheita olisi loydettavissa hanen
ajattelustaan, vaan han rakentaa niista ajatuksistaan
kaunistuksen, joita joku toinen saattaisi pitaa virheina.
Ei kukaan voi kasvaa, jos etsii virheita. Sellainen alkaa
loytaa yha enemman virheita - ja tiedatkos miksi; koska
han alkaa pitaa virheina taysin mitattomiakin 'virheita'.
Sellaiset ihmiset, jotka etsivat virheita, ovat verrattavissa
kulinaristiin, joka etsii keitostaan karpasia. Ja loydettyaan
karpasen han heittaa keiton menemaan eika syo edes
sita karpasta -- niinpa han jaa nalkaiseksi, ilman energiaa,
joka vain hanta voisi kasvattaa.
Jos haluat opettaa ihmisia itsetuntemukseen ja hengelliseen
kasvuun, niin eiko silloin ole parempi elaa itse oman oppinsa
mukaan. Koska kerran opetan, ettei ihmista hyodyta hanen
kasvussaan mitaan tuijottaa virheitaan, niin ainakin nyt pi-
taisi olla jo selvaa, etten itse tunnusta omaa kehitystani
mitenkaan virheelliseksi. Kehitys ja sen vaiheet eivat ole
virheita kuin sellaisille, jotka haluavat etsia negatiivisia
asioita, penkoa tunkioita syodakseen, kun vieressa on
kauniisti koristeltu ilmainen seisova poyta vaihtelevine
ruokalajeineen.
Virhe on asenne. Kun ihminen tahallaan sen jalkeen omaksuu
tuon asenteen, virheesta tulee aktuaalista. Ja kun ihminen ta-
hallaan ja harkitusti omaksuu virheellisen asenteen, hanesta
tulee paholainen.
Luonnossa ja maailmassa on taydellisyys. Mutta siella ei
ole virheellisyytta muualla kuin sellaisten luotujen päässä,
jotka haluavat ehdoin tahdoin nahda kehityksen osat virheina.
Sinun kirjoituksissa on kirjoitettu, miten Jumala Isa on
kaskenyt ihmista olemaan taydellinen niin kuin Han on
taydellinen. Ja jokainen, joka uskoo sellaisen kaskyn
ei enaa etsi virheita, epätäydellisyytta, erheita jne,
vaan han on taydellinen kehityksensa kaikissa vai-
heissaan -- lapsi ei ole epataydellinen aikuinen, vaan
lapsi on alusta saakka tayteen pituutensa asti taydellinen
olento. Ja vain lapsen itsensa mielistelemat asenteet
voivat romuttaa hanessa tuon taydellisyyden.
------=_NextPart_000_01BEB9A2.B44342E0
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti:<br><br>> > Ei minusta =
t=E4ydellist=E4 tule vaikka sit=E4 toisinaan kovasti<br>> > =
yrit=E4kin tavoitella :-)<br>> > <br>> Vaikka et siin=E4 =
onnistuisikaan, niin maailman yksinkertaisin tapa<br>> =
yll=E4pit=E4=E4 edes illuusioita t=E4ydellisyydest=E4 on =
erist=E4ytyminen sellaiseen<br>> tilaan, josta kukaan ei ota sinusta =
selv=E4=E4. Koska t=E4ydellisyys on<br>> useampien mieless=E4 =
tavoittamaton tila, t=E4ydellisyysilluusion voi luoda<br>> =
rakentamalla itsens=E4 ymp=E4rille vain tuo tavoittamaton tila.<br>> =
<br>> Harvoin sill=E4 tavalla onnistuu pett=E4m=E4=E4n muita kuin =
ehk=E4 itse=E4=E4n.<br>> Sivumennen sanoen Bublic Userin tyyliss=E4 =
on minusta haistettavissa<br>> jotain tuosta yrityksest=E4. H=E4n =
puhuu kuin t=E4ydellisen tiedon saanut ja<br>> pit=E4ytyy samalla =
ihmisen=E4 t=E4ydellisen tavoittamattamattomana (enk=E4<br>> tarkoita =
nyt vain nimimerkin k=E4ytt=F6=E4).<br><br>Viisas maanviljelija ei =
ajattele pellostaan nousevista kivistaan,<br>etta ne ovat sinne asetettu =
virheina, h=E4nen kiusakseen tai ms.<br><br>Viisas maanviljelija kayttaa =
pellosta nostamansa kivet omaksi<br>hyodykseen -- jos ei muuta, niin =
koristaa tilaansa niilla.<br><br>Myos 'viisas' punahonka ei =
ajattele runkonsa karsiutuvista oksista,<br>etta johan tuli tehtya =
turhaa hommaa, etta aivan oli taysi virhe<br>kasvattaa nuo oksat, kun ne =
kuitenkin putoavat pois...<br><br>Viisas ihminen ei ajattele, etta hanen =
ajattelunsa olisi<br>virheellista, etta mitaan virheita olisi =
loydettavissa hanen<br>ajattelustaan, vaan han rakentaa niista =
ajatuksistaan<br>kaunistuksen, joita joku toinen saattaisi pitaa =
virheina.<br><br>Ei kukaan voi kasvaa, jos etsii virheita. Sellainen =
alkaa<br>loytaa yha enemman virheita - ja tiedatkos miksi; koska<br>han =
alkaa pitaa virheina taysin mitattomiakin 'virheita'.<br><br>Sellaiset =
ihmiset, jotka etsivat virheita, ovat verrattavissa<br>kulinaristiin, =
joka etsii keitostaan karpasia. Ja loydettyaan<br>karpasen han heittaa =
keiton menemaan eika syo edes<br>sita karpasta -- niinpa han jaa =
nalkaiseksi, ilman energiaa,<br>joka vain hanta voisi =
kasvattaa.<br><br>Jos haluat opettaa ihmisia itsetuntemukseen ja =
hengelliseen<br>kasvuun, niin eiko silloin ole parempi elaa itse oman =
oppinsa<br>mukaan. Koska kerran opetan, ettei ihmista hyodyta =
hanen<br>kasvussaan mitaan tuijottaa virheitaan, niin ainakin nyt =
pi-<br>taisi olla jo selvaa, etten itse tunnusta omaa =
kehitystani<br>mitenkaan virheelliseksi. Kehitys ja sen vaiheet eivat =
ole<br>virheita kuin sellaisille, jotka haluavat etsia =
negatiivisia<br>asioita, penkoa tunkioita syodakseen, kun vieressa =
on<br>kauniisti koristeltu ilmainen seisova poyta vaihtelevine =
<br>ruokalajeineen.<br><br>Virhe on asenne. Kun ihminen tahallaan sen =
jalkeen omaksuu<br>tuon asenteen, virheesta tulee aktuaalista. Ja kun =
ihminen ta-<br>hallaan ja harkitusti omaksuu virheellisen asenteen, =
hanesta<br>tulee paholainen.<br><br>Luonnossa ja maailmassa on =
taydellisyys. Mutta siella ei<br>ole virheellisyytta muualla kuin =
sellaisten luotujen p=E4=E4ss=E4,<br>jotka haluavat ehdoin tahdoin nahda =
kehityksen osat virheina.<br><br>Sinun kirjoituksissa on kirjoitettu, =
miten Jumala Isa on<br>kaskenyt ihmista olemaan taydellinen niin kuin =
Han on<br>taydellinen. Ja jokainen, joka uskoo sellaisen kaskyn<br>ei =
enaa etsi virheita, ep=E4t=E4ydellisyytta, erheita jne,<br>vaan han on =
taydellinen kehityksensa kaikissa vai-<br>heissaan -- lapsi ei ole =
epataydellinen aikuinen, vaan<br>lapsi on alusta saakka tayteen =
pituutensa asti taydellinen<br>olento. Ja vain lapsen itsensa =
mielistelemat asenteet<br>voivat romuttaa hanessa tuon =
taydellisyyden.</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEB9A2.B44342E0--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEB9A6.C5E54800
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti;
> > Ei minusta täydellistä tule vaikka sitä toisinaan kovasti
> > yritäkin tavoitella :-)
> Mytologinen illuusio terapeutin täydellisestä tilannehallinnasta
> passivoittaa toista osapuolta ja heikentää hänen itseluottamustaan.
> Terapeutti, joka epätoivoisesti yrittää ylläpitää tätä illuusioita,
> tarrautuu hätäisiin tulkintoihin ja tekee liian nopeita johtopäätöksiä,
> jotka useimmiten ovat myös vääriä. Järkkymättömän kontrollin
> ylläpitäminen tuottaa muutenkin paljon enemmän ongelmia, kuin mitä nöyrä
> yhdessä eksyminen voi koskaan aiheuttaa. Jos yhdessä eksymme, voimme
> myös yhdessä löytää.
Kyse ei ole siita, etta asettuu toisen ylapuolelle, vaan taydellinen
ihminen asettuu toiseen. Jos et ole taydellinen ihminen, niin
silloin olet vain vain osittainen ja vain osittaisena saatat olla
toista kohtaan; parantajana olet vain osittainen.
Kasitat taysin vaarin sen, mita on olla taydellinen. Se ei
ole perfektionismia, joka kieltaytyy huomaamasta omaa
kehityksellisyyttaan, vaan vaittaa jo siina omaavansa
kehityksen huipun; ja sellainen estaa tehokkaasti kasvun.
Taydellinen ihminen ei voi olla taydellinen, jos han kieltaa
itseltaan kasvun. Mutta ihminen, joka vaittaa kasvuaan
ja sen osia epataydelliseksi, ei voi olla taydellinen, eika
voi myoskaan kasvaa korkeille hengellisille tasoille, joissa
vallitsee sellainen itsetuntemus, jota tama maailma ei tunne.
> Jos terapeutti suoraan tai epäsuoraan haastan toista luopumaan
> torjunnoistaan, miten hän voi itse olla uskottava, jos samalla pitää
> kiinni omista torjunnoistaan?
Ei tietysti mitenkaan. Mutta etko usko, etta sellainen, joka
omaksuu asenteen, etta han on taydellinen niinkuin taivaan
Isa on taydellinen, pyrkii aktiivisesti yha parempaan itse-
tuntemukseen. Ja siihen kuuluu juuri se, etta on taysin avoin,
jolloin itse taydellisyysasenteeseen kuuluvana ei voi omistaa
enaa torjuntaa, vaan on lapsenomaisen avoin ja vilpiton ja
ehdottoman rehellinen.
Ihminen, jolla on torjunta paalla, ei ole avoin, vilpiton eika
rehellinen; juuri ne ominaisuudet, jotka saadaan ilmaiseksi
vastaan silloin, kun ihminen omaksuu asenteen, etta han
on taydellinen.Ja kun han on niin taydellinen, han alkaa
taydellistymaan Isan taydellisyydessa.
> Olemalla rehellinen niiden tuhansien mahdollisten tunteidensa suhteen,
> mitä asiakas terapeutissa herättää, hän voi auttaa toista huomaamaan,
> että hänen käytöksensä ja asenteensa herättää ihan samoja tunteita kuin
> muissakin ihmisissä. Se on vain silta seuraavaan kysymykseen. Mistä tämä
> johtuu? Mikä minussa herättää tuollaisia tunteita? Terapeutti voi tehdä
> sen, mitä normaaliarjessa harva tekee: selittää tarkasti ja
> tunnollisesti omalta puoleltaan mihin on reagoinut.
Rehellisyys on todellista vasta silloin, kun ei vaita
kehityksellisyydesta sen olevan missaan vaiheessa
virheellista. Jos sanoisit asiakkaallesi, etta kuule,
tuohan kuuluu kehitykseen, niin eiko se juuri auta
hanta alkamaan tuntea itseaan, joka on kehityksel-
linen, mutta samaan aikaan han on sen kehityksen
hallitsija, eika niin, etta nyt suorastaan saatetaan
opettaa ihmisten olevan kehitykse_nsa_ hallitsemia
------=_NextPart_000_01BEB9A6.C5E54800
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti;<br><br>> > Ei minusta =
t=E4ydellist=E4 tule vaikka sit=E4 toisinaan kovasti<br>> > =
yrit=E4kin tavoitella :-)<br><br>> Mytologinen illuusio terapeutin =
t=E4ydellisest=E4 tilannehallinnasta<br>> passivoittaa toista =
osapuolta ja heikent=E4=E4 h=E4nen itseluottamustaan.<br>> =
Terapeutti, joka ep=E4toivoisesti yritt=E4=E4 yll=E4pit=E4=E4 t=E4t=E4 =
illuusioita,<br>> tarrautuu h=E4t=E4isiin tulkintoihin ja tekee liian =
nopeita johtop=E4=E4t=F6ksi=E4,<br>> jotka useimmiten ovat my=F6s =
v=E4=E4ri=E4. J=E4rkkym=E4tt=F6m=E4n kontrollin<br>> =
yll=E4pit=E4minen tuottaa muutenkin paljon enemm=E4n ongelmia, kuin =
mit=E4 n=F6yr=E4<br>> yhdess=E4 eksyminen voi koskaan aiheuttaa. Jos =
yhdess=E4 eksymme, voimme<br>> my=F6s yhdess=E4 =
l=F6yt=E4=E4.<br><br>Kyse ei ole siita, etta asettuu toisen ylapuolelle, =
vaan taydellinen<br>ihminen asettuu toiseen. Jos et ole taydellinen =
ihminen, niin<br>silloin olet vain vain osittainen ja vain osittaisena =
saatat olla<br>toista kohtaan; parantajana olet vain =
osittainen.<br><br>Kasitat taysin vaarin sen, mita on olla taydellinen. =
Se ei<br>ole perfektionismia, joka kieltaytyy huomaamasta =
omaa<br>kehityksellisyyttaan, vaan vaittaa jo siina =
omaavansa<br>kehityksen huipun; ja sellainen estaa tehokkaasti =
kasvun.<br><br>Taydellinen ihminen ei voi olla taydellinen, jos han =
kieltaa<br>itseltaan kasvun. Mutta ihminen, joka vaittaa kasvuaan<br>ja =
sen osia epataydelliseksi, ei voi olla taydellinen, eika<br>voi myoskaan =
kasvaa korkeille hengellisille tasoille, joissa<br>vallitsee sellainen =
itsetuntemus, jota tama maailma ei tunne.<br> <br>> Jos terapeutti =
suoraan tai ep=E4suoraan haastan toista luopumaan<br>> =
torjunnoistaan, miten h=E4n voi itse olla uskottava, jos samalla =
pit=E4=E4<br>> kiinni omista torjunnoistaan?<br><br>Ei tietysti =
mitenkaan. Mutta etko usko, etta sellainen, joka<br>omaksuu asenteen, =
etta han on taydellinen niinkuin taivaan<br>Isa on taydellinen, =
pyrkii aktiivisesti yha parempaan itse-<br>tuntemukseen. Ja siihen =
kuuluu juuri se, etta on taysin avoin,<br>jolloin itse =
taydellisyysasenteeseen kuuluvana ei voi omistaa<br>enaa torjuntaa, vaan =
on lapsenomaisen avoin ja vilpiton ja<br>ehdottoman =
rehellinen.<br><br>Ihminen, jolla on torjunta paalla, ei ole avoin, =
vilpiton eika<br>rehellinen; juuri ne ominaisuudet, jotka saadaan =
ilmaiseksi<br>vastaan silloin, kun ihminen omaksuu asenteen, etta =
han<br>on taydellinen.Ja kun han on niin taydellinen, han =
alkaa<br>taydellistymaan Isan taydellisyydessa.<br><br>> Olemalla =
rehellinen niiden tuhansien mahdollisten tunteidensa suhteen,<br>> =
mit=E4 asiakas terapeutissa her=E4tt=E4=E4, h=E4n voi auttaa toista =
huomaamaan,<br>> ett=E4 h=E4nen k=E4yt=F6ksens=E4 ja asenteensa =
her=E4tt=E4=E4 ihan samoja tunteita kuin<br>> muissakin ihmisiss=E4. =
Se on vain silta seuraavaan kysymykseen. Mist=E4 t=E4m=E4<br>> =
johtuu? Mik=E4 minussa her=E4tt=E4=E4 tuollaisia tunteita? Terapeutti =
voi tehd=E4<br>> sen, mit=E4 normaaliarjessa harva tekee: =
selitt=E4=E4 tarkasti ja<br>> tunnollisesti omalta puoleltaan mihin =
on reagoinut.<br><br>Rehellisyys on todellista vasta silloin, kun ei =
vaita<br>kehityksellisyydesta sen olevan missaan =
vaiheessa<br>virheellista. Jos sanoisit asiakkaallesi, etta =
kuule,<br>tuohan kuuluu kehitykseen, niin eiko se juuri auta<br>hanta =
alkamaan tuntea itseaan, joka on kehityksel-<br>linen, mutta samaan =
aikaan han on sen kehityksen<br>hallitsija, eika niin, etta nyt =
suorastaan saatetaan<br>opettaa ihmisten olevan kehitykse_nsa_ =
hallitsemia</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEB9A6.C5E54800--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEB9A8.67FE0EA0
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti;
> > Ei minusta täydellistä tule vaikka sitä toisinaan kovasti
> > yritäkin tavoitella :-)
> >
> Vaikka et siinä onnistuisikaan, niin maailman yksinkertaisin tapa
> ylläpitää edes illuusioita täydellisyydestä on eristäytyminen sellaiseen
> tilaan, josta kukaan ei ota sinusta selvää. Koska täydellisyys on
> useampien mielessä tavoittamaton tila, täydellisyysilluusion voi luoda
> rakentamalla itsensä ympärille vain tuo tavoittamaton tila.
Miksi se on useimmille tavoittamaton tila? Voiko syyna olla
juuri tuonlaiset a s e n t e e t ? Eiko ole selvaa, etta epa-
taydellisyys on myos tajunnantila. Ja kun se on sellainen
asenne, niin siita seuraa ihmisen muutkin vaikeudet ja
karsimykset. Kun taasen sellainen, joka on asennoitunut
itseensa, etta on taydellinen (ja se taydellisyys on Jumalan
kaltaista), niin myos hanen asenteensa tulevat silloin julki.
Minusta nayttaa selvalta, ettei teilla kellaan ole harmainta
aavistusta siita taydellisyysasenteesta, joka pelastaisi
ihmisen kaikesta vajavaisesta jo taalla maailmassa. Te
vertaatte sita aina johonkin perfektion i s m i i n !
Taydellisyys ei ole ismi; se ei nimenomaan ole mikaan
oppi, eika mikaan opillinen, asenteellinen rajoita sita,
vaan se on taydellisyysasenne; asenne omasta rajoit-
tamattomuudestaan, ettei maailmassa ole mitaan,
minka orja han voisi olla.
Jokainen, jolla on asenne omasta taydellisyydestaan,
joutuu visusti miettimaan, mita on opillisuus, rajallisuus,
ajallinen, epätaydellinen, ikuinen, aareton, taydellinen,
opittomuus, vilpittomyys, totuudellisuus, rehellisyys,
avoimuus, laupeus, kauneus, hyvyys, rakkaus -- ja ha-
nella ei ole mihinkaan niista tyhjentavaa vastausta suh-
teessa toiseuteen (suhde on silloin elava) toisin kuin per-
fektionisteilla, joilla on valmis ja oikea vastaus kaikkeen
ja heidan suhteensa on staattinen.
------=_NextPart_000_01BEB9A8.67FE0EA0
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti;<br><br>> > Ei minusta =
t=E4ydellist=E4 tule vaikka sit=E4 toisinaan kovasti<br>> > =
yrit=E4kin tavoitella :-)<br>> > <br>> Vaikka et siin=E4 =
onnistuisikaan, niin maailman yksinkertaisin tapa<br>> =
yll=E4pit=E4=E4 edes illuusioita t=E4ydellisyydest=E4 on =
erist=E4ytyminen sellaiseen<br>> tilaan, josta kukaan ei ota sinusta =
selv=E4=E4. Koska t=E4ydellisyys on<br>> useampien mieless=E4 =
tavoittamaton tila, t=E4ydellisyysilluusion voi luoda<br>> =
rakentamalla itsens=E4 ymp=E4rille vain tuo tavoittamaton =
tila.<br><br>Miksi se on useimmille tavoittamaton tila? Voiko syyna =
olla<br>juuri tuonlaiset a s e n t e e t ? Eiko ole =
selvaa, etta epa-<br>taydellisyys on myos tajunnantila. Ja kun se on =
sellainen<br>asenne, niin siita seuraa ihmisen muutkin vaikeudet =
ja<br>karsimykset. Kun taasen sellainen, joka on =
asennoitunut<br>itseensa, etta on taydellinen (ja se taydellisyys on =
Jumalan<br>kaltaista), niin myos hanen asenteensa tulevat silloin =
julki.<br><br>Minusta nayttaa selvalta, ettei teilla kellaan ole =
harmainta<br>aavistusta siita taydellisyysasenteesta, joka =
pelastaisi<br>ihmisen kaikesta vajavaisesta jo taalla maailmassa. =
Te<br>vertaatte sita aina johonkin perfektion i s m i i n =
!<br><br>Taydellisyys ei ole ismi; se ei nimenomaan ole mikaan<br>oppi, =
eika mikaan opillinen, asenteellinen rajoita sita,<br>vaan se on =
taydellisyysasenne; asenne omasta rajoit-<br>tamattomuudestaan, ettei =
maailmassa ole mitaan,<br>minka orja han voisi olla.<br><br>Jokainen, =
jolla on asenne omasta taydellisyydestaan,<br>joutuu visusti miettimaan, =
mita on opillisuus, rajallisuus,<br>ajallinen, ep=E4taydellinen, =
ikuinen, aareton, taydellinen,<br>opittomuus, vilpittomyys, =
totuudellisuus, rehellisyys,<br>avoimuus, laupeus, kauneus, hyvyys, =
rakkaus -- ja ha-<br>nella ei ole mihinkaan niista tyhjentavaa vastausta =
suh-<br>teessa toiseuteen (suhde on silloin elava) toisin kuin =
per-<br>fektionisteilla, joilla on valmis ja oikea vastaus kaikkeen =
<br>ja heidan suhteensa on staattinen.</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEB9A8.67FE0EA0--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEB9A9.DA6C6120
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti:
> Eli, muutama avoimuuden syy tiivistettynä:
> Terapeutin on oltava avoin ja rehellinen tunteidensa suhteen asiakkaan
> havaintojen todeksi vahvistamiseksi, vahvistaakseen omaa
> luotettavuuttaan ja ihmisyyttään, selkeyttääkseen asiakkaan vaikutusta
> terapeuttiin (ja luultavasti muihinkin ihmisiin) ja avatakseen lukkoon
> menneen terapiasuhteen, joka junnaa paikallaan.
Lisaa siihen listaan viela muutkin ne taydellisyysasenteet, niin
tulet tajuamaan taydellisen ja perfektion i s m i n valisen eron.
Et voi olla avoin, jos se avoimuus ei ole taydellista. Jos olet
rajoittanut avoimuutesi, olet perfektionisti.
Ja jos sinun rehellisyytesi ei ole taydellista, et voi olla
rehellinen, vaan pelkka suunpieksijavalehtelija.
Et voi olla luotettava, jos se sinun luotettavuutesi ei ole
taydellista, vaan silloin olisit kurja epalojalisti, joka
pettaisi oman aitinsakin sopivan tilaisuuden tullen.
Et voi tietaa mitaan todellisesta ihmisyydesta, jos
kiellat Hanet, joka ihmisen on luonut, ja jos et itse
asennoidu ihmiseen niin kuin Han, Luoja, ihmiseen
asennoituu ja ihmisen tuntee.
Tuo esille kaikki muutkin ne 'taydellisen' 'terapeutin'
ominaisuudet, niin mina kerron sinulle millainen on
taydellinen olento.
------=_NextPart_000_01BEB9A9.DA6C6120
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti:<br><br>> Eli, muutama avoimuuden =
syy tiivistettyn=E4: <br>> Terapeutin on oltava avoin ja rehellinen =
tunteidensa suhteen asiakkaan<br>> havaintojen todeksi =
vahvistamiseksi, vahvistaakseen omaa<br>> luotettavuuttaan ja =
ihmisyytt=E4=E4n, selkeytt=E4=E4kseen asiakkaan vaikutusta<br>> =
terapeuttiin (ja luultavasti muihinkin ihmisiin) ja avatakseen =
lukkoon<br>> menneen terapiasuhteen, joka junnaa paikallaan. =
<br><br>Lisaa siihen listaan viela muutkin ne taydellisyysasenteet, =
niin<br>tulet tajuamaan taydellisen ja perfektion i s m i n =
valisen eron.<br><br>Et voi olla avoin, jos se avoimuus ei =
ole taydellista. Jos olet<br>rajoittanut avoimuutesi, olet =
perfektionisti. <br><br>Ja jos sinun rehellisyytesi ei ole taydellista, =
et voi olla <br>rehellinen, vaan pelkka =
suunpieksijavalehtelija.<br><br>Et voi olla luotettava, jos se sinun =
luotettavuutesi ei ole<br>taydellista, vaan silloin olisit kurja =
epalojalisti, joka<br>pettaisi oman aitinsakin sopivan tilaisuuden =
tullen.<br><br>Et voi tietaa mitaan todellisesta ihmisyydesta, =
jos<br>kiellat Hanet, joka ihmisen on luonut, ja jos et =
itse<br>asennoidu ihmiseen niin kuin Han, Luoja, ihmiseen<br>asennoituu =
ja ihmisen tuntee.<br><br>Tuo esille kaikki muutkin ne 'taydellisen' =
'terapeutin'<br>ominaisuudet, niin mina kerron sinulle millainen =
on<br>taydellinen olento.</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEB9A9.DA6C6120--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEB9AB.F9520200
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 7bit
>Ja jos sinun rehellisyytesi ei ole taydellista, et voi olla
>rehellinen, vaan pelkka suunpieksijavalehtelija.
Kukaan ei voi kulkea kahta tieta yhta aikaa. Kukaan
ei voi tuntea samaan aikaan hyvaa ja pahaa. Kukaan
ei voi kasvaa vaarasta ja oikeasta. Jos et tunne
jumalaa, mutta sanot uskovasi Haneen, et silloin
usko Jumalaan, vaan johonkin kasitykseesi Hanesta.
Uskovan tulee tuntea Jumala, jotta han voisi uskoa Haneen
-- niinhan maallinen lapsikin voi uskoa Isaan vasta kun
lapsi tuntee isansa.
Mutta joka vaittaa tuntevansa Jumalan ja uskovansa Haneen,
mutta ei ole taydellinen, niin sellainen ei voi tuntea eika
uskoa Jumalaan, joka on taydellinen. Vain taydellinen voi
uskoa taydelliseen.
Jokainen, joka uskoo epataydelliseen,
ei voi uskoa taydelliseen muuta kuin i s m i n a !
Taydelliseen uskovan on oltava itse taydellinen.
------=_NextPart_000_01BEB9AB.F9520200
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">>Ja jos sinun rehellisyytesi ei ole =
taydellista, et voi olla <br>>rehellinen, vaan pelkka =
suunpieksijavalehtelija.<br><br>Kukaan ei voi kulkea kahta tieta yhta =
aikaa. Kukaan<br>ei voi tuntea samaan aikaan hyvaa ja pahaa. =
Kukaan<br>ei voi kasvaa vaarasta ja oikeasta. Jos et tunne<br>jumalaa, =
mutta sanot uskovasi Haneen, et silloin<br>usko Jumalaan, vaan johonkin =
kasitykseesi Hanesta.<br><br>Uskovan tulee tuntea Jumala, jotta han =
voisi uskoa Haneen<br>-- niinhan maallinen lapsikin voi uskoa Isaan =
vasta kun<br>lapsi tuntee isansa. <br><br>Mutta joka vaittaa tuntevansa =
Jumalan ja uskovansa Haneen,<br>mutta ei ole taydellinen, niin sellainen =
ei voi tuntea eika<br>uskoa Jumalaan, joka on taydellinen. Vain =
taydellinen voi<br>uskoa taydelliseen. <br><br>Jokainen, joka uskoo =
epataydelliseen,<br>ei voi uskoa taydelliseen muuta kuin i s =
m i n a !<br><br>Taydelliseen uskovan on oltava itse =
taydellinen.</p>
</font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEB9AB.F9520200--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEB9AD.B2F60160
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 7bit
Taydellisyys ei ole ismi; se ei nimenomaan ole mikaan
oppi, eika mikaan opillinen, asenteellinen rajoita sita,
vaan se on taydellisyysasenne; asenne omasta rajoit-
tamattomuudestaan, ettei maailmassa ole mitaan,
minka orja han voisi olla.
***
Jokainen, joka uskoisi omaan Jumalan kaltaiseen
taydellisyyteen, joutuisi myos olemaan Jumalan
kaltainen; sellainen ei voi olla minkaan aineen
orja, vaan silloin ja siina sellainen usko vapauttaisi
hanet kaikesta sellaisesta.
Kukaan ei voi olla taydellinen, jollei hanen taydellisyytensa
myos ole Jumalan kaltaista. Taydellinen on aina Jumalan
taydellisyytta; mitaan muuta taydellisyytta ei ole olemassa.
Siis jokainen, joka asennoituu siten, etta han on taydellinen
niin kuin Isa taivaissa on taydellinen, on taysin vapaa, silla
siihen asenteeseen kuuluu myos taydellinen asioiden poh-
dinta, jonka luonne on syvallisyys, joka ei voi omistaa mitaan
valmista vastausta, joka ei pelkaa seurata mitaan polkua,
mihin ajattelelu voi johtaa jne.
Mene sina ja opeta asiakkaillesi tama oppi, niin silloin
vasta olet todellinen parantaja.
------=_NextPart_000_01BEB9AD.B2F60160
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Taydellisyys ei ole ismi; se ei =
nimenomaan ole mikaan<br>oppi, eika mikaan opillinen, asenteellinen =
rajoita sita,<br>vaan se on taydellisyysasenne; asenne omasta =
rajoit-<br>tamattomuudestaan, ettei maailmassa ole mitaan,<br>minka orja =
han voisi olla.<br>***<br>Jokainen, joka uskoisi omaan Jumalan =
kaltaiseen<br>taydellisyyteen, joutuisi myos olemaan =
Jumalan<br>kaltainen; sellainen ei voi olla minkaan aineen<br>orja, vaan =
silloin ja siina sellainen usko vapauttaisi<br>hanet kaikesta =
sellaisesta.<br><br>Kukaan ei voi olla taydellinen, jollei hanen =
taydellisyytensa<br>myos ole Jumalan kaltaista. Taydellinen on aina =
Jumalan<br>taydellisyytta; mitaan muuta taydellisyytta ei ole =
olemassa.<br><br>Siis jokainen, joka asennoituu siten, etta han on =
taydellinen<br>niin kuin Isa taivaissa on taydellinen, on taysin vapaa, =
silla<br>siihen asenteeseen kuuluu myos taydellinen asioiden =
poh-<br>dinta, jonka luonne on syvallisyys, joka ei voi omistaa =
mitaan<br>valmista vastausta, joka ei pelkaa seurata mitaan =
polkua,<br>mihin ajattelelu voi johtaa jne.<br><br>Mene sina ja opeta =
asiakkaillesi tama oppi, niin silloin<br>vasta olet todellinen =
parantaja.</p>
</font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEB9AD.B2F60160--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEB9B0.9EBB24C0
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 7bit
Ja taydellista avoimuutta ei voi tietaa kukaan muu kuin
taydellinen olento! Jos vaitat olevasi epataydellinen, niin
silloin sinun avoimuutesi on aivan varmasti rajallista,
ehdollista; se avoimuus on pienen karsinan avoimuutta.
***
Olen joskus aiemmin sanonut maailman ihmisia
pikkusieluisiksi olennoiksi. No, nyt tassa tullee sen
sanonnan entistakin parempi todiste:
Jos Sina vaitat olevasi epataydellinen, ja halveksit
sellaista, joka sanoo olevansa taydellinen niin kuin
Jumala Isa on, ja jos viela sanot, etta olet avoin,
rehellinen ja luotettava, niin silloin Sinun avoi-
muutesi on sulkeutuneisuutta, rehellisyytesi
valhetta ja luotettavuutesi on kovilla pienissakin
luottamustehtavissa.
Tuskin on mitaan pienenpaa kuin ihminen, joka
ei edes halua ymmartaa. Ja kukaan, joka todella
vaittaa olevansa epataydellinen, mutta samaan ai-
kaan vaittaa itseaan esim avoimeksi ja rehelliseksi,
on itse osoittanut olevansa ajattelematon:
Epataydellinen ei voi ajatella loppuun saakka, mita
on rehellisyys, avoimuus, vilpittomyys jne, vaan
epataydellinen keskeyttaa ajattelunsa niista aina
siihen, mita niista on joku toinen ajatellut.
Vain taydellinen olento voi ajatella asiat loppuun saakka.
Ei sen takia, etta han olisi taydellinen sen vuoksi, etta
osaa ajatella asioita, vaan han pystyy ajattelemaan,
koska ensin on taydellinen; taydellisyysasenne ohjaa
ihmista kaikessa, myos ajattelussa niin korkealle,
ettei han pysahdy millaan alhaisella tasolla, vaan
han menee taydellisyyden 'pakottamana' aina
kaikkein korkeimmalle.
Ja nyt huomataan taysin selvasti, ettei taydellinen
olento ole taydellinen sen takia, etta olisi kasvanut
taydelliseen, vaan han on taydellinen sen takia,
etta menee taydelliseen aina kaikkein korkeimmalle.
------=_NextPart_000_01BEB9B0.9EBB24C0
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Ja taydellista avoimuutta ei voi tietaa =
kukaan muu kuin<br>taydellinen olento! Jos vaitat olevasi =
epataydellinen, niin<br>silloin sinun avoimuutesi on aivan varmasti =
rajallista,<br>ehdollista; se avoimuus on pienen karsinan =
avoimuutta.<br>***<br><br>Olen joskus aiemmin sanonut maailman =
ihmisia<br>pikkusieluisiksi olennoiksi. No, nyt tassa tullee =
sen<br>sanonnan entistakin parempi todiste:<br><br>Jos Sina vaitat =
olevasi epataydellinen, ja halveksit<br>sellaista, joka sanoo olevansa =
taydellinen niin kuin<br>Jumala Isa on, ja jos viela sanot, etta olet =
avoin,<br>rehellinen ja luotettava, niin silloin Sinun avoi-<br>muutesi =
on sulkeutuneisuutta, rehellisyytesi<br>valhetta ja luotettavuutesi on =
kovilla pienissakin<br>luottamustehtavissa.<br><br>Tuskin on mitaan =
pienenpaa kuin ihminen, joka<br>ei edes halua ymmartaa. Ja kukaan, joka =
todella<br>vaittaa olevansa epataydellinen, mutta samaan ai-<br>kaan =
vaittaa itseaan esim avoimeksi ja rehelliseksi,<br>on itse osoittanut =
olevansa ajattelematon:<br><br>Epataydellinen ei voi ajatella loppuun =
saakka, mita<br>on rehellisyys, avoimuus, vilpittomyys jne, =
vaan<br>epataydellinen keskeyttaa ajattelunsa niista aina<br>siihen, =
mita niista on joku toinen ajatellut.<br><br>Vain taydellinen olento voi =
ajatella asiat loppuun saakka.<br>Ei sen takia, etta han olisi =
taydellinen sen vuoksi, etta<br>osaa ajatella asioita, vaan han pystyy =
ajattelemaan,<br>koska ensin on taydellinen; taydellisyysasenne =
ohjaa<br>ihmista kaikessa, myos ajattelussa niin korkealle,<br>ettei han =
pysahdy millaan alhaisella tasolla, vaan<br>han menee taydellisyyden =
'pakottamana' aina<br>kaikkein korkeimmalle.<br><br>Ja nyt huomataan =
taysin selvasti, ettei taydellinen<br>olento ole taydellinen sen takia, =
etta olisi kasvanut<br>taydelliseen, vaan han on taydellinen sen =
takia,<br>etta menee taydelliseen aina kaikkein korkeimmalle.</p>
</font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEB9B0.9EBB24C0--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEB9AA.AF40F000
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti:
> Eli, muutama avoimuuden syy tiivistettynä:
> Terapeutin on oltava avoin ja rehellinen tunteidensa suhteen asiakkaan
> havaintojen todeksi vahvistamiseksi, vahvistaakseen omaa
> luotettavuuttaan ja ihmisyyttään, selkeyttääkseen asiakkaan vaikutusta
> terapeuttiin (ja luultavasti muihinkin ihmisiin) ja avatakseen lukkoon
> menneen terapiasuhteen, joka junnaa paikallaan.
Mista tiedat mitaan, mita on olla todella avoin, rehellinen,
luotettava, jos et mieti niita taydellisena olentona? Miksi
tama maailma on niin taysin sokea sille, mita olen tuonut
julki? Miksi ette huomaa, ettette te pysty tietamaan yhtaan
mitaan avoimuudesta, jos se avoimuus ei ole taydellista !
Ja taydellista avoimuutta ei voi tietaa kukaan muu kuin
taydellinen olento! Jos vaitat olevasi epataydellinen, niin
silloin sinun avoimuutesi on aivan varmasti rajallista,
ehdollista; se avoimuus on pienen karsinan avoimuutta.
Sama koskee ehdottomasti jokaista muutakin attribuuttia,
ominaisuutta, joka liitetaan taydelliseen. Jos te ette tata
ymmarra, niin mita mina enaa teenkaan tassa maailmassa,
joka on niin taysin sokea?
------=_NextPart_000_01BEB9AA.AF40F000
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti:<br><br>> Eli, muutama avoimuuden =
syy tiivistettyn=E4: <br>> Terapeutin on oltava avoin ja rehellinen =
tunteidensa suhteen asiakkaan<br>> havaintojen todeksi =
vahvistamiseksi, vahvistaakseen omaa<br>> luotettavuuttaan ja =
ihmisyytt=E4=E4n, selkeytt=E4=E4kseen asiakkaan vaikutusta<br>> =
terapeuttiin (ja luultavasti muihinkin ihmisiin) ja avatakseen =
lukkoon<br>> menneen terapiasuhteen, joka junnaa paikallaan. =
<br><br>Mista tiedat mitaan, mita on olla todella avoin, =
rehellinen,<br>luotettava, jos et mieti niita taydellisena olentona? =
Miksi<br>tama maailma on niin taysin sokea sille, mita olen =
tuonut<br>julki? Miksi ette huomaa, ettette te pysty tietamaan =
yhtaan<br>mitaan avoimuudesta, jos se avoimuus ei ole taydellista =
!<br><br>Ja taydellista avoimuutta ei voi tietaa kukaan muu =
kuin<br>taydellinen olento! Jos vaitat olevasi epataydellinen, =
niin<br>silloin sinun avoimuutesi on aivan varmasti =
rajallista,<br>ehdollista; se avoimuus on pienen karsinan =
avoimuutta.<br><br>Sama koskee ehdottomasti jokaista muutakin =
attribuuttia,<br>ominaisuutta, joka liitetaan taydelliseen. Jos te ette =
tata<br>ymmarra, niin mita mina enaa teenkaan tassa maailmassa,<br>joka =
on niin taysin sokea?</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEB9AA.AF40F000--
Pörrö Törrönen
Olen pahoillani siitä, että vastailen näin hitaasti. Kiire tuntuu iskevän
turhan helpolla, ja vapaa-aikaa on ollut pakko käyttää pääasiassa
lepäämiseen, sen verran väsynyt olen taas ollut.
R&D.Ny...@majatal.pp.fi,Usenet3 writes:
>Modernimmat terapiakelvollisuuden kriteereihin kuuluu "tarpeellinen egon
>vahvuus, kyky kantaa vastuuta, edes muutama toimiva ihmissuhde, kyky
>luoda alussa positiivinen transferenssi terapeutin, kyky ajatella
>psykologisilla käsitteillä, kyky analysoida itseään jne."
Hopsan. Näin esitettynä meinasin ensin ohittaa tämänkin kohdan
kommentoimatta, mutta palasin takaisin parin askeleen päästä kun tajusin,
mitä sanoit. Onko todella niin, että terapiakelvollisuuden määritelmiin
kuuluu "kyky luoda alussa positiivinen transferenssi terapeuttiin" ja "kyky
ajatella psykologisilla käsitteillä" ? Tiukasti ottaen terapeutti vaatisi
tässä asiakasta "ihailemaan" itseään ennenkuin olisi valmis auttamaan.
Eniten minua riepoi kuitenkin tuo "kyky ajatella psykologisilla
käsitteillä". Minä en (hittovie) haluaisi puhua arimmista asioistani
termein, sehän kuitenkin on tämän ajattelutavan ainoa kunnollinen
konreettinen muoto. Minun puolestani terapeutti saisi rauhassa ajatella
vaikka latinaksi, mutta käytännössä odottaisin terapeutin mukautuvan niin
minun kielen- kuin mielenkäyttöönikin. Varmasti näin tapahtuukin
useimmiten, eikä minulle henkilökohtaisesti ehkä olisi kovinkaan vaikeaa
muuttaa kielenkäyttöäni vastaamaan terapeutin "tarvetta". Monille puhuminen
sensijaan on muutenkin hankalaa, eikä tunteistaan ja tilanteistaan
puhuminen käsittein varmasti lähennä kovin monia itsensä kanssa.
Toki asiakkaan on hyvä olla tietyssä määrin keskustelutaitoinen,
ymmärtääkseni taideterapiatkin sisältävät paljon puhetta. (Olenko
ymmärtänyt oikein ? ) Toivon kuitenkin terapeutin olevan sen ihmisen, joka
löytää ihmisen kielen takaa silloinkin kun sekä mielteelliset- että
kielelliset poikkeamat standardista ovat suuria.
Tiedän esimerkiksi monia, jotka siteeraavat iskelmiä halutessaan sanoa
jotain merkittävää, ja aika erikoisesti silloinkin: jos siterataan
Froikkareita ja sanotaan "no hitto joo" pitää ymmärtää, että tarkoitetaan
seuraavaa sanapartta "mä en pelle oo". Vaikeaahan tällaisten ihmisten
kanssa keskusteleminen on, mutta tyylin ja mekaniikan tajuttuani ymmärrän
aivan sujuvasti mistä me keskustelemme, mikäli vain yleissivistykseni
riittää heidän suosikkimusiikkiinsa.
Öh. Hermostun näköjään nykyään aina huomatessani uusia tapoja millä
persoonallisuuksia voidaan talloa. Onkohan tämä omaa kipeyttäni vai
parantumistani ???
>Kuulostaako nämä sinustakin valmiin psykoanalyytikon laatuvaatimuksilta?
>Minusta lähtökohta näille kriteereille on aika epäreilu. Jos puhutaan
>parantavasta kohtaamisesta terapian keskeisenä ulottuvuutena, niin
>kriteerit pitäisi laskea myös toisille harteille ja kysyä, ketä minä
>auttajana olen valmis ja kyvykäs kohtaamaan? Ketä uskallan edes yrittää
>kohdata? Tietenkin törmään rajoihini, mutta silloin minun on otettava ne
>omikseni eikä sanella niitä autettavan rajoituksiksi.
Vaatimukset ovat kovat, ja kieltämättä olen pitkälti samaa mieltä siinä,
että niillä myös aika raa´asti lajitellaan ihmiset "pärjääjiin" ja
"kadotettuihin". Se on tietenkin surullista, varsinkin jos vielä katsotaan
vian olevan autettavan kyvyssä ottaa terapiaa vastaan. Kuten sanoitkin,
kaikkia ei voida auttaa, ja jollain menetelmillä on toki rajoitettu
kohdeyleisönsä. Yleisesti ottaen on mielestäni kyse laajemmastakin
ilmiöstä, oma kyvyttömyys on helppo vierittää toisen niskoille. Varmaan
jokainen on ollut kymmeniä kertoja tilanteissa, joissa syyttää toista
ihmistä omista virheistään jne. Monesti on paljon helpompaa syyttää toista
sääntöjen rikkomisesta kuin ryhtyän pohtimaan sääntöjensä oikeellisuutta.
>Psykiatriaa tai psykoanalyysia harjoittelevalle opiskelijalle on
>tietenkin jo ennakkoon tärkeää, että hän saa harjoitustöikseen
>potilaita, jotka ennustettavasti pysyvät suhteessa loppuun asti. Siksi
>ammattiin pätevöitymisen kannalta on tärkeää valita itselleen
>mahdollisimman terveitä potilaita. Harjoittelijalle on tärkeää, että
>suhde kestää loppuun asti. Hän voi kieltäytyä hoidosta vain siksi, että
>siihen liittyy hänen opiskeluaan hankaloittava riski. Näitäkään
>perusteluja ei aina selitetä reilusti hoitoon hakeutuvalle (tai
>hoitojonoon joutuneelle).
>
>Silloin kun kielteisen valinnan perusteita ei selitetä potilaalle,
>johtopäätösten tekeminen jää hänelle itselleen. Onko mitenkään
>ihmeellistä jos hän ajattelee:
>
>"Minussa on havaittu joku niin vakava toimintahäiriö, että alan
>parhaimmat spesialistit näkevät minut toivottomana tapauksena."
Käsitys terapeuttien kaikkitietävyydestä tuskin perustuu ainoastaan
maallikon kuvitelmiin, osa tästä mytologiasta on varmasti terapeuttien itse
aiheuttamaa. Tietty pöyhkeys, jolla näinkin tärkeitä asioita voidaan jättää
perustelematta ei tulisi kuulonkaan monissa muissa
asiakaspalveluammateissa. Fyysisen puolen lääkäreillä on jo pitkään ollut
rohkeutta siirtää oman alansa ulkopuolelle kuuluvat potilaat eteenpäin.
Toisin on, ainakin monien kuulemieni tarinoiden mukaan,
mielenterveyspuolella.
Ihmisten käsitys omasta sairaudestaan vaikuttaa yllättävän paljon siihen,
miten ihminen voi. Taannoin katselin kun tuttava oksensi kolmisen kuukautta
raskauden vuoksi, jatkuvasti, jopa niin rajusti välillä että joutui käymään
sairaalassa tiputuksessa muutaman kerran. Toki hän valitti ja oli väsynyt,
mutta mieliala oli melko korkealla koko ajan. Aivan toista olisi ollut
oksennella muista syistä. Sama pätee mielestäni myös psyykkisiin
olosuhteisiin, on aivan toisenlaista saada kriisidiagnoosi kuin nimetä
tilansa krooniseksi masennukseksi. Saati sitten ratkaisukeskeisen terapian
keinot, joissa saatetaan nostaa olennaiseksi pulmaksi esim. harrastusten
puute.
Vielä kerran: tämä keskustelu tuntuu minusta kovin tärkeältä, vaikka kiire
pukkaakin päälle. En ole unohtanut keskusteluamme, enkä sinua, vaikka
välillä langat soivatkin hiljaisuutta. Olen kiitollinen sinulle siitä, mitä
saat minut ajattelemaan, tämä keskustelu antaa minulle paljon sellaisia
ajatuksia, joiden kanssa tällähetkellä askartelen sangen mielelläni.
Kiitos, Daniel, olet antanut minulle paljon uutta ajateltavaa !
PöRRö
Koulutussuunnitelma: Kesyttää itsensä villiksi
Daniel Nylund
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti:
> > Ei minusta täydellistä tule vaikka sitä toisinaan kovasti
> > yritäkin tavoitella :-)
> >
> Vaikka et siinä onnistuisikaan, niin maailman yksinkertaisin tapa
> ylläpitää edes illuusioita täydellisyydestä on eristäytyminen sellaiseen
> tilaan, josta kukaan ei ota sinusta selvää. Koska täydellisyys on
> useampien mielessä tavoittamaton tila, täydellisyysilluusion voi luoda
> rakentamalla itsensä ympärille vain tuo tavoittamaton tila.
>
> Harvoin sillä tavalla onnistuu pettämään muita kuin ehkä itseään.
> Sivumennen sanoen Bublic Userin tyylissä on minusta haistettavissa
> jotain tuosta yrityksestä. Hän puhuu kuin täydellisen tiedon saanut ja
> pitäytyy samalla ihmisenä täydellisen tavoittamattamattomana (enkä
> tarkoita nyt vain nimimerkin käyttöä).
Haluan pyytää sinulta anteeksi. Keskustelin Pörrön kanssa julkisella
foorumilla sinusta, enkä sinulle, vaikka siihen olisi ollut
mahdollisuus. Ei pidä sitä reiluna enkä todellakaan ole siitä ylpeä.
Jos tästä lähtien vielä kommentoin kirjoituksiasi (mikä on aika
epätodennäköistä, koska aikani ja energiani ei riitä edes niihin
nettikeskusteluihin joihin olen päättänyt suhtautua vakavasti).
Tosin tuo "suoraan sinulle" on minulle vähän ongelmallista. Sinä et anna
siihen kovin hyvää mahdollisuutta kun käytät vain nimimerkkiä (joka
sitäpaitsi herättää minussa aika negatiivisia assosiaatioita).
Vaikka en olekaan aikomuksessa antautua suurempaan keskusteluun annan
kuitenkin muutaman kommentin (pahoittelen etukäteen, että en ole täysin
pystynyt hillitsemään sarkastisuuttani)
> Viisas ihminen ei ajattele, etta hanen ajattelunsa olisi virheellista,
> etta mitaan virheita olisi loydettavissa hanen
> ajattelustaan,..
Jos tämä on totta, en todellakaan ole viisas. Aloitinhan pyytämällä
sinulta anteeksi virhettä, josta aion myös oppia.
> Ei kukaan voi kasvaa, jos etsii virheita.
Ilmeisesti tarkoitat tässä virheiden etsimistä itsestäsi. Muistahan sinä
et juuri muuta löydäkään kuin virheitä.
> Rehellisyys on todellista vasta silloin, kun ei vaita
> kehityksellisyydesta sen olevan missaan vaiheessa
> virheellista. Jos sanoisit asiakkaallesi, etta kuule,
> tuohan kuuluu kehitykseen, niin eiko se juuri auta
> hanta alkamaan tuntea itseaan, joka on kehityksel-
> linen,..
Hmmm, mietin miten nämä ohjeesi olisivat maistuneet muutamalle
viimeaikaiselle asiakkailleni, jotka hakkaavat vaimoaan ja lapsiaan.
> Ja jos sinun rehellisyytesi ei ole taydellista, et voi olla
> rehellinen, vaan pelkka suunpieksijavalehtelija.
En ole edes rehellisyydessäni täydellinen. Usein mietin jopa sitä kuinka
paljon kirjoitukseni aiheet, tyyli ja sisältö muuttuisi, jos en olisi
yhtään taloudellisesti riippuvainen siitä miten kirjoitukseni otetaan
vastaan.
Sinulla ei taida sellaista rehellisyyden rajoitetta olla. Ehkä joskus
pääsen samaan, joko saamalla lottovoiton tai suostumalla niin köyhäksi
etten pysty lapsianikaan elättämään.
En silti pidä itseäni pelkkänä suunpieksijävalehtelijana. Olen niin
rehellinen kuin kulloinkin uskallan. Anteeksipyyntöni ei ollut
suunpiekentää eikä valhetta.
> Et voi olla luotettava, jos se sinun luotettavuutesi ei ole
> taydellista, vaan silloin olisit kurja epalojalisti, joka
> pettaisi oman aitinsakin sopivan tilaisuuden tullen.
Myöskään luetettavuuteni ei ole täydellistä. Jopa rakasta äitiäni olen
pettänyt.
> Et voi tietaa mitaan todellisesta ihmisyydesta, jos
> kiellat Hanet, joka ihmisen on luonut, ja jos et itse
> asennoidu ihmiseen niin kuin Han, Luoja, ihmiseen
> asennoituu ja ihmisen tuntee.
Eli jos en tiedä kaikkea en voi tietää mitään? Niinkö. Vai ymmärsinkö
taas väärin?
En kiellä Luojaa. Hänen asenteistaan minä en toki tiedä paljoakaan. Jos
Kristus antoi niistä yhtään vihiä uskon ja toivon hartaasti Luojan
asenteiden olevan rakkaudellisia ja anteeksiantavaisia meitä
epätäydellisiä kohtaan.
> Miksi tama maailma on niin taysin sokea sille, mita olen tuonut julki?
Voi sisko hyvä. Otan osaa. Noin minäkin olen monta kertaa ajatellut.
> Jos vaitat olevasi epataydellinen, niin
> silloin sinun avoimuutesi on aivan varmasti rajallista,
> ehdollista; se avoimuus on pienen karsinan avoimuutta.
Niin se on. Tunnustan. Yleensä tarvitsen paljon armoa ympärilleni ennen
kuin uskallan olla täysin avoin. Sinun tekstiesi edessä huomaan, että
sisäiset puolustus- ja hyökkäysvoimani alkavat mobilisoitua. Minun
täytyy pyytää itseäni olemaan edes jonkin verran avoin.
> …Jos te ette tata ymmarra,
> niin mita mina enaa teenkaan tassa maailmassa,
> joka on niin taysin sokea?
Voi, olenkin yllättäen löytänyt kohtalotoverin. Niin tutulta tuo
kuulostaa.
Minäpä kerron sinulle vanhan hasidijuutalaisen tarinan, jonka luin
Martin Buberilta:
Se kertoo jumaluudesta ja täydellisyydestä innostuneesta miehestä, joka
on vaeltanut koko hengellisesti sokean ja kuuron maailman läpi. Lopulta
hän saapuu tuon Suuren Salaisuuden ja hengellisen Mysteerin portille
kolkuttamaan.
"Mitä sinä täältä haluat", kuuluu kysymys portin takaa.
"Olen julistanut ylistystäsi kuolevaisten joukossa, mutta he ovat sille
kuuroja. Siksi tulin sinun luoksesi, jotta kuulisit minua ja vastaisit
minulle."
"Käänny takaisin" sanoi portin takainen ääni.
"Täällä ei kukaan kuuntele sinua. Olen uppoutunut kuolevaisten
kuurouteen."
Jos tässä tarinassa on totuuden hiventäkään, Jumala ei vapauta meitä
etsimään Häntä tavalla joka vapauttaa meidät sokeasta ja kuurosta
hapuilustamme toisiamme kohtaan.
Voimmeko karttaa läheisiämme ja olla avoimia Jumalalle? Voimmeko
manipuloida, "hyödyntää" ja käyttää ihmisiä hyväksemme suhtautumatta
Jumalaan samalla tavalla?
Minä uskon, että toinen toisemme kohtaaminen johtaa meidät Jumalan
luokse ja Jumalan kohtaamisen hetket johtavat meidät takaisin elämään
toinen toistemme kanssa.
Joten Public hyvä. Älä vielä jätä tätä meitä. Minä ainakin tarvitsen
sinua ja jos oikein tarkkaan katsot, toivon ettet löydä täältä ketään,
jolta sinä et tarvitse mitään.
> Kukaan ei voi kulkea kahta tieta yhta aikaa.
Amen. Preach it sister.
> Kukaan ei voi tuntea samaan aikaan hyvaa ja pahaa.
Olenko minä siis poikkeusyksilö. Minä olen tälläkin hetkellä aika
ärsyyntynyt sinuun ja tekisi mieleni sanoa jotain tosi viiltävän
terävää. Samalla tunnen ihan oikeasti lämpöä sinua kohtaan ja toivon
sinulle kaikkea hyvää.
> Mutta joka vaittaa tuntevansa Jumalan ja uskovansa Haneen,
> mutta ei ole taydellinen, niin sellainen ei voi tuntea eika
> uskoa Jumalaan, joka on taydellinen. Vain taydellinen voi
> uskoa taydelliseen.
Voi minä siis putosin taas kerran Jumalan lasten junasta. Ei auta kun
jäädä toivomaan Jumalalta täydellistä armoa.
>…Taydellinen on aina Jumalan
>taydellisyytta; mitaan muuta taydellisyytta ei ole olemassa.
…ja kaikki rakkaus on Jumalan rakkautta - sekin, jonka saan
epätäydellisiltä vanhemmiltani.
> …Mene sina ja opeta asiakkaillesi tama oppi,
> niin silloin vasta olet todellinen parantaja.
Olen jo aikoja sitten lakannut saarnaamasta asiakkailleni. Kohtaavassa
dialogissa yritän edelleen pysyä.
…Jos Sina vaitat olevasi epataydellinen, ja halveksit
sellaista, joka sanoo olevansa taydellinen niin kuin
Jumala Isa on…
Kommentoin sinua Pörrölle todellakin hieman halveksivaan sävyyn. Vielä
kerran: olen vilpittömästi pahoillani.
Tosiasiassa minä tunnen myös tiettyä kunnioitusta ja ihailua sinua
kohtaan.
> Tuskin on mitaan pienenpaa kuin ihminen,
> joka ei edes halua ymmartaa…
Totta puhut.
Tässä mielessä olen ollut pieni myös suhteessa sinuun. En nimittäin ole
nähnyt kovinkaan paljon vaivaa yrittääkseni ymmärtää sinua. Minulla on
vain kirjoituksesi, joita en niitäkään viitsi aina lukea. Sen verran
kiinnostukseni on kuitenkin herännyt, että silmätysten kanssasi olisin
luultavasti valmis keskittämään kaiken huomioni ymmärtääkseni sinua -
tai ainakin kuullakseni hyvin tarkasti mitä sanot.
(Melkein) kaikella kunnioituksella:
Pörrö Törrönen
R&D.Ny...@majatal.pp.fi,Usenet3 writes:
Pörrö kirjoitti:
>> Maallikolla on monesti sellainen käsitys, että terapeutit yms. tietävät
>> ihmisenä olemisesta kaiken.
>Aivan. Vielä tämän vuosisadan alkuun asti papit auttoivat syntisiä
>sieluja. Nyt terapeutit parantavat sairaita mieliä.
>Vanha papillinen auktoriteetti on pikkuhiljaa siirtynyt psykiatreille,
>analyytikoille, psykologeille ja terapeuteille. Heistä on tullut
>näennäisuskonnottoman kulttuurin uusia tietäjähahmoja, >näkymättömän
>maailman eksperttejä ja hallitsijoita, uusien pelastavien
>psykorituaalien ja ihmissuhdeliturgioiden ohjaajia.
Olen huomannut saman ilmiön. Viimeisten muutamien vuosien aikana tämä ilmiö
on mielestäni korostunut varsinkin tiedotusvälineissä. Minusta on aina yhtä
mukavaa päästä lukemaan lehtijuttuja, joissa jostain muotitragediasta
puidaan aina myös sen psykologinen puoli. Milloin missäkin yhteydessä näkee
todella vakuuttavan näköisiä lausumia siitä, miten se ja se vaikuttaa
ihmisen turvattomuuden tms. tunteeseen. Viimeaikoina miltei hauskimmaksi
viihteeksi ovat jostain syystä osoittautuneet nämä geenivihannesten
sosiologisia vaikutuksia ruotivat "tietäjät". Geeniruoka on kiva mörkö,
jonka vaikutuksia ihmisten todellisuuteen on ihan hyvä pohtia myös
psykologiselta kannalta. Silti toisinaan tuntuu hupaisalta kuinka milloin
minkäkin muotiteeman ympärille kiinnittyy aina näitä bändäreitä, joiden
toimeentulo on taas muutamaksi vuodeksi turvattu. Henkilökohtaisesti uskon,
että geenitomaatti vaikuttaa huomattavan paljon enemmän minun fyysiseen-
kuin psyykkiseen terveyteeni, mutta onhan se tietenkin kiva, että joku
kertoo kuinka minun pitäisi kokea turvattomuutta sen puolesta, etten voi
luottaa ruoka-aineiden "aitouteen". Parasta tässä tietenkin on se, että
geeniruoka huolettaa muka enemmän ihmisiä kuin jatkuvasti lisääntyvät
säilyntä- ja torjunta-ainemäärät. Lähipiirissa reaktio on ollut vallan
toisenlainen.
>Korvien väliin järjestetty maailma ei ole maailmanjärjestys.
>Tietäminen tuntuu turvalliselta. Tietäminen vähentää kaaoksen tuntua.
>Siksi mielellämme uskottelemme tietävämme enemmän kuin >tiedämmekään
>(Public User). Mitä enemmän rakennamme sisäistä turvaamme >tietämisen
>varaan, sitä vähemmän olemme avoimia muutokselle. Muutos kulkee >kaaoksen
>kautta, jossa emme enää tiedä mitään, emmekä usko mihinkään, >emmekä enää
ymmärrä mitään.
Tietäjät ovat helpoiten suuttuvaa lajia, tietäminen on aina helpompaa kuin
epäily... Minä kuulun kuitenkin mielummin näihin mielipiteiden varassa
leijujiin. Erittäin monet ihmiset pitävät mielipidettään faktatietona. Olen
joskus koettanut miettiä omaa suhdettani "todellisuuteen" seuraavan
luokittelun kautta:
1. mielipiteet
2. tunteet
3. mielipiteet
4. varmat "oikeat" tiedot
5. varmat "väärät" tiedot
6. empiristiset itsestäänselvyydet (esim. syömättä tulee nälkä)
Tämä jaottelu liittyi itseasiassa erään kirjoituskurssin tehtäviin, mutta
välittömästi nähtyäni sen, aloin hyväksikäyttää ko. jaottelua oman elämäni
puntarointiin. Joskus oikein nolottaa kun tajuaa, että varmaksi vannottu
tieto on vain luuloa, että useimmiten faktat joihin uskoo on opittu
epäluotettavista lähteistä (esim. historiankirjojen värikkäät ja räikeät
faktavirheet).
Itse olen huomannut, että tulen paljon paremmin toimeen elämän ja kaiken
muun sellaisen kanssa silloin, kun pystyn suhtautumaan siihen
mielipideasiana sensijaan, että otan sen faktatietona vastaan. Vierastan
ajatusta maailmankuvasta, termi ei kiehdo minua. Sen sijaan haluan itse
käyttää nimitystä "maailmanmielipide", joka sisältää kaikki nämä harhaiset
ja ristiriitaiset käsitykseni siitä, mitä todellisuus voisi olla.
Sitäpaitsi minusta on hauska käyttää omia termejä silloin kun puhun
itsestäni ;-)
>Monet länsimaiset uskonnollisuuden muodot rakentuvat tietämisen >varaan.
>Rajatieto, Salatieto, teosofien yritykset paljastaa todellinen gnosis,
>Urantia kirja täydellisine maailmanselityksineen jne, ovat minusta
>tietämisen henkeen turvautumista. Niissä voi olla ja onkin paljon
>totuusarvoa, mutta niiden perusongelma on minusta se, että elämä
>yritetään saada järjestykseen rakentamalla siitä mahtava taivaita
>kattava metafyysinen systeemi. Se on minä-sinä suhteen >välttelemistä.
>Kun kaikki saadaan puettua kuvitellun tiedon muotoon siihen voi olla
>turvallisessa minä-se suhteessa. Raamatunkin pohjalta on yritettu
>rakentaa yhtä tieteellisen pätevää, matemaattisen tarkkaa ja loogisen
>johdonmukaista systeemiä. Itsekin uskoin joskus sellaiseen.
Mikä tahansa systeemi voi kelvata maailman rakennusaineiksi. Tuleepa tästä
mieleeni eräs pidempi teksti, jonka ihmisten väliset suhteet perustuivat
Helsingin raitiovaunukarttaan. Risteyksissä ihmiset kohtasivat, ja kun
tiesin, mihin he ovat menossa, oli melkoisen helppo kuljetella heidät
sinne. (Sivumennen sanoen juoni toimi aika hyvin, vaikka itse näin
sanonkin. Ei ne turhaan saa ne liikennesuunnitteluviraston poijaat isoa
palkkaa !)
Samankaltaista todellisuuden manipulaatiota tulee harrastettua toisinaan
uskomuksineen, antaa niiden muuttua reittiselvityksiksi ja hermostuu sitten
kun maailma, elämä, ihmiset ja kaikki muu sellainen pettää nämä hyvät
kaavat.
Omat kokemukseni niistä asioista, jotka olen "tiennyt" ovat todella sen
suuntaisia, että silloin tulee väistämättä loukattua niin muita kuin
itseäkin. "Tietäminen" on yksi tapa murskata muiden todellisuutta, ja ehkä
kaikkein surullisinta siinä on se, että sitä ei tajua itse. Ja vielä
enemmän ihmettelee muiden suhtautumista, kun/jos kääntää jossain vaiheensa
takkinsa nurin, muuttaa mielipidettään. Olen yleensä aina muodostanut oman
(kuvitteellisesti minun keksimäni) mielipiteen elämäni tärkeistä
tapahtumista, mutta monesti olen niin väärässä niiden suhteen. Tämän aika
tekee selväksi !
Joskus olen saanut itsenikin kiinni siitä eriskummallisesta tilanteesta,
että sätin jotain ihmistä mielipiteen vaihtamisesta, vaikka itseasiassa se
on juuri se, mitä toivonkin: että ihmiset muuttuisivat, kehittyisivät ja
kasvaisivat. Traagisinta tämä on tietenkin oikein läheisten ihmisten kanssa
silloin, kun heidän moraalinsa yhtäkkiä muuttuu totaalisesti jossain
uudessa kimurantissa tilanteessa. Ai että on silloin kiva olla kärpäsenä
seinällä latelemassa tarinaa siitä, kuinka vuosi sitten tämä sama ihminen
sanoi näin ja näin -eikä taatusti olisi tehnyt ko. kuprua silloin. Ja että
sitten jälkeenpäin saa taas tuijotella siniharmaanvihertäviin silmiinsä
peilistä ja miettiä omaa erinomaista kykyään olla erittäin halpamainen ! Ja
sama toisinpäin, olen ollut huomaavinani samaa reagointitapaa
ystävissänikin. Joskus aiheesta on jopa keskusteltu ihan suoraan, jossain
yömyöhällä kun hiirillä ei enää pöydällätanssi maita. Kyllä siinä
erinäisetkin kerrat on surkuteltu elämän vaikeutta & itsekkyyden syvyyttä.
(Että miten tämä enää liittyi käsiteltävään aiheeseen ? Luoja tietää, mutta
ei juttele minulle suoraan... )
Jos olet huomaavinani tekstissä jotain kiihkoylisanallisuutta ja
mansikkapeltojen rönsyilyä, se johtunee siitä, että olen tänään nauttinut
suunnattomasta kirjoitusvimmasta, enkä taida tällähetkellä vielä olla
palannut aivan normaalitilaani. Olen pahoillani jos sen vuoksi olen
tavallista epäselkeämpi, inspiraationi vain sattui ylettymään myös sinulle
vastaamiseen...
Onneksi vaimosi selvisi onnettomuudesta hengissä. Lähetän teille lämpimiä
ja sellon korkeudella soivia ajatuksia. Toivon että edes tarkoitus kulkee
nettiä pitkin.
>Daniel
Pörrö Törrönen
R&D.Ny...@majatal.pp.fi,Usenet3 writes:
>Olen täällä kritisoinut aika paljon ammattiauttamisessa toteutuvaa
>kohtaamisen todellisen ulottuvuuden puuttumista. Sitä voisi myös kutsua
>läheisyyden ja intiimiyden puutteeksi. Yrittäessäni hahmottaa ongelmaa
>oman kokemukseni kautta huomaan mahdottomaksi tarjota reseptiksi pelkkää
>kohtaavaa läheisyyttä.
>
>Taistelin monta vuotta tämän kysymyksen kanssa, kunnes oivalsin, että
>parantavaan kohtaamiseen todellakin kuuluu sekä läheisyys että etäisyys.
>Kuulostaa ehkä naiivilta ja yksinkertaiselta, mutta minulle tämä ongelma
>on ollut kaikkea muuta kuin yksinkertainen, ja sen laukeaminen
>sekä-että-ratkaisuun edes älyllisellä tasolla on ollut suuri helpotus.
>Käytännössä näiden asioiden tasapainottaminen on edelleen vaikean
>tuntuista. Etäällä pysymisen ja lähelle tulemisen välinen ristiriita on
>edelleen kapealla harjanteella kulkemista.
Ei tämä minun korvaani (silmääni) kuullosta kovin naivilta tai
yksinkertaiselta. Sama ongelma on joskus pyörähdellyt omassa päässäni
suhteessa läheisiin ihmisiin. Joskus on erittäin tarpeellista yrittää vetää
empatiatöpseli irti seinästä ja koettaa antaa lujasti tukea toisella
tavalla. Voin kuvitella kymmeniä sellaisia tilanteita, joissa parasta apua
on oma päättäväinen etäisyys. Yksi esimerkki löytyy pienten lasten kanssa
leikkimisestä. Kun rakas ihmisenitu kaataa puolivalmiin palikkatorninsa
noin tuhannetta kertaa tekee kyllä runsaasti mieli tehdä se hänen
puolestaan valmiiksi. Kuitenkin lapselle on monesti hyödyllisempää oppia
tekemään asiat itse. Sama on mielestäni läheisyyden ja etäisyyden välisessä
tasapainottelussa: pitää osata antaa tilaa toisen tehdä ja ratkaista itse,
vaikka se joskus tietää loputtomien epäonnistumien seurailua.
Läheisyys ja etäisyys eivät toisaalta mielestäni ole kuitenkaan niin
vastakohtaisia ja mustavalkoisia kuin tässä annat ymmärtää. Läheisyys ja
etäisyys voivat olla hyvinkin samanaikaisesti läsnä. Monesti ainakin itse
tunnistan kymmeniä eri variaatioita ja tiloja "läsnäolosta" ja
"etäisyydestä". Terapiatilanne saattaa erota normaalista
keskustelutilanteesta siinä, että edes toinen yrittää kuulla mitä toinen
sanoo ja viestii. Kuitenkin oletan, että siinäkin pätee samankaltainen
melko herkkä tunnelman ja ajatusten rönsyily kuin normaalissakin
keskustelussa. Mitä aremmista asioista keskustellaan, sen enemmän tunteita
niiden kanssa tulee viljeltyä lähiympäristöön, ja väistämättä ne
vaikuttavat myös paljon siihen, miten lähelle tai etäälle toisen ihmisen
kanssa on hyvä mennä.
>Itse olen liikaakin varonut joutumasta etäiseen, kylmään ja hylkäävään
>asiantuntijarooliin. Se on tehnyt minulle vaikeammaksi arvostaa ja
>päästä sovintoon senkin etäisyyden kanssa, joka terapiasuhteeseen
>kuuluu.
En kadehdi asemaasi, on varmasti melkoisen raskasta löytää tasapainoinen
suhde etäisyyden ja läheisyyden välillä, ja varsinkin silloin kun se täytyy
vielä arvioida asiakkaan tarpeen mukaan. Jollain tasolla luulen kuitenkin,
että yhtä varmasti kuin on hylkäävää läheisyyttä on olemassa myös läheistä
etäisyyttä.
Minusta ei tulisi hyvää terapeuttia. Tämä siksi, että terapeutin täytyy
pystyä sen verran laskelmoituun käytökseen, että se ei sovi minun
käsitykseeni itsestäni. Minä en kadehdi sitä raskasta kuormaa, jonka
ammatillinen auttaja väistämättä kantaa. Terapeutin ammattitaito on,
ymmärtääkseni, juuri siinä miten hän pystyy tekemään itsestään sillan,
jonka kautta asiakas voi kävellä parempaan tulevaisuuteen.
Pörrö Törrönen
R&D.Ny...@majatal.pp.fi,Usenet3 writes:
>"Täällä me näemme niinkuin kuvastimessa, arvoituksen lailla."
>
>Sen Paavali ainakin näki selvästi, että me näemme kaiken epäselvästi.
>Täydellinen tieto itsestä, niinkuin kaikesta muustakin, on mahdoton.
>Vaikka kuinka pyrkisimme näkeviksi ja tiedostaviksi uskon, että >loppuun
>asti tulemme aina salaamaan itseltämme jotain. Vaikka emme tekisi
>sitäkään, jotain jää meiltä aina salatuksi. Pysymme myös itsellemme
>mysteereinä siihen päivään saakka, jolloin kaikki salaisuudet >huudetaan
>katoilta. Siksi omaan tietämättömyyteen nöyrtyminen, kaaoksen
>kohtaaminen, on tärkeä askel syvemmän totuuden tuntemiseen.
Ja sanovat vielä, etteivät ne terapeutit tiedä ihmisen syvintä olemusta !
Kerroin tuossa joskus aikaisemmin suuresta päiväkirjaprojektistani, jossa
kartoitin läpi suurimman osan silloista elämääni ja minääni. Noh, tietenkin
jossain vaiheessa todella uskoin, että olisin saanut otteen itsestäni. Sen
sijaan sainkin noin tuhat kysymystä alkuperäisten "Kuka minä olen" ja
"Miksi minuun sattuu näin paljon" tilalle. Ihan kiva, varsinkin kun luulin
ko. prosessin helpottavan elämääni :-)
Hetken aikaa ehdin jos surra kamalan epäonnistunutta projektiani ennenkuin
pääsin irti itsesäälistäni ja surustani (menetinhän sentään "hallinnan" kun
tajusin ettei sellaista voi olla). Kun maailma alkoi taas pyörähdellä
normaaliin tahtiinsa, tajusin, että olin sittenkin päässyt pidemmälle kuin
alunperin halusinkaan: tilaan jossa uskallan kysyä niin itsestäänselvyyksiä
kuin vaikeampiakin. Joka ikinen päivä voi olla hyvä päivä kysyä jotain
uutta. Minusta se on sangen innostava ajatus, vaikkakin naivi. Tosin kaikki
parhaat ja herttaisimmat ajatukset ovat joko kliseitä, naiveja tai
ällöromanttisia ;-)
>Kun nöyrrymme tietämättömiksi joudumme samalla suojautumaan >tietäjien
>vallankäytöltä. Kait sinäkin Pörrö tunnet ihmisiä, jotka olettavat
>tuntevansa ja tietävänsä sisikuntasi. Heti kun alat olla itsellesi
>arvoitus he alkavat lukea sinua kuin avointa kirjaa. Sen jälkeen he
>ryhtyvät tekemään lukemastaan selitysteosta.
Tunnen tuonkaltaisia ihmisiä muutamia. Ainoastaan kahden kanssa olen
tekemisissä enemmän. Olen opetellut karttamaan sellaista seuraa, joka ei
ole minulle hyväksi. Yksi sellainen ihmisryhmä ovat nämä puolestani
ajattelevat. Niitä minä en valitettavasti oikein jaksa.
>"Minä tiedän mikä on sinulle parasta. Kyllä minä sinut tunnen. Älä kuule
>tule selittämään minulle mitään. Minä tunnen sinut kuin taskunpohjani."
>
>Onko tämä olennainen osa sitä mitä olet vastauksissasi Noroselle
>kutsunut väkivallaksi?
Tämä on toinen puoli sitä väkivaltaa, mitä en Noroselta siedä. Minusta
vastuun pakoilu on kaikkein surullisin puoli tässä Norosen toiminnassa,
tämä taannoinen "itseanalyysi" oli erittäin hyvä esimerkki siitä, mitä
Noronen pitää itseanalyysinä: kahta ulkopuolista versiota hänen
toiminnastaan. Että silleen. Tällä areenalla ei ole, ainakaan dejanewssin,
mukaan ollut koskaan ketään sellaista, jonka kanssa Noronen olisi osannut
olla eri mieltä "sivistyneesti". Hyvä esimerkki ovat nämä viimeisimmät
esimerkit, joissa Noronen syyttää Jaana Antikaista vääristelystä koska tämä
on eri mieltä Norosen kanssa. Suuruudenhulluus tuntuu ihan hauskalta
teatterinlavalla, mutta silloin kun se on näin räikeää ja toistuvaa, tulee
ihan oikeasti paha olo. (Älä kysy missä kohtaa se tuntuu :-))
>Omana taskunpohjanaan he käsittelevätkin sisikuntaasi. Vaikka he >eivät
>odota kummastakaan löytyvän muuta kuin kynsien alle tarttuvaa
>pohjaroskaa, he silti pitävät oikeutenaan työntää kätensä mihin vain. >He
>ottavat tunkeilevan vapauden tietää sinusta mitä vain, tulkita sinua
>miten päin tahansa, ojentaa, nuhdella ja tuomita sinua mistä vain. He
>eivät kunnioita sisäistä kotirauhaasi, vaan tunkeutuvat sinne täysin
>uusilla kalusteilla ja uudella järjestyksellä. He yrittävät pitää omaa
>sisäistä kaaostaan kurissa siivoamalla sinun sotkujasi.
Tunnistan tyypin. Tällaiset ihmiset ovat minun kompastuskiveni. Jostain
syystä kärsivällisyyteni rajallisuus tulee esiin tällaista psykoväkivaltaa
harjoittavien ihmisten kohdalla varsin hetsilleen. Kuulun niihin ihmisiin,
jotka haluavat pidättää itsellään oikeuden omaan elämäänsä ja sen
määrittelyyn. Katson, että minulla on oikeus päättää kuka saa minut
määritellä. Ja aivan varmasti se ei ole sellainen ihminen, joka omaa
kipeyttänsä purkaakseen ryhtyy selittämään toisten toimintaa sen sijaan,
että raivauttaisi hirsitalon pois omasta näkökentästään.
Epäilemättä sisälläni on paljon vääristymiä ja epäselvyyttä, mutta alan
olla pirskatin viehättynyt elämään tässä talossani, vaikka se onkin
aikamoista hullunmyllyä. Tiedän olevani epätäydellinen, ja pidän siitäkin
osasta itseäni. Virheeni ja vailinaisuuteni tekee minusta haasteen
itselleni, ja olen erittäin kiinnostunut tarttumaan siihen haasteeseen.
Mutta epäreilua peliä en pelaa kenenkään kanssa. En edes Norosen, vaikka
täällä hän onkin sitä saanut tehdä suhteellisen rauhassa. Sillä hänellä jos
jollakulla on selittämistä ja anteeksipyytämistä erittäin monelta
ihmiseltä, sen verran pahasti hänen kielensä täällä ruotii kaikkea muuta
kuin hänen omaa toimintaansa.
Myönnän jo nyt, että tämä on sulaa ilkeyttä. Mutta Noronen on mielestäni
melkoinen raukka, koska ei suostu omin sanoin vastaamaan omien sanojensa
aiheuttamaan reaktiomyräkkään. Tunnustan välittömästi käyttäneeni tämän
mahdollisuuden hänen parjaamiseensa. Samalla voin tietenkin kertoa, että se
paransi omaa oloani, eikä tee minusta siis kovin suurta ihmistä edes omissa
silmissäni. Olen kuitenkin mielummin rehellinen kuin kohtelias.
>Todellinen ymmärrys ja viisaus avautuu vain sille, joka suostuu >olemaan
myös ymmärtämätön ja tyhmä.
>Pyrkimys jatkuvasti ymmärtää kaikki on epätoivoista yritystä pitää
>asioita hallinnassa ymmärryksen kautta. Siksi on niin vaikea olla
>tekemisissä ihmisen kanssa, jota ei ymmärrä. Kontrollivimman voittava
>kaaos kohtaa meidät hänen kauttaan.
>On vaikea suostua ymmärryksen rajallisuuteen.
Tämä on sangen totta. Koetin miettiä lähipiirini ihmisiä, ja huomaan että
suurimman osan kanssa tunnen edes jotain sukulaissieluisuutta. On tietenkin
muutama poikkeus, ja heidän kohdallaan huomaan aina joutuvani tekemään
aivan älyttömän paljon enemmän työtä voidakseni edes kommunikoida. Esim.
nämä biisien sanoilla kommunikoijat. Mutta toisaalta nämä minulle
epämääräisiksi jääneet tyypit myös kiehtovat minua paljon enemmän kuin
monet muut. Silti muistan kymmeniä kertoja istuneeni joidenkin iltojen
jälkeen tuossa portailla kummastelemassa, mitä tapahtui - ja mitä ihmettä
se tarkoitti. Tututkin ihmiset osaavat olla sangen vieraan ja oudon ja
hämmentävän oloisia toisinaan. Ja niin rikasta kuin se onkin, se tekee oman
olon toisinaan varsin epävarmaksi: tunnenko minä tuota ihmistä alkuunkaan
???
>"Kyllä minä hänet tiedän", on itseään pettävä tapa sulkea korvansa,
>silmänsä ja ennenkaikkea sydämensä toiselta ihmiseltä. Niin kauan >kuin
>"tiedän" ja "tunnen" hänet, minun ei tarvitse kohdata mitään uutta
>hänessä - eikä sen seurauksena myöskään itsessäsi. >Kohtaamattomuuden
>kautta voit säilyttää valitsemasi asenteet ja tutun käytösmallini häntä
>kohtaan.
Kuten jo aikaisemmin sanoinkin, olen huomannut itse meneväni eniten harhaan
ihmissuhteissa, joissa päätän ottaa oikeuden määritellä toisen ihmisen.
Tietyllä tavalla tämä varmaan on yksi niitä minun "vakaumukseni"
kulmakiviä. Minusta toisen määrittely ja sen määritelmän tuputtaminen on
aina hieman arveluttavaa puuhaa, olin kummalla puolella tahansa. Tiedän
tekeväni vaikka kuinka paljon määritelmiä ihmisistä, se tapahtuu vallan
luonnostaan. Mutta erittäin huolestunut olen itsestäni silloin, kun annan
määritelmieni ohjailla niin käytöstäni kuin tulkintatapaani jostain
ihmisestä.
Pahimmillaan sellaiset ihmiset, jotka ovat päättäneet määritellä toiset
ihmiset tämän puolesta, voivat aiheuttaa korvaamattomia vahinkoja.
Tunnustan olevani melkoisen sitkeä ja vahva ihminen, mutta niin vahva
minäkään en ole, että väärä "totuus" minusta ei sattuisi. Toisaalta olen
kuitenkin niin vahva, että harvemmin haluan muuttua kenenkään
psykoraiskarin muodostaman kuvan kaltaiseksi. Olen muutamia kertoja
joutunut tällaisten voimakkaiden ja agressiivisten ihmisten läheisyyteen,
ja todellakaan heidän tapansa päättää puolestani ei ole tehnyt minulle
hyvää. On toki niinkin, että olen itse jopa kapinaan asti individualisti,
tai ainakin haluan kuvitella niin, ja juuri tuonkaltainen vallankäyttö osuu
minun siipiini erittäin pahasti.
Kiitän sinua, Daniel, taas kerran tästä mahdollisuudesta keskustella ja
kommunikoida kanssasi. On sangen virkistävää käyttää aivojaan, tunteitaan,
muistojaan ja mielipiteitään kirjoittaessaan, ja vielä upeampaa on saada
siihen vastinetta toisen tekstissä. Kirjoittelen hiljalleen vastauksia,
mutta olen päättänyt olla ottamatta tästä stressiä itselleni, siksi en
oikeasti ole kovin pahoillani jos omat tai sinun vastauksesi toisinaan
viivähtelevät matkalla hetkiä. Mielummin vastaan sinulle kunnolla kuin
nopeasti.
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEBA64.E6CF6500
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti artikkelissa
> Haluan pyytää sinulta anteeksi. Keskustelin Pörrön kanssa julkisella
> foorumilla sinusta, enkä sinulle, vaikka siihen olisi ollut
> mahdollisuus. Ei pidä sitä reiluna enkä todellakaan ole siitä ylpeä.
Mina en anna anteeksi kellekaan, enka millekaan.
> Tosin tuo "suoraan sinulle" on minulle vähän ongelmallista. Sinä et anna
> siihen kovin hyvää mahdollisuutta kun käytät vain nimimerkkiä (joka
> sitäpaitsi herättää minussa aika negatiivisia assosiaatioita).
Mita on nimi? Tunteeko eras komeetta itsensa, jos kuulisi, etta
sita kutsutaan Hale-Bobiksi? Miten keskustelu voi tulla yhtaan
suoremmaksi, vaikka olisi mika tahansa nimi?
> > Viisas ihminen ei ajattele, etta hanen ajattelunsa olisi virheellista,
> > etta mitaan virheita olisi loydettavissa hanen ajattelustaan,..
>
> Jos tämä on totta, en todellakaan ole viisas. Aloitinhan pyytämällä
> sinulta anteeksi virhettä, josta aion myös oppia.
Se on totta. Juuri siksi mina en anna anteeksi kellekaan. Jos
antaisin anteeksi, myontaisin, etta
a) joku voisi olla minua vahvempi, loukata minua jne. --
Taydellista olentoa ei voi kukaan eika mikaan loukata.
b) sina olisit epataydellinen ja silla tavoin asettaisin itseni
sinun ylapuolelle. Ja jos niin asettaisin toisen itseni yla-
puolelle, en olisi taydellinen.
c) taydellinen olento ei voisi omistaa taydellisesti anteeksi-
antoa, jota pitaisi ja herattaa ulkoapain, esim anteeksi-
pyynnoilla jne.
Minulla on siis sellainen mieli, joka voidaan ilmaista
'jatkuva anteeksianto', mutta sekin on perin juurin onneton
ilmaisu, koska kyse ei ole enaa mistaan anteeksiannosta,
vaan taydellisesta loukkaamattomuudesta, mutta sekin on
tassa kovin karkeasti sanottu.
------=_NextPart_000_01BEBA64.E6CF6500
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti artikkelissa <br><br>> Haluan =
pyyt=E4=E4 sinulta anteeksi. Keskustelin P=F6rr=F6n kanssa =
julkisella<br>> foorumilla sinusta, enk=E4 sinulle, vaikka siihen =
olisi ollut<br>> mahdollisuus. Ei pid=E4 sit=E4 reiluna enk=E4 =
todellakaan ole siit=E4 ylpe=E4.<br><br>Mina en anna anteeksi kellekaan, =
enka millekaan.<br><br>> Tosin tuo "suoraan sinulle" on =
minulle v=E4h=E4n ongelmallista. Sin=E4 et anna<br>> siihen kovin =
hyv=E4=E4 mahdollisuutta kun k=E4yt=E4t vain nimimerkki=E4 (joka<br>> =
sit=E4paitsi her=E4tt=E4=E4 minussa aika negatiivisia =
assosiaatioita).<br><br>Mita on nimi? Tunteeko eras komeetta itsensa, =
jos kuulisi, etta<br>sita kutsutaan Hale-Bobiksi? Miten keskustelu voi =
tulla yhtaan<br>suoremmaksi, vaikka olisi mika tahansa nimi?<br> =
<br>> > Viisas ihminen ei ajattele, etta hanen ajattelunsa olisi =
virheellista, <br>> > etta mitaan virheita olisi loydettavissa =
hanen ajattelustaan,..<br>> <br>> Jos t=E4m=E4 on totta, en =
todellakaan ole viisas. Aloitinhan pyyt=E4m=E4ll=E4<br>> sinulta =
anteeksi virhett=E4, josta aion my=F6s oppia.<br><br>Se on totta. Juuri =
siksi mina en anna anteeksi kellekaan. Jos<br>antaisin anteeksi, =
myontaisin, etta <br><br>a) joku voisi olla minua vahvempi, =
loukata minua jne. -- <br> Taydellista olentoa ei voi =
kukaan eika mikaan loukata.<br><br>b) sina olisit epataydellinen ja =
silla tavoin asettaisin itseni<br> sinun ylapuolelle. Ja jos =
niin asettaisin toisen itseni yla-<br> puolelle, en olisi =
taydellinen.<br><br>c) taydellinen olento ei voisi omistaa taydellisesti =
anteeksi-<br> antoa, jota pitaisi ja herattaa =
ulkoapain, esim anteeksi-<br> pyynnoilla jne.<br><br>Minulla =
on siis sellainen mieli, joka voidaan ilmaista<br>'jatkuva =
anteeksianto', mutta sekin on perin juurin onneton<br>ilmaisu, koska =
kyse ei ole enaa mistaan anteeksiannosta,<br>vaan taydellisesta =
loukkaamattomuudesta, mutta sekin on<br>tassa kovin karkeasti =
sanottu.</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEBA64.E6CF6500--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEBA69.42111220
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti artikkelissa
> > Ei kukaan voi kasvaa, jos etsii virheita.
>
> Ilmeisesti tarkoitat tässä virheiden etsimistä itsestäsi. Muistahan sinä
> et juuri muuta löydäkään kuin virheitä.
Minapa laitan tahan Urantia Papereista hieman:
"Laki on elama itse, eivat sen viettamista koskevat saannot.
Paha on lain (elaman) rikkomista, ei elaman viettamista
koskevien saantojen loukkaamista, elaman, joka on laki
Valheellisuus ei ole sita, milla tavoin asia kerrotaan, vaan
jotakin, joka on jo edelta harkittu totuuden vaaristelyksi.
Uusien kuvien luominen vanhoista tosiasioista, vanhempien
elaman uudelleen ilmentaminen jalkelaisten elamassa --
nama ovat totuuden taiteellisia riemuvoittoja.
Hiuksenhienokin vivahde, joka on ennalta harkittu kaytettavaksi
valheellisessa tarkoituksessa, vahaisinkin paaasian vaantely tai
vaaristely -- naista muodostuu valheellisuus.
Tosiasiaksi muutetun totuuden fetissi, kivettynyt totuus, niin
kutsutun muuttumattoman totuuden rautavanne pitaa ihmisen
sokeana kylman faktatiedon suljetussa piirissa.
On mahdollista olla teknisesti oikeassa, kun on kysymys fak-
tatiedosta, ja ikuisesti vaarassa, kun on kysymys totuudesta."
Sina olet ottanut parantajan viran itsellesi. Silloin sinun tulee
olla taydellinen, jottet ole estamassa ketaan olemasta tay-
dellinen -- epataydellisyyttaan korostava ihminen sulkee
tien kaikilta sellaisille kehityksen ylatasoille, joille ei itse
ole uskaltanut tai muuten voinut menna. Sellaisille olen-
noille kaikki, jotka ovat heita taydellisempia, ovat omituisia
sanan siina merkityksessa, mita se on kun puhutaan hulluista.
Esimerkiksi: Mina olen taydellinen niin kuin Isani taivaissa
on taydellinen. Jos nyt sina sanot, ettei se ole totta, niin
silloin sina voit sen sanoa vain, jos olet itse taydellisempi
kuin Isamme taivaissa; olet itse asettanut oman epatay-
dellisyytesi taydellisyyden ylapuolelle.
Ja jos mina en voi kutsua tuollaistakin ajattelua virheelliseksi,
niin mista se johtuu? Silla parantajan tulee olla taydellinen,
jotta han voi johdattaa parannettavat ajattelemaan asioita
itse. Jos parantaja ei ole taydellinen, niin silloin parantajan
ajattelu ei myoskaan voi olla taydellista. Ja siten parantaja
voi vain opettaa parannettavalle toisen laisen -- ehkapa
ylevamman tai ei -- tavan ajatella epataydellisia epataydellisesti.
Mina en tullut tuomitsemaan sinun ajatteluasi, vaan ylevoittamaan
sen siihen asteeseen, mihin se jumalallisella luonnolla sinulle ja
kaikille kuuluu. Ja jos mina siina tehtavassa joudun hieman mur-
tamaan teidan muurejanne, niin en voi sille mitaan; mina, eika
Jumala ole luonut sinua tai ketaan niin herkkahipiaiseksi, etta
sellaisten tulisi vaalia herkkahipiaisyyttaan, jonka he katsovat
saaneensa perintonaan -- se on Jumalalta.
Ne lait, joita ihmiset nyt pitavat lakeina, eivat ole muuta kuin
ihmisten elamiselle tehtyja saantoja. Tama koskee myos
psykologisia saantoja ja oppeja. Mutta jalkimmaisessa
tapauksessa psykologit ovat itse korottaneet itsensa
ihmisten parantajiksi. Silloin heidan tulee olla siina teh-
tavasa taydellisia. Silla kaiketi on niin, etteivat ihmiset
ole tasavertaisia:
Voi olla mieleltaan vikaantuneita ihmisia, jotka ovat
suunnattoman paljon jokaista psykologia korkeammalla,
miten te sitten teette, jos teidan oppinne mukaan sellaisen
verrattoman mielen, mutta siina vikaantuneen, tulisikin
madaltua teidan tasollenne?
------=_NextPart_000_01BEBA69.42111220
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti artikkelissa <br><br>> > Ei =
kukaan voi kasvaa, jos etsii virheita. <br>> <br>> Ilmeisesti =
tarkoitat t=E4ss=E4 virheiden etsimist=E4 itsest=E4si. Muistahan =
sin=E4<br>> et juuri muuta l=F6yd=E4k=E4=E4n kuin =
virheit=E4.<br><br>Minapa laitan tahan Urantia Papereista =
hieman:<br><br>"Laki on elama itse, eivat sen viettamista koskevat =
saannot.<br><br>Paha on lain (elaman) rikkomista, ei elaman =
viettamista<br>koskevien saantojen loukkaamista, elaman, joka on =
laki<br><br>Valheellisuus ei ole sita, milla tavoin asia kerrotaan, =
vaan<br>jotakin, joka on jo edelta harkittu totuuden =
vaaristelyksi.<br><br>Uusien kuvien luominen vanhoista tosiasioista, =
vanhempien<br>elaman uudelleen ilmentaminen jalkelaisten elamassa =
--<br>nama ovat totuuden taiteellisia =
riemuvoittoja.<br><br>Hiuksenhienokin vivahde, joka on ennalta harkittu =
kaytettavaksi<br>valheellisessa tarkoituksessa, vahaisinkin paaasian =
vaantely tai<br>vaaristely -- naista muodostuu =
valheellisuus.<br><br>Tosiasiaksi muutetun totuuden fetissi, kivettynyt =
totuus, niin<br>kutsutun muuttumattoman totuuden rautavanne pitaa =
ihmisen<br>sokeana kylman faktatiedon suljetussa piirissa.<br><br>On =
mahdollista olla teknisesti oikeassa, kun on kysymys =
fak-<br>tatiedosta, ja ikuisesti vaarassa, kun on kysymys =
totuudesta."<br><br>Sina olet ottanut parantajan viran itsellesi. =
Silloin sinun tulee<br>olla taydellinen, jottet ole estamassa ketaan =
olemasta tay-<br>dellinen -- epataydellisyyttaan korostava ihminen =
sulkee<br> tien kaikilta sellaisille kehityksen ylatasoille, joille ei =
itse<br>ole uskaltanut tai muuten voinut menna. Sellaisille =
olen-<br>noille kaikki, jotka ovat heita taydellisempia, ovat =
omituisia<br>sanan siina merkityksessa, mita se on kun puhutaan =
hulluista.<br><br>Esimerkiksi: Mina olen taydellinen niin kuin Isani =
taivaissa<br>on taydellinen. Jos nyt sina sanot, ettei se ole totta, =
niin<br>silloin sina voit sen sanoa vain, jos olet itse =
taydellisempi<br>kuin Isamme taivaissa; olet itse asettanut oman =
epatay-<br>dellisyytesi taydellisyyden ylapuolelle.<br><br>Ja jos mina =
en voi kutsua tuollaistakin ajattelua virheelliseksi,<br>niin mista se =
johtuu? Silla parantajan tulee olla taydellinen,<br>jotta han voi =
johdattaa parannettavat ajattelemaan asioita<br>itse. Jos parantaja ei =
ole taydellinen, niin silloin parantajan<br>ajattelu ei myoskaan voi =
olla taydellista. Ja siten parantaja<br>voi vain opettaa parannettavalle =
toisen laisen -- ehkapa<br>ylevamman tai ei -- tavan ajatella =
epataydellisia epataydellisesti.<br><br>Mina en tullut tuomitsemaan =
sinun ajatteluasi, vaan ylevoittamaan<br>sen siihen asteeseen, mihin se =
jumalallisella luonnolla sinulle ja<br>kaikille kuuluu. Ja jos mina =
siina tehtavassa joudun hieman mur-<br>tamaan teidan muurejanne, niin en =
voi sille mitaan; mina, eika<br>Jumala ole luonut sinua tai ketaan niin =
herkkahipiaiseksi, etta<br>sellaisten tulisi vaalia =
herkkahipiaisyyttaan, jonka he katsovat<br>saaneensa perintonaan -- se =
on Jumalalta.<br><br>Ne lait, joita ihmiset nyt pitavat lakeina, eivat =
ole muuta kuin<br>ihmisten elamiselle tehtyja saantoja. Tama koskee =
myos<br>psykologisia saantoja ja oppeja. Mutta =
jalkimmaisessa<br>tapauksessa psykologit ovat itse korottaneet =
itsensa<br>ihmisten parantajiksi. Silloin heidan tulee olla siina =
teh-<br>tavasa taydellisia. Silla kaiketi on niin, etteivat =
ihmiset<br>ole tasavertaisia:<br><br>Voi olla mieleltaan vikaantuneita =
ihmisia, jotka ovat <br>suunnattoman paljon jokaista psykologia =
korkeammalla,<br>miten te sitten teette, jos teidan oppinne mukaan =
sellaisen<br>verrattoman mielen, mutta siina vikaantuneen, =
tulisikin<br>madaltua teidan tasollenne?</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEBA69.42111220--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEBA6C.8498E700
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti;
> > Rehellisyys on todellista vasta silloin, kun ei vaita
> > kehityksellisyydesta sen olevan missaan vaiheessa
> > virheellista. Jos sanoisit asiakkaallesi, etta kuule,
> > tuohan kuuluu kehitykseen, niin eiko se juuri auta
> > hanta alkamaan tuntea itseaan, joka on kehityksellinen,..
>
> Hmmm, mietin miten nämä ohjeesi olisivat maistuneet muutamalle
> viimeaikaiselle asiakkailleni, jotka hakkaavat vaimoaan ja lapsiaan.
Miten olisi, jos sellaiset hakkaajat saataisiin itse ajattelemaan
naita asioita? Miten olisi, jos sanoisit heille, jotka hakkaavat
elamankumppaneitaan ja lapsiaan, etta hei kuule, tuo kuule
kuuluu kehitykseen, mutta se kehitysvaihe oli jo miljoona vuotta sitten?
Voisit myos kysya heilta, miten he maarittavat taydellisyyden,
taydellisen rehellisyyden, taydellisen avoimuuden jne; ovatko
he nyt siina kovin taydellisia avoimuudessaan toisiaan kohtaan,
rehellisina ja totuudellisina. Toisen hakkaaminen johtuu elaman-
saannoista, joita ihmiset itse ovat itselleen tehneet.
Tamankin paivan lehdissa on juttuja, miten miehilla on oikeus
hakata vaimojaan, miten miehilla on oikeus maarata nainen miehelle.
Vaikka ne saannot saattavat olla naennaisesti poissa taman
kansan kirjoitetusta saadoskokoelmasta, niin silti ne yha
edelleen elavat miesten mielissa kirjoittamattomina miesten
oikeuksina.
Kyse on siita, etta jokaisen velvollisuus on ensin itsessaan
pyyhkia pois nuo kelvottomat saannot, jotta voi nahda niiden
yha elavan voimissaan niissa, jotka kayttaytyvat niiden
perin juurin alkeellisten voimien mukaan.
Aktoriteeteille alistetut miehet tuntevat nuo kirjoittamattomat
lait itsessaan ja itseaan varten. Ja he loukkaantuvat itsenaisiin
naisiin, koska nuo brutaalit 'miehisyys'saannot sanovat, etta
jokainen, joka hyokkaa niita vastaan, on niita korkeampi;
Nyt nahdaan, etta jos vain ihmisella olisi kaikkein korkein
laki itsessaan, niin mikaan eika kukaan voisi loukata
hanen tunteitaan.
Useimpia nykymiehia voidaan loukata pelkastaan olemalla
oma itsensa - ja miksi? Koska nykymiehilla on niin perin
juurin kehnot ja alhaiset saadokset miehisyyttaan varten,
etta jokainen, joka haluaa olla itsenainen loukkaa noita
alkeellisia mieskasityksia miehissa pelkastaan pelkalla
olemassaolollaan jne.
Miehilla pitaa olla mieskasitys, joka sallii heidan tuntevan
itsensa taydellisiksi. Mutta tarkatkaa visusti, mita olen
jo asiasta sanonut ja mita nyt sanon: Jos sina, joka
nyt otat taman itsellesi ja sanot olevasi taydellinen,
mutta hakkaat lapsiasi, puolisoasi, lahimmaisiasi,
niin silloin sinun taydellisyytesi on pelkastaan surkeaa
petomaisuutta, narsitsista omahyvailya.
Taydellinen olento ei milloinkaan hakkaa ketaan toista,
eika alista kenenkaan toisen tahtoa itsensa alle.
------=_NextPart_000_01BEBA6C.8498E700
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti;<br><br>> > Rehellisyys on =
todellista vasta silloin, kun ei vaita<br>> > kehityksellisyydesta =
sen olevan missaan vaiheessa<br>> > virheellista. Jos sanoisit =
asiakkaallesi, etta kuule,<br>> > tuohan kuuluu kehitykseen, niin =
eiko se juuri auta<br>> > hanta alkamaan tuntea itseaan, joka on =
kehityksellinen,..<br>> <br>> Hmmm, mietin miten n=E4m=E4 ohjeesi =
olisivat maistuneet muutamalle<br>> viimeaikaiselle asiakkailleni, =
jotka hakkaavat vaimoaan ja lapsiaan.<br><br>Miten olisi, jos sellaiset =
hakkaajat saataisiin itse ajattelemaan<br>naita asioita? Miten olisi, =
jos sanoisit heille, jotka hakkaavat<br>elamankumppaneitaan ja lapsiaan, =
etta hei kuule, tuo kuule <br>kuuluu kehitykseen, mutta se kehitysvaihe =
oli jo miljoona vuotta sitten?<br><br>Voisit myos kysya heilta, miten he =
maarittavat taydellisyyden,<br>taydellisen rehellisyyden, taydellisen =
avoimuuden jne; ovatko<br>he nyt siina kovin taydellisia avoimuudessaan =
toisiaan kohtaan,<br>rehellisina ja totuudellisina. Toisen hakkaaminen =
johtuu elaman-<br>saannoista, joita ihmiset itse ovat itselleen tehneet. =
<br>Tamankin paivan lehdissa on juttuja, miten miehilla on =
oikeus<br>hakata vaimojaan, miten miehilla on oikeus maarata nainen =
miehelle.<br><br>Vaikka ne saannot saattavat olla naennaisesti poissa =
taman<br>kansan kirjoitetusta saadoskokoelmasta, niin silti ne =
yha<br>edelleen elavat miesten mielissa kirjoittamattomina =
miesten<br>oikeuksina. <br><br>Kyse on siita, etta jokaisen velvollisuus =
on ensin itsessaan<br>pyyhkia pois nuo kelvottomat saannot, jotta voi =
nahda niiden<br>yha elavan voimissaan niissa, jotka kayttaytyvat =
niiden<br>perin juurin alkeellisten voimien mukaan. =
<br><br>Aktoriteeteille alistetut miehet tuntevat nuo =
kirjoittamattomat<br>lait itsessaan ja itseaan varten. Ja he =
loukkaantuvat itsenaisiin<br>naisiin, koska nuo brutaalit =
'miehisyys'saannot sanovat, etta<br>jokainen, joka hyokkaa niita =
vastaan, on niita korkeampi;<br><br>Nyt nahdaan, etta jos vain ihmisella =
olisi kaikkein korkein<br>laki itsessaan, niin mikaan eika kukaan voisi =
loukata<br>hanen tunteitaan. <br><br>Useimpia nykymiehia voidaan loukata =
pelkastaan olemalla <br>oma itsensa - ja miksi? Koska nykymiehilla on =
niin perin<br>juurin kehnot ja alhaiset saadokset miehisyyttaan =
varten,<br>etta jokainen, joka haluaa olla itsenainen loukkaa =
noita<br>alkeellisia mieskasityksia miehissa pelkastaan =
pelkalla<br>olemassaolollaan jne.<br><br>Miehilla pitaa olla =
mieskasitys, joka sallii heidan tuntevan<br>itsensa taydellisiksi. Mutta =
tarkatkaa visusti, mita olen<br>jo asiasta sanonut ja mita nyt sanon: =
Jos sina, joka<br>nyt otat taman itsellesi ja sanot olevasi =
taydellinen,<br>mutta hakkaat lapsiasi, puolisoasi, =
lahimmaisiasi,<br>niin silloin sinun taydellisyytesi on pelkastaan =
surkeaa<br>petomaisuutta, narsitsista omahyvailya. <br><br>Taydellinen =
olento ei milloinkaan hakkaa ketaan toista, <br>eika alista kenenkaan =
toisen tahtoa itsensa alle.</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEBA6C.8498E700--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEBA6E.BC91E740
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti;
> > Et voi tietaa mitaan todellisesta ihmisyydesta, jos
> > kiellat Hanet, joka ihmisen on luonut, ja jos et itse
> > asennoidu ihmiseen niin kuin Han, Luoja, ihmiseen
> > asennoituu ja ihmisen tuntee.
>
> Eli jos en tiedä kaikkea en voi tietää mitään? Niinkö.
> Vai ymmärsinkö taas väärin?
Et vaarin, vaan taydellisesti ;-) Pitaa olla taydellinen
ymmarrys, jotta voi ymmartaa, ettei ymmarra mitaan.
Mutta pitaa olla mahdollisimman epataydellinen
ymmarrys voidakseen vaittaa ymmartavansa jotakin
-- mita vahemman henkilo tietaa sita enemman han
voi vaittaa ymmartavansa --
Tama on selvaa, jos ajatellaan tiedon olevan astiassa;
mita vahemman henkilolla on tietoa sita suurempi
hanella on tunne siita, etta han ymmartaa kaiken,
koska jos astia on koko kaikkeus, niin yhdenkin
tiedon ymmartaminen antaa silloin henkilolle tunteen,
etta ymmartaa kaiken, joka onkin totta juuri silloin,
kun henkilo on pikkusieluinen, jonka totuus on
kivettynyt totuus.
Suuret sielut ovat suuria siksikin, koska he eivat
nae rajoja, joiden sisapuolella on oikea tieto. Ja
vastaavasti jokainen, joka nakee itsensa rajallisena,
on tayttyva tiedosta, jolloin sellainen voi julistaa
(ymmartamattomana) jotakin ymmartavansa.
Viisaat ymmartavat hetkellisesti kaiken.
Viisaat yhdistavat hetkelliset ymmarryksensa
ikuisuuden kasittamiseksi ja antavat siita kunnian
Ikuiselle.
------=_NextPart_000_01BEBA6E.BC91E740
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti;<br><br>> > Et voi tietaa mitaan =
todellisesta ihmisyydesta, jos<br>> > kiellat Hanet, joka ihmisen =
on luonut, ja jos et itse<br>> > asennoidu ihmiseen niin kuin Han, =
Luoja, ihmiseen<br>> > asennoituu ja ihmisen tuntee.<br>> =
<br>> Eli jos en tied=E4 kaikkea en voi tiet=E4=E4 mit=E4=E4n? =
Niink=F6. <br>> Vai ymm=E4rsink=F6 taas v=E4=E4rin?<br><br>Et vaarin, =
vaan taydellisesti ;-) Pitaa olla taydellinen<br>ymmarrys, jotta voi =
ymmartaa, ettei ymmarra mitaan.<br>Mutta pitaa olla mahdollisimman =
epataydellinen<br>ymmarrys voidakseen vaittaa ymmartavansa jotakin<br>-- =
mita vahemman henkilo tietaa sita enemman han<br>voi vaittaa =
ymmartavansa --<br><br>Tama on selvaa, jos ajatellaan tiedon olevan =
astiassa;<br>mita vahemman henkilolla on tietoa sita suurempi<br>hanella =
on tunne siita, etta han ymmartaa kaiken,<br>koska jos astia on koko =
kaikkeus, niin yhdenkin<br>tiedon ymmartaminen antaa silloin henkilolle =
tunteen,<br>etta ymmartaa kaiken, joka onkin totta juuri silloin,<br>kun =
henkilo on pikkusieluinen, jonka totuus on<br>kivettynyt =
totuus.<br><br>Suuret sielut ovat suuria siksikin, koska he eivat<br>nae =
rajoja, joiden sisapuolella on oikea tieto. Ja<br>vastaavasti jokainen, =
joka nakee itsensa rajallisena,<br>on tayttyva tiedosta, jolloin =
sellainen voi julistaa<br>(ymmartamattomana) jotakin =
ymmartavansa.<br><br>Viisaat ymmartavat hetkellisesti kaiken. =
<br>Viisaat yhdistavat hetkelliset ymmarryksensa<br>ikuisuuden =
kasittamiseksi ja antavat siita kunnian<br>Ikuiselle.</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEBA6E.BC91E740--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEBA71.B218E7C0
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti
> > Jos vaitat olevasi epataydellinen, niin
> > silloin sinun avoimuutesi on aivan varmasti rajallista,
> > ehdollista; se avoimuus on pienen karsinan avoimuutta.
>
> Niin se on. Tunnustan. Yleensä tarvitsen paljon armoa ympärilleni ennen
> kuin uskallan olla täysin avoin. Sinun tekstiesi edessä huomaan, että
> sisäiset puolustus- ja hyökkäysvoimani alkavat mobilisoitua. Minun
> täytyy pyytää itseäni olemaan edes jonkin verran avoin.
Anna universumin hyvyydellisyyden hoitaa puolustus;
hyokkaa ainoastaan. Jokainen, joka luottaa taysin todel-
lisuuteen, ei voi itse puolustaa itseaan, vaan jattaa itsensa
universumin Hallitsijoiden haltuun.
Todellisuus ei ole sairas. Todellisuus ei ole heikko.
Heikkous ja sairaus ovat vain heikkojen ja sairauden
luomuksia. Taydellinen olento luottaa taysin Luojan
kykyyn huolehtia luomuksestaan.
Myos taman asian jokaisen miehen tulisi miettia, jotka nyt
tuntevat miehisyytensa nousevan jostakin machooluista --
Mies ! Vaitatko olevasi epataydellinen? Vai kenties sanot
machokasityksessasi, etta olet taydellinen. Mieti sitten,
mita taydellisyys on, alaka valita, puhumattakaan, etta
hakkaisit puolisoasi ! Taydellisen olennon ei tarvitse
puolustaa itseaan, eika hakata ketaan.
Mies ! Miten edes uskallat vaittaa olevasi epataydellinen?
Olemalla epataydellinen annat heikoille ja kurjille voiman
olla itsesi ylapuolella pelkastaan sallimalla heidan olla
olemassa!
Mutta kieltamalla heikkojen olemassaolo, jopa hakkaa-
malla heita, osoitat olevasi perin juurin epataydellinen !
Mies ! Mieti, miten paaset tuosta kehasta irti ?
Mies ! Miten sina kehtaat olla epataydellinen ?
------=_NextPart_000_01BEBA71.B218E7C0
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti <br><br>> > Jos vaitat olevasi =
epataydellinen, niin<br>> > silloin sinun avoimuutesi on aivan =
varmasti rajallista,<br>> > ehdollista; se avoimuus on pienen =
karsinan avoimuutta.<br>> <br>> Niin se on. Tunnustan. Yleens=E4 =
tarvitsen paljon armoa ymp=E4rilleni ennen<br>> kuin uskallan olla =
t=E4ysin avoin. Sinun tekstiesi edess=E4 huomaan, ett=E4<br>> =
sis=E4iset puolustus- ja hy=F6kk=E4ysvoimani alkavat mobilisoitua. =
Minun<br>> t=E4ytyy pyyt=E4=E4 itse=E4ni olemaan edes jonkin verran =
avoin.<br><br>Anna universumin hyvyydellisyyden hoitaa puolustus; =
<br>hyokkaa ainoastaan. Jokainen, joka luottaa taysin =
todel-<br>lisuuteen, ei voi itse puolustaa itseaan, vaan jattaa =
itsensa<br>universumin Hallitsijoiden haltuun.<br><br>Todellisuus ei ole =
sairas. Todellisuus ei ole heikko. <br>Heikkous ja sairaus ovat vain =
heikkojen ja sairauden<br>luomuksia. Taydellinen olento luottaa taysin =
Luojan<br>kykyyn huolehtia luomuksestaan.<br><br>Myos taman asian =
jokaisen miehen tulisi miettia, jotka nyt<br>tuntevat miehisyytensa =
nousevan jostakin machooluista --<br><br>Mies ! Vaitatko olevasi =
epataydellinen? Vai kenties sanot<br>machokasityksessasi, etta olet =
taydellinen. Mieti sitten,<br>mita taydellisyys on, alaka valita, =
puhumattakaan, etta<br>hakkaisit puolisoasi ! Taydellisen olennon ei =
tarvitse<br>puolustaa itseaan, eika hakata ketaan. <br><br>Mies ! Miten =
edes uskallat vaittaa olevasi epataydellinen?<br>Olemalla epataydellinen =
annat heikoille ja kurjille voiman<br>olla itsesi ylapuolella pelkastaan =
sallimalla heidan olla<br>olemassa! <br><br>Mutta kieltamalla heikkojen =
olemassaolo, jopa hakkaa-<br>malla heita, osoitat olevasi perin juurin =
epataydellinen !<br><br>Mies ! Mieti, miten paaset tuosta kehasta irti =
?<br><br>Mies ! Miten sina kehtaat olla epataydellinen ?</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEBA71.B218E7C0--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEBA73.B10A4C00
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti;
> Voimmeko karttaa läheisiämme ja olla avoimia Jumalalle? Voimmeko
> manipuloida, "hyödyntää" ja käyttää ihmisiä hyväksemme suhtautumatta
> Jumalaan samalla tavalla?
Emme voi, silla Jumala on meissa kaikissa. Se, mita teemme
toisillemme, sen me teemme Jumalalle; se on joko oikeaa tai
vaaraa Jumalan palvelusta -- Jumalan palvelus tehdaan muualla
paitsi ihmiskaden rakennuksissa; se tehdaan luoduille.
> Minä uskon, että toinen toisemme kohtaaminen johtaa meidät Jumalan
> luokse ja Jumalan kohtaamisen hetket johtavat meidät takaisin elämään
> toinen toistemme kanssa.
Mutta, tarvitseeko ihmisen ensin kohdata se laheinen Jumala,
joka on ihmisessa itsessaan? Miten ihminen voisikaan kohdata
Jumalan toisissa tai itsensa ulkoa, jos han ei ensin tunne
Jumalaa itsessaan? Voisitko kuvitella, etta Jumalan etsiminen
ensin maailmasta on kaiken inhimillisen karsimyksen ja hadan
todellinen syy. Tiedeuskovat ovat korottaneet itsensa ulkopuolella
olevan tieteen Kaikkivoipaiseksi tekijaksi. Uskovat yleensa
etsivat Jumalaa itsensa ulkopuolelta ja tuhoavat sellaisia,
joissa heidan oppinsa mukaan ei voi olla jumalallisuutta ...
Miten kukaan enaan voisikaan tuhota ja hajottaa ja hakata,
joka on loytanyt Jumalan itsestaan? Sellainen pyrkii vain
valaisemaan veljiensa mielia loytamaan sen saman Jumalan
heissa itsessaan.
------=_NextPart_000_01BEBA73.B10A4C00
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti;<br><br>> Voimmeko karttaa =
l=E4heisi=E4mme ja olla avoimia Jumalalle? Voimmeko<br>> manipuloida, =
"hy=F6dynt=E4=E4" ja k=E4ytt=E4=E4 ihmisi=E4 hyv=E4ksemme =
suhtautumatta<br>> Jumalaan samalla tavalla?<br><br>Emme voi, silla =
Jumala on meissa kaikissa. Se, mita teemme<br>toisillemme, sen me teemme =
Jumalalle; se on joko oikeaa tai<br>vaaraa Jumalan palvelusta -- Jumalan =
palvelus tehdaan muualla<br>paitsi ihmiskaden rakennuksissa; se tehdaan =
luoduille.<br><br>> Min=E4 uskon, ett=E4 toinen toisemme kohtaaminen =
johtaa meid=E4t Jumalan<br>> luokse ja Jumalan kohtaamisen hetket =
johtavat meid=E4t takaisin el=E4m=E4=E4n<br>> toinen toistemme =
kanssa.<br><br>Mutta, tarvitseeko ihmisen ensin kohdata se laheinen =
Jumala,<br>joka on ihmisessa itsessaan? Miten ihminen voisikaan =
kohdata<br>Jumalan toisissa tai itsensa ulkoa, jos han ei ensin =
tunne<br>Jumalaa itsessaan? Voisitko kuvitella, etta Jumalan =
etsiminen<br>ensin maailmasta on kaiken inhimillisen karsimyksen ja =
hadan<br>todellinen syy. Tiedeuskovat ovat korottaneet itsensa =
ulkopuolella<br>olevan tieteen Kaikkivoipaiseksi tekijaksi. Uskovat =
yleensa<br>etsivat Jumalaa itsensa ulkopuolelta ja tuhoavat =
sellaisia,<br>joissa heidan oppinsa mukaan ei voi olla jumalallisuutta =
...<br><br>Miten kukaan enaan voisikaan tuhota ja hajottaa ja =
hakata,<br>joka on loytanyt Jumalan itsestaan? Sellainen pyrkii =
vain<br>valaisemaan veljiensa mielia loytamaan sen saman =
Jumalan<br>heissa itsessaan.</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEBA73.B10A4C00--
Public User
Tämä on useassa osassa lähetettävä MIME-muodossa oleva viesti.
------=_NextPart_000_01BEBA74.A99F13A0
Content-Type: text/plain; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: 8bit
Daniel Nylund <R&D.Ny...@majatal.pp.fi> kirjoitti;
> Joten Public hyvä. Älä vielä jätä tätä meitä. Minä ainakin tarvitsen
> sinua ja jos oikein tarkkaan katsot, toivon ettet löydä täältä ketään,
> jolta sinä et tarvitse mitään.
Loydan kaikilta aina jotakin, mutta kun se, mita loydan
teista, saa totuuden minussa, enka mina voi jakaa sita omaa
totuudentuntoani Sinulle tai kellekaan toiselle paitsi niin,
etta yritan kertoa, miten saavuttaa se totuudentunto itsessaan.
Mutta suurin haluni on, etta tulisitte tuntemaan Jumalan Isana,
johon voi luottaa niin taysin, etta sen jalkeen ihmisten luomat
elamisen saadokset saavat jumalallisen sisallon, koska teista
on tullut Jumalan loytamisen myota jumalia. Olla jumalallinen.
Se oli se, johon Kristus ja profeetat meidat ovat kutsuneet.
> > Kukaan ei voi tuntea samaan aikaan hyvaa ja pahaa.
>
> Olenko minä siis poikkeusyksilö. Minä olen tälläkin hetkellä aika
> ärsyyntynyt sinuun ja tekisi mieleni sanoa jotain tosi viiltävän
> terävää. Samalla tunnen ihan oikeasti lämpöä sinua kohtaan ja toivon
> sinulle kaikkea hyvää.
Kuule, ei se haittaa. Sinussa on aitoa lampoa, jonka soisin
leviavan myos itseeni vaikka sitten silla, etta pyrit antamaan
minulle rajoja; rakkauttahan se vain todistaa.
------=_NextPart_000_01BEBA74.A99F13A0
Content-Type: text/html; charset=ISO-8859-1
Content-Transfer-Encoding: quoted-printable
<html><head></head><BODY bgcolor=3D"#FFFFFF"><p><font size=3D2 =
color=3D"#000000" face=3D"Arial">Daniel Nylund <R&<font =
color=3D"#0000FF"><u>D.Ny...@majatal.pp.fi</u><font =
color=3D"#000000">> kirjoitti;<br><br>> Joten Public hyv=E4. =
=C4l=E4 viel=E4 j=E4t=E4 t=E4t=E4 meit=E4. Min=E4 ainakin =
tarvitsen<br>> sinua ja jos oikein tarkkaan katsot, toivon ettet =
l=F6yd=E4 t=E4=E4lt=E4 ket=E4=E4n,<br>> jolta sin=E4 et tarvitse =
mit=E4=E4n.<br><br>Loydan kaikilta aina jotakin, mutta kun se, mita =
loydan<br>teista, saa totuuden minussa, enka mina voi jakaa sita =
omaa<br>totuudentuntoani Sinulle tai kellekaan toiselle paitsi =
niin,<br>etta yritan kertoa, miten saavuttaa se totuudentunto =
itsessaan.<br><br>Mutta suurin haluni on, etta tulisitte tuntemaan =
Jumalan Isana,<br>johon voi luottaa niin taysin, etta sen jalkeen =
ihmisten luomat<br>elamisen saadokset saavat jumalallisen sisallon, =
koska teista<br>on tullut Jumalan loytamisen myota jumalia. Olla =
jumalallinen.<br>Se oli se, johon Kristus ja profeetat meidat ovat =
kutsuneet.<br><br><br>> > Kukaan ei voi tuntea samaan aikaan hyvaa =
ja pahaa.<br>> <br>> Olenko min=E4 siis poikkeusyksil=F6. Min=E4 =
olen t=E4ll=E4kin hetkell=E4 aika<br>> =E4rsyyntynyt sinuun ja tekisi =
mieleni sanoa jotain tosi viilt=E4v=E4n<br>> ter=E4v=E4=E4. Samalla =
tunnen ihan oikeasti l=E4mp=F6=E4 sinua kohtaan ja toivon<br>> =
sinulle kaikkea hyv=E4=E4.<br><br>Kuule, ei se haittaa. Sinussa on aitoa =
lampoa, jonka soisin<br>leviavan myos itseeni vaikka sitten silla, etta =
pyrit antamaan<br>minulle rajoja; rakkauttahan se vain todistaa.</p>
</font></font></font></body></html>
------=_NextPart_000_01BEBA74.A99F13A0--