Ounasjoen juttua
Janne Pyykkö
Uitin viime viikon (15.-21.8.) kumikanoottia Ounasjoella, josta oheistan
pienen jutun. Sillä kyllähän tälle palstalle retkijututkin mukaan sopii?
Jutun aiheena toki paljon muutakin kuin melonta-asiaa.
Terveisin,
-Janne
----- alkaa -----
Ounasjoen melonta sujui aika mukavasti, vaikka märkää olikin.
Matka Enontekiölle on pitkä. Kun illalla Helsingissä junaan astut, tulet
bussilla perille seuraavana päivänä klo 16. Hyvä näinkin, niinpä tuntuu
erityisen vapauttavalta itsekseen viritellä kanoottia kuntoon ja reilun
tunnin jälkeen, kun olet kaiken ottanut huomioon ja pakannut varusteesi
melontaa varten, työnnät itsesi irti Ounasjärven rannasta tietäen, että
nyt olet itsesi herra koko seuraavan viikon.
Tätä on vapaus.
Olet itsellesi vastuussa, vapaa kokemaan uutta ja ottamaan vaikutteita,
kunnes aika on täynnä.
Ja mitä se vapaa mieli miettii? Taitaa tulla sade, mihin paninkaan sen
sadetakin, ei kai pidä pysähtyä ja etsiä sitä, ai niin sehän on oikeassa
reisitaskussa, miten unohdin? Noinkohan tulee kylmä ilta, missä on mun
hanskat? :-) Ynnä muuta tosi syvällistä, kun ei ole vielä päässyt
sinuiksi ympäristön kanssa. Niin matka alkaa, mutta jo tunnin jälkeen
mieli tyyntyy ja tottuu luonnon elämäntahtiin.
Matkaa tein tällä kertaa 240 km, joka on varsin paljon viikon retkelle,
mutta nyt kun ei olleet kalastusvehkeet mukana, saattoi kosket vain
laskea läpi, ei ollut tarvetta pysähtyä niihin heittelemään.
Olihan tuolla toki muutakin kuin melominen. Joka päivälle oli jotain
extraa.
Sunnuntaina alkumatkasta yllätin 20-päisen tokan, kun laskin nivasta
pienelle järvelle. Vesi roiskui, kun porot kiiruhtivat metsään. Upeaa.
Esitys vain minulle. Yöksi löysin teltalle paikan pystyyn kuolleen
mäntykelon alta, jonka alusta oli säilynyt sateessa melkein kuivana.
Maanantaina rantauduin puoleltapäivin ja lähdin maastoon kohti
Pallas-Hetta -vaellusreitin Lumikeroa. Kaksi tuntia sinne, puoli tuntia
huipulla, puolitoista takaisin. Kyllä oli komeat näkymät, vaikken nähnyt
reitistä kuin tämän yhden huipun. Olisi ollut lysti tavata
rinkkaselkäisiä vaeltajia, jotka olisivat arvatenkin hämmästelleet vähiä
varusteitani (kamera, kartta ja vesipullo), mutta ei, ketään muita en
nähnyt. Illaksi hoksasin Raattaman kosken jälkeen kodan, johon asetuin
ja tein tulet, jonka äärellä märät saappaat ja vaatteet kuivuivat.
Tiistai oli melontapäivä. Satoi mutta tein silti matkaa kokonaista 52 km
päätyen Könkään kylään, jossa laskin kosken, joka oli käyttämäni
melontaoppaan mukaan joen toiseksi vaikein, luokitukselta kakkonen.
Tarkistin ajolinjan sillalta, keskeltä vaan, hyvin tuo meni. Kosken
jälkeen oli toinen samanmoinen kota, jonne jäin yöksi. Kyllä tuli
märälle miehelle tarpeeseen. Aamulla kuulin satunnaiselta kalamieheltä,
että EU-rahoilla näitä kotia on rakenneltu. Näin on syytä lausua
kiitokset sekä EU-herroille että ahkerille lappilaisille, jotka ovat
osanneet käyttää yhteisiä rahoja näinkin oivaan tarkoitukseen.
Keskiviikkona meloin aamupäivän Kittilään, jonne majoituin
leirintäalueen mökkiin ja ryhdyin turistiksi. Toisessa mökissä asuvan
lampuri Vilhon kanssa löytyi yhteistä juteltavaa alkaen Kittilän
suurista taiteilijoista laajeten elämään yleensä. Kalervo Palsan hän
muisti kouluajoilta yläluokkien kumaraselkäisenä rillipäänä, Reidar
Särestöniemen jo arvostettuna maalarina. Kävimme Palsan haudalla, josta
jatkoin itsekseni kolmannen paikallisen suuruuden Einari Junttilan
museoon, jossa pääsin tulkin ominaisuudessa juttelemaan
ranskalaisturistien ja oppaan väliin.
Kuinka merkittävä (important) Einari Junttila on Suomen taiteelle,
kysyivät ranskalaiset. Jaa-a, siinäpä vinha kysymys, minä kun kuulin
koko miehestä vasta aamulla, mutta eihän sellaista sovi paljastaa!
Onneksi olin lukenut turisti-infossa pienen esittelyn, jonka nyt
ulkomuistista kertasin: Einari Junttila alkoi maalata akvarelleja
4-vuotiaana ja maalasi niitä läpi elämänsä. Hänet löysi 1930 saksalainen
taiteen harrastaja, joka oli Lapissa turistina ja osti nipun hänen
töitään Saksaan, jossa näytti niitä taidearvostelijoille, jotka
ylistivät niitä; näin hän tuli Suomessakin tunnetuksi. Tähän vastaukseen
ranskalaiset tyytyivät.
Opas itse oli Einari Junttilan tytär ja kotimuseo yhä hänen
asuintalonsa, joten aihe oli hänelle mitä läheisin. Hän hyppi asiasta
toiseen mielleyhtymien kautta niin vilkkaasti, että tulkki tippui
kärryiltä, mutta jätti vaikutelman, että hän itse oli täällä se, joka
oli kaikkein kiinnostavinta: muistikuvansa sodasta ja Kittilän
polttamisesta, elämästä syvän kristillisessä hengessä. Sitten
ranskalaiset lähtivät ja minä sain kiitokseksi valita yhden akvarellista
tehdyn postikortin, kun olin niin Jumalan johdatuksesta paikalle osannut
ilmestyä.
Palsalle omistettua museota ei Kittilässä tai muuallakaan Suomessa ole
(lukuunottamatta Kiasman näyttelyä pari vuotta sitten), mutta
kirjastosta kysyin ohjeen kuinka hänen kotipihansa voi löytää. Se oli
vattupuskien rehevöittämä pihanen, jonka vieressä kaksi lukittua
puutölliä. Palsan kuoleman jälkeen julkaistujen päiväkirjojen
valokuvista sekä Erkki Pirtolan filmeistä tämä oli toki niin tuttu, että
tuli vaikutelma pyhästä paikasta. Yhä oli Palsan ateljeen ovessa tekstit
haalistuvalla maalilla "pilvilinna" ja "getsemane". Ympäröivät hyvin
hoidetut pihat ja trampoliinit toivat vaikutelman menneen ajan
pysähtyneisyydestä. Hipsin liikuttuneena takavasemmalle. Illan vietin
leirintäalueella lampurin kanssa saunoen ja jutellen.
Torstaina varhain kävimme katsomassa Vilhon lampaita, joiden aitaus oli
aivan leirintäalueen vieressä. Hän huuteli "täällä minä olen, tulkaa
tänne", johon lampaat vastasivat "bää" ja juoksivat kaikki hänen
luokseen. Se oli ihmeellistä, mutta kaikki silti kuulemma internetistä
opittua tietoa. Kun jostain kovasti innostuu, sen haluaa elää ja
opetella. Jatkoin kanootille ja huiskutin Vilholle hyvästiksi.
Oli luvattu vaihteeksi hyvää säätä, joten tämä oli jälleen melontapäivä.
Ei silti pelkkää melontaa, sillä reilun kolmen tunnin kuluttua nousin
kanootista Särestöniemessä, jossa tutustuin galleriaan, ateljeehen ja
vanhaan Särestöön. Isot on puitteet. Täällä Särestöniemi ja Palsa
ryyppäsivät. Jonkinlainen Särestöniemi-Palsa kamppailu taitaa olla yhä
käynnissä ihmisten sydämissä, sillä ihmiset toistuvasti kysyivät
oppaalta heidän väleistä. Palsa uhosi, että kuolemansa jälkeen hän
nousee merkittävämmäksi kuin Särestöniemi, kertoi opas. Palsasta
kertovia kirjoja on ollut täällä myynnissä, muttei ole enää, kaikki on
myyty. No miten vain, minua alkoi kyllästyttää koko
merkittävyys-kamppailu. Sama kuin kysyisi kuka on merkittävin meloja?
Hullunkurinen kysymys kerrassaan. No ehkä Särestöniemi voitti taiteessa,
mutta Palsa olikin enemmän kertoja-luonteinen, sanoisin, kuvat olivat
hänelle väline eivätkä tarkoitus, kun taas Särestöniemellä kuvat ovat
avoimia ja niihin voi liittää omat tarinansa.
Näin jätin taide-elämykset ja meloin vielä kuusi tuntia alavirtaan ohi
Kaukosen ja Alakylän vain yhden lyhyen kuuron kastelemana. Majoituin
telttaan klo 22 yhteensä 54 km päivämatkan jälkeen ja nukuin pitkään.
Perjantaina pääsin liikkeelle klo 11 jälkeen. Ennustetut sateet tulivat
ja kestivät iltaan saakka, mutta olipa melottava matkakin lyhempi. Kolme
tuntia Lohinivaan, ruoanlaittoa laavulla, edelleen kolme tuntia
Molkokönkäälle, Ounasjoen suurimmalle koskelle, joka näin paljoilla
vesillä on luokaltaan kolmonen. Aivan mukavalta koski näytti, ei
mitenkään mahdoton. Majoituin Molkokänkään leirintäalueen mökkiin, joka
oli ilmaista, sillä koko alue on suljettu jo vuosia sitten. No eipä ole
lämmitystäkään joten arvelen hiukan keränneeni hometta keuhkoihini.
Kivampi silti viimeinen yö lähes kuivassa sängyssä kuin teltassa
sateessa. Kurjet lentelivät, ehkäpä ensivuotiset harjoittelemassa
etelänmatkaa varten.
Lauantaina heräsin varhain ja lähdin laskemaan Molkoköngästä. Koski on
kaksiosainen: yläosa mentävä vasemmalta, koska keskellä ja oikealla on
kivivalleja, joissa isoja pudotuksia; alaosa mentävä mistä tahansa
paitsi vasemmalta, koska siinä on niin iso aallokko. Taktiikka oli siis
selvä: laskin ensin vasenta laitaa kosken puoliväliin jatkaen vasemmalle
suvantoon (kaikki suunnitelman mukaan), sitten käänsin nenän ylävirtaan
ja meloin niin pirusti kohti keskivirtaa toivoen, ettei iso virta ehdi
kaapata minua loppuosan aallokkoon, tämä meni ok, mutta virta lopulta
kuitenkin kaappasi minut mukaansa, onneksi silti tarpeeksi myöhään,
jotta pääsin osaksi keskivirtaa, jossa siinäkin vettä loiskui sisään
aika lailla. Hienoa oli.
Jatkoin edelleen vajaat 4 tuntia Meltaukseen, jonka olin jo aiemmin
valinnut lopetuspaikaksi, pakkasin kanootin kerälle ja säkkiin, kannoin
tavarat pysäkille. Ah elämää. Keittelin sapuskaa ja kuuntelin radiosta
olympialaisia. Siirryin jo yli jääneen rommin maisteluun, kun pistin
Vilholle viestin, että retki ohi, johon hän vastasi, että on juuri
matkalla Rovaniemelle ja vain muutaman kilometrin päässä. Näin sain
hauskan kyydin suoraan Rovaniemen uimahalliin, jonka poreissa pesin pois
matkan vaikutuksia.
Sunnuntaina juna tuli Helsinkiin ja maanantaina menin töihin ja käytin
työaikaani väärin kirjoittamalla tätä juttua.
----- loppuu -----
Erkki
> Tervehdys,
>
> Uitin viime viikon (15.-21.8.) kumikanoottia Ounasjoella, josta oheistan
> pienen jutun. Sillä kyllähän tälle palstalle retkijututkin mukaan sopii?
>
Hyvin sopii, kiitos vaan. Pitkiä matkoja kumipaatilla.
>
> Sunnuntaina juna tuli Helsinkiin ja maanantaina menin töihin ja käytin
> työaikaani väärin kirjoittamalla tätä juttua.
Eipäs mennyt hukkaan.
Erkki
Janne Kettunen
>
> Sunnuntaina juna tuli Helsinkiin ja maanantaina menin töihin ja käytin
> työaikaani väärin kirjoittamalla tätä juttua.
>
Hyvä matkakuvaus. Näitä saa useinmiten hakea ulkomaankielisiltä
sivuilta. Minen ainakaan pane näitä pahakseni, lainkaan.
\"@meridianx.fi © Jaakko
Ounasjoki oli ensimmäinen Lapin jokeni harrastukseni
alkuaikoina. Senkin puolesta oli kiva lukea. Tuttuja paikkoja.
Itse lopetin vähän alemmas, Tapionkylään.
Tuo bussi/june -juttu laittoi lisää syyhyä koottavan (ei
puhallettavan!) Allyn -inkkarikanootin hankinnalle. Jäisi
ainakin joiltain reissuilta autolla resuaminen pois.
Työajalla minäkin juttusi luin :)
Jaakko
--
kirjoitti,
Jaakko
o~
(____/____)
/
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Löydä itsesi inkkarista: www.avokanootti.info
http://www.meridianx.fi > Kukkotarinoita
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Janne Pyykkö
> Tuo bussi/juna -juttu laittoi lisää syyhyä koottavan (ei
> puhallettavan!) Allyn -inkkarikanootin hankinnalle. Jäisi
> ainakin joiltain reissuilta autolla resuaminen pois.
Jep.
Lisäksi koottava/pumpattava on ainoa mahdollisuus mennä kauas omilla
välineillä. Kuten Uralille. Kozhim-joki ja Yugud Va -luonnonpuisto
kieltämättä kiehtoo, alustavat kontaktit sinne jo on, junalla tuonnekin
pääsisi:
Paikalliset ihmiset ovat komeja ja puhuvat melkein suomea, kosh = koski,
ju = joki, jne.
Osta se Ally, lähdetään ens kesänä.
-Janne