"Lieventävän asianhaaran" määrittely?
Olavi Noronen
Tuomioita julistettaessa huomioidaan silloin tällöin "lieventävät
asianhaarat".
Onko laissa tai asetuksissa mitenkään määritelty "lieventävää
asianhaaraa" ja sen käyttöä? Onko siitä olemassa muuta yleistä
määritettä?
Kysyn asiaa sen vuoksi, että aion lähiaikoina nostattaa keskustelua
asiasta, jossa olisi syytä vakavasti pohtia "lieventävien
asianhaarojen" huomioiminen tuomioita julistettaessa.
Olli
Olavi Noronen
scor...@Xkolumbus.fi [Poista X - Remove X]
http://www.netti.fi/scorpitos/
pekka suoknuuti
> Hyvät lainoppineet.
>
> Tuomioita julistettaessa huomioidaan silloin tällöin "lieventävät
> asianhaarat".
>
> Onko laissa tai asetuksissa mitenkään määritelty "lieventävää
> asianhaaraa" ja sen käyttöä? Onko siitä olemassa muuta yleistä
> määritettä?
Rikoslain 6 luvun 3 §:ssä säädetään rangaistuksen (yleiset)
lieventämisperusteet. Näitä ovat: 1) rikoksen tekemiseen vaikuttanut
huomattava painostus, uhka tai muu senkaltainen vaikutin2) rikokseen
johtanut voimakas inhimillinen myötätunto taikka poikkeuksellinen ja
äkkiarvaamaton houkutus tai muu vastaava seikka, joka on ollut omiaan
heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia sekä
3) tekijän oma-aloitteinen pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa
vaikutuksia taikka edistää rikoksensa selvittämistä
Verrattuna saman luvun 2 §:n koventamisperusteisiin ovat
lieventämisperusteet kirjoitettu yleisempään muotoon. Mm. tästä syystä
lieventämisperusteiden luetteloa ei pidetä tyhjentävänä eikä suppeasti
tulkittavana toisin kuin koventamisperusteita, vaan samantyyppisiä
lieventämisperusteita voi kehittyä oikeuskäytännössäkin. Kovin yleisesti
näitä ei käsittääkseni kuitenkaan käytetä, yleisin on ehkäpä tekijän
oma-aloitteinen pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia (esim.
vapaaehtoinen, ennen tuomiota alkanut vahinkojen korvaaminen).
Pekka
Olavi Noronen
<pekka.s...@kolumbus.fi>, <368627C4...@kolumbus.fi>,wrote:
>Olavi Noronen wrote:
>> Tuomioita julistettaessa huomioidaan silloin tällöin "lieventävät
>> asianhaarat".
>>
>> Onko laissa tai asetuksissa mitenkään määritelty "lieventävää
>> asianhaaraa" ja sen käyttöä? Onko siitä olemassa muuta yleistä
>> määritettä?
>
>Rikoslain 6 luvun 3 §:ssä säädetään rangaistuksen (yleiset)
>lieventämisperusteet. Näitä ovat: 1) rikoksen tekemiseen vaikuttanut
>huomattava painostus, uhka tai muu senkaltainen vaikutin2) rikokseen
>johtanut voimakas inhimillinen myötätunto taikka poikkeuksellinen ja
>äkkiarvaamaton houkutus tai muu vastaava seikka, joka on ollut omiaan
>heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia sekä
>3) tekijän oma-aloitteinen pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa
>vaikutuksia taikka edistää rikoksensa selvittämistä
>
>Verrattuna saman luvun 2 §:n koventamisperusteisiin ovat
>lieventämisperusteet kirjoitettu yleisempään muotoon. Mm. tästä syystä
>lieventämisperusteiden luetteloa ei pidetä tyhjentävänä eikä suppeasti
>tulkittavana toisin kuin koventamisperusteita, vaan samantyyppisiä
>lieventämisperusteita voi kehittyä oikeuskäytännössäkin. Kovin yleisesti
>näitä ei käsittääkseni kuitenkaan käytetä, yleisin on ehkäpä tekijän
>oma-aloitteinen pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia (esim.
>vapaaehtoinen, ennen tuomiota alkanut vahinkojen korvaaminen).
Kiitos Pekka
Olin jo ennen kysymystäni selaillut hyllyssäni olevia osia I ja II,
mutta en vähäisen käyttökokemuksen vuoksi löytänyt mainitsemiasi
kohtia. Nyt ne löytyivät helposti.
Odottelen vielä hetken aikaa, onko jollakin muulla yllä oleviin
lainkohtiin tai niiden soveltamiseen jotakin lisättävää. Siirrryn
sitten varsinaiseen asiaani - jonka kuluessa kommenteja oletettavasti
lähtee liikkeelle.
Rauhallisia joulunpyhienlopettamistunnelmia.
Olavi Noronen
-alueelle.
On Sun, 27 Dec 1998 14:27:48 +0200 pekka suoknuuti
<pekka.s...@kolumbus.fi>, <368627C4...@kolumbus.fi>,wrote:
>Olavi Noronen wrote:
>> Onko laissa tai asetuksissa mitenkään määritelty "lieventävää
>> asianhaaraa" ja sen käyttöä? Onko siitä olemassa muuta yleistä
>> määritettä?
>
>Rikoslain 6 luvun 3 §:ssä säädetään rangaistuksen (yleiset)
>lieventämisperusteet. Näitä ovat: 1) rikoksen tekemiseen vaikuttanut
>huomattava painostus, uhka tai muu senkaltainen vaikutin2) rikokseen
>johtanut voimakas inhimillinen myötätunto taikka poikkeuksellinen ja
>äkkiarvaamaton houkutus tai muu vastaava seikka, joka on ollut omiaan
>heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia sekä
>3) tekijän oma-aloitteinen pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa
>vaikutuksia taikka edistää rikoksensa selvittämistä
[...]
Tarkoituksenani ei missään muodoin ole väheksyä rikollisuutta ja sen
seurauksia.
Kun huomioin tuosta yllä olevasta lainkohdasta seuraavan:
>2) rikokseen
>johtanut voimakas . . . poikkeuksellinen ja
>äkkiarvaamaton houkutus tai muu vastaava seikka, joka on ollut omiaan
>heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia
niin päädyn kysymään, onko rikosoikeudenkäynneissä otettu huomioon
sitä, että monilla rikoksentekijöillä täyttyy tuo laissa mainittu
ehto?
Tässä ei ole kysymys suinkaan siitä, että saataisiin lievennetty
rangaistus sen perusteella, että "pipo kiristi pienenä".
Lähestytäänpä asiaa...
Vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassani kirjoitin:
- - -
Minulla on niin paljon kokemusta itsemurhahalun ja syntymässä koetun
tajunnan menetyksen yhteydestä, että kehotan itsemurhatutkijoita
selvittämään, missä määrin itsemurhan tehneillä ja sitä yrittäneillä
on ollut vaikea syntymä tai muu lapsuudessa ollut kärsimyksistä
vapauttava tajunnan menetys.
Mielenkiintoisen lisän itsemurhatavan valitsemiseen tarjoaa Stanislav
Grof kirjoittaessaan: "Niin sanotussa 'pseudorikollisuudessa'
intensiiviset, järjettömät syyllisyyden tunteet ennakoivat jo
kuukausia ja vuosiakin ennen varsinaista epäsosiaalista tekoa. Rikos
tai rikkomus näyttää pikemminkin antavan selityksen ja oikeutuksen
syyllisyydentunteille kuin aiheuttavan niitä.
Silmiinpistävänä esimerkkinä tästä ilmiöstä ovat ihmiset, jotka
yrittävät tehdä itsemurhan tai joilla on itsemurha-ajatuksia ja
-taipumuksia. Heidän tunteidensa huolellinen analyysi paljastaa, että
hetkellä, jolloin he mietiskelevät määrätynlaista itsemurhaa, heillä
on jo kaikki tunteet, jotka liittyvät siihen tilanteeseen, jonka he
aikovat panna täytäntöön. Siten henkilöt, jotka aikovat hukuttautua
tai hirttäytyä, kokevat tukehtumisen ja kuristumisen tunteita ennen
kuin he tekevät itse teon. Niillä, jotka aikovat pistää itsensä
kuoliaaksi tai käyttää ampuma-asetta, on hirvittäviä fyysisiä kipuja.
Samoin itseään tuhoavilla henkilöillä, jotka tuntevat viehtymystä
juniin ja sähköä tuottaviin turbiineihin, on jo tuntemuksia, joissa
heidät revitään palasiksi, ja ne, jotka tekevät itsemurhahyppyjä,
kokevat putoamisen tunteita. Tämä on tärkeää itsemurhatavan
valitsemisessa, josta aikaisemmin on tiedetty melko vähän."
- - -
Nyt marraskuussa julkistetun tutkimuksen mukaan syntymätraumalla ja
aikuisena tehdyllä väkivaltaisella itsemurhalla on havaittu selvää
yhteyttä:
Obstetric care and proneness of offspring to suicide as adults:
case-control study
Bertil Jacobson, professor emeritus, Marc Bygdeman, professor.
Department of Medical Engineering, F60 Novum, Huddinge University
Hospital, SE-141 86 Huddinge, Sweden, Department of
Obstetrics and Gynaecology, Karolinska Hospital, SE-171 76 Stockholm,
Sweden
http://www.bmj.com/cgi/content/full/317/7169/1346
Results: For multiple birth trauma the estimated relative risks of
offspring subsequently committing suicide by violent means were 4.9
(95% confidence interval 1.8 to 13) for men and 1.04 (0.2 to 4.6) for
women. In mothers who received multiple opiate treatment during
delivery, the estimated relative risk of offspring subsequently
committing suicide was equal for both sexes (0.26, 0.09 to 0.69).
Conclusion: Minimising pain and discomfort to the infant during birth
seems to be of importance in reducing the risk of committing suicide
by violent means as an adult.
Tutkimuksen tiimoilta käytyä keskustelua löytyy osoitteesta:
http://www.bmj.com/cgi/eletters/317/7169/1346
Jos siis jo niinkin kaukainen asia kuin syntymätrauma voi
todennäköisesti vaikuttaa siihen, että ihminen päätyy *väkivaltaiseen*
itsemurhaan, niin eikö olisi mahdollista, että syntymätrauma voisi
joissakin tapauksissa olla se "muu vastaava seikka, joka on ollut
omiaan heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia"?
Luonnollisestikaan en aio pidättäytyä tässä esille ottamassani asiassa
vain syntymän mahdollisessa vaikutuksessa.
Palataan asiaan.
pekka suoknuuti
pekka suoknuuti wrote:
Välissä asiaa, jota asiantuntemukseni ei riitä kommentoimaan
> >
> > Jos siis jo niinkin kaukainen asia kuin syntymätrauma voi
> > todennäköisesti vaikuttaa siihen, että ihminen päätyy *väkivaltaiseen*
> > itsemurhaan, niin eikö olisi mahdollista, että syntymätrauma voisi
> > joissakin tapauksissa olla se "muu vastaava seikka, joka on ollut
> > omiaan heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia"?
> >
Mitä tulee tuohon RL 6:3 2-kohtaan, niin nähdäkseni termit voimakas,
poikkeuksellinen ja äkkiarvaamaton viittaavat seikkaan, joka äkillisesti
vaikuttaa rikoksentekijän harkintakykyyn ja motiiveihin, ja näin huonontaa
tilapäisesti rikoksentekijän lainnoudattamiskykyä. Sivuhuomautuksena
rangaistuksen mittaamissäännösten moniulotteisuudesta voisin mainita
rikoksen tekemisen palkkiota vastaan, joka on eräs RL 6:2:n
koventamisperusteista. On kuitenkin esitetty, että palkkio voisi joissakin
olosuhteissa toimia, ei koventamisperusteena, vaan nimenomaan tuon RL 6:3
2-kohdan täyttävänä voimakkaana, poikkeuksellisena ja äkkiarvaamattomana
houkuttimena (mikä kuulostaakin aivan järkevältä).
Mitä syntymätrauman/ lapsuudesta kumpuaviin syihin tulee, niin eräs nykyisin
voimassaolevan mittaamissäännöstön perusajatuksista oli ankarien
rangaistusten kohdentaminen harkintakykyisiin ja samalla
toisintoimimismahdollisuudella varustettuihin rikollisiin. Esitöissä
mainitaan useassa kohdassa, että heikentynyt lainnoudattamiskyky tulisi
ottaa rangaistusta mitattaessa huomioon. Muun muassa ns. uusimisperusteen
(eräs koventamisperuste) perusteluissa mainitaan, että koventamista ei
tulisi käyttää pikkurikoksiin urautuneisiin (mahdollisesti
päideongelmaisiin) taparikollisiin (käytännössä uusimisperustetta
sovelletaan eniten juuri tähän ryhmään, toisaalta säännös on niin vaikea,
että sen oikea soveltaminen käytännön tuomioistuintoiminnassa lienee
mahdotonta). Mielestäni Rikoslain hengen mukaista olisi, että kuvailemasi
traumat voisivat vaikuttaa rangaistuksen mittaamiseen, mikäli ne ovat
vaikuttaneen henkilön toisintoimimismahdollisuuksiin ja
lainnoudattamiskykyyn. Käytännössä näyttövaikeudet voivat kyllä
tavanomaisessa yksinkertaisessa rikosasiassa (tarkoitan määrällisesti
yleisimpiä tilanteita: rikos melko vähäinen, syllisyys selvä, suhteellisen
nopea käsittely) olla ylivoimaisia. Vaikea lapsuus tai syntymätrauma ei
luonnollisestikaan sinällään riitä lieventämisperusteeksi (koska niillä ei
ole kaikkiin ihmisiin puheenalaista vaikutusta) vaan pitäisi pystyä
osoittamaan, että se on nimenomaan heikentänyt henkilön
lainnoudattamiskykyä.
Pekka
Olavi Noronen
<pekka.s...@kolumbus.fi>, <36868F99...@kolumbus.fi>,wrote:
>Mitä tulee tuohon RL 6:3 2-kohtaan, niin nähdäkseni termit voimakas,
>poikkeuksellinen ja äkkiarvaamaton viittaavat seikkaan, joka äkillisesti
>vaikuttaa rikoksentekijän harkintakykyyn ja motiiveihin, ja näin huonontaa
>tilapäisesti rikoksentekijän lainnoudattamiskykyä.
Ymmärrän ajatuksen, ja kiitos siitä, että olet lähtenyt asiaa
pohdiskelemaan.
Yksi seikka, joka on monissa tutkimuksissa tullut ilmi, on
lapsuustrauman vaikutus aikuisena ilmenevään äkilliseen ja
kontrolloimattomaan aggressioon, vihaan tai raivoon - millä nimellä
sitä nimitämmekin. Seuraavassa lyhyt ote, joka liittyy lapsuudessa
koettuun insestiin:
"Anger presents a problem for great number of survivors. They may
reach a stage in therapy when they experience seemingly uncontrollable
rage, including suicidal and homicidal impulses."
- Courtois, Christine A.: Healing the Incest Wound; Adult Survivors
in Therapy W.W. Norton & Company 1988. (s. 209)
Yksi traumatutkimuksen ja traumakirjallisuuden perusteoksia on tällä
hetkellä seuraava:
- -
van der Kolk, Bessel A., McFarlane, Alexander C. and Weisaeth, Lars:
Traumatic Stress; The Effects of Overwhelming Experience on Mind,
Body, and Society. The Guilford Press 1996.
- -
Lainaan tähän otteen kirjan 10. luvusta, joka on Bessel van der Kolkin
artikkeli: "The Body Keeps the Score; Approaches to Psychobiology of
Posttraumatic Stress Disorder:
Abram Kardiner (1941), who first systematically defined posttraumatic
stress for U.S. audiences, noted that sufferers from "traumatic
neuroses" become enduringly vigilant for and hyperreactive to
environmental threat. He emphasized that "the nucleus of the neurosis
is a physioneurosis.... The traumatic syndrome is ever present and
unchanged." Kardiner noted that physiological hyperarousal occurs not
only in response to auditory stimuli, but to temperature, pain, and
sudden tactile stimuli as well: "These patients cannot stand being
slapped on the back abruptly; they cannot tolerate a misstep or a
stumble. From a physiologic point of view there exists a lowering of
the threshold of stimulation; and from a psychological point of view a
state of readiness for fright reactions" (p. 95). The problem of
explosive aggressive reactions recurs throughout Kardiner's work. He
stressed that his patients' aggressive outbursts were foreign to their
premorbid personalities and impossible to control: "The aggressiveness
of the traumatic neurotic is not deliberate or premeditated. His
aggression is always impulsive; nor is it capable of being long
sustained. Entirely episodic, it often alternates with moods of
extreme tenderness" (p. 97).
In Men under Stress, Grinker and Spiegel (1945) catalogued the
physical symptoms of soldiers in acute posttraumatic states: flexor
changes in posture, hyperkinesis, "violently propulsive gait," tremor
at rest, mask-like faces, cogwheel rigidity, gastric distress, urinary
incontinence, mutism, and a violent startle reflex. They noted the
similarity between many of these symptoms and those of diseases of the
extrapyramidal motor system. Today we can understand them as the
result of stimulation of biological systems, particularly of ascending
amine projections. Contemporary research on the biology of PTSD,
generally uninformed by this earlier research, confirms that there are
persistent and profound alterations in stress hormone secretion in
people with PTSD. These findings have profound implications for
understanding the nature of the disorder and for designing appropriate
treatment. (s. 217)
Kuten kirjoituksesta huomaat, traumatutkimuksessa on havaittu, että
traumatisoituneilla ihmisillä erilaiset ärsykkeet voivat laukaista
reaktioita ja että reaktioiden taustalla saattavat olla muun muassa
trauman aiheuttamat muutokset stressihormoneissa.
van der Kolk jatkaa hieman edempänä (s. 226):
However, studies of impulsive, aggressive, and suicidal patients seem
to find at least as robust an association between those behaviors and
histories of childhood trauma (e.g., Green, 1978; van der Kolk, Perry,
& Herman, 1991; Lewis, 1992). It is likely that both temperament and
experience affect relative CNS serotonin levels (van der Kolk, 1987).
[palaan ehkä poistamiini kohtiin myöhemmin]
> Mielestäni Rikoslain hengen mukaista olisi, että kuvailemasi
>traumat voisivat vaikuttaa rangaistuksen mittaamiseen, mikäli ne ovat
>vaikuttaneen henkilön toisintoimimismahdollisuuksiin ja
>lainnoudattamiskykyyn. Käytännössä näyttövaikeudet voivat kyllä
>tavanomaisessa yksinkertaisessa rikosasiassa (tarkoitan määrällisesti
>yleisimpiä tilanteita: rikos melko vähäinen, syllisyys selvä, suhteellisen
>nopea käsittely) olla ylivoimaisia. Vaikea lapsuus tai syntymätrauma ei
>luonnollisestikaan sinällään riitä lieventämisperusteeksi (koska niillä ei
>ole kaikkiin ihmisiin puheenalaista vaikutusta) vaan pitäisi pystyä
>osoittamaan, että se on nimenomaan heikentänyt henkilön
>lainnoudattamiskykyä.
Näyttö varmaankin voi olla vaikeaa. Todennäköisyyksien varassa
kuitenkin puolustus voisi ottaa asian esille.
Esimerkiksi syntymätrauman vahvistaminen voi olla mahdollista
synnytyssairaalan potilasasiakirjojen perusteella.
Olen ollut muutamien vuosien aikana (muutaman kerran) pitämässä 1-2
päivän esitelmä/keskustelutilaisuuksia Turun lääninvankilassa. Niissä
yhteyksissä olen puhunut erilaisista rikoksista tuomittujen vankien
kanssa. Kaikilla heillä on oman kertomuksensa mukaan ollut lapsuus,
jonka on kertomusten perusteella syytä olettaa olleen traumatisoiva.
Seuraavassa pari lyhyttä otetta kirjastani:
"Aiemmin tässä kirjassa esitin näkemykseni, jonka mukaan kaiken
rikollisuuden takana on perimmältään psyykkisiä syitä, yritystä
välttää tuskaa. Näin ollen lähes jokainen vanki vie vankilaan
astuessaan kuukausiksi tai vuosiksi mukanaan psyykkiset ongelmansa.
Mitä mahdollisuuksia Suomen vankeinhoito tarjoaa hänelle työskennellä
vankilassa ollessaan niiden asioiden kanssa, joiden vuoksi hän on
vankilaan joutunut?
Ei mitään!"
...
"Kerrottuani lyhyesti vankilan johtajalle tekeillä olevan kirjani
ideaa ja sitä, että uskon kaiken rikollisuuden, ilkivallan ja
väkivallan takana olevan lapsuuden vaikeita kokemuksia, hän sanoi,
että jokaisella heidän asukkaallaan on sellainen tausta, että siitä
voisi kirjoittaa pienen kirjan."
- Olavi Noronen: Elämänkirja. Unio Mystica 1996.
Eikö se ole etiikan ja oikeudenmukaisuuden kannalta kohtuutonta, jos
oikeusjärjestelmämme ei mitenkään huomioi sitä, että lapsi voidaan
vammauttaa niin, että hänelle on suuri mahdollisuus kehittyä tai
aktivoitua lainvastaisia toimintoja, ja niin tapahtuessa häntä
rangaistaan toteamalla hänet täysin syylliseksi tekoon - ilman
lieventävien asiahaarojen tarkastelua?
Lähestyn myöhemmin tuota näyttökysymystä.
Olavi Noronen
<pekka.s...@kolumbus.fi>, <36868F99...@kolumbus.fi>,wrote:
> Mielestäni Rikoslain hengen mukaista olisi, että kuvailemasi
>traumat voisivat vaikuttaa rangaistuksen mittaamiseen, mikäli ne ovat
>vaikuttaneen henkilön toisintoimimismahdollisuuksiin ja
>lainnoudattamiskykyyn.
Käytän Pekka tätä kommenttiasi nyt vain ponnahdusaskeleena asiani
pieneen jatkamiseen.
Kun esittämäni asian tiimoilta on ollut aivan hiljaista, olen
miettinyt:
a) Ajaus on joillekin (?) niin uusi, että sitä pitää sulatella.
b) Lukijat haluavat nähdä, miten lähestyn asiaa, ja mitä lisää
kirjoitan, ja vasta sitten on aika kommenteille.
c) Jokin muu selitys)
Minä omasta puolestani olen jo vuosia miettinyt, että voiko todella
olla niin, että lainlaatijat ovat todella sokean tietämättömiä siitä,
millaisia lapsuustraumoja rikollisuuden taustalla on.
Otan nyt yhden esimerkin, joka ainakin on ollut monien
lainoppineidenkin silmien alla:
Kuluvan vuoden syyskuun 20. päivän Helsingin Sanomissa oli artikkeli
"Lapsuusiän kuritus on riski". Sen oli kirjoitanut
kriminaalipsykologian tohtori Jaana Haapasalo. Artikkelissa todetaan
muun muassa:
"Väkivaltaisten rikostentekijöiden ongelma ei kuitenkaan ole kurin
puute. Päinvastoin: heitä on lapsena kuritettu nyrkein, nahkavöin,
kirvein, sähköjohdoin, kepein ja mitä kekseliäimmin keinoin.
Lapsuudenkodissaan heitä on usein myös nöyryytetty, uhkiltu, syytelty,
pilkattu ja vakavasti laiminlyöty,"
...
"Onnettomuuksien uhrien tavoin pahoinpidellyt lapset kärsivät
traumaperäisestä stressistä."
...
"Pahoinpidelty lapsi on oppinut tarkailemaan valppaasti vanhempiensa
vihamielistä käyttäytymistä välttääkseen näiden raivonpurkauksia ja
rangaistuksia. Siksi hän reagoi pieninmpäänkin uhan merkkiin ja
hyökkää ennen kuin kukaan ehtii hyökätä häntä vastaan.
Tutkimusten mukaan väkivaltakokemukset heijastuvat myös lapsen
aivojen biokemiaan ja voivat aiheuttaa pysyviä muutoksia
keskushermoston toimintaan.
Kaikista kaltoin kohdelluista lapsista ei tule vankilan
kanta-asiakkaita. Toisaalta aikuisten rikoksentekijöiden lapsuudesta
löytyy lähes poikkeuksetta traumakokemuksia."
Jos jollekin teistä tämä on uutta, niin eikö olisi aika avata silmiä
tämän tosiasian edessä?
Mistä johtuu se, että tuomioistumissa lapsuuden vaikutukset on
sivuutettu?
Mistä johtuu se, että ne on sivuutettu vankeinhoidossa?
Tuomas Eerola
Olavi Noronen <scor...@kolumbus.fi> wrote:
>Minä omasta puolestani olen jo vuosia miettinyt, että voiko todella
>olla niin, että lainlaatijat ovat todella sokean tietämättömiä siitä,
>millaisia lapsuustraumoja rikollisuuden taustalla on.
Vaikka kriminaalit kuinka itkevätkin lapsuutensa traumoista niin kuitenkin
(erityisesti aikuiset) ovat lopulta viime kädessä vastuussa itse isestään.
Lapsuuden traumat eivät käy kotoa hakemassa konepistoolia ja ala ammuskelemaan
grillijonossa seisoskelevia, kyllä siinä yksilö itse on ollut aktiivisena
tekijänä.
>Mistä johtuu se, että tuomioistumissa lapsuuden vaikutukset on
>sivuutettu?
Niin? Lastensuojelu ja mielenterveydenhoito ovat erikseen, ja jos lapsuuden
traumat ovat joku selitys ja armahdus tietylle yksittäiselle teolle niin
kylllä noita traumapotilaita varmasti löytyy.
Tässä asiassa pitää kyllä erottaa toisistaan ns. yleiset syyt (eli mikä
ehkä saattaa vaikuttaa rikollisuuteen yleisesti) ja sitten yhden yksilön
yksittäinen teko, josta kyllä yksilö itse joutuu vastuun kantamaan, ei
yhteiskunta. Tottakai näitä yleisiä taustasyitä voi ja pitää tutkia ja
niihin pitää vaikuttaa mutta eivät ne kyllä siltikään ketään oikeuta
mihinkään yksittäiseen rikokseen.
Tuomas
pekka suoknuuti
>
> Otan nyt yhden esimerkin, joka ainakin on ollut monien
> lainoppineidenkin silmien alla:
nips naps
> ...
> "Pahoinpidelty lapsi on oppinut tarkailemaan valppaasti vanhempiensa
> vihamielistä käyttäytymistä välttääkseen näiden raivonpurkauksia ja
> rangaistuksia. Siksi hän reagoi pieninmpäänkin uhan merkkiin ja
> hyökkää ennen kuin kukaan ehtii hyökätä häntä vastaan.
> Tutkimusten mukaan väkivaltakokemukset heijastuvat myös lapsen
> aivojen biokemiaan ja voivat aiheuttaa pysyviä muutoksia
> keskushermoston toimintaan.
> Kaikista kaltoin kohdelluista lapsista ei tule vankilan
> kanta-asiakkaita. Toisaalta aikuisten rikoksentekijöiden lapsuudesta
> löytyy lähes poikkeuksetta traumakokemuksia."
Ennen kommentointia muutama varaus, väärinymmärrysten välttämiseksi: en
seuraavassa pyri pohtimaan moraalikysymyksiä enkä sitä pitäisikö vai
eikö pitäisi ottaa huomioon em. seikkoja rangaistuksen mittaamisessa
(vaatii hieman sulattelua) vaan esitän käsityksiä lainopin kannalta sekä
mahdollisia syitä nykytilanteelle.
Ensinnäkin lieventämisperusteet, kuten koventamisperusteetkin ovat
tarkoitettu käytettäviksi poikkeuksellisissa tilanteissa, siis silloin,
kun rikokseeen liittyy rangaistukseen vaikuttavia elementtejä, joita ei
tyypillisissä tilanteissa esiinny (tiedän, "tyypillinen" on erittäin
epämääräinen käsite). Lieventäminen ja koventaminen tehdään suhteessa
tyypillisestä rikoksesta annettavaan tyypilliseen rangaistukseen (siis
ajatusrakennelmana näin). Nyt jos pitää paikkansa, että lähes kaikissa
rikostapauksissa esiintyy lapsuuden traumakokemuksia (jolloin ne ovat
rikoksen tyypillisä elementtejä) ja tämä halutaan ottaa rangaistuksissa
huomioon, lieventämisperusteet eivät ole oikea keino tähän vaan se
edellyttäisi kattavampaa huomioonottamista rangaistusjärjestelmässä.
Jos taas tällaisia traumakokemuksia ei valtaosassa tapauksia esiinny,
voisi lieventämisperusteen mahdollisuus olla olemassa. Tähän liittyen
edelleen näyttökysymyksistä: ei riitä, että näytetään trauman
olemassaolo, vaan pitäisi näyttää, että sen on nimenomaan vaikuttanut
rikoksen tekemiseen. Ja tähän nähdäkseni liittyisivät suurimmat
näyttövaikeudet. Kuinka yleisesti hyväksytty traumojen ja rikollisuuden
välinen yhteys muuten on ao. tieteen piirissä? Tuomioistuimien pitäisi
myös ottaa huomioon mahdolliset eri koulukuntien väliset ristiriidat
asiassa.
Yksi syy siihen, miksi tällaisia asioita ei ole niin hirveästi
pohdiskeltu, voi olla suomalainen erittäin tekokeskeinen
rikosoikeusjärjestelmä. Rikoslakiprojektin mietinnössä (jolle nykyiset
mittaamissäännöt, rikoslain kokonaisuudistukse perusperiaatteet jne.
perustuvat) -70 luvun alussa selkeä pesäero ns. tekijärikosoikeuteen,
johtuen mm. ns. uusklassisen rikosoikeusajattelun huumasta,
hoitoajattelun (siis että rikoksentekijät "parannetaan"
rangaistuksilla) kammoksunnasta ja erityisestävyyden tehottomuudesta.
Viime aikoina on kuitenkin alettu myös keskustelemaan enemmän tekijän
erityispiirteiden huomioonottamisesta rikosoikeusjärjestelmässä. Vaikka
hoitoajattelu ei olekaan realistinen, ei se poissulje mahdollisuutta
pyrkiä rangaistuksen ohella hoitamaan sellaisia rikoksentekijöitä, jotka
jonkilaisen hoidon tarpeessa ovat.
Pekka
Olavi Noronen
<76auh5$8...@vilkku.uwasa.fi>,wrote:
>Vaikka kriminaalit kuinka itkevätkin lapsuutensa traumoista niin kuitenkin
>(erityisesti aikuiset) ovat lopulta viime kädessä vastuussa itse isestään.
Se pohdiskelu, johon olen lähtenyt, ei sisällä sellaista ajatusta,
että rikoksen tekijä ei olisi vastuussa teostaan.
>Lapsuuden traumat eivät käy kotoa hakemassa konepistoolia ja ala ammuskelemaan
>grillijonossa seisoskelevia, kyllä siinä yksilö itse on ollut aktiivisena
>tekijänä.
Luettuani tämän kommentin ajattelen, että et mahdollisesti ole
ymmärtänyt asiaani tai sitten olet saattanut ymmärtää sen väärin.
>>Mistä johtuu se, että tuomioistumissa lapsuuden vaikutukset on
>>sivuutettu?
>
>Niin? Lastensuojelu ja mielenterveydenhoito ovat erikseen, ja jos lapsuuden
>traumat ovat joku selitys ja armahdus tietylle yksittäiselle teolle niin
>kylllä noita traumapotilaita varmasti löytyy.
Tämä kommenttisi saa minut epäilemään, että olet ajatellut minun
tarjoavan armahdusta niille, joilla on traumaattinen lapsuus. Jos
oletat näin, olet käsittänyt kirjoitukseni väärin.
>Tässä asiassa pitää kyllä erottaa toisistaan ns. yleiset syyt (eli mikä
>ehkä saattaa vaikuttaa rikollisuuteen yleisesti) ja sitten yhden yksilön
>yksittäinen teko, josta kyllä yksilö itse joutuu vastuun kantamaan, ei
>yhteiskunta. Tottakai näitä yleisiä taustasyitä voi ja pitää tutkia ja
>niihin pitää vaikuttaa mutta eivät ne kyllä siltikään ketään oikeuta
>mihinkään yksittäiseen rikokseen.
En ole millään tavoin antanut ymmärtää, että katsoisin
lapsuustraumojen antavan oikeutusta väärään tekoon.
Timo Viljanen
> Yksi syy siihen, miksi tällaisia asioita ei ole niin hirveästi
> pohdiskeltu, voi olla suomalainen erittäin tekokeskeinen
> rikosoikeusjärjestelmä.
Eli suomennettuna halutaan saada rikolliset pois silmistä ja unohdetaan itse
varsinainen asia, sillä itse kullakin niitä luurankoja on komerot
väärällään, ja olisi se nyt kamalaa, jos pitäisi kunnon kansalaisia
rinnastaa rikollisiin!
> Viime aikoina on kuitenkin alettu myös keskustelemaan enemmän tekijän
> erityispiirteiden huomioonottamisesta rikosoikeusjärjestelmässä.
Jo se auttaisi paljon, että lakiuudistusta pohtivat henkilöt itse
omakohtaisesti tuntisivat todellisia rikollisia, siis vähintään muutaman
kerran kiven sisässä istuneita. On helppo pohtia asioita, kun puhutaan vain
niistä muista, eikä ole mitään personointikohtaa siinäkään mielessä, että
nähtäisiin, että sen rikollisen sisältä löytyvät usein ihan samat
elämänpiirteet kuin muistakin ihmisistä. Rikollisistakin vaikeasti sairaiksi
on luokiteltavissa vain pieni vähemmistö.
> Vaikka
> hoitoajattelu ei olekaan realistinen, ei se poissulje mahdollisuutta
> pyrkiä rangaistuksen ohella hoitamaan sellaisia rikoksentekijöitä, jotka
> jonkilaisen hoidon tarpeessa ovat.
Kyse on ihan asenneongelmasta. Rikollisiin pitää suhtautua kuin joutuisit
elämään sen tuomitsemasi henkilön kanssa loppuikäsi.
Timo
Tuomas Eerola
>Se pohdiskelu, johon olen lähtenyt, ei sisällä sellaista ajatusta,
>että rikoksen tekijä ei olisi vastuussa teostaan.
Valitettavasti vain suuri osa rikosten tekijöistä keinolla
tai toisella yrittää aina vierittää vastuun teostaan muille;
raiskatulla oli liian lyhyt hame, nakkikioskijonossa ollut
mies virnisti väärällä tavalla, portsari haastoi riitaa jne,
ja tämä lapsuustraumajuttu tulee kuin taivaan lahjana niille
jotka eivät keksi muutakaan jolla vastuun saisi vieritettyä
toisille.
Jas sitäpaitsi ei väkivaltainen lapsuus ole läheskään ainoa
kriminaaliuralle kannustava, myös tämän professorin ihannoima
täysin kuri(tukse)sta vapaa lapsuus näyttää tuottavan aika
varmoja tuloksia, tulevaisuudessa painopiste ehkä tulee vielä
enemmän siirtymään siihen suuntaan.
Tuomas
Olavi Noronen
<pekka.s...@kolumbus.fi>, <36890D93...@kolumbus.fi>,wrote:
>Ennen kommentointia muutama varaus, väärinymmärrysten välttämiseksi: en
>seuraavassa pyri pohtimaan moraalikysymyksiä enkä sitä pitäisikö vai
>eikö pitäisi ottaa huomioon em. seikkoja rangaistuksen mittaamisessa
>(vaatii hieman sulattelua) vaan esitän käsityksiä lainopin kannalta sekä
>mahdollisia syitä nykytilanteelle.
Hyvä näin. Itse olen lähtenyt tarkastelemaan asiaa myös moraalin
kannalta.
> Nyt jos pitää paikkansa, että lähes kaikissa
>rikostapauksissa esiintyy lapsuuden traumakokemuksia (jolloin ne ovat
>rikoksen tyypillisä elementtejä) ja tämä halutaan ottaa rangaistuksissa
>huomioon, lieventämisperusteet eivät ole oikea keino tähän vaan se
>edellyttäisi kattavampaa huomioonottamista rangaistusjärjestelmässä.
Ehkä se johtaisi johonkin tällaiseen.
Mielestäni asiantila on nykyisellään kohtuuton, epäoikeudenmukainen ja
vastoin moraalisia näkemyksiä.
> Kuinka yleisesti hyväksytty traumojen ja rikollisuuden
>välinen yhteys muuten on ao. tieteen piirissä? Tuomioistuimien pitäisi
>myös ottaa huomioon mahdolliset eri koulukuntien väliset ristiriidat
>asiassa.
Kieltämättä on olemassa kaksi koulukuntaa. Hyvin suppean koulukunnan
mukaan lapsuuden kokemuksilla ei ole mitään vaikutusta aikuisen
käyttäytymiseen.
Toisaalta traumatutkimukset ja traumaterapeuttien havainnot tukevat
lisääntyvässä määrin sitä havaintoa, että traumaattisella lapsuudella
on erittäin suuri riski lisätä nuoruuden ja aikuisuuden
aggressiivisuutta ja rikollisuutta.
Toimitin hiljattain psykologia-alueelle viitetiedon amerikkalaisesta
tutkimuksesta, jonka mukaan teini-ikäisistä prostituoiduista 95%:lla
on taustallaan lapsuuden seksuaalinen väärinkäyttö.
"Not only will the abuse of child produce many of the negative
consequences described already, but such aggressive treatment of
children may lead some of them to become aggressive as adults."
- Tedeschi, Richard G. & Calhoun, Lawrence G.: Trauma &
Transformation; Growing in the Aftermath of Suffering. Sage
Publications 1995.
Lapsuuden vaikutukset ovat niin laajat, että niiden huomioiminen tulee
tulevaisuudessa vaikuttamaan yhteiskunnassamme hyvinkin
laaja-alaisesti. Otan tähän esimerkin psykiatri Paula Ollosen
väitöskirjasta:
"Rintasyöpään sairastuneilla oli merkittävästi enemmän lapsuus- ja
nuoruusiän emotionaalista vaillejäämistä sekä enemmän vaikeuksia
ratkaista riippuvuussuhteensa äitiin aikuistumisen kynnyksellä kuin
muilla tutkituilla."
Ollonen on luetellut väitöskirjassaan mm. seuraavat
lapsuuden "vaillejäämiset":
1. Vanhemman/vanhempien emotionaalinen etäisyys/hylkääminen.
2. Vanhempien/vanhemman aviolliset ongelmat, kodin ristiriitaisuus ja
rikkonaisuus.
3. Vanhemman/vanhempien alkoholiongelma.
4. Köyhyys (ruuan ja vaatteiden puute).
5. Kova työnteko ja hoitovelvollisuudet (sisarukset/koti)
- Ollonen, Paula: Kliininen prospektiivinen kaksoissokkotutkimus
rintasyövän psykososiaalisista vaaratekijöistä. Väitöskirja.
Psykiatrian klinikka. Kuopion yliopisto 1997.
Palaan asiaan taas seuraavassa kirjoituksessani.
Olavi Noronen
<te-301298...@kb3u2hel.dial.kolumbus.fi>,wrote:
>In article <368a4ad2...@news.kolumbus.fi>, scor...@kolumbus.fi wrote:
>
>>Se pohdiskelu, johon olen lähtenyt, ei sisällä sellaista ajatusta,
>>että rikoksen tekijä ei olisi vastuussa teostaan.
>
>Valitettavasti vain suuri osa rikosten tekijöistä keinolla
>tai toisella yrittää aina vierittää vastuun teostaan muille;
>raiskatulla oli liian lyhyt hame, nakkikioskijonossa ollut
>mies virnisti väärällä tavalla, portsari haastoi riitaa jne,
>ja tämä lapsuustraumajuttu tulee kuin taivaan lahjana niille
>jotka eivät keksi muutakaan jolla vastuun saisi vieritettyä
>toisille.
Ymmärtääkseni lain käytössä pyritään oikeuden toteutumiseen.
Ei ole olemassa mitään näyttöä, että liian lyhyt hame tai
nakkikioski-virnistys lisäisivät rikollisuuden tai aggression riskiä.
Lapsuustrauman yhteys myöhempään rikollisuuteen ja/tai
aggressiivisuuteen on selvästi todettu.
>Jas sitäpaitsi ei väkivaltainen lapsuus ole läheskään ainoa
>kriminaaliuralle kannustava, myös tämän professorin ihannoima
>täysin kuri(tukse)sta vapaa lapsuus näyttää tuottavan aika
>varmoja tuloksia, tulevaisuudessa painopiste ehkä tulee vielä
>enemmän siirtymään siihen suuntaan.
Jos väkivaltainen lapsuus ei ole ainoa rikollisuuteen vaikuttava
tekijä, ei se mitenkään anna aihetta tuon osatekijän väheksymiseen tai
huomiotta ottamiseen.
Ymmärtääkseni en aiemmissa kirjoituksissani viitannut kehenkään
professoriin, joka ihannoi kurista vapaata lapsuutta. Voitko
täsmentää, ketä professoria tarkoitat?
Olavi Noronen
<pekka.s...@kolumbus.fi>, <36890D93...@kolumbus.fi>,wrote:
> Kuinka yleisesti hyväksytty traumojen ja rikollisuuden
>välinen yhteys muuten on ao. tieteen piirissä? Tuomioistuimien pitäisi
>myös ottaa huomioon mahdolliset eri koulukuntien väliset ristiriidat
>asiassa.
Jatkan hieman tämän seikan käsittelyä.
"Jos perheestä ei enää ole lasten evästäjäksi elämää varten, mitä on
tehtävä? Ongelmien lähempi tarkastelu paljastaa, että tunnetaitojen
puutteet ja sosiaalisten kykyjen vaj avaisuudet aiheuttavat vakavia
pulmia -ja että hyvin suunnatut parannus- tai ehkäisykeinot voivat
pitää lapset oikealla tiellä.
...
Muistan alakoulusta Jimmy-nimisen kovanaaman, joka oli neljännellä
luokalla, kun minä olin ensimmäisellä. Hän ryösti muilta ruokarahat,
varasteli polkupyöriä, saattoi lyödä siinä kuin sanoa jotain. Jimmy
oli koulukiusaajan perikuva: hän alkoi haastaa riitaa pienimmästäkin
aiheesta tai aivan syyttä suotta. Kaikki kunnioittivat häntä - matkan
päästä. Me pelkäsimme ja inhosimme Jimmyä, eikä kukaan koskaan
leikkinyt hänen kanssaan. Kun hän kulki koulun pihalla, oli kuin
näkymättömät henkivartijat olisivat raivanneet hänelle tien
lapsijoukon halki.
Jimmyn kaltaisilla lapsilla on selvästi vakavia ongelmia. Yleensä ei
kuitenkaan huomata, että tällainen ylenpalttinen lapsuusajan
aggressiivisuus saattaa olla enne tulevista tunnevaikeuksista ja
muista ongelmista. Jimmy joutui vankilaan pahoinpitelystä jo
kuusitoistavuotiaana.
Monissa tutkimuksissa on havaittu, että Jimmyn kaltaiset lapset ovat
aggressiivisia koko ikänsä. Kuten yllä on nähty, tällaisten lasten
vanhemmat ovat kasvattajina välillä piittaamattomia, välillä ankaria
ja mielivaltaisia - kohtelu, joka ehkäpä ymmärrettävästi tekee
lapsista jokseenkin vainoharhaisia ja hyökkääviä.
Kaikki vihaiset lapset eivät kuitenkaan ole aggressiivisia; jotkut
ovat sensa sumenevat, minkä vuoksi he pitävät ystävällisiäkin tekoja
hyökkäyksinä ja turvautuvat yliopittuun vihamielisyyteensä.
Aggressiivisuutta kohti vievät havaintomallit voi huomata jo
alaluokilla. Monet lapset, etenkin pojat, ovat kovia riehumaan
esikoulussa ja ensimmäisellä luokalla, mutta vain kaikkein
aggressiivisemmat eivät opi itsekuria toiseen luokkaan mennessä.
Muiden lasten turvautuessa neuvotteluun ja kompromisseihin he
käyttävät yhä voimakeinoja. Hinta on kuitenkin kova: muut lapset
ilmoittavat, etteivät pidä kiusaajasta, jo kahden tai kolmen tunnin
yhteisten leikkien jälkeen.
Tutkimuksissa, joissa lapsia on seurattu esikoulusta teini-ikään, on
havaittu, että puolet ensiluokkalaisista, jotka häiritsivät opetusta,
eivät tulleet toimeen muiden kanssa eivätkä totelleet vanhempiaan tai
opettajia, voitiin teini-iässä luokitella nuorisorikollisiksi.
Kaikki aggressiiviset lapset eivät tietenkään syyllisty myöhemmin
väkivaltaan ja rikoksiin. He ovat kuitenkin suurimassa vaarassa sortua
rikoksen poluille.
Taipumus rikollisuuteen ilmenee yllättävän varhain. Kun
montrealilaisessa esikoulussa arvioitiin lasten vihamielisyyttä ja
häiriökäyttäytymistä, niissä lapsissa, jotka viisivuotiaina olivat
epäsosiaalisimpia, näkyi jo varhaisessa teini-iässä, 5-8 vuotta
myöhemmin, runsaasti rikollisuuteen viittaavia merkkejä. He
tunnustivat hakanneensa jonkun syyttä suotta, syyllistyneensä
myymälävarkauksiin, käyttäneensä asetta tappelussa, murtautuneensa
autoon tai varastaneensa siitä osia ja olleensa juovuksissa noin kolme
kertaa niin usein kuin muut lapset -ja kaikki tämä ennen
neljättätoista ikävuotta.
Tyypillisen väkivaltarikollisen ura alkaa aggressiivisella ja
hankalalla käytöksellä ensimmäisellä ja toisella luokalla. Koska nämä
lapset eivät osaa hallita mielitekojaan, he eivät menesty koulussa,
minkä vuoksi heitä pidetään (ja he pitävät itseään) »tyhminä» -
tuomio, jota erikois- tai tarkkailuluokalle siirtäminen vahvistaa
entisestään (ja vaikka monet näistä lapsista ovat ylivilkkaita tai
kärsivät oppimisvaikeuksista, se ei päde suinkaan kaikkiin). Lapset,
jotka ovat kotona oppineet pakottamista ja öykkäröintiä - eli muiden
kiusaamista - ovat aina opettajien hampaissa, koska näiden on
tuhlattava aikaa heidän pitämiseensä kurissa. Sääntöjen uhmaaminen,
joka on näille lapsille luontaista käytöstä, haittaa oppimista
ratkaisevasti: heidän huono koulumenestyksensä on useimmiten selvää
viimeistään kolmannelta luokalta lähtien.
...
Väkivaltaan ja rikollisuuteen on tietenkin monta tietä, ja lapsi voi
joutua alttiiksi vaaralle monista syistä: jos asuinalueella esiintyy
väkivaltaa, rikoksia ja niihin vietteleviä houkutuksia, jos perheessä
on ankaria paineita, jos kotiolot ovat hyvin köyhät. Yksikään näistä
tekijöistä ei kuitenkaan välttämättä johda väkivaltarikoksiin. Jos
olosuhteet pysyvät samoina, aggressiivisissa lapsissa vaikuttavat
psykologiset voimat lisäävät rikollisuuden riskiä merkittävästi. Kuten
psykologi Gerald Patterson, joka on seurannut tarkasti satojen poikien
kasvua nuorukaisiksi, asian ilmaisee: »Viisivuotiaan epäsosiaaliset
teot saattavat olla nuorisorikollisen tekojen prototyyppi. »
- Goleman, Daniel: Tunneäly. Otava 1995
Se, että lapsuuden vaikutuksia ei ole huomioitu tuomioistuimissa, ei
ole pelkästään siellä esiintyvä ilmiö. Silmien sulkeminen on melko
laaja yhteiskunnallinen asia.
Melko yleisesti traumatutkimuksessa ja kirjallisuudessa havaitaan
yleinen haluttomuus nähdä sitä, millaisia asioita lapsille tehdään ja
mitä siitä seuraa.
"This collective defensiveness may add to the harm of the original
actions, as well as create a climate in which those harmful actions
will be repeated on future generations."
- Freyd, Jennifer J.: Betrayal Trauma; The Logic of Forgetting
Childhood Abuse. Harvard University Press 1996.
Henri Hansen
: Se, että lapsuuden vaikutuksia ei ole huomioitu tuomioistuimissa, ei
: ole pelkästään siellä esiintyvä ilmiö. Silmien sulkeminen on melko
: laaja yhteiskunnallinen asia.
Hmm. Miten oikeastaan lapsuuden kokemukset tulisi mielestäsi ottaa
huomioon? Onhan mahdollista pitää moista _raskauttavana_ asianhaarana,
koska henkilö ilmiselvästi on sangen kovapäinen ja "paatunut".
Muutoin tällaisesta keskustelusta voi joku vetää hyvin vahingollisia
johtopäätöksiä, esimerkiksi ala-asteen opettajani oli ilmiselvästi oppinut
jostakin, että aggressiivisesti käyttäytyvät lapset ovat tulevia
rikollisia ja kohteli lapsia sitten vastaavasti. Jokainen pieneenkin
käsikärhämään joutunut pojankoltiainen oli hänen silmissään tuleva
rikollinen. Että jonkin verran kannattaisi ottaa huomioon myös se, että
"pojat on poikia".
--
.:[ han...@cc.tut.fi : www.students.tut.fi/~hansen]:.
All is bliss,
here and now.
Timo Tuunanen
> Lapsuustrauman yhteys myöhempään rikollisuuteen ja/tai
> aggressiivisuuteen on selvästi todettu.
Onko se silti mielestäsi lieventävä asianhaara? (vrt. ihminen lyö toista
siksi kun on ollut "huono päivä")
--
***Timo Tuunanen***
Myllylammentie 2-4 b 36
40640 Jkl
050 - 599 7987
Timo Viljanen
Olavi Noronen wrote:
> Ei ole olemassa mitään näyttöä, että liian lyhyt hame tai
> nakkikioski-virnistys lisäisivät rikollisuuden tai aggression riskiä.
Eiköhän tuo johdu vain siitä, ettei asiayhteyttä ole tutkittu. Tutkimattakin on
selvää, että riski saada turpiinsa nakkikioskijonossa kasvaa huomattavasti, jos
esimerkiksi alat arvostella muita jonossaolevia. Arvelisin myös, että pitkiä ja
laihoja, sekä pitkähiuksisia naisihmisiä raiskataan huomattavasti useammin kuin
lyhyita ja lihavia sänkitukkia. Mutta eikö näissä ihan yksinkertaisesti toteudu
vain 'tilaisuus tekee varkaan' -väite.
Yleensä kaikissa rikoksissa rikoksentekijällä on osoittaa jokin syy, miksi hän
toimi niin kuin toimi juuri siellä ja silloin, mutta miksi tämän syyn
automaattisesti pitäisi olla rangaistusta lieventävä asianhaara?
> Lapsuustrauman yhteys myöhempään rikollisuuteen ja/tai
> aggressiivisuuteen on selvästi todettu.
Ehkäpä suurin ongelma tässä on pitkä aikaväli. Aikuistuttuaan henkilön olisi
pitänyt hoitaa traumansa pois päiväjärjestyksestä tai saattaa ainakin aisoihin.
Jos hän ei ole näin toiminut, on hän itse vastuussa trauman aiheuttamista
jatkoseuraamuksista. Lapsuudessa tapahtuneista asioista vanhemmat ovat tältä osin
vastuussa. Itse asiassa tämä ongelma kulminoituukin 15 - 20 -vuotiaisiin, jotka
ovat jo rikosoikeudellisesti vastuussa tekemisistään, mutteivät käytännössä ole
välttämättä pystyneet hoitamaan lapsuusajan tragedioitaan kuntoon, mikäli
vanhemmat eivät tässä ole olleetu mukana. Mutta nuoria rikoksentekijöitä sitten
taasen kohdellaan tästä syystä oikeudessa lievemmin kuin vanhempia, joten
mielestäni asia on ainakin osittain tältä osin hoidettu.
Timo
Olavi Noronen
<368C29AE...@iki.fi>,wrote:
>Eiköhän tuo johdu vain siitä, ettei asiayhteyttä ole tutkittu. Tutkimattakin on
>selvää, että riski saada turpiinsa nakkikioskijonossa kasvaa huomattavasti, jos
>esimerkiksi alat arvostella muita jonossaolevia. Arvelisin myös, että pitkiä ja
>laihoja, sekä pitkähiuksisia naisihmisiä raiskataan huomattavasti useammin kuin
>lyhyita ja lihavia sänkitukkia. Mutta eikö näissä ihan yksinkertaisesti toteudu
>vain 'tilaisuus tekee varkaan' -väite.
Ympäristössä esiintyvä ärsyke on aivan eri asia kuin ihmisen sisällä
(psyyke, aivot) oleva, aggressiivisuutta ja rikollisuutta vahvistava
tekijä.
Jos nakkijonossa arvosteleva laiha ja pitkähiuksinen nainen ei aktivoi
vertailuryhmässä (jossa on tasapainoisen, turvallisen ja ehjän
lapsuuden sekä nuoruuden kokeneita) yllä mainittuja reaktioita, naista
ei voitane pitää riskitekijänä noin yleisesti ottaen.
>Yleensä kaikissa rikoksissa rikoksentekijällä on osoittaa jokin syy, miksi hän
>toimi niin kuin toimi juuri siellä ja silloin, mutta miksi tämän syyn
>automaattisesti pitäisi olla rangaistusta lieventävä asianhaara?
En suinkaan tarkoita mitään automaattista käsittelyä tai kohtelua.
Vastaamisen asemesta teen vastakysymyksen: miksi se, että ihminen on
lapsuudessaan lainvastaisesti vammautettu siten, että hän muita
ihmisiä todennäköisemmin ohjautuu sisältäpäin rikolliseen toimintaan,
pitäisi jättää huomioimatta?
>> Lapsuustrauman yhteys myöhempään rikollisuuteen ja/tai
>> aggressiivisuuteen on selvästi todettu.
>
>Ehkäpä suurin ongelma tässä on pitkä aikaväli. Aikuistuttuaan henkilön olisi
>pitänyt hoitaa traumansa pois päiväjärjestyksestä tai saattaa ainakin aisoihin.
>Jos hän ei ole näin toiminut, on hän itse vastuussa trauman aiheuttamista
>jatkoseuraamuksista.
Voidaanko siis ajatella, että yhteiskunta, joka monilla tahoilla
pyrkii salaamaan ja häivyttämään totuuden (bumti bum, positiivinen
ajattelu, NLP, psyykenlääkkeet ym.) lapsuustraumojen olemassaolosta ja
vaikutuksesta, voisi edellyttää, että vammautetuilla ihmisillä olisi
muuta väestöä enemmän titotaitoa omien traumojensa tiedostamiseen ja
käsittelemiseen?
> Lapsuudessa tapahtuneista asioista vanhemmat ovat tältä osin
>vastuussa.
Tämä on yksi seikka, jonka olin ajatellut ottaa esille tässä
keskustelussa.
Vuonna 1980 voimaan tullen lain mukaan "lasta tulee kasvattaa siten,
että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei
saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin
loukkaavasti."
Lisäksi "lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä ikään ja
kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on
pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö
sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus."
Jos ajattelemme asiantilaa ennen lain voimaantuloa, joudumme
tarkastelemaan asiaa ilmeisesti vain moraalin kannalta. Kun olemme
tekemisissä sellaisen rikollisuuden kanssa, jossa lapsi on syntynyt
lain voimaantulon jälkeen, ja lapsi on vammautettu kotonaan niin, että
on vahvaa syytä epäillä tuon vammauttamisen edesauttaneen hänessä
kehittynyttä rikollista taipumusta, niin eivätkö silloin vanhemmat
voitaisi asettaa jonkinlaiseen edesvastuuseen tapahtuneesta
rikoksesta?
Toivon, että tähän pohdintaani ei ehdoin tahdoin haettaisi pelkästään
vastustavia mielipiteitä. Otan tähän tuekseni Ilta-Sanomissa 30.12.98
olleen käräjätuomari Fredrik Träskmanin lausuman: "Rikosjutuissa
tuomarin vastuu on pyrkiä selvittämään myös syytetyn eduksi puhuvat
seikat..."
Kun itse ajattelen asiaa terapeuttina ja ihmisenä, näen hyvin
tarpeellisena tarkastella kasvattajien vastuuta niissä tapauksissa,
jolloin he ovat kohdelleet lasta väärin - ja varsinkin niissä
tapauksissa, joissa vääryys on aiheuttanut selviä traumoja ja
psyykkisiä muutoksia.
Kun keskustelin tästä asiasta hiljattain erään nuorisotyön parissa
lisäkoulutusta hankkivan henkilön kanssa, hän piti lähes varmana, että
tulen saamaan ajatukseeni jopa rajuakin vastarintaa, sillä nuorisotyön
ja koulutyön parssa työskentelevissä on paljon niitä ihmisiä, joiden
vakaana periaatteena on, "ettei vanhempia saa syyllistää".
Keskusteltuani jo aiemmin tästä seikasta monien ammatikseen nuorison
kanssa tekemisissä olevien kanssa olen saannut kuulla, että tämän
"syyllistämättömyysidean" takana on se ajatus, että tällä tavoin
saataisiin väärin tehneet ja kärsimyksiä aiheuttaneet kasvattajat
"olemaan yhteistyökykyisiä".
Ideana näyttää siis lyhykäisyydessään olevan se, että sellaista
ihmistä, joka on lainvastaisella ja ihmisyyden vastaisella
toiminnallaan aiheuttanut syvääkin, mahdollisesti läpi koko elämän
kestävää inhimillistä kärsimystä, ei saisi syyttää, asettaa
vastuuseen.
Toivon lainkäyttäjien tai -tuntijoiden kommentteja siihen, miten lain
mukaan olisi mahdollista asettaa kasvattajat oikeudelliseen vastuuseen
esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, jossa nuorisorikollisen taustaa
selvitettäessä tulee esille se, että hänen kasvatuksensa on lähes
vääjäämättä ollut osatekijänä hänen persoonallisuutensa
suuntautumiseen rikollisuuden suuntaan.
> Itse asiassa tämä ongelma kulminoituukin 15 - 20 -vuotiaisiin, jotka
>ovat jo rikosoikeudellisesti vastuussa tekemisistään, mutteivät käytännössä ole
>välttämättä pystyneet hoitamaan lapsuusajan tragedioitaan kuntoon, mikäli
>vanhemmat eivät tässä ole olleetu mukana.
Toisaalta on huomioitava se tosiseikka, että monilla aikuisilla
rikoksentekijöillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, että heidän
rikollisuuteen johtaneiden käyttäytymisiensä taustalla saattavat jopa
biologisellakin tasolla olla sellaiset tekijät, jotka ovat niin
varhaiselta ikäkaudelta, että he eivät tietoisesti kykene sitä
muistamaan.
>Mutta nuoria rikoksentekijöitä sitten
>taasen kohdellaan tästä syystä oikeudessa lievemmin kuin vanhempia, joten
>mielestäni asia on ainakin osittain tältä osin hoidettu.
Käyttäisin mieluummin toteamusta, etä se on jotenkin huomioitu, mutta
ei lainkaan tai vain melko vähän siinä tarkoituksessa, josta olen
lähtenyt keskustelemaan.
Onko kukaan nähnyt sellaista oikeuden päätöstä, jossa nuoren
rikoksentekijän kohdalla olisi viitattu nuoren traumaattisiin
kasvuolosuhteisiin ja sen mahdollisiin vaikutuksiin rikoksen
toteuttamiseen?
Olavi Noronen
<76h8h5$4...@tukki.cc.jyu.fi>,wrote:
>In sfnet.keskustelu.laki Olavi Noronen <scor...@kolumbus.fi> wrote:
>> Lapsuustrauman yhteys myöhempään rikollisuuteen ja/tai
>> aggressiivisuuteen on selvästi todettu.
>
>Onko se silti mielestäsi lieventävä asianhaara? (vrt. ihminen lyö toista
>siksi kun on ollut "huono päivä")
Kysymyksesi vaikuttaa hieman siltä, että olet lähtenyt heittelemään
heittoja paneutumatta itse asiaan.
Toiseksi epäilen, että käsityksesi siitä, mitä traumaattinen lapsuus
voi olla, on hyvin suppea, jos kerran vertaat sitä "huonoon päivään".
Timo Tuunanen
> >Onko se silti mielestäsi lieventävä asianhaara? (vrt. ihminen lyö toista
> >siksi kun on ollut "huono päivä")
> Kysymyksesi vaikuttaa hieman siltä, että olet lähtenyt heittelemään
> heittoja paneutumatta itse asiaan.
Kieltämättä tuo oli heitto, mutta mielestäni asiaa voi aivan hyvin
kyseenalaistaa.
> Toiseksi epäilen, että käsityksesi siitä, mitä traumaattinen lapsuus
> voi olla, on hyvin suppea, jos kerran vertaat sitä "huonoon päivään".
Okei huono päivä oli surkea esimerkki. Halusin tällä vain tuoda esille
sen, että kaikenlaisia syitä ihmisten tekemisiin on olemassa, mutta
voidaanko näillä syillä perustella tuomion lieventämistä? (Siis tarkoitan
tapahtumia joilla ei ole välitötä vaikutusta senhetkiseen tekoon)
Olavi Noronen
<pekka.s...@kolumbus.fi>, <36890D93...@kolumbus.fi>,wrote:
>Yksi syy siihen, miksi tällaisia asioita ei ole niin hirveästi
>pohdiskeltu, voi olla suomalainen erittäin tekokeskeinen
>rikosoikeusjärjestelmä.
Mitenkään väheksymättä tätä näkemystäsi tarjoan sen rinnalle toisen.
Traumaattisen asian käsittely nostaa helposti esille käsittelijän omat
käsittelemättömät traumat.
Pidän hyvin todennäköisenä, että yksi syy lapsuustraumojen
kieltämiseen, torjumiseen ja vähättelyyn on ollut ja on edelleenkin
se, että monilla ihmisillä itsellään on taustallaan traumaattisia
kokemuksia, ja he alitajuisesti 'tietävät', että niiden käsitteleminen
saattaisi ajaa heidät psyykkisesti ahdistavaan, pelottavaan ja
tuskalliseen tilaan.
Traumatutkimuksen ja traumaterapian piirissä tällaiset vihjeet (clue)
ja laukaisijat (trigger) ovat olleet jo pitkään tunnettuja.
Pidän aivan varmana, että sinä päivänä, kun rikollisten mahdollista
traumaattista taustaa aletaan oikeudenkäyntien yhteydessä käsitellä,
se tulee nostamaan esille joidenkin puolustusasianajajien, syyttäjien
ja istuvien tuomareiden omia traumoja. Tämä on seikka, jonka tulee
olla huomioituna jo siinä vaiheessa,
Jonkin osan tuomareista ja asianajajista olisi käytävä läpi muun
muassa seuraavan kaltaista:
Pearlman, Anne Laurie & Saakvitne, Karen W.: Transforming the Pain; A
Workbook on Vicarious Traumatization. For helping professionals who
work with traumatized clients. W. W. Norton & Company 1996.
Pearlman, Anne Laurie & Saakvitne, Karen W.: Trauma and the Therapist;
Countertransference and Vicarious Traumatization in Psychotherapy with
Incest Survivors. W. W. Norton & Company 1995.
Pearlman ja Saakvitne kirjoittavat esimerkiksi Figleyn toimittamassa
kirjassa seuraavaa, joka kertoo hieman siitä, miksi yhteiskuntamme
haluaa sulkea silmänsä:
"Vicarious Traumatization and Childhood Sexual Abuse
While vicarious traumatization can affect therapists and others
working with any traumatized population, here we are interested in the
specific form that takes in the therapist who is working with adult
survivors of childhood sexual abuse. The shared cultural meanings of
incest and childhood sexual abuse influence our perceptions of our
survivor clients and their struggles. Some of the aspects of child
abuse that have an impact on us, elaborated elsewhere by Saakvitne
(1990), include the incest taboo, that is, the universal wish to deny
incest; our need to see parents and caretakers as benevolent; grief
about the loss of the innocence of childhood; shock and outrage that
children are cruelly victimized; the meanings of doing work that can
elicit voyeurism, erotic transferences, and sometimes sexually
stimulating material; and the gender-related meanings of sexual abuse
material for the various possible groupings of male and female
clients, perpetrators, therapists, and supervisors. The presence of
these issues in the therapy is part of what sets the stage for
vicarious traumatization."
- Figley, Charles R. (Ed.): Compassion Fatique; Coping with
Secondary Traumatic Stress Disorder in Those Who Treat the
Traumatized. Brunner/Mazel 1995. (s. 156)
Olavi Noronen
<76fio8$9jt$1...@baker.cc.tut.fi>,wrote:
>Hmm. Miten oikeastaan lapsuuden kokemukset tulisi mielestäsi ottaa
>huomioon?
Kuten aiemmassa postituksessani totesin, tämä seikka vaatii
laaja-alaista paneutumista. Seuraavassa muutamien henkilöiden
mietteitä:
"Vanhemmilla, jotka omista kokemuksistaan huolimatta ovat pysäyttäneet
kierteen, on usein ollut muita laajempi sosiaalinen tukiverkosto, hyvä
puolisosuhde sekä suurempi tietoisuus omasta menneisyydestä ja
väkivallan kierteestä (Hunter ja Kilstrom 1979; Egeland, Jacobvitz ja
Sroufe 1988). Kierteen katkaisevat vanhemmat ymmärtävät
pahoinpiteleviä vanhempia useammin, että he eivät ansainneet lapsena
kokemaansa ankaraa rankaisua kun taas kierrettä jatkavat vanhemmat
eivät pidä lapsuudessa kokemaansa pahoinpitelyä pahoinpitelynä
(Hemenway, Solnick ja Carter 1994).
Lasten kaltoinkohtelua voitaisiinkin kenties tehokkaasti ehkäistä,
jos ns. riskivanhempia autettaisiin ymmärtämään lähtökohtiaan ja
selviytymään lapsuutensa traumaattisista tapahtumista. Tähän
tarkoitukseen on kehitelty traumaterapia, jonka kuluessa traumaattisia
muistoja käsitellään yhä uudestaan sopivina annoksina (Briere 1996).
Lapsuuden tapahtumien toistuva käsittely terapeutin kanssa vähentää
todennäköisyyttä niiden purkautumiseen toiminnassa ja voi siten
ehkäistä oman lapsen kaltoinkohtelua. Hyviä tuloksia on myös
saavutettu kaltoinkohtelua ehkäisevillä ohjelmilla, joissa vanhemmille
on tarjottu tukea vanhemmuudessa ja kasvatuksessa kotikäyntien ja
erityispalvelujen avulla (ks. Wekerle ja Wolfe 1993). Kaltoinkohtelun
riskitekijöiden tunnistaminen on ensimmäinen askel tehokkaiden
ehkäisyohjelmien laatimisessa."
- Haapasalo, Jaana & Jaskari, Helena & Paavilainen, Tuula & Pietari,
Terhi & Aaltonen, Terhi: Lapsen fyysisen kaltoinkohtelun riskejä.
Sosiaalilääketieteen aikakauslehti 1998:35:3-14 (s. 10)
Olavi Noronen
<76fio8$9jt$1...@baker.cc.tut.fi>,wrote:
>Hmm. Miten oikeastaan lapsuuden kokemukset tulisi mielestäsi ottaa
>huomioon?
En ole edennyt niin pitkälle, enkä usko, että minulla olisi lyhyellä
aikavälillä kykyjäkään tarjota asiaan soveltuvia ratkaisuja.
Olen vasta siinä tilanteessa, että olen ottanut asia esille, ja vienyt
sitä pieneen pohdiskeluun tällä foorumilla.
> Onhan mahdollista pitää moista _raskauttavana_ asianhaarana,
>koska henkilö ilmiselvästi on sangen kovapäinen ja "paatunut".
Teoriassa on tietysti mahdollista, että joku asiaan perehtymätön
saataisi äkkipikaa muodostaa tuollaisen päätelmän, mutta ei
varmaankaan sellainen, joka osaa tarkastella lakia, tuomioistuimen
toimintaa ja ihmismieltä myös moraalin ja etiikan näkökulmilta.
>Muutoin tällaisesta keskustelusta voi joku vetää hyvin vahingollisia
>johtopäätöksiä, esimerkiksi ala-asteen opettajani oli ilmiselvästi oppinut
>jostakin, että aggressiivisesti käyttäytyvät lapset ovat tulevia
>rikollisia ja kohteli lapsia sitten vastaavasti. Jokainen pieneenkin
>käsikärhämään joutunut pojankoltiainen oli hänen silmissään tuleva
>rikollinen. Että jonkin verran kannattaisi ottaa huomioon myös se, että
>"pojat on poikia".
Tietysti joku voi tässä vaiheessa vetää kuinka hätähousuisia
johtopäätöksiä tahansa (selvät merkit olivat jo nähtävissä parin
kirjoittajan viesteissä), mutta ei alkukeskustelusta voi vetää vielä
loppupäätelmiä.
Varmastikaan opettajasi kaltaiset ihmiset eivät enää nykyisin tule
kovin laajalti kuulluksi.
Olavi Noronen
<76j4ec$a...@tukki.cc.jyu.fi>,wrote:
> Halusin tällä vain tuoda esille
>sen, että kaikenlaisia syitä ihmisten tekemisiin on olemassa, mutta
>voidaanko näillä syillä perustella tuomion lieventämistä? (Siis tarkoitan
>tapahtumia joilla ei ole välitötä vaikutusta senhetkiseen tekoon)
Ehkä tämä seuraavakin voi valottaa näkemään sitä, että usein
tekosyyksi otetut ulkoiset syyt ovat aivan eri asiaa kuin sisälle
väkivallalla - juuri niinä vuosina, jolloin lapsen persoonallisuus
muodostuu - juurrutetut syyt:
"Lapsen kaltoinkohtelu voi sisältää fyysistä, psykologista ja
seksuaalista väkivaltaa ja lapsen tarpeiden laiminlyöntiä. Fyysinen
väkivalta voi olla vakavuudeltaan eriasteista vaihdellen
läimäytyksistä kidutukseen. Suomalaisen kyselytutkimuksen mukaan 72 %
peruskoulun yhdeksäsluokkalaisista oli kokenut jonkinasteista fyysistä
väkivaltaa 13 ensimmäisen elinvuotensa aikana, ja vakavaa väkivaltaa
(nyrkiniskuja, potkuja, aseella uhkaamista tai aseen käyttöä) oli
kohdistunut 8 %:iin vastaajista (Sariola ja Uutela 1992). Lasten
kaltoinkohtelu on siten Suomessa ajankohtainen aihe yhtä hyvin kuin
Yhdysvalloissakin, jossa suuri osa vanhemmista turvautuu lasten
ruumiilliseen kuritukseen (ks. Straus ja Donnelly 1994).
Psykologisella väkivallalla tarkoitetaan lapsen hyljeksintää,
pelottelua, nöyryyttämistä, eristämistä, epäsosiaalisten
käyttäytymismallien juurruttamista, epätarkoituksenmukaisia
vaatimuksia ja monenlaista sanallista väkivaltaa (Hart, Brassard ja
Karlson 1996). Psykologisen väkivallan esiintyvyyttä on vaikea
arvioida, koska se usein kytkeytyy muihin väkivallan muotoihin ja
koska sen mittaaminen on muita väkivallan muotoja
tulkinnanvaraisempaa. Seksuaalinen väkivalta voi käsittää vihjailuja,
ehdotuksia, koskettelua, pakottamista seksuaaliseen toimintaan, lapsen
kaupallista hyväksikäyttöä ja seksuaalista sadismia (Berliner ja
Elliott 1996; Finkelhor 1986).
. . .
Kaltoinkohtelun kroonisuus, useus, vakavuus, monimuotoisuus ja lapsen
ikä ja kehitysvaihe sen tapahtuessa todennäköisesti vaikuttavat sen
lyhyt- ja pitkäkestoisiin seurauksiin. Merkitystä on myös sillä, kenen
ja kuinka monen henkilön taholta lapseen kohdistuu väkivaltaa ja
laiminlyöntiä. Kaltoinkohtelun eri muodot esiintyvät usein
samanaikaisesti ja ovat osin päällekkäisiä.
- Haapasalo, Jaana & Jaskari, Helena & Paavilainen, Tuula & Pietari,
Terhi & Aaltonen, Terhi: Lapsen fyysisen kaltoinkohtelun riskejä.
Sosiaalilääketieteen aikakauslehti 1998:35:3-14 (s. 10)
Jos ajattelen, että rikoksentekijän vakavat lapsuustraumat
huomioitaisiin vain sellaisella lievennyksellä, että vankeusajan
pituutta lyhennettäisiin, asia olisi mieletön.
Lapsuustraumat olisivat osaltaan vaikuttaneet rikoksen tekoon, ja
sitten vanki saisi lyhyemmän rangaistuksen - mutta ei mitään apua
varsinaisiin ongelmiin.
Ehkä yksi ensimmäisiä tehtäviä olisi perustaa vankiloihin osastoja,
joihin voitaisiin sijoittaa niitä vankeja, jotka tiedostavat
ongelmiensa psyykkisiä syitä edes jossakin määrin, ja jotka olisivat
halukkaita selvittämään traumaattista taustaansa. Vanginvartijoista ja
muusta henkilökunnasta osa olisi koulutettava ymmärtämään
lapsuustraumojen vaikutusta. Joko vankilassa tai muussa yhteisössä,
jossa vangit voisivat käydä, olisi mahdollisuus terapiaan.
Olavi Noronen
Noronen), <368f2ed...@news.kolumbus.fi>,wrote:
>Ehkä yksi ensimmäisiä tehtäviä olisi perustaa vankiloihin osastoja,
>joihin voitaisiin sijoittaa niitä vankeja, jotka tiedostavat
>ongelmiensa psyykkisiä syitä edes jossakin määrin, ja jotka olisivat
>halukkaita selvittämään traumaattista taustaansa. Vanginvartijoista ja
>muusta henkilökunnasta osa olisi koulutettava ymmärtämään
>lapsuustraumojen vaikutusta. Joko vankilassa tai muussa yhteisössä,
>jossa vangit voisivat käydä, olisi mahdollisuus terapiaan.
Haluan lisätä yllä olevaan vielä sen, että lisääntyvässä määrin ollaan
sitä mieltä, että lapsuustraumojen käsittely pelkällä keskustelulla,
positiivisella ajattelulla, uudenlaisella asennoitumisella,
ratkaisukeskeisellä työskentelyllä tai vastaavilla menetelmilää ei
onnistu.
Tämän olen jo lainannut tänne aikaisemmin, mutta laitettakoon se vielä
tähän asiani selventämiseksi:
"Lasten kaltoinkohtelua voitaisiinkin kenties tehokkaasti ehkäistä,
jos ns. riskivanhempia autettaisiin ymmärtämään lähtökohtiaan ja
selviytymään lapsuutensa traumaattisista tapahtumista. Tähän
tarkoitukseen on kehitelty traumaterapia, jonka kuluessa traumaattisia
muistoja käsitellään yhä uudestaan sopivina annoksina (Briere 1996).
Lapsuuden tapahtumien toistuva käsittely terapeutin kanssa vähentää
todennäköisyyttä niiden purkautumiseen toiminnassa ja voi siten
ehkäistä oman lapsen kaltoinkohtelua."
- Haapasalo, Jaana & Jaskari, Helena & Paavilainen, Tuula & Pietari,
Terhi & Aaltonen, Terhi: Lapsen fyysisen kaltoinkohtelun riskejä.
Sosiaalilääketieteen aikakauslehti 1998:35:3-14 (s. 10)
"Traumaattisen kokemuksen, esimerkiksi pahoinpitelyn seuraukset
voidaan poistaa vain, jos kokemuksen kaikki traumaattiset puolet
voidaan elää lävitse, artikuloida ja tuomita hellävaroen paljastavassa
terapiassa."
- Miller, Alice: Muurra vaikenemisen muuri. WSOY 1991.
"Yleisesti oletetaan, että onnistunut synteesi tapahtuu sen jälkeen,
kun koko traumaattisen kokemuksen kaikki olennaiset elementit on
tunnistettu sekä läpikotaisin ja perusteellisesti tutkittu ja kohdattu
terapiassa. Resickin & Schnicken työ (1992) tukee käsitystä, että
trauman kaikkien elementtien ja niihin liittyvien, itsen ja toisten
havainnoinnissa tapahtuvien muutosten paljastaminen johtaa traumaan
liittyvän oireyhdistelmän onnistuneeseen ratkaisemiseen.
....
Elämä ei voi enää koskaan olla täysin entisensä trauman jälkeen, jossa
ihminen joutuu kohtaamaan eksistentiaalisen avuttomuutensa ja
haavoittuvuutensa: traumaattisesta kokemuksesta tulee jollakin
tavalla osa ihmisen elämää. Tapahtuneen tarkka selvittäminen ja
reaktioiden jakaminen toisten kanssa voi merkitä suurta eroa
lopullisessa sopeutumisessa. Traumaan liittyvien tunteiden ja
havaintojen pukeminen sanoiksi on elintärkeää posttraumaattisten
reaktioiden hoidossa. Kun trauman uudelleenelämistä on voimakkaasti
pyritty välttämään, terapeutit eivät voi odottaa, että vastustus
muistamista kohtaansulaisi äkkiä pois heidän empaattisilla
ponnistuksillaan. Trauma voidaan työskennellä läpi vain, kun on
syntynyt turvallinen side toiseen ihmiseen; tätä voidaan
käyttää sitten hyväksi psyyken pitämiseksi koossa, kun fyysisen
hajoamisen uhka koetaan uudelleen."
Bessel A. van der Kolk, M.D. & Onno van der Hart, Ph.D. & Jennifer
Burbridge, M.A.: LÄHESTYMISTAPOJA PTSD:N (POSTTRAUMAATTISEN
STRESSIHÄIRIÖN) HOITOON
Raija Raumanin suomentama artikkeli löytyy kotisivultani:
http://www.netti.fi/scorpitos/arrticles/kolkptsd.htm
Olavi Noronen
<pekka.s...@kolumbus.fi>, <36890D93...@kolumbus.fi>,wrote:
> Kuinka yleisesti hyväksytty traumojen ja rikollisuuden
>välinen yhteys muuten on ao. tieteen piirissä?
Tässä vielä asiasta kiinnostuneelle lainaus vand der Kolkin
artikkelista. Siitä ilmenee, että meidän on syytä tarkastella trauman
aikaansaamia seurauksia eri valossa kuin ulkopuolisten ärsykkeiden ja
olosuhteiden aiheuttamia reaktioita sellaisissa ihmisissä, joilla ei
ole varhaista lapsuuden traumataustaa:
- - -
*PTSD biologiaan perustuvana häiriönä*
Abram Kardiner (1941) esitti käsityksen, että "traumaattiset
neuroosit" ovat "fysioneurooseja" ja että PTSD:stä kärsivä potilas on
jatkuvasti varuillaan ympäristön uhkaa vastaan: "hän toimii ikäänkuin
alkuperäinen traumaattinen tilanne olisi yhä olemassa ja hän turvautuu
sellaisiin suojautumiskeinoihin, jotka pettivät alkuperäisessä
tilanteessa..." (s. 82). PTSD:ssä fysiologisen kroonisen
ylikiihtyvyystilan (overarousal) lisäksi potilaalla on vaikeuksia
tarkkaavaisuudessa ja keskittymisessä samoin kuin vääristymiä
informaation käsittelyssä, mukaan luettuna huomion kapeneminen
mahdollisen haasteen tai uhan lähteisiin. Näyttää siltä, että
traumatisoituneiden ihmisten kaikkiin tunteisiin sisältyy vihaa.
Vaikka liikakiihtyvyyden tehtävänä on valmistaa heitä jonkinlaiseen
toimintaan uhan edessä, se ei synnytä erityisiä taitoja eikä
selviämisen ja hallinnan tunteita, koska odotettavissa oleva toiminta
ei ole tilannekohtaista.
Viime vuosien aikana on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että merkittävin
ennustava tekijä pitkän aikavälin tuloksessa on sen alkuperäisen
somaattisen reaktion voimakkuus, jolla traumatisoivaan kokemukseen
reagoidaan. Jos stressi on riittävän musertava, sen aiheuttama trauma
synnyttää ehdollisen emotionaalisen vasteen, jossa keho jatkaa
turvautumista taistelemis-, pakenemis- tai jähmettymisreaktioihin
pienimmästäkin ärsykkeestä: traumatisoituneet ihmiset kokevat
edelleen, että elämä on trauman jatkoa, ja he pysyvät jatkuvassa
hälytystilassa sen varalta, että traumaattinen kokemus toistuu. Monet
traumatisoituneet ihmiset, jotka ovat tietoisesti jättäneet trauman
taakseen, kokevat yhä edelleen ahdistusta ja lisääntynyttä fyysistä
kiihtymystä, kun he joutuvat traumasta muistuttaviin tilanteisiin,
tai silloinkin, kun heille sattuu jotakin yllättävää, esimerkiksi kun
he kuulevat kovaa ääntä. He turvautuvat taistelu-/pakoreaktioihin
olematta välttämättä tietoisia näiden äärikäyttäytymismuotojen
alkuperästä.
Vaikka traumareaktion biologinen perusta on äärettömän
monimutkainen, neljänkymmenen vuoden tutkimustyö ihmisillä ja muilla
imettäväisillä on osoittanut, että traumalla (etenkin varhaisessa
elämänvaiheessa tapahtuneella traumalla) on pitkäaikaisia vaikutuksia
neurokemialliseen stressireaktioon, mukaan lukien
katekoliamiinireaktion suuruus, kortisolireaktion kesto ja laajuus
samoin kuin joukko muita biologisia järjestelmiä, kuten serotoniini-
ja endogeeninen opioidijärjestelmä. (Trauman psykobiologiaa koskeva
laaja selonteko, ks. van der Kolk, 1994).
- Bessel A. van der Kolk, M.D. & Onno van der Hart, Ph.D. & Jennifer
Burbridge, M.A.: LÄHESTYMISTAPOJA PTSD:N (POSTTRAUMAATTISEN
STRESSIHÄIRIÖN) HOITOON
Raija raumanin suomentama artikkeli löytyy kotisivultani:
http://www.netti.fi/scorpitos/arrticles/kolkptsd.htm
- - -
Timo Viljanen
> > Onhan mahdollista pitää moista _raskauttavana_ asianhaarana,
> >koska henkilö ilmiselvästi on sangen kovapäinen ja "paatunut".
>
> Teoriassa on tietysti mahdollista, että joku asiaan perehtymätön
> saataisi äkkipikaa muodostaa tuollaisen päätelmän, mutta ei
> varmaankaan sellainen, joka osaa tarkastella lakia, tuomioistuimen
> toimintaa ja ihmismieltä myös moraalin ja etiikan näkökulmilta.
Mutta oikeuslaitos käytännössä toimii juuri tuolla ymmärtämättömällä tavalla.
> Tietysti joku voi tässä vaiheessa vetää kuinka hätähousuisia
> johtopäätöksiä tahansa (selvät merkit olivat jo nähtävissä parin
> kirjoittajan viesteissä), mutta ei alkukeskustelusta voi vetää vielä
> loppupäätelmiä.
Elävässä elämässä perustellut analyysit ovat "kiven alla".
> Varmastikaan opettajasi kaltaiset ihmiset eivät enää nykyisin tule
> kovin laajalti kuulluksi.
Paljonko olet tutustunut oikeuslaitoksen käytännön toimintaan? En välttämättä
edes kehoita, sillä pettymys saattaisi olla suuri.
Timo
Timo Viljanen
Olavi Noronen wrote:
> Ympäristössä esiintyvä ärsyke on aivan eri asia kuin ihmisen sisällä
> (psyyke, aivot) oleva, aggressiivisuutta ja rikollisuutta vahvistava
> tekijä.
Tuo ei ollut oma esimerkkini, mutta vaikka asiat olisivatkin lähtöjään eri
mekanismiin pohjautuvia, ei lopputuloksen kannalta ole eroja löydettävissä. Rikos on
tapahtunut ja uhri kärsii. Itse näkisin paremminkin niin, että lopputulos on ao.
tekijöiden summa. Jos ympäristön ärsyke tai traumaattinen lapsuus puuttuu, ei
lopputuloksena ole raiskausta tai pahoinpitelyä.
> Jos nakkijonossa arvosteleva laiha ja pitkähiuksinen nainen ei aktivoi
> vertailuryhmässä (jossa on tasapainoisen, turvallisen ja ehjän
> lapsuuden sekä nuoruuden kokeneita) yllä mainittuja reaktioita, naista
> ei voitane pitää riskitekijänä noin yleisesti ottaen.
Ehkä nuo asiat eivät toimi elävässä elämässä yhdessä. Nakkijonossa yleensä kai
tempaistaan samaa sukupuolta olevan lättyyn ja raiskaukseen johtavat tapahtumaketjut
alkavat jossakin ihan muualla kuin nakkijonossa. Mutta edelleenkin olen sitä mieltä,
että
yleisesti ottaen vaikkapa hintelä, naismaisesti käyttäytyvä ja ruotsia puhuva
mieshenkilö on nakkikioskijonossa erityinen riskitekijä, samoin kuin on vaikkapa
iltapimeällä huonosti valaistulla alueella huvialueen ulkopuolella jalkaisin
liikkuva minihameeseen pukeutuva pitkähiuksinen ja laiha nainen.
> En suinkaan tarkoita mitään automaattista käsittelyä tai kohtelua.
Oikeudessa kaikki poikkeuksellinen vaatii erityisen suurta panostusta, että se
huomioidaan. Jotta asia ei jäisi vain muutamien yksittäistapausten varaan pelkäksi
kuriositeetiksi, pitäisi nimenomaan tällaiset asiat huomioida automaattisesti tai
sitten unohtaa kokonaan.
> Vastaamisen asemesta teen vastakysymyksen: miksi se, että ihminen on
> lapsuudessaan lainvastaisesti vammautettu siten, että hän muita
> ihmisiä todennäköisemmin ohjautuu sisältäpäin rikolliseen toimintaan,
> pitäisi jättää huomioimatta?
Ei mielestäni pidäkään, mutta perustelu niin, että "suuret massatkin" asian
hyväksyvät vaatii paljon lisää perusteluja.
> Voidaanko siis ajatella, että yhteiskunta, joka monilla tahoilla
> pyrkii salaamaan ja häivyttämään totuuden
Yhteiskunnan "sairaus" on tietysti oma ongelmansa sinänsä. Tässä tapauksessa lienee
perusteltua eriyttää se omaksi ongelmakseen ja puida vain tätä asiaa.
> lapsuustraumojen olemassaolosta ja
> vaikutuksesta, voisi edellyttää, että vammautetuilla ihmisillä olisi
> muuta väestöä enemmän titotaitoa omien traumojensa tiedostamiseen ja
> käsittelemiseen?
Päästään peruskysymykseen, mikä on yksilön oma vastuu yleensäkin? Tietyntasoinen
fakta kun on kuitekin se, että älyllisesti jälkeenjääneet joutuvat tavalla tai
toisella muiden hyväksikäyttämiksi ihan laillisillakin tavoilla, joitakin
perusvaatimuksia kun kansalaiselta on kuitenkin yhteiskunnan toiminnan mielekkyyden
vuoksi aihetta vaatia, eikä kaikkia asioita voi eikä pysty jokaiselle juurta jaksain
selvittämään.
> Kun olemme
> tekemisissä sellaisen rikollisuuden kanssa, jossa lapsi on syntynyt
> lain voimaantulon jälkeen, ja lapsi on vammautettu kotonaan niin, että
> on vahvaa syytä epäillä tuon vammauttamisen edesauttaneen hänessä
> kehittynyttä rikollista taipumusta, niin eivätkö silloin vanhemmat
> voitaisi asettaa jonkinlaiseen edesvastuuseen tapahtuneesta
> rikoksesta?
Vain teoriassa, sillä näyttökysymykset ovat vaikeita ja ristiriitaisia. Arkielämässä
muut menetelmät tuottanevat paremman lopputuloksen. Elävässä elämässä on paljon
muitakin asioita ja kysymyksiä, jotka hautautuvat käytännön vaikeuksien
kohtuuttomaan suuruuteen jos ei suoranaiseen mahdottomuuteen. Silloin varsinaisen
asian kannalta on parempi edetä toisilla rintamilla.
> Kun itse ajattelen asiaa terapeuttina ja ihmisenä, näen hyvin
> tarpeellisena tarkastella kasvattajien vastuuta niissä tapauksissa,
> jolloin he ovat kohdelleet lasta väärin - ja varsinkin niissä
> tapauksissa, joissa vääryys on aiheuttanut selviä traumoja ja
> psyykkisiä muutoksia.
Silloin tulee myös käsiteltäväksi, kuka tai ketkä ovat kelvollisia vanhemmiksi.
Tällä hetkellä viralliset kriteerit ovat varsin löysät, ilmeisesti käytännössä
pahoin mielisairailta lapsenteko epäonnistuu ennemmin jo teknisesti kuin lain
kieltämänä?
> Kun keskustelin tästä asiasta hiljattain erään nuorisotyön parissa
> lisäkoulutusta hankkivan henkilön kanssa, hän piti lähes varmana, että
> tulen saamaan ajatukseeni jopa rajuakin vastarintaa, sillä nuorisotyön
> ja koulutyön parssa työskentelevissä on paljon niitä ihmisiä, joiden
> vakaana periaatteena on, "ettei vanhempia saa syyllistää".
Tähän sisältyy se käsitys, että jos vanhemmat ovat toimineet "hyvässä uskossa", ei
syy ole heidän, vaikka lopputulos olisi kuinka surkea tahansa. Oikeassa elämässä ei
vain usko oikeasta toiminnasta riitä, vaan täällä merkitsee se, mitä todella
tapahtui, ei se, miten hyvin luultiin toimitun. Toisaalta joissakin tilanteissa
vanhempien syyllistämisellä ei sinänsä saavuta yksin mitään, joten palauttamalla
heidät maanpinnalle saadaan aikaan vain lisää pahaa.
> Keskusteltuani jo aiemmin tästä seikasta monien ammatikseen nuorison
> kanssa tekemisissä olevien kanssa olen saannut kuulla, että tämän
> "syyllistämättömyysidean" takana on se ajatus, että tällä tavoin
> saataisiin väärin tehneet ja kärsimyksiä aiheuttaneet kasvattajat
> "olemaan yhteistyökykyisiä".
En usko, että menetelmä toimii. Kun perusasetelma on se, että vanhemmat luulevat
tehneensä oikein, ei tuolla saavuteta kuin lässytystä, mikä ei johda mihinkään!
> Ideana näyttää siis lyhykäisyydessään olevan se, että sellaista
> ihmistä, joka on lainvastaisella ja ihmisyyden vastaisella
> toiminnallaan aiheuttanut syvääkin, mahdollisesti läpi koko elämän
> kestävää inhimillistä kärsimystä, ei saisi syyttää, asettaa
> vastuuseen.
Niin, jos laajennetaan tarkastelu vanhempiin, jotka _tiedostavat_ tehneensä väärin,
asetelma muuttuu. Entäpä, jos heidän tekojensa taustalla ovat taasen heidän omat
vanhempansa, jotka ovat esimerkiksi jo kuolleet?
> Toivon lainkäyttäjien tai -tuntijoiden kommentteja siihen, miten lain
> mukaan olisi mahdollista asettaa kasvattajat oikeudelliseen vastuuseen
> esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, jossa nuorisorikollisen taustaa
> selvitettäessä tulee esille se, että hänen kasvatuksensa on lähes
> vääjäämättä ollut osatekijänä hänen persoonallisuutensa
> suuntautumiseen rikollisuuden suuntaan.
Mielestäni olennainen kysymys tässä on, mitä tällä saavutettaisiin? Jos vanhemmat
ovat irti yhteiskunnasta muutenkin, ei siinä yksi tuomio lisää menoa muuta
minnekään, saati uhria auta? Ehkä ainoa selkeä kohderyhmä olisi yhteiskunnallisesti
arvostetussa asemassa olevat vanhemmat, joilla nämä ehdot täyttyvät. Minä taasen en
osaa arvoida, paljonko heitä löytyy, onko kyse mitättömistä yksittäistapauksista,
jolloin lain säätäminen on vain hukkaan heitettyjä resursseja vai suuremmasta
joukosta?
> Toisaalta on huomioitava se tosiseikka, että monilla aikuisilla
> rikoksentekijöillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, että heidän
> rikollisuuteen johtaneiden käyttäytymisiensä taustalla saattavat jopa
> biologisellakin tasolla olla sellaiset tekijät, jotka ovat niin
> varhaiselta ikäkaudelta, että he eivät tietoisesti kykene sitä
> muistamaan.
Mutta mitä tälle asialle voisi tehdä? Jos vanhemmat eivät asiaa tuo esiin, eikä se
ympäristössä nostanut kommentteja, ollaan täysin vailla keinoja. En usko edes
lääketieteen pystyvän tällaisissa tilanteissa tuovat tulevaisuudessakaan
todistelukeinoja.
> Käyttäisin mieluummin toteamusta, etä se on jotenkin huomioitu, mutta
> ei lainkaan tai vain melko vähän siinä tarkoituksessa, josta olen
> lähtenyt keskustelemaan.
Oikeudessa tapahtuu paljon muutakin väärää, monia oleellisia asioita jätetään
huomioitta.
> Onko kukaan nähnyt sellaista oikeuden päätöstä, jossa nuoren
> rikoksentekijän kohdalla olisi viitattu nuoren traumaattisiin
> kasvuolosuhteisiin ja sen mahdollisiin vaikutuksiin rikoksen
> toteuttamiseen?
Mielestäni olisi aiheellista pohtia oikeuskäytäntöä yleisemminkin, auttoivatko
lautamiehet oikeudenmukaisuuden paremmalla huomioimisella vai paheniko tilanne
entisestä? Omat kokemukseni oikeusjärjestelmän tasosta ja luotettavuudesta ovat
surkeita, suurimmat epäkohdat löytyvät ihan jostakin muualta kuin lapsuuden
vaikutuksen huomioimattomuudesta. Ei tämä tietysti tarkoita, etteikö silläkin
saralla olisi etenemistä, mutta itse kohdentaisin tarmoni kyllä paljon akuutimpiin
oikeudenkäytön ongelmien korjaamiseen!
Timo
Timo Viljanen
Olavi Noronen wrote:
> ... merkittävin
> ennustava tekijä pitkän aikavälin tuloksessa on sen alkuperäisen
> somaattisen reaktion voimakkuus, jolla traumatisoivaan kokemukseen
> reagoidaan. Jos stressi on riittävän musertava, sen aiheuttama trauma
> synnyttää ehdollisen emotionaalisen vasteen ...
Jos oletetaan, että näin on käynyt, onko kaikki toivo mennyttä, vai mitä
on tarjolla? Hyvin monessa käytännön tapauksessa kun tapahtuma on
analysoitu ja selvitetty jää kysymys, entä sitten? Mitä historian ja
traumojen analysoinnilla saavutetaan, jos analysoinnin lisäksi ei ole
tarjolla mitään, mikä auttaisi tai parantaisi tulevaisuutta?
> Raija raumanin suomentama artikkeli löytyy kotisivultani:
> http://www.netti.fi/scorpitos/arrticles/kolkptsd.htm
"Pyydettyä dokumenttia ei löytynyt", hmmm... eli tuossa on typo, löytyi
sittenkin!
Timo
Olavi Noronen
<36900D56...@iki.fi>,wrote:
>Paljonko olet tutustunut oikeuslaitoksen käytännön toimintaan? En välttämättä
>edes kehoita, sillä pettymys saattaisi olla suuri.
En kovin paljon. Ehkä alle kymmenen kertaa.
Ensimmäinen kerta taisi olla sen jälkeen, kun 16-17-vuotiaana olin
Messuhallin aulassa ostamassa lippuja illan tansseihin, ja
povitaskussani olevassa pullossa oli hieman alkoholia. Sain syytteen
"luvattomasta alkoholin hallussapidosta yleisessä
huvittelutilaisuudessa". Puolustin itseäni esittämällä kyseisen
huvittelutilaisuuden lipun, ja kertomalla, että alkoholi löytyi
hallustani tilanteessa, jossa en ollut itse tilaisuudessa, vaan vasta
ostamassa lippua illalla myöhemmin alkavaan tilaisuuteen. Oikeus
hylkäsi syytteen.
Seuraavan kerran puolustin tekijänoikeuksiani; turkulainen, kasettiani
härskisti jäljitellyt ja tekemiään jäljitelmiä myynyt mies tuomittiin.
Kolmannessa asiassa jouduin toteamaan, että hovioikeus ei nähnyt
mitään huomautettavaa siinä, että jyväskyläläinen osuuspankki oli
laatinut ja jättänyt oikeudelle asiakirjan, johon se oli merkinnyt
rantatontin sellaiseen paikkaan, jossa oli voimassa Lääninhallituksen
rakennuskielto. Pankki nosti tällä tavoin kyseisen maa-alueen arvoa.
Lisäksi pankki oli laskenut puuston arvon kahteen kertaan.
Korkein oikeus ei antanut muutoksenhakulupaa. Oikeuskansleri ei
löytänyt asiassa mitään huomautettavaa. Pääministeri tutustui
tapaukseen, ja uskoi minulle lähettämässään kirjeessä, että vielä
"oikeus maan perii", ja pyysi oikeuskansleria tutkimaan asiaa
uudelleen: sama päätös.
Ystäväni, joka tunsi silloisen oikeuskanslerin henkilökohtaisesti,
oli kautta rantain tiedustellut asiaa häneltä. Kiertelevän vastauksen
saatuaan, hän totesi minulle: "Korte ei uskaltanut".
Voi olla, että vielä jonakin päivänä tutkin, onko sen aikainen
Korkeimman oikeuden menettely vielä saatettavissa nykyisen
oikeuskanslerin tai Eduskunnan oikeusasiamiehen tutkittavaksi.
Kun myöhemmin puolustin lasteni oikeuksia, toimitti Turun kaupungin
sosiaalivirasto tahallisesti alioikeuteen vääriä, harhaanjohtavia ja
puutteellisia tietoja. Vaikka toimitin hovioikeudelle kirjalliset
näytöt siitä, että sosiaaliviranomaisilla ei ollut väitteidensä
perusteeksi mitään ja että heidän väitteensä kumottiin usealla
kirjallisella, muutamien yhdistysten toimihenkilöiden lausunnolla, ei
hovioikeus eikä myöhemmin korkein oikeuskaan ohjannut asiaa takaisin
alioikeuteen.
Turun kasvatus- ja perheneuvola sekä Turun sosiaalikeskus toimivat
vastoin asetuksia ja lakeja, kun ne eivät toimittaneet oikeuteen
tietoa lasten tahdosta. Kyseiset virastot eivät myöskään suostuneet
siihen, että olisin lasten isänä ja toisena huoltajana saanut tutustua
lapsiani koskeviin asiakirjoihin. Kanneltuani asiasta
Tietosuojavaltuutetulle, ja saatuani sieltä päätöksen, jonka mukaan
minulla oli oikeus tutustua vaatimiini asiakirjoihin, niitä ei
löytynyt: ne oli hävitetty.
Tästä lasteni oikeuksia koskeneesta asiasta tulee lähtemään kantelu
joko oikeuskanslerille tai eduskunnan oikeusasiamihelle. Siinä
kantelun kohteina ovat seitsemän Turun kaupungin sosiaalikeskuksen
virkailijaa, Turun sosiaalilautakunta, Turun käräjäoikeus, Turun
hovioikeus ja mahdollisesti Korkein oikeus.
Seuraava kokemukseni oikeudenkäyntiin tapahtui sen jälkeen, kun
yhdeksän vuotta minua puhelimitse häirinnyt henkilö viimein saatiin
kiinni. Hän oli sen miehen vaimo, johon ex-vaimollani oli lyhyehkö
suhde aviliittomme aikana, ja jota naista itse en ollut koskaan
nähnyt.
Koska kyseessä oli Tullihallituksen virkailija, joka oli aikaisemmin
käyttäytynyt moitteettomasti, oikeus tuntui (minusta) antaneen sen
vaikuttaa myös minulle määrättyihin korvauksiin; tuskin sain kulujani
korvatuksi.
Naisen asianajaja yritti ensin väittää, että minä olin aiheuttanut
häirintäsoitot soittelemalla naisen työpaikalle aivan viime aikoihin
saakka. Kun kysyin, että jos tällaista väitetään, niin mistä johtui,
ettei rikosilmoitusten jälkeinen puhelinyhdistysten suorittama
seuranta ja Tullihallituksen sisäinen seuranta sitten ollut huomannut
näitä väitettyjä soittoja. Siihen ei sitten tullut vastausta.
Seuraava oikeudenkäynti, johon joudun menemään, koskee sekin lapsiani.
Avioero-oikeudenkäynnissä lapseni määrättiin asumaan äitinsä luona, ja
heille myönnettiin määritelty tapaamisoikeus minuun nähden. Tuo
oikeuden päätös on edelleen voimassa.
Vaikka lasteni äiti asuu pysyvästi (avioutuneena) maapallon
toisella, ja lapseni ovat jo vuosia omasta tahdostaan asuneet luonani,
heidän äitinsä on kieltäytynyt sopimuksen muuttamiselta. Näin ollen
joudun hakemaan oikeudelta päätöstä nykyisen asiantilan
vahvistamiselle.
Minulla on siis kaksi omakohtaista kokemusta, joissa minulla on
mielestäni perusteltua syytä epäillä, että hovioikeudet ja Korkein
oikeus ovat menetelleet väärin.
Olavi Noronen
<36900FDE...@iki.fi>,wrote:
>> Raija raumanin suomentama artikkeli löytyy kotisivultani:
>> http://www.netti.fi/scorpitos/arrticles/kolkptsd.htm
>
>"Pyydettyä dokumenttia ei löytynyt", hmmm... eli tuossa on typo, löytyi
>sittenkin!
Kiitos tiedosta.
> - Bessel A. van der Kolk, M.D. & Onno van der Hart, Ph.D. & Jennifer
>Burbridge, M.A.: LÄHESTYMISTAPOJA PTSD:N (POSTTRAUMAATTISEN
>STRESSIHÄIRIÖN) HOITOON
>Raija raumanin suomentama artikkeli löytyy kotisivultani:
>http://www.netti.fi/scorpitos/arrticles/kolkptsd.htm
Kirjoittamassani osoitteessa on virhe; yksi ärrä liikaa. Oikea on:
http://www.netti.fi/scorpitos/articles/kolkptsd.htm
Olavi Noronen
>Olavi Noronen wrote:
>> ... merkittävin
>> ennustava tekijä pitkän aikavälin tuloksessa on sen alkuperäisen
>> somaattisen reaktion voimakkuus, jolla traumatisoivaan kokemukseen
>> reagoidaan. Jos stressi on riittävän musertava, sen aiheuttama trauma
>> synnyttää ehdollisen emotionaalisen vasteen ...
>
>Jos oletetaan, että näin on käynyt, onko kaikki toivo mennyttä, vai mitä
>on tarjolla?
Trauman emotionaaliset, keskeneräiset elementit on mahdollista käydä
läpi, jolloin trauman vaikutus vähenee, ja joissakin tapauksissa
lakkaa kokonaan.
> Hyvin monessa käytännön tapauksessa kun tapahtuma on
>analysoitu ja selvitetty jää kysymys, entä sitten? Mitä historian ja
>traumojen analysoinnilla saavutetaan, jos analysoinnin lisäksi ei ole
>tarjolla mitään, mikä auttaisi tai parantaisi tulevaisuutta?
Vasta hiljalleen ollaan terapiayhteisöissä alettu oivaltamaan se, että
trauman analysointi ja älyllinen ymmärtäminen eivät todellakaan riitä.
Kuten parissa aiemmassa postituksessani esitetyissä lainauksissa
todettiin, trauma täytyy työskennellä "läpi", sen keskeneräiset osat
täytty kohdata ja tiedostaa tunnetasolla.
Monien lapsuustraumojen kohdalla se on pitkä ja tuskallinen
prosessi.
Jossakin määrin mielenterveysyhteisömme suhtautumista
lapsuustraumoihin kuvannee se, että viime syyskuussa, Bessel van der
Kolkin (eturivin traumatutkijoita maailmassa) vetämässä
traumaseminaarissa (Helsinki) ei ollut ilmeisesti ainoatakaan
aikuisten psykiatria.
Olavi Noronen
Noronen), <36907a00...@news.kolumbus.fi>,wrote:
> - Bessel A. van der Kolk, M.D. & Onno van der Hart, Ph.D. & Jennifer
>Burbridge, M.A.: LÄHESTYMISTAPOJA PTSD:N (POSTTRAUMAATTISEN
>STRESSIHÄIRIÖN) HOITOON
>Raija raumanin suomentama artikkeli löytyy kotisivultani:
>http://www.netti.fi/scorpitos/arrticles/kolkptsd.htm
Kirjoittamassani osoitteessa on virhe; yksi ärrä liikaa. Oikea on:
http://www.netti.fi/scorpitos/articles/kolkptsd.htm
Olli
Timo Viljanen
> En kovin paljon. Ehkä alle kymmenen kertaa.
<Kertomus poistettu>
Mutta näköjään siinäkin on monta kertaa liikaa.
> Minulla on siis kaksi omakohtaista kokemusta, joissa minulla on
> mielestäni perusteltua syytä epäillä, että hovioikeudet ja Korkein
> oikeus ovat menetelleet väärin.
Näköjään kokemuksemme ovat samantyyppisiä. Menneiden tapausten tonkimisten sijaan
ehkä tuloksellisinta tietysti olisi estää samankaltaisten vääryyksien toistaminen,
mutta lailliset keinovalikoimat ovat vähäisiä ja vähätuloksisia.
Timo
Timo Viljanen
> Trauman emotionaaliset, keskeneräiset elementit on mahdollista käydä
> läpi, jolloin trauman vaikutus vähenee, ja joissakin tapauksissa
> lakkaa kokonaan.
Mutta muuta ei ole tarjolla?
> Vasta hiljalleen ollaan terapiayhteisöissä alettu oivaltamaan se, että
> trauman analysointi ja älyllinen ymmärtäminen eivät todellakaan riitä.
Triviaali ratkaisuhan olisi puuttua niihin syntymekanismeihin, jotka
alkuperäisen trauman aiheuttivat. Kun ne ovat koskemattomina jäljellä sen
vuoksi, ettei niihin pysty vaikuttamaan, eikä pelkkä olotilaan
sopeutuminenkaan lohduta, ja pelko vastaavankaltaisten tapausten
toistumisesta on aiheellinen ja todennäköinen, vaatii pelkkä arkipäiväisen
elämän eläminen kohtuuttomasti energiaa.
> Kuten parissa aiemmassa postituksessani esitetyissä lainauksissa
> todettiin, trauma täytyy työskennellä "läpi", sen keskeneräiset osat
> täytty kohdata ja tiedostaa tunnetasolla.
Mutta jossain vaiheessa tuokaan ei enää tuota positiivista tulosta, kun sen
on riittävän monta kertaa suorittanut saamatta erityisesti mitään uutta tai
rakentavaa aikaiseksi.
> Monien lapsuustraumojen kohdalla se on pitkä ja tuskallinen
> prosessi.
Mutta eivät ne myöhemmin kohdatut traumat välttämättä ole sen helpompia
purkaa ja hoitaa.
> Jossakin määrin mielenterveysyhteisömme suhtautumista
> lapsuustraumoihin kuvannee se, että viime syyskuussa, Bessel van der
> Kolkin (eturivin traumatutkijoita maailmassa) vetämässä
> traumaseminaarissa (Helsinki) ei ollut ilmeisesti ainoatakaan
> aikuisten psykiatria.
Vaikka paljon on maton alta tabuja tuotu esille, työ on vasta alussa.
Timo
Olavi Noronen
<36913E32...@iki.fi>,wrote:
>> Minulla on siis kaksi omakohtaista kokemusta, joissa minulla on
>> mielestäni perusteltua syytä epäillä, että hovioikeudet ja Korkein
>> oikeus ovat menetelleet väärin.
>
>Näköjään kokemuksemme ovat samantyyppisiä. Menneiden tapausten tonkimisten sijaan
>ehkä tuloksellisinta tietysti olisi estää samankaltaisten vääryyksien toistaminen,
>mutta lailliset keinovalikoimat ovat vähäisiä ja vähätuloksisia.
Minäkään en välittäisi vanhojen penkomisesta, mutta varsinkin Turun
kaupungin sosiaalikeskuksen virkailjoiden lainvastaiset menettelyt
olivat sitä luokkaa, että on syytä epäillä heidän asiattomien ja
puolueellisten menettelyjensä ja asenteidensa voivan heijastua monien
perheiden ja lasten elämään, jollei asiaan puututa jälkikäteen
riittävällä perusteellisuudella.
Katson myös tarpeelliseksi saattaa hovioikeuden menettelyt
selvittelyn alaiseksi juuri siitä syystä, että monissa tietämissäni
tapauksissa oikeus on hyväksynyt sosiaaliviranomaisten lausunnot,
vaikka kyseisille lausunnoille ei ole olemassa mitään asiallisia ja
oikeudenmukaisia perusteita.
Teen selvityspyynnön myös sen vuoksi, että Sosiaali- ja
terveysministeriön kaksi lakimiestä esitti epävirallisen toivomuksen
siitä, että tekisin virallisen tutkimuspyynnön. Heidänkin mielestään
sosiaaliviranomaisten lausunnot ja menettelyt olivat käsittämättömiä.
Olavi Noronen
<369140F4...@iki.fi>,wrote:
>Olavi Noronen wrote:
>
>> Trauman emotionaaliset, keskeneräiset elementit on mahdollista käydä
>> läpi, jolloin trauman vaikutus vähenee, ja joissakin tapauksissa
>> lakkaa kokonaan.
>
>Mutta muuta ei ole tarjolla?
Joissakin tapauksissa trauman vaikutukset saadaan lakaistuksi pinnan
alle eri pituisiksi ajoiksi; psyykenlääkkeet, NLP, TFT (Thought Field
Therapy) , EFT (Emotional Freedom Therapy), postiivinen ajattelu,
pumtsi-pum ym.
>> Vasta hiljalleen ollaan terapiayhteisöissä alettu oivaltamaan se, että
>> trauman analysointi ja älyllinen ymmärtäminen eivät todellakaan riitä.
>
>Triviaali ratkaisuhan olisi puuttua niihin syntymekanismeihin, jotka
>alkuperäisen trauman aiheuttivat. Kun ne ovat koskemattomina jäljellä sen
>vuoksi, ettei niihin pysty vaikuttamaan, eikä pelkkä olotilaan
>sopeutuminenkaan lohduta, ja pelko vastaavankaltaisten tapausten
>toistumisesta on aiheellinen ja todennäköinen, vaatii pelkkä arkipäiväisen
>elämän eläminen kohtuuttomasti energiaa.
En ole varma, mitä tarkoitat tässä tuolla "alkuperäisen trauman
aiheuttajalla". Väärintekijää, aivoissa tai psyykessä tapahtuneita
tekijöitä vai...? Voitko selventää?
>> Kuten parissa aiemmassa postituksessani esitetyissä lainauksissa
>> todettiin, trauma täytyy työskennellä "läpi", sen keskeneräiset osat
>> täytty kohdata ja tiedostaa tunnetasolla.
>
>Mutta jossain vaiheessa tuokaan ei enää tuota positiivista tulosta, kun sen
>on riittävän monta kertaa suorittanut saamatta erityisesti mitään uutta tai
>rakentavaa aikaiseksi.
Monasti, valitettavasti, jäädään kiinni vain trauma-aineksen
käsittelyyn, ja unohdetaan ne pitkät ja monimutkikkaat mekanismit,
jotka ovat eläneet piilossa olevan trauman rinnakkaisseurauksina:
elämäasenteet, tavat, tottumukset, neurootttiset pakenemiset,
ihmissuhdepelit jne.
>> Monien lapsuustraumojen kohdalla se on pitkä ja tuskallinen
>> prosessi.
>
>Mutta eivät ne myöhemmin kohdatut traumat välttämättä ole sen helpompia
>purkaa ja hoitaa.
Tarkoitatko uusia traumatisoivia tilanteita vai niiden aiemmin
syntyneiden traumojen kohtaamista?
>> Jossakin määrin mielenterveysyhteisömme suhtautumista
>> lapsuustraumoihin kuvannee se, että viime syyskuussa, Bessel van der
>> Kolkin (eturivin traumatutkijoita maailmassa) vetämässä
>> traumaseminaarissa (Helsinki) ei ollut ilmeisesti ainoatakaan
>> aikuisten psykiatria.
>
>Vaikka paljon on maton alta tabuja tuotu esille, työ on vasta alussa.
Tämä pitää valitettavasti paikkansa. Yhtenä hyvänä esimerkkinä on nk.
mikroväkivalta, joka on hyvin laajaa. Käsite on lähtöisin psykiatri
Martti Paloheimolta. Tästä ongelmasta on valtapsykiatria vaiennut
lähes kokonaan.
"Is Psychiatry Lying?"
http://www.netti.fi/scorpitos/articles/paloheim.htm
Timo Viljanen
Olavi Noronen wrote:
> Joissakin tapauksissa trauman vaikutukset saadaan lakaistuksi pinnan
> alle eri pituisiksi ajoiksi ...
Mutta tuo on vain oireiden hoitoa, mikä joskus akuuteissa tilanteissa tietysti
on perusteltua sekin, mutta varsinainen ongelma jää sitten edelleen olemaan.
> En ole varma, mitä tarkoitat tässä tuolla "alkuperäisen trauman
> aiheuttajalla". Väärintekijää
Tätä ensiksimainitsemaasi.
> , aivoissa tai psyykessä tapahtuneita
> tekijöitä vai...?
Nimenomaan yksilön ulkopuolisia asioita, joihin hänellä ei ole lainkaan tai on
erittäin vähän päätösvaltaa. Ja nämä asiat ovat nimenomaan yhteiskunnasta ja
siinä olevista henkilöistä ja heidän käyttäytymisestään johtuvia eroten
"luonnontieteellisistä" tekijöistä, jotka myös aiheuttavat traumoja, esim.
luonnonmullistukset.
> Voitko selventää?
Tuo ilmeisesti riitti?
> Tarkoitatko uusia traumatisoivia tilanteita
Tätä tarkoitin.
> vai niiden aiemmin
> syntyneiden traumojen kohtaamista?
Tälläkin varmasti on osansa. Keskimäärinhän kriisin kokematon ihminen tuntee
itsensä kohtalaisen huonosti, vasta arvomaailmamyllerryksen jälkeen tuo itsensä
tunteminen tulee akuutisti pinnalle.
> Yhtenä hyvänä esimerkkinä on nk.
> mikroväkivalta, joka on hyvin laajaa. Käsite on lähtöisin psykiatri
> Martti Paloheimolta. Tästä ongelmasta on valtapsykiatria vaiennut
> lähes kokonaan.
Olisiko tässä yksinomaan pääsyynä se, että asia on monelle niin omakohtaisen
arkaluonteinen, että asian ottaminen yleisesti esille toisi samalla niin omat
traumat kuin omille lapsilleen aiheutetut vääryydet pinnalle?
Timo
Olavi Noronen
<36958E17...@iki.fi>,wrote:
>Olavi Noronen wrote:
>> Joissakin tapauksissa trauman vaikutukset saadaan lakaistuksi pinnan
>> alle eri pituisiksi ajoiksi ...
>
>Mutta tuo on vain oireiden hoitoa, mikä joskus akuuteissa tilanteissa tietysti
>on perusteltua sekin, mutta varsinainen ongelma jää sitten edelleen olemaan.
Näin valitettavasti tapahtuu, vaikka usein toista ihmisille
uskotellaan.
Pidemmän päälle tällainen tuottaa suunnattomia yhteiskunnallisia
kuluja.
>> Yhtenä hyvänä esimerkkinä on nk.
>> mikroväkivalta, joka on hyvin laajaa. Käsite on lähtöisin psykiatri
>> Martti Paloheimolta. Tästä ongelmasta on valtapsykiatria vaiennut
>> lähes kokonaan.
>
>Olisiko tässä yksinomaan pääsyynä se, että asia on monelle niin omakohtaisen
>arkaluonteinen, että asian ottaminen yleisesti esille toisi samalla niin omat
>traumat kuin omille lapsilleen aiheutetut vääryydet pinnalle?
Olen kanssasi samaa mieltä. Käsitykseni on jo kauan ollut se, että
lapsuus- ja nuoruuskokemusten merkitykselle halutaan antaa hyvin vähän
painoa juuri sen vuoksi, että se toisi esille niin monia vääryyksiä,
vääriä menettelyjä ja syyllisyyttä sekä häpeää.
Aina silloin tällöin, varsinkin ryhmäterapiaan osallistuvien parissa,
tapahtuu niin, että jonkun kuullessa muilta, millaisia väärinkohteluja
he ovat kohdanneet, tämä muistuttaa häntä siitä, että hän on
menetellyt värin omia lapsiaan kohtaan.
Samoin olen kuullut monilta, jotka ovat lukeneet asiaan liittyviä
kirjoja, että nuo kirjat ovat herättäneet esille omia traumoja sekä
syyllisyyttä omien lasten suhteen.
- - -
Tiedän esimerkiksi, että jotkut ihmiset ovat tiedostamattaan lähteneet
suuntautumaan oikeustieteellisiin opintoihin sen vuoksi, että he ovat
omassa menneisyydessään joutuneet kärsimään epäoikeudenmukaisuutta.
Sama ilmiöhän on aiva tuttu terapiamaailmassa. Ihminen yrittää
tiedostamatta ratkaista 'hoitamattomat' sisäiset asiansa 'hoitamalla'
muita.
Ehkäpä omaa menneisyyttään lakipykälien viidakkoon pakoon päässeelle
ihmiselle on juuri vaikeaa ja ei-toivottua käsitellä rikollisten
traumaattista taustaa, koska se voisi tuoda omia kipuja pintaan.
Olli
P.S. Palaan kirjoituksesi muihin osiin seuraavassa postissani.
Timo Viljanen
> Tiedän esimerkiksi, että jotkut ihmiset ovat tiedostamattaan lähteneet
> suuntautumaan oikeustieteellisiin opintoihin sen vuoksi, että he ovat
> omassa menneisyydessään joutuneet kärsimään epäoikeudenmukaisuutta.
Hauskana tähän liittyvänä kuriositeettina juuri pari viikkoa sitten tuli mieleeni,
että pitäisköhän hankkia oikeustieteellinen tutkinto, niin voisi arvovalta omienkin
asioiden hoitamisessa kasvaa...
> Sama ilmiöhän on aiva tuttu terapiamaailmassa. Ihminen yrittää
> tiedostamatta ratkaista 'hoitamattomat' sisäiset asiansa 'hoitamalla'
> muita.
Vaikka voi sitä noin toimia asia tiedostaenkin.
> Ehkäpä omaa menneisyyttään lakipykälien viidakkoon pakoon päässeelle
> ihmiselle on juuri vaikeaa ja ei-toivottua käsitellä rikollisten
> traumaattista taustaa, koska se voisi tuoda omia kipuja pintaan.
Tähän liittyy juuri se, että rikolliset mielletään "joksikin muiksi",
mahdollisimman etäisiksi ja vieraiksi omasta itsestä.
Timo
Olavi Noronen
<36900C53...@iki.fi>,wrote:
>Olavi Noronen wrote:
>> Ympäristössä esiintyvä ärsyke on aivan eri asia kuin ihmisen sisällä
>> (psyyke, aivot) oleva, aggressiivisuutta ja rikollisuutta vahvistava
>> tekijä.
>
>Tuo ei ollut oma esimerkkini, mutta vaikka asiat olisivatkin lähtöjään eri
>mekanismiin pohjautuvia, ei lopputuloksen kannalta ole eroja löydettävissä. Rikos on
>tapahtunut ja uhri kärsii. Itse näkisin paremminkin niin, että lopputulos on ao.
>tekijöiden summa. Jos ympäristön ärsyke tai traumaattinen lapsuus puuttuu, ei
>lopputuloksena ole raiskausta tai pahoinpitelyä.
En tiedä, onko niillä henkilöillä ollut traumaattista taustaa, jotka
ovat aivan summittaisesti hyökänneet vastaantulijoiden kimppuun.
Niissä tapauksissa tuolla rikoksentekijällä on ollut vain halua tehdä
toiselle ihmiselle pahaa. Ensimmäinen vastaantulija on riittänyt.
Minä:
>> En suinkaan tarkoita mitään automaattista käsittelyä tai kohtelua.
Timo:
>Oikeudessa kaikki poikkeuksellinen vaatii erityisen suurta panostusta, että se
>huomioidaan. Jotta asia ei jäisi vain muutamien yksittäistapausten varaan pelkäksi
>kuriositeetiksi, pitäisi nimenomaan tällaiset asiat huomioida automaattisesti tai
>sitten unohtaa kokonaan.
Luulen, että ei olisi mielekästä edetä noihin reunaratkaisuihin. Jokin
joustava menettely voisi olla parempi.
Jos otan esimerkiksi nyt juuri lehdissä (esim. Ilta-Sanomat 12.1)
kerrotun tapauksen, jossa 14-vuotias poika ampui isänsä, niin mikäli
tiedot isän alkoholismista, lapseen kohdistamista uhkailuista sekä
henkisestä ja fyysisestä pitävät paikkansa, on mitä todennäköisintä,
että tämä poika on traumatisoitunut. Jo pelkästään alkoholistikodissa
kasvava lapsi vammautuu psyykkisesti.
Hän ei alaikäisenä joudu oikeudelliseen vastuuseen, mutta hänenkin
kohdallaan olisi otettava huomioon hänen traumaattinen tausta.
>> Vastaamisen asemesta teen vastakysymyksen: miksi se, että ihminen on
>> lapsuudessaan lainvastaisesti vammautettu siten, että hän muita
>> ihmisiä todennäköisemmin ohjautuu sisältäpäin rikolliseen toimintaan,
>> pitäisi jättää huomioimatta?
>
>Ei mielestäni pidäkään, mutta perustelu niin, että "suuret massatkin" asian
>hyväksyvät vaatii paljon lisää perusteluja.
Se voikin olla vaikeaa jo senkin vuoksi, että "suuret massat"
sisältävät paljon sellaisia ihmisiä, jotka itse neuroottisesti
pakenevat omaa lapsuuttaan. Jostakin olisi kuitenkin lähdettävä
liikkeelle.
>Päästään peruskysymykseen, mikä on yksilön oma vastuu yleensäkin? Tietyntasoinen
>fakta kun on kuitekin se, että älyllisesti jälkeenjääneet joutuvat tavalla tai
>toisella muiden hyväksikäyttämiksi ihan laillisillakin tavoilla, joitakin
>perusvaatimuksia kun kansalaiselta on kuitenkin yhteiskunnan toiminnan mielekkyyden
>vuoksi aihetta vaatia, eikä kaikkia asioita voi eikä pysty jokaiselle juurta jaksain
>selvittämään.
Kun vielä huomioidaan se, että traumatisoitumisesta seuraa usein
jälkeenjääneisyyttä monella elämänalueella, olemme tekemisissä
monimutkaisen asian ja sen seurausten kanssa.
>> Kun olemme
>> tekemisissä sellaisen rikollisuuden kanssa, jossa lapsi on syntynyt
>> lain voimaantulon jälkeen, ja lapsi on vammautettu kotonaan niin, että
>> on vahvaa syytä epäillä tuon vammauttamisen edesauttaneen hänessä
>> kehittynyttä rikollista taipumusta, niin eivätkö silloin vanhemmat
>> voitaisi asettaa jonkinlaiseen edesvastuuseen tapahtuneesta
>> rikoksesta?
>
>Vain teoriassa, sillä näyttökysymykset ovat vaikeita ja ristiriitaisia.
Monissa perheissä on ollut useita lapsia todistamassa vanhempiensa
tekoja. Sisarusten todistamisella on varmaan merkitystä.
> Arkielämässä
>muut menetelmät tuottanevat paremman lopputuloksen. Elävässä elämässä on paljon
>muitakin asioita ja kysymyksiä, jotka hautautuvat käytännön vaikeuksien
>kohtuuttomaan suuruuteen jos ei suoranaiseen mahdottomuuteen. Silloin varsinaisen
>asian kannalta on parempi edetä toisilla rintamilla.
En usko, että siihen kuluu kovin kauan aikaa, kun lapset alkavat
vaatia vanhempiaan vastuuseen kärsimyksistään.
Kun entiseen Neuvostoliittoon elektroniikkaa myynyt mies tuomittiin
väärin perustein vankilaan noin vuodeksi, hän sai valtiolta korvausta
muistaakseni puoli miljoonaa. Miten tähän suhteutettaisiin tapaus,
jossa vanhemmat ovat aiheuttaneet lähes elinikäiset kärsimykset:
ihmissuhdepelkoja, paniikkioireita, syvää masennusta, kolme
mielisairaalajaksoa jne.?
En ole kehottanut ketään haastamaan vanhempiaan oikeuteen, mutta kun
olen joiltakin asiakkailtani kysynyt, mitä he vaatisivat
vanhemmiltaan, he ovat epäröineet ensin, sillä ajatus on ollut outo.
Kun sitten olen kysynyt, millaisesta summasta he olisivat valmiit
ottamaan vastaan samanlaiset, kymmeniäkin vuosia kestäneet vaikeudet,
summaksi ei kuulema riitä satakaan miljoonaa.
>Silloin tulee myös käsiteltäväksi, kuka tai ketkä ovat kelvollisia vanhemmiksi.
>Tällä hetkellä viralliset kriteerit ovat varsin löysät, ilmeisesti käytännössä
>pahoin mielisairailta lapsenteko epäonnistuu ennemmin jo teknisesti kuin lain
>kieltämänä?
Kun suurten massojen tietoon tulee, mitä kaikkea seuraa kelvottomien
ja häiriintyneiden vanhpien lapsille ja myöhemmin lasten ympäristölle,
en ihmettelisi, vaikka massat alkaisivat vaatia, että tällaisilta
vanhemmilta estettäisiin lasten tekeminen.
Ollaanhan nykyisin jo vakavasti pohtimassa mahdollisuuksia estää
säännöllisesti päihteitä ja huumeita käyttäviä naisia hankkimasta
lapsia.
>> Kun keskustelin tästä asiasta hiljattain erään nuorisotyön parissa
>> lisäkoulutusta hankkivan henkilön kanssa, hän piti lähes varmana, että
>> tulen saamaan ajatukseeni jopa rajuakin vastarintaa, sillä nuorisotyön
>> ja koulutyön parssa työskentelevissä on paljon niitä ihmisiä, joiden
>> vakaana periaatteena on, "ettei vanhempia saa syyllistää".
>
>Tähän sisältyy se käsitys, että jos vanhemmat ovat toimineet "hyvässä uskossa", ei
>syy ole heidän, vaikka lopputulos olisi kuinka surkea tahansa.
Ilmeisesti tuon mainitsemasi käsityksen taustalla on se
vasta-syyllistäminen, jonka kymmenettuhannet suomalaisetkin ovat
vanhemmiltaan kuulleet: "Tämäkö on kiitos kaikesta siitä, mitä olemme
eteesi tehneet ja raataneet?".
Kuitenkin nämä samat ihmiset ovat valmiit erottamaan yhtiön
pääjohtajan, joka on toiminut "hyvässä uskossa" niin, että siitä on
ollut yhtiölle haittaa. Pääjohtajaa saa syyttää, mutta kasvattajia ei.
> Oikeassa elämässä ei
>vain usko oikeasta toiminnasta riitä, vaan täällä merkitsee se, mitä todella
>tapahtui, ei se, miten hyvin luultiin toimitun. Toisaalta joissakin tilanteissa
>vanhempien syyllistämisellä ei sinänsä saavuta yksin mitään, joten palauttamalla
>heidät maanpinnalle saadaan aikaan vain lisää pahaa.
Olen tuossa samaa mieltä. On vanhempia, jotka ovat niin syvällä
sokeudessaan ja itsekkyydessään, että heidän silmiään eivät mitkään
sanat tai lain kirjaimet avaa.
>> Keskusteltuani jo aiemmin tästä seikasta monien ammatikseen nuorison
>> kanssa tekemisissä olevien kanssa olen saannut kuulla, että tämän
>> "syyllistämättömyysidean" takana on se ajatus, että tällä tavoin
>> saataisiin väärin tehneet ja kärsimyksiä aiheuttaneet kasvattajat
>> "olemaan yhteistyökykyisiä".
>
>En usko, että menetelmä toimii. Kun perusasetelma on se, että vanhemmat luulevat
>tehneensä oikein, ei tuolla saavuteta kuin lässytystä, mikä ei johda mihinkään!
Olen tässäkin samaa mieltä. Luultavasti nämä "syyllistämättömyyden"
kannattajat kantavat sisällään omaa syyllisyyttään tai sitten he ovat
niitä, jotka eivät uskalla puolustaa itseään.
Olen tavannut esimerkiksi poliisiviranomaisia, jotka uskaltavat
työtehtävissään puolustaa itseään, mutta eivät ole koskaan sanoneet
omille vanhemmilleen näiden tekemistä vääryyksistä.
>> Ideana näyttää siis lyhykäisyydessään olevan se, että sellaista
>> ihmistä, joka on lainvastaisella ja ihmisyyden vastaisella
>> toiminnallaan aiheuttanut syvääkin, mahdollisesti läpi koko elämän
>> kestävää inhimillistä kärsimystä, ei saisi syyttää, asettaa
>> vastuuseen.
>
>Niin, jos laajennetaan tarkastelu vanhempiin, jotka _tiedostavat_ tehneensä väärin,
>asetelma muuttuu. Entäpä, jos heidän tekojensa taustalla ovat taasen heidän omat
>vanhempansa, jotka ovat esimerkiksi jo kuolleet?
Jos minun rangaistukseni yhteydessä voidaan huomioida vanhempani
aiheuttamien traumojen seuraukset, on tietysti mahdollista huomioida
sekin, että heidän vanhempansa ovat traumatisoineet heidät. Kuitenkin
minä olen syyllinen, ja joudun vastaamaan siitä. Vaikka vanhempani
olisivat omien vanhempiensa traumatisoimia, ovat vanhempani kuitenkin
vastuussa siitä, mitä he ovat minulle tehneet.
Kuolleita isovanhempia on vaikea enää asettaa vastuuseen.
>Mielestäni olennainen kysymys tässä on, mitä tällä saavutettaisiin? Jos vanhemmat
>ovat irti yhteiskunnasta muutenkin, ei siinä yksi tuomio lisää menoa muuta
>minnekään, saati uhria auta? Ehkä ainoa selkeä kohderyhmä olisi yhteiskunnallisesti
>arvostetussa asemassa olevat vanhemmat, joilla nämä ehdot täyttyvät. Minä taasen en
>osaa arvoida, paljonko heitä löytyy, onko kyse mitättömistä yksittäistapauksista,
>jolloin lain säätäminen on vain hukkaan heitettyjä resursseja vai suuremmasta
>joukosta?
Monet sellaiset vanhemmat, jotka ovat traumatisoineet omat lapsensa,
istuvat tiiviisti mukana yhteiskunnassa. Osa heistä virkamiehinä,
tuomareina, asianajajina, johtajina, esimiehinä, kouluttajina,
lääkäreinä, psykiatreina, kansanedustajina ja ministereinä.
Hiljattain eräässä lehdessä oli nuoren naisen haastattelu, jossa
nainen kertoi pääjohtajaisänsä olleen hänelle hyvin etäinen.
Monet yksityisyrittäjä-, tutkija-, suunnittelija-, myyntiedustaja,-
ja johtajaisät ovat vahingoittaneet lapsensa sillä, että kotoa on
puuttunut isä. Monissa tällaisissa tapauksissa myös perheen äiti on
ollut kykenemätön eheään vanhemmuuteen, sillä isän muut naissuhteet
ovat heijastuneet myös perhe-elämään.
Työskentelin aikanaan erään tiedemiehen (professori) kanssa. Myöhemmin
hänen tyttärensä otti minuun yhteyttä isänsä kehotuksesta. Tytöllä oli
melko positiivinen kuva isästään ja lapsuudestaan. Vähitellen
tietoisuuden avautuessa ja muistamisen laajentuessa hän
alkoi muistaa mm. isästään muistoja, jotka olivat isä-tytär -suhteen
kannalta haitallisia. Yksi näistä oli isän etäisyys. Hän muisti isän
kyllä olleen aamiaispöydässä, mutta ei läsnä:
"Isä oli omissa maailmoissaan."
"Isän työhuoneen edessä oli paksu verho vaimentamassa niitä ääniä,
joita me lapset pidettiin."
"Isää ei saanut häiritä."
"Etäinen isä saattaa vaurioittaa vakavasti tyttären kykyä solmia
myöhemmin lämpimiä suhteita miehiin. Joillakin naisilla
patriarkaattiin kohdistuva raivo juontuu paljolti siitä valtavasta
pettymyksestä, jonka omalta isältä saamatta jäänyt opetus on
synnyttänyt."
- Robert Bly: Matka miehuuteen.
Tapasin aikoinaan työssäni kolmea aikuista miestä. Kahdella heistä oli
omasta mielestään varmoja muistoja siitä, että heitä oli lapsena
kohdeltu väärin. Insesti oli yksi näistä vääryyksistä. Miesten isä oli
siihen aikaan johtava kouluviranomainen eräässä kaupungissa
>> Toisaalta on huomioitava se tosiseikka, että monilla aikuisilla
>> rikoksentekijöillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, että heidän
>> rikollisuuteen johtaneiden käyttäytymisiensä taustalla saattavat jopa
>> biologisellakin tasolla olla sellaiset tekijät, jotka ovat niin
>> varhaiselta ikäkaudelta, että he eivät tietoisesti kykene sitä
>> muistamaan.
>
>Mutta mitä tälle asialle voisi tehdä? Jos vanhemmat eivät asiaa tuo esiin, eikä se
>ympäristössä nostanut kommentteja, ollaan täysin vailla keinoja. En usko edes
>lääketieteen pystyvän tällaisissa tilanteissa tuovat tulevaisuudessakaan
>todistelukeinoja.
Parin minuutin pohdinnan jälkeen ehdotan alustavasti seuraavaa:
Rikolliselle tuodaan tiedoksi (mikäli hän siihen vapaaehtoisesti
suostuu) se, että hänen rikollisuuteensa on saattanut vaikuttaa hänen
lapsuuskokemuksensa. Tämä voi saada aikaan sen, että hänellä
aktivoituu myöhemmin muistoja ja halua selvittää asiaa. Nuo muistot
voivat yhtä hyvin olla vääriä, värittyneitä kuin oikeitakin. Muistojen
yhteydessä voi esiintyä muitakin tapaukseen liittyviä henkilöitä,
jotka voivat tarvittaessa todistaa asiassa.
Esimerkiksi Ilta-Sanomat kirjoittaa: "Surmatalon naapurit
vahvistavat poliisien kertomukset alkoholisoituneen isän
väkivaltaisesta käyttäytymisestä. Heille surmatyö ei tullut
yllätyksenä. ... Uhkailujen ja väkivallan lisäksi isä rajoitti myös
poikansa liikkumista."
Näin ollen sisarukset, sukulaiset, tuttavat ja naapurit voivat
varmaan monessakin tapauksessa tuoda esille yksityiskohtaistakin
todistusaineistoa.
>> Käyttäisin mieluummin toteamusta, etä se on jotenkin huomioitu, mutta
>> ei lainkaan tai vain melko vähän siinä tarkoituksessa, josta olen
>> lähtenyt keskustelemaan.
>
>Oikeudessa tapahtuu paljon muutakin väärää, monia oleellisia asioita jätetään
>huomioitta.
Silti koen tämän asian eteenpäin viemisen mielekkääksi monestakin
syystä.
>> Onko kukaan nähnyt sellaista oikeuden päätöstä, jossa nuoren
>> rikoksentekijän kohdalla olisi viitattu nuoren traumaattisiin
>> kasvuolosuhteisiin ja sen mahdollisiin vaikutuksiin rikoksen
>> toteuttamiseen?
>
>Mielestäni olisi aiheellista pohtia oikeuskäytäntöä yleisemminkin, auttoivatko
>lautamiehet oikeudenmukaisuuden paremmalla huomioimisella vai paheniko tilanne
>entisestä? Omat kokemukseni oikeusjärjestelmän tasosta ja luotettavuudesta ovat
>surkeita, suurimmat epäkohdat löytyvät ihan jostakin muualta kuin lapsuuden
>vaikutuksen huomioimattomuudesta. Ei tämä tietysti tarkoita, etteikö silläkin
>saralla olisi etenemistä, mutta itse kohdentaisin tarmoni kyllä paljon akuutimpiin
>oikeudenkäytön ongelmien korjaamiseen!
Ymmärrän kantasi.
Huomaan keskustelijoiden vähäisyyden tässä pöydässä, ja ehkä osaa
heistä kiinnostaa juuri nuo muut oikeuskäytännön puutteet.
Katson kuitenkin velvollisuuteni olevan lykkiä tätä esille ottamaani
asiaa aina silloin tällöin eteenpäin.
Matti Jokinen
> Parin minuutin pohdinnan jälkeen ehdotan alustavasti seuraavaa:
> Rikolliselle tuodaan tiedoksi (mikäli hän siihen vapaaehtoisesti
> suostuu) se, että hänen rikollisuuteensa on saattanut vaikuttaa hänen
> lapsuuskokemuksensa. Tämä voi saada aikaan sen, että hänellä
> aktivoituu myöhemmin muistoja ja halua selvittää asiaa. Nuo muistot
> voivat yhtä hyvin olla vääriä, värittyneitä kuin oikeitakin.
Monet ovat ihmetelleet, miten niin monille Norosen asiakkaille syntyy
terapian aikana järkyttäviä lapsuusmuistoja, joista heillä ei ole ollut
hajuakaan ennen terapian alkamista. Yllä oleva teksti valaisee ilmiön
taustaa. Norosen mielestä on OK, että 'hoito' aloitetaan ilmoittamalla
ihmiselle, että käyttäytymishäiriönsä sattavat johtua lapsuustraumoista.
Jos sen suuntaisia vinkkejä esitetään toistuvasti, ei ole yllättävää,
että joidenkin ihmisten mielessä alkaa kehittyä järkyttäviä mielikuvia.
Noronen myöntää, että sellaiset muistikuvat voivat olla yhtä hyvin vää-
riä, värittyneitä kuin oikeitakin. Hän myöntää, että valemuistotapauk-
sia on maailmassa kymmeniätuhansia:
> En lainkaan epäile, etteikö maailmasta löydy kymmeniätuhansia sellaisia
> tapauksia, joissa terapeutti on väärällä toiminnallaan aktivoinut ihmi-
> selle sellaisia muistonomaisia mielikuvia, jotka eivät ole todellisia.
Noronen ajatuksenkulku näyttää menevän jotenkin seuraavasti: "valemuis-
tojen tuottaminen on hyväksyttävää, jos samalla saadaan esille suurempi
määrä aitoja tukahdutettuja muistoja. Koska omalla vastaanotollani on
paljastunut niin paljon tukahdutettuja traumaattisia lapsuusmuistoja,
lapsuustraumojen täytyy olla hyvin yleisiä. Koska ne ovat niin yleisiä,
suurin osa terapiassa syntyneistä muistoista on luultavasti aitoja."
Voi olla, ettei hän ole koskaan muotoillut päätelmäänsä ihan näin. Jos
ihmisellä on halu uskoa kehäpäätelmään, hänen on parempi olla tuomatta
päättelyn kaikkia osia yhtaikaisesti tarkasteltaviksi.
Valemuistojen tuottamiseen tuskin riittää yksittäinen vihjaus lapsuus-
kokemusten merkityksellisyydestä. Todennäköisemmin niihin päästään vä-
hittäisellä johdattelulla. Noronen on ollut hyvin vastahakoinen anta-
maan menetelmistään sellaista tietoa, jonka perusteella voitaisiin pää-
tellä, kuinka paljon hän ohjaa asiakkaittensa mielikuvitusta tavoittele-
maansa suuntaan. Jotain häneltä kuitenkin on silloin tällöin lipsahta-
nut. Noronen tekee asiakkailleen selväksi, että ongelmien syitä kannat-
taa etsiä lapsuudenkodista:
> Kysyit lisäksi:
> >Kysymykseni oli, millaisia menetelmiä tarvitaan niiden muistojen esille-
> >saamiseksi. Millainen keskustelu tai muu toiminta on ollut laukaiseva
> >tekijä?
>
> Keskustelua lapsuuteen liittyvistä muistoista.
> Kehotus asiakkaalle, että mikäli mahdollista, hän:
> - muistelee lapsuuttaan
> - piirtää lapsuuskotinsa/kotiensa jonkinlaiset pohjapiirrokset
> - kirjoittaa jonkinlaisen täydennettävän elämänkerran lapsuudestaan ja
> nuoruudestaan
> - puhuu ja kyselee sisaruksiltaan, sukulaisiltaan, tutuilta yms.heidän
> muitojaan hänen lapsuudestaan ja siihen vaikuttaneista tekijöistä
> - käy lävitse lapsuuteen liittyviä valokuvia yms.
> - käy lapsuutensa kotitalossa tai lähellä sitä, jos se ei ole vaikeaa
> ...
> Kehotan lukemaan ongelmiin/psyyken toimintaan liittyviä kirjoja.
> Olen usein kehottanut asiakkaitani pitämään terapiapäiväkirjaa ja
> unipäiväkirjaa. Olen kehottanut heitä piirtämään varhaisten
> asuinkotiensa pohjapiirrokset, huonekuvaukset; missä kenenkin huone,
> huonekalujen järjestys. Olen ehdottanut monille, että he tekisivät
> eräänlaisen elämänkerran, johon he kirjoittavat niitä olennaisia
> asioita ja niin kaukaa kuin he pystyvät muistamaan tai mitä heille on
> kerrottu. Tähän elämänkertaan voi sitten vuosien varrella lisätä ja
> täydentää uutta tietoa tai korjata väärää tietoa.
Jos asiakkaalla on liian positiivinen kuva vanhemmistaan ja lapsuudes-
taan, Noronen auttaa heitä näkemään asiat kielteisessä valossa:
> Eräs nainen halusi puhua minulle lapsuudestaan. Hän kertoi olleensa
> aina isän tyttö; isä oli ottanut hänet mukaan kaikkialle, metsään
> puita hakemaan, kalalle, kylälle jne. Sanoin jonkin ajan kuluttua
> hänelle suurin piirtein seuraavasti: "Niin. Isäsi otti sinut mukaan
> hänen töihinsä. Olit mukana _hänen_ elämässään, _hänen_ tehtävissään.
> Miten oli, laskeutuiko hän koskaan _sinun_ elämääsi; lattialle
> leikkimään kanssasi, lukemaan sinulle jotakin, viemään sinua sinne,
> minne _sinä_ halusit?" Nainen alkoi itkeä. Hän kertoi vasta
> kysymykseni kuultuaan tajunneensa kuinka hän oli koko elämänsä
> syöttänyt itselleen kuvaa "läheisestä isästä".
> Työskentelin aikanaan erään tiedemiehen (professori) kanssa. Myöhemmin
> hänen tyttärensä otti minuun yhteyttä isänsä kehotuksesta. Tytöllä oli
> melko positiivinen kuva isästään ja lapsuudestaan. Vähitellen
> tietoisuuden avautuessa ja muistamisen laajentuessa hän
> alkoi muistaa mm. isästään muistoja, jotka olivat isä-tytär -suhteen
> kannalta haitallisia. Yksi näistä oli isän etäisyys. Hän muisti isän
> kyllä olleen aamiaispöydässä, mutta ei läsnä:
> "Isä oli omissa maailmoissaan."
> "Isän työhuoneen edessä oli paksu verho vaimentamassa niitä ääniä,
> joita me lapset pidettiin."
> "Isää ei saanut häiritä."
Varsinaiset valemuistot näyttävät yleensä saavan alkunsa sangen epämää-
räisinä mielikuvina, jotka terapeutin avustuksella vähitellen tarkentu-
vat yksityiskohtaisiksi kertomuksiksi.
> Jossakin terapian vaiheessa aikaisemmissa elämänvaiheissa toistuvasti
> esillä ollut unettomuus alkoi jälleen esiintyä. Lähestyessämme
> unettomuuteen liittyviä tunteita nainen alkoi kokea, että "jokin häiritsee
> nukkumista". Myöhemmin hän koki, että joku on hänen lähellään, yöllä,
> sängyssä, hänen selkänsä takana. Kokemukset ja tuntemukset herättivät
> pitkään jatkuneita ristiriitaisia ja ahdistavia ajatuksia ja tuntemuksia.
> Hän ei voinut ymmärtää, kuka tai mikä siellä oli.
> Häirinnän seksuaalinen/eroottinen luonne alkoi tulla esille. Nainen alkoi
> esittää ajatusta, että se olisi hänen isänsä sillä perusteella, että
> selän takana olija oli tuttu.
Tyypillistä näyttää myös olevan, että asiakas ei alun perin koe mieli-
kuvaa muistoksi vaan pelkäksi päähän putkahtaneeksi ajatukseksi. Tois-
tolla ja ulkopuolisella rohkaisulla ajatus voidaan vähitelleen juurrut-
taa muistiin niin, ettei se ole erotettavissa aidosta muistosta.
> 38-vuotias nainen, jonka kanssa edelleenkin työskentelen, alkoi noin
> viisi vuotta sitten kokea hyvin vaikeita lapsuuden kokemuksia.
> Vähitellen hän kävi läpi myös useita kohdunaikaisiin ja syntymään
> liittyviä tapahtumia. Pala palata sieltä alkoi aueta mm. kokemus,
> jonka perusteella hän tuli siihen johtopäätökseen, että hänen äitinsä
> oli yrittänyt hänelle aborttia sukkapuikon avulla, joka oli työntynyt
> kohdussa hänen toisen olkapäänsä läpi. Asia alkoi parin vuoden aikana
> tuntua hänestä yhä varmemmalta ja varmemmalta. Samalla hän kuitenkin
> epäili kokemuksensa aitoutta. Hän kysyi asian mahdollisuutta kerran
> mieslääkäriltä. Lääkäri oli vastannut, että jo lapsivesitutkimuksissa
> on suuri keskenmenon vaara ja että naisen kertoma aborttiyritys olisi
> ilman muuta aiheuttanut raskauden päättymisen. Nainen kysyi sitä
> myöhemmin keskussairaalan gynekologian dosentilta, joka sanoi, että
> aborttiyritykset eivät aina onnistu ja silloin sikiö jää eloon. Kun
> nainen oli täsmentänyt tilannetta kysymällä, mitä sitten jos on
> käytetty sukkapuikkoa ko. tavalla, oli lääkäri kireästi kieltäytynyt
> kommentoimasta asiaa. Tässä vaiheessa nainen soitti minulla ja kertoi
> saamistaan vastauksista. Soitin muutaman päivän kuluttua tuttavalleni,
> pitkän ja laajan elämäntyön tehneelle naislääkärille ja esitin koko
> asian hänelle. Hänen vastauksensa oli, että hän oli omassa työssään
> joutunut tekemisiin täysin vastaavien aborttiyritysten kanssa ja
> niissä lapsi oli jäänyt eloon ja syntynyt sekä kasvanut normaalisti.
> Myöhemmin asiakkaani kysyi asiaa suoraan äidiltään, joka jyrkästi
> kielsi tehneensä tai edes ajatelleensa mitään raskauden keskeytystä.
> Aikaa myöten nainen piti omasta mielestään kokemaansa asiaa lähes
> aitona osittain senkin perusteella, että kokemuksen läpikäymisellä oli
> ollut ratkaisevasti eheyttävä merkitys hänen elämäänsä ja että sen
> jälkeen ei ollut tullut tietoisuuteen mitään, mikä olisi ollut
> kokemukseen nähden ristiriitaista tai epäilyä lisäävää - päinvastoin.
> Tätä kirjoitusta kirjoittaessani kysyin naiselta: "Kuinka monta
> prosenttia sinusta nykyisin epäilee kokemusta ja kuinka monta
> prosenttia uskoo siihen?" Hän vastasi, että hän on pitkään ollut lähes
> sataprosenttisen varma kokemuksen aitoudesta.
> Olen tiistaina kysynyt yhdeltä henkilöltä ensimmäistä kertaa,
> millainen on se "seksuaalinen hyväksikäyttö", jota hän epäilee isänsä
> tehneen ja josta epäilystä hän on kysynyt vanhemmiltaan. Hänellä on
> ollut tämä hiljalleen voimistuva epäily jo ainakin puolen vuoden ajan.
> Halusin kiinnittää hänen huomiotaan siihen, mistä johtuu se, että hän
> puhuu siitä, mutta ei kerro, mitä se tarkoittaa. Kun hän edelleen empi
> kertomisensa kanssa, kysyin häneltä, että tarkoittaako tämä
> "seksuaalinen hyväksikäyttö" sitä, että hänen isänsä on sormellaan
> kaivanut oman esinahkansa alta jotakin töhkää ja työntänyt sitä sitten
> tämän naisen sieraimeen vai tarkoittaako se jotakin muuta. Vasta
> sitten hän havahtui kertomaan, että hänellä on jonkinlainen
> muistikuvan omainen tunnelma siitä, että hänen isänsä on näyttänyt
> hänelle erektiossa olevaa penistään ja että isä myös koskettaa sillä
> sekä kädellään hänen vartaloaan.
> Tämä nainen ei ole varma kokemuksensa aitoudesta, mutta hän kertoo
> epäilyn vahvistuvan hiljalleen muutamista syistä.
Noronen ei varmaankaan itse tule koskaan myöntämään, että hän on saatta-
nut aiheettomasti tuhota satojen asiakkaittensa suhteet vanhempiinsa.
Muistutan kuitenkin asiasta silloin tällöin siinä toivossa, että asian
julkipitäminen ehkäisisi edes yhden vastaavan tapauksen tulevaisuudessa
--- esimerkiksi niin, että joku potentiaalinen uhri saisi etukäteen tie-
tää vaarasta.
Jos huomaan sinun toimivan väärin työtovereitasi, lapsiasi ja
puolisoasi sekä luontoa ja ympäristöä kohtaan, ja miellyttääk-
seni sinua en sano niistä sinulle, toiminnastani seuraa aiheut-
tamasi vahingon jatkuminen.
Olavi Noronen, sfnet.keskustelu.psykologia 17.12.1998
Olavi Noronen
<77q3mu$q5j$1...@news.utu.fi>,wrote:
>Noronen ajatuksenkulku näyttää menevän jotenkin seuraavasti: "valemuis-
>tojen tuottaminen on hyväksyttävää, jos samalla saadaan esille suurempi
>määrä aitoja tukahdutettuja muistoja. Koska omalla vastaanotollani on
>paljastunut niin paljon tukahdutettuja traumaattisia lapsuusmuistoja,
>lapsuustraumojen täytyy olla hyvin yleisiä. Koska ne ovat niin yleisiä,
>suurin osa terapiassa syntyneistä muistoista on luultavasti aitoja."
Matti Jokisella on ollut pitkään tarve etsiä alushousujani, jotta hän
voisi osoittaa maailmalle minun kakanneen joskus housuihini. Sellainen
olisi Jokisen mukaan osoitus siitä, että muutkin vaatteeni ovat
kakassa, ajatukseni, tekoni, toimintani ja mielipiteeni olisivat
saastuneita, ja vaaraksi länsimaiselle sivistyneistölle.
Kun hän hiljattain joutui toteamaan, että hänen hyökkäyksensä kirves
osui pahasti kiveen, nyt hän yrittää turvautua uuteen menetelmään.
Markus Lång kirjoitti:
>Markus Lang <ml...@cc.helsinski.fi>:
>>>· Päinvastoin kuin Noronen väittää, taivas on ympäri maapallon
>>· yleensä nähty maskuliiniseksi vastakohtana maalle, joka tulkitaan femi-
>>· niiniseksi.
johon sitten Jokinen kommentoi:
On 27 Dec 1998 14:28:08 GMT m...@utu.fi (Matti Jokinen),
<765g5o$5or$1...@news.utu.fi>,wrote:
>En tunne yhtään esimerkkiä tarustosta, jossa taivas olisi kuvattu femi-
>niiniseksi, mutta läheskään kaikki kansat eivät ole personoineet taivas-
>ta niin, että olisi tarpeen määritellä sen sukupuoli.
Kun sitten toimitin psykologia-alueelle seuraavan listan, oli Jokinen
hiljaa - tavallinen ihminen olisi saattanut myöntää olleensa väärässä.
- - -
"In the most traditions the sun is the universal Father"
"sky deities are usually feminine"
- Cooper, J.C.: An Illustrated Encyclopaedia of Traditional Symbols.
Thames and Hudson. London 1978.
"In Greek myth, the Sky God specifially gives birth to the God of
Time"
"In Egyptian myth when the Sky Goddess, Nut, ..."
- Chetwynd, Tom: A Dictionary of Symbols. Paladin 1989.
"Herodotus mentions a sky-goddess Mitra..."
- New Larousse Encyclopedia of Mythology (by Robert Graves). Hamlyn.
London 1983.
"The sky, which was personified as a goddess...
- Lurker, Manfred: Dictionary of Gods and Goddesses, Devils and
Demons. Routledge 1988.
"Qat came upon a group of sky maidens bathing..."
- Poignant, Roslyn: Oceanic Mythology. Paul Hamlyn 1967.
"Religious persons at the time mandatorially wore bright blue in honor
of the sky goddess. "
http://www.avalon.net/~wjade/history.html
"The Egyptians imagined the sky to be goddess. She was pictured as a
cow standing over and supported by other deities."
- Ions, Veronica: Egyptian Mythology. Paul Hamlyn 1968. (s. 24)
Esimerkiksi seuraavasta kirjasta on havaittavissa, kuinka enkelit
("God 'speaks' through the Angels) tulevat taivaasta, ja ne on usein
kuvattu feminiinisiksi (kristinusko, islamilaisuus, egyptiläinen
mytologia jne.)
- Wilson, Peter Lamborn: Angels. Pantheon Books. New York 1980.
THE SKY GODDESS OF MERCY AND COMPASSION
http://www.bji.net/ttfa/adp08.html
THE MILK OF THE SKY GODDESS -
Mystery of Nut, the Egyptian Great Mother. A woman arched over the
earth, touching the "ends of the earth" with her toes and
fingertips...
http://www.geocities.com/Hollywood/Set/9234/pics/art/goddes.htm
Egyptian Mythology
http://arthur.k12.il.us/ddavis/egypt/religion.html
Estsanatlehi (Navajo) "Sky Goddess","Self-Renewing One","Great
Goddess"
http://www.u.arizona.edu/~sac/group1/native.htm
"DORSUM","ALLAT DORSA","Allat Dorsa","IAU-APPROVED",,,,,"Arab sky
goddess"
http://ftp.seds.org/pub/spacecraft/MAGELLAN/names.txt
In the Tibetan pantheon she is a manifestation of the sky goddess
Kaladugmo (mkhah.la.gdug.mo) or Ma Namkha (ma.nams.mkha) or
'Mother Sky'....
http://www.geocities.com/Athens/Academy/1605/history.html
1400 BC...The roots of Mithraic belief are found in the worship of the
Sky Goddess Mitra in northern Mesopotamia
http://www.geocities.com/Athens/Academy/1605/history.html
Aditi Dorsa 30.0S 189.0E 1200.0 AS IN
5 1997 1 DO Indian sky goddess.
http://wwwflag.wr.usgs.gov/USGSFlag/Space/nomen/venus/venudors.html
Allat Dorsa 60.0N 70.0E 750.0 AS AR 6
5 1985 1 DO Arab sky goddess.
http://wwwflag.wr.usgs.gov/USGSFlag/Space/nomen/venus/venudors.html
Ben Dorsa 71.2N 284.1E 628.0 AS VT 3
5 1985 65 DO Vietnamese sky goddess.
http://wwwflag.wr.usgs.gov/USGSFlag/Space/nomen/venus/venudors.html
Chih Nu Dorsum 73.0S 195.0E 625.0 AS CH
5 1994 111 DO Chinese sky goddess.
http://wwwflag.wr.usgs.gov/USGSFlag/Space/nomen/venus/venudors.html
Hera Dorsa 36.4N 29.5E 813.0 EU GR 12,22
5 1985 1 DO Greek sky goddess, wife of Zeus.
http://wwwflag.wr.usgs.gov/USGSFlag/Space/nomen/venus/venudors.html
uno Dorsum] 31.0S 95.6E 1652.0 EU RM I1324 1:50M 6
1982 1 DO Roman sky goddess; sister and consort of Jupiter.
http://wwwflag.wr.usgs.gov/USGSFlag/Space/nomen/venus/venudors.html
Nambi Dorsum 72.5S 213.0E 1125.0 AF UG
5 1994 111 DO Ugandan sky goddess.
http://wwwflag.wr.usgs.gov/USGSFlag/Space/nomen/venus/venudors.html
Sige Dorsa 31.2N 106.9E 478.0 AF BY B-25
5 91 64 DO Babylonian sky goddess.
http://wwwflag.wr.usgs.gov/USGSFlag/Space/nomen/venus/venudors.html
Sirona Dorsa 43.5S 193.5E 700.0 EU CE
5 1997 111 DO Celtic sky goddess.
http://wwwflag.wr.usgs.gov/USGSFlag/Space/nomen/venus/venudors.html
Surupa Dorsum 71.7N 209.0E 981.0 AS IN
5 1997 83 DO Hindu sky goddess, bringer of rain.
http://wwwflag.wr.usgs.gov/USGSFlag/Space/nomen/venus/venudors.html
Sky Goddess, Isis of Nature and Isis of the Starry Heavens.
http://www.sover.net/~hshik/france.htm
So, the Sun God's name is known as Utu, and the sky Goddess should be
named Inanna, the most loved and best known of the Sumerian deities.
http://lcfs.chim.unifi.it/solid/bardi/chimera/origins.html
Her Grandmother is the Great Sky Goddess Papa
http://powersthatbe.com/pastpele.htm
Aldau, the Sun God, who ruled over Burnai, who subjugated Lusung and
Silurung took for his wife Mailag, The Elusive One, the diuata of the
Kingdom of Sapa. From their union came Gat Pandan and Luntuk, Gat
Pandan sired the six founders of the Kingdom of Taranati. Luntuk
married the Kalangitan, the Sky Goddess who reigned over the Pasig and
sired Panginuan (The Adored One), Sri Laila (Lord of the Cannons), Lat
(All), and Kudia (Tbe Steed).
http://www.balen.net/literatu/mp/rulers.htm
Sky Goddess
http://att2.cs.mankato.msus.edu/~jsjr/gifs/goddess1.jpg
- - -
Yllä olevaan listaan oli puoleltani eksynyt ainakin yksi virhe:
"In Greek myth, the Sky God specifially gives birth to the God of
Time" Taivaan jumala Uranus oli maskuliininen.
Postitettuani nämä yllä olevat viitteet niille keskustelualueille,
joille Jokinen oli levittänyt kirjoituksensa yrittäessään saada aikaan
mielikuvaa, että olin aiheuttanut asiakkaiteni tekemiin mandaloihin
väärää värisymboliikkaa, tehnyt vääriä tulkintoja, vääriä päätelmiä
jne., olivat sekä Lång että Jokinen aivan hiljaa.
Kun Jokinen aloitti hyökkäyksensä minua vastaan muutama vuosi sitten,
yritti hän sinnikkäästi levittää käsitystä, jonka mukaan ihmisten
psyykkiset ongelmat ovat lähtöisin pääasiassa aivokemiasta. Vaikka
tutkimukset maailmalla lisääntyvässä määrin osoittivat
lapsuuskokemusten olevan ongelmien taustalla, Jokinen ei ole antanut
periksi puolta tuumaakaan.
Ilmoitan vain lyhyesti, että taas kerran Jokinen kirjoittaa minusta
tahallaan paikkansa pitämättömiä väitteitä. En ole koskaan ajatellut,
puhunut tai kirjoittanut mitään siihen suuntaan, että "valemuistojen
tuottaminen on hyväksyttävää".
Jokinen kirjoittaa:
>Jos asiakkaalla on liian positiivinen kuva vanhemmistaan ja lapsuudes-
>taan, Noronen auttaa heitä näkemään asiat kielteisessä valossa:
Tämä on Jokisen taholta joko puhdasta valehtelua tai sitten puhdasta
jääräpäisen tietämättömyyden värittämää sokeutta.
Ilmeisesti Jokiselle on mennyt perille se, että en keskustele hänen
kanssaan, ja koska hän tietää minun kyllä reagoivan silloin tällöin
hänen mielettömiin väitteisiinsä, hän viljelee niitä - liekö se hänen
tapaansa yrittää virittää nk. keskustelua.
- - -
Most of all, the Pseudo-Skeptic will not accept the rights of others
to believe as they wish, or talk on the subjects they wish to speak
on. When they are told they are wrong, they immediately blame some
believer for beginning the whole mess.
These people live their lives in the Witch-hunter, or Spanish
Inquisition, mentallity. They seek out those who believe to denounce
them as frauds and figuratively burn them at the stake.
Most Pseudo-Skeptics are of low mentallity, or a singular mentality.
They may be experts in one field, but know very little about anything
else that pertains to the real world. They often have comprehension
problems for any thing outside their particular field of expertise.
The Best way to handle the Pseudo-Skeptic is to clearly state your
case, then ignore them. This drives them nuts when they get no
reactions, except from their own brood. A Pseudo-Skeptic that is
watched, but not paid any other attention to, often is reduced to a
snivelling, immature Whelp, who eventually goes away or places
himself in the position where even his own kind tend to ignore him (or
her).
The Male Pseudo-Skeptic is the chest beater of the group. Their
methods are easily seen and defended against. They are also often the
more immature of the species. The Female Pseudo-Skeptic also can be a
chest beater (which is fun to watch) but more often the most
intelligent of the group. They are also more cunning and better
speakers. They are also the most dangerous, for the usually resort to
the `Pity the poor girl' methodology when their attacks are returne ,
they usually know how to plead for sympathy.
Beware the pseudo-skeptic, their only intent is to disrupt and
belittle.
- - -
http://www.psicounsel.com/page9328-a.htm
Matti Jokinen
>Matti Jokisella on ollut pitkään tarve etsiä alushousujani, jotta hän
>voisi osoittaa maailmalle minun kakanneen joskus housuihini. Sellainen
>olisi Jokisen mukaan osoitus siitä, että muutkin vaatteeni ovat
>kakassa, ajatukseni, tekoni, toimintani ja mielipiteeni olisivat
>saastuneita, ja vaaraksi länsimaiselle sivistyneistölle.
>Kun hän hiljattain joutui toteamaan, että hänen hyökkäyksensä kirves
>osui pahasti kiveen, nyt hän yrittää turvautua uuteen menetelmään.
>On 27 Dec 1998 14:28:08 GMT m...@utu.fi (Matti Jokinen),
><765g5o$5or$1...@news.utu.fi>,wrote:
>>En tunne yhtään esimerkkiä tarustosta, jossa taivas olisi kuvattu femi-
>>niiniseksi, mutta läheskään kaikki kansat eivät ole personoineet taivas-
>>ta niin, että olisi tarpeen määritellä sen sukupuoli.
>Kun sitten toimitin psykologia-alueelle seuraavan listan, oli Jokinen
>hiljaa - tavallinen ihminen olisi saattanut myöntää olleensa väärässä.
Toisin kuin Noronen väittää, en ollut hiljaa. Vastausartikkelini on
luettavissa verkosta; jos se vielä jotakuta kiinnostaa ja jos se on
omalta palvelimelta ekspiroitunut, sitä voi hakea Dejanewsistä. Vas-
tausartikkeli ei ole mielenkiintoinen muilta osin kuin mahdollisesti
Nut-myytin alkuperää koskevalta osaltaan.
Värisymboliikkaa koskevassa keskustelussa ei tullut esille juuri muuta
kuin että värit ovat eri kulttuureissa ja eri ihmisille symbolisoineet
eri asioita, mutta koska Noronen nyt haluaa palata asiaan, käsittelen
vielä hänen artikkelissaan esiintyneitä viittauksia siltä osin kuin ne
olivat uusia. Teen sen kuitenkin eri artikkelissa eri otsikon alla,
enkä ristiinlähetä artikkelia ryhmään sfnet.keskustelu.laki.
Jatkan tässä artikkelissa alkuperäisestä aiheesta eli valemuisto-ongel-
masta. Edellä tulikin jo esille yksi Norosen tyypillisistä tavoista
reagoida kiusalliseen kritiikkiin: vaihdetaan puheenaihetta. Jos joku
ilmaisee huolensa siitä, että Norosen menetelmien tuottamat valemuistot
ovat ehkä aiheettomasti tuhonnut satojen ihmisten suhteet vanhempiinsa,
Noronen huomauttaa, että kritiikin esittäjän tiedot muinaisista tarus-
toista ovat osoittautuneet puutteellisiksi.
>Ilmoitan vain lyhyesti, että taas kerran Jokinen kirjoittaa minusta
>tahallaan paikkansa pitämättömiä väitteitä. En ole koskaan ajatellut,
>puhunut tai kirjoittanut mitään siihen suuntaan, että "valemuistojen
>tuottaminen on hyväksyttävää".
WWW-sivullasi http://www.netti.fi/scorpitos/mandalas/manowee.htm kirjoi-
tat seuraavaa:
> What is your guess? Are there more therapists or more parents,
> caregivers, siblings and perpetrators who cause false memories or false
> views of childhood?
>
> How do we know if this memory (Figure # 14) is true or false? We don't
> know. This memory appeared during the therapy when the woman was an
> adult. She remembered how her father raped her in the cellar of their
> home, on a ping-pong table.
Terapiasssa naiselle on siis ilmestynyt muistikuva, että hänen isänsä
oli raiskannut hänet. Toteat itse, ettei muiston todenperäisyydestä
ole tietoa. Silti et osoita huolestuneisuutta siitä, että olet ehkä
tuottanut asiakkaallesi erittäin traumaattisen valemuiston ja saanut
hänet syyttämään isäänsä vakavasta rikoksesta, johon tämä aivan hyvin
saattaa olla syytön. Kyllä tuosta tekstistä helposti saa sellaisen kä-
sityksen, että ei sillä ole niin väliä, kun syyllisiä vanhempia ja las-
tenhoitajia ja sisaruksia on niin paljon.
Jos nyt kuitenkin teen mielestäsi sinulle vääryyttä tällä arviolla, niin
ole hyvä ja kerro, mihin toimenpiteisiin olet ryhtynyt valemuistojen eh-
käisemiseksi, väärien syytösten oikaisemiseksi, valemuistoja saaneiden
asiakkaittesi kuntouttamiseksi, heidän taloudellisten menetystensä kom-
pensoimiseksi ja aiheettomien henkisten kärsimysten hyvittämiseksi.
>Jokinen kirjoittaa:
>>Jos asiakkaalla on liian positiivinen kuva vanhemmistaan ja lapsuudes-
>>taan, Noronen auttaa heitä näkemään asiat kielteisessä valossa:
>
>Tämä on Jokisen taholta joko puhdasta valehtelua tai sitten puhdasta
>jääräpäisen tietämättömyyden värittämää sokeutta.
Viittaan artikkelissani tuon virkkeen perässä olleeseen Norosen itsensä
kirjoittamaan tekstiin, jonka hän on jostain syystä jättänyt pois vas-
tauksestaan.
>Ilmeisesti Jokiselle on mennyt perille se, että en keskustele hänen
>kanssaan, ja koska hän tietää minun kyllä reagoivan silloin tällöin
>hänen mielettömiin väitteisiinsä, hän viljelee niitä - liekö se hänen
>tapaansa yrittää virittää nk. keskustelua.
En ota isoa stressiä siitä, ettet keskustele minun kanssani. Vakavaa on
minusta se, että kieltäydyt järjestelmällisesti keskustelemaan tietyistä
*aiheista*. Valemuisto-ongelman lisäksi voisi olla aiheellista keskus-
tella esimerkiksi käsityksestäsi, että osa psyykkisistä häiriöistä on
riivaajien aiheuttamia:
Olen psykoterapeuttina työskennellyt kymmenien ihmisten kanssa,
jotka ovat kokeneet ollensa joko silloin tällöin tai lähes jatku-
vasti jonkin vieraan voiman tai olennon valtaamana tai vaikutuksen
alaisena. Pääosa näistä tapauksista poikkeaa täysin normaaleista
mielenterveysongelmista. Tällaisten ilmiöiden olemassaolosta ja
niiden luonteesta olen pitänyt useita yleisöesitelmiä mm. Turussa,
Helsingissä ja Tampereella. Esitelmän erikoinen aihe (Demoni- ja
riivaajahenkikokemukset psykoterapiassa) ja sen pelottavuus ja kiin-
nostavuus keräsivät aina runsaasti kuulijoita.
Kokemusteni perusteella en misään nimessä yhdy siihen psykologi-
seen käsitykseen, jonka mukaan kaikki tällaiset ilmiöt ovat lähtöi-
sin ihmisen alitajunnasta. Osa niistä on, osa ei.
Olavi Noronen: "Hiljaisuuden kirja", s. 193