KOLUMNI: Katuoja - 25.5.2004
Otto Sinisalo
Sarjakuviin epämääräisesti liittyvää gonzoilua. Kaljat joi Otto Sinisalo.
Katuojassa tällä viikolla hylätään poikkeuksellisesti perinteinen
arvioformaatti. Olin viikonlopun Kemin sarjakuvapäivillä ja haluan
perustella masokistisen viikonlopun itselleni kirjoittamalla
matkakertomuksen ja väittämällä sitä journalismiksi. Kirjoitelma on kokoelma
sisäsiittoisia anekdootteja, sisäpiirin vitsejä ja subjektiivista
fiilistelyä. Joitain nimiä on vaihdettu syyllisten suojelemiseksi.
Jos tämä ei haittaa, tervetuloa lukemaan tarinaa pahenevasta
alkoholismistani, jonka olen otsikoinut
MITÄ MUISTAN KEMISTÄ: 2004
Kemin sarjakuvafestivaalit ovat tapahtuma, johon sarjakuvantekijät
ja -harrastajat matkaavat toiselle puolen Suomea tapaamaan usein samassa
kaupungissa tai ainakin merkittävästi Kemiä lähempänä asuvia kollegoitaan.
Eräänlainen pyhiinvaellus siis, vaikkakin Pyhän maan sijaan perillä on
kaupunki jossa sataa tai tuulee nähtävästi aina, useimmiten samaan aikaan ja
aina päin naamaa.
Tänä vuonna ajattelin mielenterveyteni vuoksi jättää koko tapahtuman väliin,
mutta kun kustantaja Tero Salomaa tarjosi edullista automatkaa, unohdin
itsesuojeluvaistoni.
Minibussi lähtee perjantai-aamuna Helsingistä. Hakaniemen aamuinen sielun
murskaava viima muistuttaa määränpään ilmastosta. Kahdeksasta matkustajasta
kolme nousee kyytiin Helsingistä, josta jatkamme Lahteen. Nukun ensimmäisen
etapin, heräillen satunnaisesti aukeilevien pullojen kilinään. Loppujoukko
nousee kyytiin Lahden rautatieasemalta: bussi lastataan
sarjakuvantekijöillä, onneksi kuitenkin sellaisilla, joiden töitä olen
kehunut. Keskustelen osan matkaa Ville Pynnösen kanssa, jonka uusi, yli
250-sivuinen albumijärkäle on ilmestymässä Helsingin festivaaleille
syksyllä. Kari Sihvonen esittelee uutta Rip Kake -omakustannettaan, johon
hän on koonnut joukon lyhyitä sarjakuviaan. Lehdestä on kolmen kappaleen
painos, joten suuria yleisöjä Karin karskit jutut tuskin tulevat tässä
muodossa viihdyttämään.
Avaan Jaakko Tapoksi myöhemmin ristityn Jack Daniels -pullon matkaa
jouduttaakseni. Jaakko Tappo osoittautui sitkeäksi matkatoveriksi: Kemiin
mennessä olin saanut alas tuskin neljännestäkään. Lieneekö oireellista,
pohdin, kun havaitsen ettei kukaan matkakumppaneistani, minä mukaan lukien,
ei tiedä keitä festivaaleilla on vieraina.
Lopulta ilta seitsemän jälkeen Kemiin saavuttuamme siirrymme välittömästi
syömään. Kun tilaan ruoan kanssa oluen, tarjoilija sanoo "Totta kai". Näinkö
täällä pannaan etelän miestä halvalla?
Kirjauduttuani sisälle hotelliin siirryn yläkertaan Tommi Musturin
huoneeseen, johon ollaan juuri saatu laatikoittain uunituoreita Glömp
6 -kokoelmia, suoraan painosta. Komea antologia jatkaa edeltäjiensä linjaa:
hyviä sarjakuvanovelleja hyviltä tekijöiltä. Arvio tulee Katuojaan
lähiviikkoina.
Tunnelma huoneessa on tiivis, sillä kahden hengen huonetta miehittää noin 20
vierasta. Lyhyt painiottelukin nähdään, kun sarjakuvantekijät ottavat hieman
mittaa toisistaan. Keskustelen sarjakuvakirjoittaja Vesa Vitikaisen kanssa
amerikkalaisen kirjoittaja Micah Wrightin viimeaikaisesta paljastuksesta ja
päätämme, että mekin olemme erikoisjoukkojen veteraaneja.
Siirrymme paikalliseen juottolaan, Panimoon. Muistikuvani illalta ovat
hämäriä, joten kerron sen sijaan ajastani erikoisjoukoissa. Vuosi 1965
Vietnamissa oli yhtä helvettiä, kun feministit hyökkäsivät oikealta ja hipit
vasemmalta. Sotiminen on kovaa, sen jos mitä oppii erikoisjoukoissa.
Aamuyöstä kökin Hotelli Merihovin ravintolassa. Sarjakuvapiirtäjät
sytyttävät tanssilattia tulee, tosin vertauskuvallisesti. Joku paikallinen
runosielu tulee juttelemaan, mutta ääni kellossa muuttuu kun kerron olevani
sarjakuvakriitikko. Sitten saan kuulla puoli tuntia siitä, miten "Kriitikot
eivät ymmärrä, haukkuvat vaan". Harrastuksen hauskoja puolia. Tätä tapahtuu
valitettavan harvoin, joten lienen kritiikeissäni liian lempeä. Asia on
korjattavissa, uskon.
Sammun sängylleni neljän aikaan aamuyöstä herätäkseni hirvittävään hedariin.
Toimittajahuonetoverin herätyskello soi aamuyhdeksältä. Kun lopulta saan
itseni kammettua ylös lähempänä kello yhtä, toimittaja porhaltaa jo takaisin
huoneeseen kirjoittamaan juttua. Kollegan epäinhimillistä suorituskykyä
kauhistellen lähden horjumaan tihkusateessa ja vastatuulessa kohti
Kulttuurikeskusta. Saavuttuani olen jo menettänyt arvioilta puolet
ohjelmanumeroista, joten kävelen suorinta tietä tapahtumapaikan
Lempi-baariin manaamaan darraa pois. Tutustun Tamperelaiseen Kaltsu Kallioon
ja tämän toveriin Jarmoon ensimmäistä kertaa internetin ulkopuolella. Koska
heput ovat niin joviaaleja, päätän auttaa Kalliota ja juon tämän
viskinjämät. Hän kiittää minua jälkeenpäin, olen varma.
Käyn sprinttistrippikilpailussa kun tuttu sarjakuvataitelija vetää minut
mukaansa "ideoimaan", vastustelustani huolimatta. "Piirtäjäni" kunnosta
johtuen en kylläkään käsikirjoita mitään, mutta saanpahan otettua muutaman
valokuvan. Sprinttistrippikilpailussa hauskinta on kuulla loppuillasta
piirtäjien (ja itsensä) selittävän, missä he ovat olleet. "Stpr... Sprt...
sttrp..."
Päätän rohkeana käydä katsomassa yhden ohjelmanumeron. Kemin festivaalien
tämän vuoden teema on sarjakuvat ja musiikki, opin, kun ranskalainen
Christian Marmonnier kertoo sarjakuvan ja musiikin rajapinnoista. Pakenen
esitelmästä laskuhumalan vaaniessa takaisin baariin. Jälkeenpäin luen
festivaaleilla olleen vieraina Ranskasta myös Pascal Mezzo ja Jano, jonka
muistan nähneenikin juomassa. Vähemmän ironista kuin miltä kuulostaa.
Hukkaan tunnin tuoppiin, ja sitten onkin aika mennä kaupungin vastaanotolle
Kulttuurikeskuksen taidemuseoon. Olen naamioitunut fiksuksi pukeutumalla
suoriin housuihin ja pikkutakkiin, joskaan valeasuni ei näytä hämäävän
ketään. "Piirtäjäni" ilmaantuu paikalle lievästi hitleröitynä: tussilla
sammuneen miehen naamaan piirretyt Dali-viikset antavat kieltämättä
asiallisen vaikutelman. Juttelen tempaukseen syyllistyneen Tiitu Takalon
kanssa hetken. Hänen kokoamansa uusi Irtoparta-omakustanne on jo myynnissä
ja isompi kokoelma ilmestyy syksyllä. Pistäkää nimi ylös ja varokaa
sammumasta hänen lähistöllään.
Korvaan lounaan rohmuamalla korppikotkan lailla lihapullia ja salaattia
seisovasta pöydästä. Olen periaatteessa vegetaristi, mutta olen varma jos
lehmä olisi ollut tilanteessani, se olisi syönyt minut yhtä lailla
epäröimättä. Taidenäyttelyyn on koottu musiikkiaiheisia
sarjakuvaoriginaaleja sekä sarjakuva-aiheisia levynkansia. Yritän
keskustella sivistyneesti, mutta pikkusormeni ei pysy pystyssä.
Taidenäyttelystä harpon Vitikaisen seurassa Hullunmylly-ravintolaan
jatkoille. Paikka on vielä suljettu, mutta tyytyväisinä huomaamme että
ravintoloitsijat ymmärtävät avata ovet juuri kun erikoisjoukkojen miehet
saapuvat paikalle. Pöydässäni kustantaja Salomaa tarjoaa "suomalaisia
perinnedrinkkejä" Kemin sarjakuvakilpailun novellisarjan voittaneelle Anneli
Furmarkille. Valitettavasti jaloviina ei sovellu vaativaan ruotsalaiseen
makuun ja paukku toisensa jälkeen tyrkätään jostain syystä minun käteeni.
"This isn't helping with my burgeoning alcoholism", soperran Furmarikille
toisella kotimaisella, juodessani Sinistä enkeliä joka on jostain syystä
ruskea. Mutta on myöhäistä aloittaa lasiin sylkeminen.
Elävää musiikkia! Näen vain lopun maanviljelijä-piirtäjä-muusikko Jukka
Tilsan keikasta, mutta sekalainen kööri musisoivia sarjakuvantekijöitä
nousee lavalle viihdyttämään. Suomalaisen sarjakuvan jonkinlainen lieveilmiö
näyttää olevan musiikki: jos piirrät, soitat myös. Muun muassa Kari Sihvonen
on mukana vetämässä vanhan ajan rock-standardeja. Like a Rolling Stonen
aikana muistan mennä joraamaan, että seuraavana päivänä olisi jotain
hävettävää.
Sarjainfosta tutut Vesa Kataisto ja Ville Hänninen hyökkäävät pöytääni
myöhemmin ja pyytävät minua Sarjainfon pienlehtipalstan uudeksi
kirjoittajaksi. Suostun, mieli täynnä nousuhumalaista kunnianhimoa.
Pienlehtikriitikkona saankin varmasti kaipaamiani vihamiehiä. Loppuillasta
Kataisto esitteleekin minua ihmisille "Sarjainfon tulevana päätoimittajana",
ja uskokaa kun kerron, että se ei ole imartelevaa, se on kauhistuttavaa.
Herkkä psyykeni ei kestäisi päätoimittamista. Muistakaa tämä kirjoitus kun
näette Sarjainfoja, joissa tutkitaan Chris Claremontin sarjakuvien
psykoseksuaalisuutta kymmenosaisessa artikkelisarjassa tai vaihtoehtoisesti
kun löydätte minut roskapöntöstä huutelemassa takapuoli paljaana
ohikulkijoille "Snikt! Bamf! Metatekstuaalisuus!"
Askellan hotellihuoneelleni, jossa joku on päättänyt jatkojen olevan. Tuttu
sarjakuvaveteraanikin on paikalla dominoimassa keskustelua. Siinä vaiheessa
kun hän kertoo miten menetti poikuutensa maatalousopistossa, halaan Jaakko
Tappoa ja toivon pikaista kuolemaa. Sammun kuin lyhty siinä puoli kuuden
aikoihin, huonetoverini jäädessä vielä heilumaan.
Herään yllättävän skarppina vieläpä ennen yhtätoista. Käyn suihkussa ja
astelen aamiaiselle. Yllätyksekseni huonetoveri on edelleen valveilla
silmäystäkään nukkumattomana käytävällä. Päätän, että hän on sekaisin tai
jonkinlainen kyborgi tulevaisuudesta ja menen syömään.
Festarialueella menen katsomaan norjalaista Kristoffer Nielsenia, joka pitää
kalvosulkeisia tuotannostaan, kertoen samalla anekdootteja. Paikalliseen
musiikkilehteen tarjottu strippisarja, jonka jokaisen punchline olisi ollut
"Se kuulostaa oikein hyvältä, mutta se ei ollut kokeellista" ei kuulemma
lämmittänyt toimittajia. Mies kertoo olleensa norjalaisen sarjakuvan
kuningas ennen Lise Myhren kaltaisia uusia tulokkaita. "He syöksivät minut
valtaistuimelta, ne paskiaiset" hän kertoo.
Nielsen näyttää myös pätkän itse kirjoittamastaan, designaamastaan ja
ohjaamastaan elokuvasta Free Jimmy. Kyseessä olisi mittavin pohjoismainen
3D-elokuvaprojekti, mutta sitä tuottanut studio on kaatunut. Sinänsä on
ihailtavaa, että Nielsen on suunnitellut kokoillan leffaa, jossa huumeita
nappaileva norsu pakenee lappilaismafiaa, rosvoja ja kanin lailla nussivia
ekoterroristeja pitkin Norjan vuoria, mutta toisaalta en ihmettele miksi
rahoituksen kanssa on pulmia.
Vielä ehtii kaljalle ennen loppupalkintojen jakoa! Puhun radiotoimittaja
Jani Kortin kanssa. Korttihan vetää asiallista Ruutujätkä-sarjakuvaohjelmaa
YleX-kanavalla ja on ollut paikalla tekemässä haastatteluja varastoon.
Miehen kunnianhimosta kertoo jotakin unelma juontaa radiosta pingistä ja
kiihdytysajoja.
Jarmo esittelee baarissa kuvia digikamerastaan: huomaan, että kamerassa on
kuvia, joiden päivämäärä on viikko tulevaisuudessa. Kaltsu näyttää
humalaiselta niissäkin. Kuvia tulevaisuudesta - tällainen laite minunkin on
saatava!
Lopputilaisuus on yhtä kuivakka kuin viime vuonnakin. Palkintoja jaetaan ja
voittajat saavat kukkia. Sitten taputetaan. Voittajat voitte lukea
Kvaak.fi -sarjakuvaportaalista, mutta mainittakoon että Ruotsalaiset tekijät
veivät Kemin sarjakuvakilpailun novellisarjan kaikki voittajat olivat
ruotsalaisia. Ruotsi voisi kyllä ottaa Suomen takaisin alusmaakseen, me emme
pärjää edes omissa sarjakuvakisoissamme, ajattelen. Tulkaa takaisin,
ruotsalaiset, kaikki on annettu anteeksi! Sori niistä kahdestasadasta
vuodesta tuossa välissä, se ei ollut meidän vikamme! Vi älskar dig!
Kuitenkin.
Festivaalijohtaja Heikki Porkola lupasi vuotta aiemmin pitää puolentoista
tunnin puheen koska vuoden 2004 festarit olisivat hänen viimeisensä. Tilanne
on kuitenkin muuttunut ja Porkola jatkaa festareiden järjestämistä. Puhe on
pari minuuttia pitkä. Hienoinen antikliimaksi, oikeastaan.
Kokoamme seurueen ja suuntamme kohti bussilla sivilisaatioita. Tero Salomaan
lehmänhermot joutuvat koetukselle kun matkustajat ovat vieläkin
levottomampia kuin tulomatkalla. Itse viimeistelen Jaakko Tapon ja matka
sujuu jouhevasti. Pysähdymme Vaajakosken ABC:lla syömässä. Ostan syömiseksi
jonkin, jonka nimi on "rumpsakka". Kassaneiti kysyy minulta "Lämmitetäänkö
rumpsakka?", joka on kenties hauskinta jota minulle on koskaan sanottu. En
osaa vastata muuta kuin "Voiko niinkin tehdä?".
Saavumme Helsinkiin kello kahden aikoihin yöllä. Olen väsynyt ja rähjäinen.
Tuntemattomia lihaksia särkee. Tätä kirjoittaessa toimin edelleen jotenkin
puolilla kierroksilla, kuten saatatte tekstistä nähdä. Rahaa meni
järjettömästi, ohjelmasta en tajunnut mitään ja pakki on tyhjä.
Jos olisin ollut fiksu, olisin katsonut tulevaisuuteen digikameralla, ja
osannut välttää koettelemukset. Pelkään kuitenkin pahoin että olisin vain
nähnyt itseni tulevaisuudessa halaamassa Jaakko Tappoa jossain
roskapöntössä, samalla huutelemassa Scott Lodbellista vihaisille
pienlehteilijöille jonkinlainen erikoisjoukkojen univormu päällä. Ja olisin
ollut yhtä viisas kuin te tämän luettuanne.
Artikkeli julkaistaan tulevaisuudessa Katuojan verkkosivuilla matkakuvien
kera. Ensi viikolla arvioita, kuten tavallista.
Jarmo
Samoilla linjoilla.
Otolle kiitokset. Artikkeli palautti mieleeni asioita, jotka
itsesuojeluvaistoni oli blokannut. Kummalliset festarit.
- Jarmo