Mistäs tämä on?
Lauri Kelo
============================================
Ensimmäinen luku
Puustellin verihäät
Yhtäkkiä koristellussa hääsalissa kohahti. Naisia juoksi kiireesti pihalle,
mutta osa vetäytyi vain seinustoille. He tuijottivat silmät laajenneina
keskilattiaa, jonne oli hetkessä raivautunut runsaasti tilaa.
Kaksi selvästi humalaista miestä hypähteli siellä. He notkauttelivat
polviaan, he karjahtelivat ja kiljahtelivat aivan kuin antaakseen
liikkeilleen lisää tahtia. He yllyttivät hurjaa luontoaan ja kummankin
kourassa välähteli kirkasteräinen puukko. Helavyöt kilahtelivat ja mustien
takkien liepeet hulmusivat. Ne olivat edestä auki ja punaiset liivit
loistivat kuin tappelukukon heltta.
Pelimannit soittivat parhaillaan ryyppööspoloskaa. Elettiin lokakuun
neljättä päivää Herran vuonna 1868 ja Ylihärmän Haapojan kruununpuustellissa
tanssittiin yksijalkaisen Juho Matinpoika Haapojan ja Maria Liisa
Rannanjärven rahahäitä. Maria Liisa oli suuren ja kuuluisan häjyn Antti
Rannanjärven entinen vaimo. Häjy itse istui Vaasan linnassa odottamassa
tuomiota rötöksistään.
Katovuodet oli koettu. Tänä syksynä oli viljaa riittänyt jo viinankin
polttoon, ja koska mikkelinmaanantai oli palkollisten perinteellinen
vapaapäivä, oli puustellin häihin kertynyt paljon kansaa pitkästä aikaa
juhlimaan, tanssimaan ja juomaan.
Kaksi päivää oli jo tanssittu. Eilen, sunnuntaina oli itse »ruma
vallesmanni», nimismies Hägglund pistäytynyt puustellissa ja todennut, ettei
siellä ollut tapahtunut mitään mainittavaa - ainakaan vielä. Jokunen pieni
tappelunnujakka - noo, nehän nyt olivat tavallisia EteläPohjanmaan juhlissa.
Mikkelinä alkoi tapahtua!
Alahärmäläiset Juha ja Kustaa Kauppi olivat imeneet jo niin paljon kirkasta
viinaa hattunsa alle, että he olivat hypähtäneet keskilattialle ja
aloittaneet pretkuttelun, uhittelun, jolla he haastoivat miehiä tappeluun.
Puukkojen kirkkaat terät vilkkuivat, ja Juhalla oli plakkarissaan kyläsepän
takoma pistoolikin. Silmät kiilsivät viinasta ja himosta tehdä urotekoja,
joista vielä laulettaisiin.
Mutta silloin permannolle harppasi pienikokoinen, tanakka mies, ja hän
karjaisi keuhköjensa koko voimalla:
- Antakaas olla sen rytkypolskan soittelematta!
Vaaleatukkainen tyttö, jonka silmät olivat siniset kuin kesän ruiskukat,
laskeutui apeana ja harmistuneena suuren kartanon pääportaita
pihanurmikolle. Hän katsoi kaihoten Ylihärmän kylälle vievää tietä. Hän
tiesi, että kruununpuustellissa tanssittiin yhä. Nälänhädän aikana oli
juhliminen jäänyt vähiin - sitä oli harrastettu vain vallasväen kesteissä -
ja nyt tavallinenkin kansa tahtoi ottaa vahingon takaisin.
Elina Larsson huokaisi syvään. Surullinen katse hänen ruiskukansinisissä
silmissään syveni. Juhokin
olisi häissä, olisi varmasti ja odottaisi ehkä häntäkin sinne.
Mutta tänään Elina ei enää pääsisi mukaan. Hän oli ollut puustellissa
vanhempiensa ja muun herrasväen kanssa edellisenä päivänä. Tänään sellaista
ei pidetty enää soveliaana. Ei suinkaan käynyt, että rikkaan patruuna Per
Larssonin ainoa tytär ja koko kartanon tuleva perijätär riehuisi rahvaan
kanssa.
Ja kuitenkin Elina olisi halunnut mukaan.
Ei tanssimaan, ei pitämään silmällä sitä, että Juho Kaaponpoika Helapää ei
ryyppäisi liikaa eikä tappelisi, vaan aivan muusta syystä. Hän halusi puhua
Juhon kanssa, kertoa hänelle. . .
Mutta häihin hän ei voinut lähteä, sen isä oli jyrkästi kieltänyt, ja Elina
oli hyvin kasvatettu tyttö.
Pieni, tanakka mies seisoi keskellä kruununpuustellin lattiaa. Pelimannit
olivat vaienneet, hääväki mykistynyt ja kaikki vain tuijottivat miehen
soikeita, päivettyneitä kasvoja. Miehen silmät paloivat kekäleinä tummien
kulmakarvojen alla. Hiukset valuivat mustina suortuvina kahden puolen päätä.
Pienikokoinen mies röyhisti rintaansa ja tepasteli mahtavana Kau pin
veljesten edessä.
- No niin, hän ärhenteli. - Lyäkäätte puukoolla, jos uskallusta on! On vielä
pyssyt ja puukoot poijilta koittelematta!
- Anssin Jukka, joku nurkassa suhahti.
- Ja Salu!
- Pahat teloottajaat!
Tumman miehen viereen oli ilmestynyt häntä huomattavasti nuorempi, mutta
yhtä lyhyt ja tanakkatekoinen Salomon Leskenantti. Hän oli Jukan veli.
Molemmat olivat hurjia tappelijoita, yhtä pelättyjä ja rajuluonteisia. Sain
erosi veljestään vain siinä, että hän oli vaalea.
Jo neljä vuotta aikaisemmin Salu oli saanut sovittaa tapon täydellä
henkisakolla eli neljänäkymmenellä parilla raippoja. Ja Anssin Jukan
rikosrekisteri oli sekin pitkä ja tunnettu.
Jukka veti povestaan neliskulmaisen lasipullon, kiskaisi korkin hampaillaan
sen suulta ja ryyppäsi. Hän ojensi pullon veljelleen. Käsi sujahti uudelleen
poveen ja kun se nyt ilmestyi esiin, siinä kiilui suuri puukko. Hän
heilautteli sen terää hiljaisissa kaarissa. Silmät olivat koko ajan
porautuneet Kauppoihin.
- Pelimanni, nyt saat soittaa rytkypolkkaa, mutta soitakin kunnolla!
Hätääntynyt pelimanni tarttui
viuluunsa. Vapisevan käden pitelemä jousi särähti kieliä vasten ja irrotti
niistä hurjan polkan. Jukka hypähteli sen tahdissa yhä uhkaavammin, ja Salu
polki jalkaa.
- Nooh!
Neljä miestä liikahti yhtä aikaa puukot kädessä toisiaan kohden, mutta
silloin jalkapuölisulhanen viittasi kenkkäreille, häiden rauhanpitäjille ja
juomanlaskijoille. Hiukan peloissaan nämä heittäytyivät tappelijoiden
väliin.
- Ei sisällä, ei sisällä, hyvät miehet! Puukot pois! Älkää häiritkö
häärauhaa!
Anssin Jukka vilautti puukkoaan, mutta ei lyönyt. Hänen katseensa kiersi
hääsalissa kasvoista toisiin. Päät painuivat, silmät pälyilivät muualle -
kaikki paitsi yhdet. Ne olivat harmaansiniset ja tällä hetkel-" la
kylmänrauhalliset. Mies seisoi nurkassa hattu päässään ja kädet puuskassa.
Hänellä oli yllään mustat liivit ja valkoinen paita. Mies hymyili.
Juho Kaaponpoika Helapää, Anssin Jukka ajatteli. Renki niin kuin minäkin,
mutta...
Hän väisti katseellaan ja näki muualla vain pelokkaita naisia ja vakavia
miehiä.
- Mennään ulos, hän murahti veljelleen. - Tulkoot, jos uskaltavat perässä!
Hän pisti puukon poveensa - sen vyöllä kantamisen laki kielsi - ja harppoi
puolipimeän porstuan kautta pihamaalle. Hän oli Anssin Jukka. Hän ei
pelännyt ketään eikä mitään. Hän oli käynyt itsensä Isontalon Antinkin
rinnuksiin Pietarsaaren markkinoilla...
Tosin Jukka ei sitä mielellään muistellut. Iso Antti oli nujertanut hänet
yhdellä ainoalla, välinpitämättömällä nyrkiniskulla, ja Jukka oli toipunut
siitä vasta seuraavana aamuna.
Salu kyräsi Kauppeja kulmiensa alta. Mieli teki vaikka yksin käydä näiden
kimppuun, näyttää häärahvaalle, minkälaisia häjyjä Ylihärmän mäkituvatkin
tuottivat, mutta Salu malttoi vielä mielensä. Hänkin näki nuo harmaansiniset
silmät ja kylmää hymyä hymyilevät huulet. Itsekseen jupisten hän-seurasi
veljensä kannoilla puustellin pihalle.
Kaupit vilkaisivat toisiaan. Enää ei voinut peräytyä. Haaste oli annettu.
Nyt täytyi katsoa, kuka oli mies.
Harmaasilmäinen Juho Kaaponpoika Helapää sipaisi kauhavalaisensa kahvaa. Hän
kantoi sitä aivan julkisesti esillä, mutta kukaan ei huomauttanut siitä
hänelle. Häät väsyttivät häntä, ja-hän ajatteli jotakin muuta - jotakin
kaunista, sillä siihen oli sentään rengilläkin oikeus.
Hän ajatteli Elina Larssonia.
Joku tarjosi Juholle ryyppyä. Hän maistoi kirkasta viinaa, kulautti
lasillisen kerralla kurkkuunsa ja tuhsi sen polttavan lämmön leviävän
rintaansa. Kukaan ei puhutellut häntä, vaikka hänen hymynsä ei tällä
hetkellä ollutkaan julkean haastava. Häntä kunnioitettiin. Häntä,
renkipoikaa ja häjyä.
Mutta kun Isot Antit istuivat Vaasan linnassa, oli koko Härmässä vain kaksi
todella mittavaa miestä, joiden kukistaminen olisi tuonut kunniaa:
Jaakko Hautamäki eli Pikkulammi ja Juho Kaaponpoika Helapää - Helapään
Jussi.
Ja toinen näistä kahdesta seisoi kaikessa rauhassa nurkassaan haaveillen
patruuna Larssonin kauniista tyttärestä.
- Anna sitä pulloa!
Salu ojensi kätensä ja sai Jukalta viinapullon. Hän kohotti sen pohjan
syksyn sinistä taivasta kohden ja kirkas kotipolttoinen valui hänen
kurkkuunsa. Ähkäisten hän pyyhki suutaan ja otti vielä toisenkin ryypyn.
- Kauppi! hän sitten ärjäisi. Juha Kauppi oli astunut pihamaalle.
- Kauppi! Salu toisti. Puukko ilmestyi hänen kouraansa ja hän lähestyi
portaitten luona seisovaa
miestä. - Kaupin perhana, nyt katsotahan verta!
Salu ryntäsi saappaat tömisten suoraan kohti. Hänen hurjistunut ulkomuotonsa
säikäytti Juha Kauppia ja mies peräytyi.
- Pane puukko pois! hän komensi käheästi, mutta mikään ei pidätellyt Salua.
Mies oli tappelukiihkonsa vallassa ja huitaisi. Kirkas terä vilahti Juhan
silmien editse. Mies väisti ja pani käden nopeasti poveensa.
Mutta hän ei vetänytkään esiin puukkoa vaan kyläsepän takoman pistoolinsa.
- Älä tule, hän kiljahti. - Älä tule tai mää ammun!
- Ammu, perkele! Salu karjui. Mikään ei pystynyt enää hillitsemään häntä.
Hän yritti Juhan kimppuun ja huiteli puukollaan tavoitellen tämän vatsaa,
rintaa, käsivarsia ja kurkkua.
Puustellin pihamaalla kajahti laukaus. Savu tuprahti kömpelön aseen
piipusta, mutta se ei pysäyttänyt Salua. Hermostuksissaan Juha Kauppi oli
ampunut ohi, eikä hänestä enää ollut Salun vastukseksi. Hän käännähti ja
ryntäsi juoksuun niin lujaa kuin vain jaloistaan pääsi.
Salu janosi verta. Juha paineli tuolla ulkokartanoa kohden, mutta portaiden
edessä seisoi Kustaa Kauppi järjestelemässä kiireesti rattaitaan. Kustaa oli
päättänyt lähteä. Humala oli haihtunut hänen päästään ja kenkkärit olivat
vakuuttaneet hänelle, että jos hän jäisi, puustellissa tapahtuisi
veritekoja.
Kustaa käännähti, mutta hän oli liian hidas. Kuin salama ja varoittamatta
Salu ryntäsi hänen kimppuunsa. Puukon terä iski ilkeänä kaarena ilmassa, se
puhkoi Kustaan nahan ja purskautti hänen huuliltaan karkean kirouksen. Nyt
Kustaa hädissään yritti puolustautua, mutta jo oli Anssin Jukkakin paikalla.
Kalikka kourassa hän ryhtyi auttamaan veljeään Kustaan pahoinpitelyssä.
- Älkää hyvät miehet! Kustaa kiljui. Hän riistäytyi pieksäjiensä käsistä
paetakseen navetalle päin, mutta hänet saatiin kiinni jo puolimatkassa. Salu
huitoi vuoroin puukolla, vuoroin nahkaisella moskulalla, ja Jukka käytteli
teräasettaan. Ennen kuin häjyt päästivät lähes tajuttoman uhrinsa käsistään,
tähän oli hakattu kuusitoista ruhjevammaa ja kaksitoista puukonhaavaa.
Kustaa Kauppi jäi verissään maahan, ja Jukka ja Salu tepastelivat mahtavina
pihamaalla. Kaikkien ihmeeksi Kustaa kuitenkin muutaman tovin kuluttua
kohottautu' jalkeilleen ja pystyi itse ajamaan hevosellaan kotiinsa. Mutta
eivätpä häjyt oikeastaan tappaa tahtoneetkaan
mahtavista puheistaan huolimatta - ainoastaan viillellä kipeästi ja suurin
osa iskuista oli osunut Kustaa Kaupin hartioihin.
Anssin Jukka oli voittanut ensimmäisen kahakkansa ja kansa väistyi
pelokkaana hänen tieltään. Jukka röyhisti rintaansa, mahtaili ja esitteli
isoa puukkoaan. Mutta jonkun niin vähäpätöisen miehen kuin Kaupin
nujertaminen ei riittänyt. Ei, Jukka tahtoi olla sankari ja etsi
kuuluisampaa uhria, oikeaa puukkojunkkaria. Antit, sekä Isotalo että
Rannanjärvi odottivat parhaillaan käräjiä Vaasan linnassa, mutta häissä oli
mukana ainakin yksi heidän veroisensa mies - tai kaksikin.
Silti Anssin Jukka epäröi.. Hän arvioi mahdollisuuksiaan. Miten hän
kukistaisi Jaakko Hautamäen, jota yleisesti sanottiin Pikkulammiksi - vai
yrittäisikö hän Juho Kaaponpoika Helapäätä?
Siinä olivat todelliset häjyt, joiden voittaminen nostattaisi miehen maineen
koko Pohjanmaalla. Pikkulammi oli yhdessä Isotalon kanssa ollut kerran
syytettynä erään Matti Tönkän murhasta, ja kun hän oli valmistautunut
puustellin häihin, hän oli uhitellen ilmoittanut:
- Totta minä siälä yhyren murhan kumminkin teen!
Mutta oli toinenkin, tuo isokokoinen ja väkivahva renki Jussi Helapää, jonka
puukon kerrottiin olevan nopea kuin salama. Kun se vilahti esiin, se jo
lävisti ja viilsi. Juho oli hiljainen vaalea mies, joka liikkui häjyjen
joukossa, mutta varsinaisena tappelijana häntä ei pidetty. Hän ei komeillut.
Hän pysytteli hieman syrjässä muista, mutta kun hänet Vaasan markkinoilla
kerrankin oli saatu suuttumaan, oli hän raivoissaan rynnännyt yksinään
kymmentä miestä vastaan ja tehnyt hirveää jälkeä. Siitä hyvästä Juhon selkä
oli pehmitetty raipoilla, kuten niin monen muunkin häjyn, eikä siitä ollut
hyvä Juholle mainita.
Anssin Jukka tiesi, ettei Juho Helapää pelännyt ketään. Hän uskalsi katsoa
pahamaineista Rannanjärveäkin hymyillen silmiin, ja kun Rannanjärvi iski
puukkonsa pystyyn pöytään Juhon eteen, Juho teki saman tempun
Rannanjärvelle.
Mutta oliko Juho tarpeeksi kuuluisa? Ei - siksi Anssin Jukka kyräili pihalla
hartevana astelevaa Pikkulammia . Jukka ryyppäsi viinaa ja hyväili taskuun
katkomansa puukon kylmää terää. Tuolla kun hän sivaltaisi. . .
Salu iski ensin. Hurjapäinen, vaaleatukkainen Salomon, jonka päähän viina
oli kihonnut rajusti. Kolmen tienoilla iltapäivällä Salu kävi äkkiä
Pikkulammin kimppuun ja tempaisi itseään isompaa miestä rinnuksista.
Pikkulammi vilkaisi vain kerran riehuvaa Salua, joka suu vaahdoten kiroili
ja uhkaili häntä. Ison miehen kovissa silmissä välähti pilkallinen katse,
koura pusertui muhkuraiseksi nyrkiksi ja sitten Pikkulammi löi. Puukkoa hän
ei tarvinnut tämän pikku häjyn nujertamiseen. Salu nykertyi kuin rukkanen
pihamaalle.
Muutamia miehiä ryntäsi paikalle, mutta Pikkulammi ei ollut halukas
tappelemaan. Olkapäitään kohauttaen ja itsekseen tuhahdellen hän siirtyi
puustellin saliin ottaakseen ryypyn.
Salu hieroi kipeitä leukaperiään istuessaan pihamaalla. Hän vannoi kostoa.
Ei edes Pikkulammin luja lyönti lauhduttanut hänen hurjaa luontoaan, ja kun
Jukka supatti jotakin hänen korvaansa, hän silmät kiiluen nyökkäili. Salu
jäi taaemmaksi ja Jukka siirtyi porstuan ovelle odottamaan.
Hämärä eteinen oli täynnänsä häävieraita ja Juho Helapääkin seisoi siellä
yksinään eräässä nurkassa. Hänen suussaan maistui nautittu viina, mutta
harmaat siimat eivät
harittaneet. Ne kiertelivät naisten -joukossa etsien jotakuta. Ei, hänen
kaipaamansa ei ollut saapunut. Ei tietenkään. Eihän "Elina Larsson, rikkaan
maatilanomistajan ja kauppias Per Larssonin tytär, tällaiseen paikkaan
tullut - renkien ja piikojen joukkoon. Eikö ollut parempi, että Juhokin
tyytyisi vertaisiinsa, ottaisi jonkun noista piioista tanssitettavakseen ja
pyrkisi sitten aittaan yöksi. Mutta kun oli tullut luvattua silloin
Elinalle, että Juho ei kulkisi yöjalassa, ei tappelisi - eikä oikeastaan
joisikaan. Mitä nyt muutaman ryypyn näin mikkelinmaanantaina.
Juho Helapää oli nähnyt Anssin Jukan ja Salun tappelun Kaupin veljesten
kanssa. Sellainen tympäisi häntä. Kaksi aseistettua miestä yhden kimpussa.
Se ei ollut reilua, vaikka Salu näyttikin viinan rohkaisemana kykenevän
mihin vain - niin kuin käymään Pikkulammin rinnuksiin. Kyllä Juhokin olisi
uskaltanut. Ei hän Pikkulammia kunnioittanut sen enempää kuin ketään
muutakaan, mutta Juholla ei ollut mitään syytä aloittaa tappelua. Hän halusi
olla rauhassa ja odottaa; jos Elina sittenkin tulisi.
Juho näki, kuinka Pikkulammi ryypyn saatuaan ilmestyi salin ovelle ja aikoi
ilmeisesti hämärän eteisen poikki pihamaalle. Pikkulammin
posket punoittivat hieman, eikä hän arkaillut väkijoukkoa, jonka läpi hän
lähti työntymään.
Anssin Jukkakin astui eteiseen. Hän käveli rempseästi sen halki, nyökkäsi
Juholle Pikkulammiin katsomatta ja sitten. . .
Puukon kirkas terä välähti ulkoovesta hämärään eteiseen siivilöityvässä
auringonvalossa. Se upposi miehen rinnan yläosaan, aivan kaulan vasemmalle
puolelle, mutta Anssin Jukka ei jäänyt odottamaan seurauksia. Selkä edellä
hän perääntyi hääsaliin ja jätti haavoittuneen Pikkulammin korisemaan
eteiseen.
Pikkulammi kohotti kädet kurkulleen. Sormien välistä virtasi tummaa verta.
Etukumarassa ja katse sammuen kuuluisa häjy horjui pihamaalle. Portaiden
vieressä vaaniva Salu huitaisi häntä omalla puukollaan - osumatta.
Pikkulammi hoippui vielä muutaman askelen ennen kuin suistui seinää vasten
nojalleen olevien tikapuiden alle ja jäi siihen sätkimään. Verta o pulppusi
auenneesta kaulavaltimosta.
Viittä minuuttia myöhemmin Pikkulammi oli kuollut. Hänet oli salakavalasti
ja yllättäen pistetty hengiltä.
Hääväki, joka oli nähnyt tapauksen, ryntäsi eteisestä kauhuissaan saliin tai
pihamaalle. Miehet ja naiset levittäytyivät kymmenien metrien säteelle. Sana
kulki suusta suuhun. Anssin Jukka oli lahdannut Pikkulammin. Salissa olleet
syöksyivät ulos nähdäkseen, oliko se totta. He saivat todistaa kuolevan
häjyn viimeiset hetket.
Juho Kaaponpoika Helapäätä puistatti. Häntäkö tuo salakavala Anssin Jukka
oli tervehtinyt ohittaessaan Pikkulammia? Ja sitten tuikannut puukollaan
pahaaaavistamatonta miestä. Jos se olisi tapahtunut reilussa tappelussa,
mutta tuohan oli tahallinen murha.
Ja sitä mieltä olivat pihalle kokoontuneet isäntämiehetkin.
- Köyttä tänne! joku karjui.
- Nyt tuli Anssille ja Salulle lähtö kruunun kyytiin!
Kymmenpäinen miesjoukko haki köyttä ja siirtyi sitten yhtenä rintamana
sisälle puustelliin. He tunkeutuivat tanssisaliin, jonka perällä Anssin
Jukka mahtavana seisoi.
- Mitä te nyt? hän ihmetteli, kun hänen vangitsijoittensa vakavat kasvot
saivat hänet aavistelemaan pahinta.
- Taisit lyödä taitamattomasti, mies, itse sulhanen Haapoja murahti. -
Pikkulammin kurkku aukesi ja se kuoli.
- Älä valehtele!
- Siellä se makaa pihalla tikapuiden alla, jos et muuten usko.
Jukka epäröi. Hänkö oli tehnyt tapon - murhan. Sitten hänen päähänsä
juolahti ajatus, että Salu olisikin antanut tappavan iskun.
- Salu, missä Salu on? hän kyseli. - Ei kai se. . .
- Ei se ollut Salu, Juho Helapää ärähti. Hän oli tullut saliin isäntämiesten
kanssa. - Sinne se juoksi piikojen pariin, mutta minä näin, kuinka sinä
iskit.
- Ja niin näki moni muukin. Taskusta vedit puukon ja löit salaa. Pikkulammi
on nyt vainaa ja sinut viedään köysissä vankiföörarin luo.
Anssin Jukka ei ensin jaksanut uskoa totuutta. Alistuneesti hän kuitenkin
luovutti puukkonsa pidättäjilleen. Oliko hän lyönyt taitamattomasti
hämärässä eteisessä? Oliko hänestä tosiaan tullut murhaaja. Päähän kihonnut
viina tuntui haihtuvan hetkessä. Vastarintaa tekemättä hän ahtoi sitoa
itsensä köysiin ja kuljettaa pihamaalle. Salu etsittiin myös ja sidottiin
veljensä tavoin. Matka, joka päättyisi Jukan osalta Siperiaan oli alkamassa,
ja kuten kerrotaan kuuluisa murhamies Matti Haapoja tappoi hänet siellä.
Mutta kun veljeksiä lähdettiin kyydittämään puustellin pihamaal
ta, uhosi Anssin Jukka vielä kerran kenkkäreille;
- Antakaa vielä piiskaryypyt!
- Viälä teille piiskaryypyt, perkelehillen, kenkkäri ärähti.
Pikkulammi oli kuollut, Anssin Jukka ja Salu matkalla vankienkuljettajalle,
mutta puustellin häät eivät suinkaan siihen päättyneet. Tanssi jatkui ja
viinaa myytiin yhä. Vaikka Anssin Jukan murhatyötä ei hyväksyttykään, niin
moni silti ajatteli, että Pikkulammi sai ansaitsemansa lopun.
Mutta Juho Kaaponpoika Helapää ei enää viihtynyt puustellin tanssisalissa.
Viina ei maistunut, tanssista hän ei välittänyt, koska se ainoa, jota hän
oli katsellut, puuttui. Kookas mies vetäytyi hiljaa pihalle ja sitten
maantielle. Hän suuntasi kulkunsa kohti Larssonien kartanoa.
Larssonit olivat isotilallisia ja rikkaita ja sitäpaitsi ruotsinkielisiä.
Sanottiin heidän kuuluvan peräti aatelisiin, mutta siitä ei kukaan tiennyt
mitään varmaa. Mutta se tiedettiin, että ylpeitä Larssonit olivat. Kun Per
Larsson ajoi rattaillaan Ylihärmän kirkolle, sai tavallinen rahvas väistyä
kauas maantien ojaan ja
kumartaa lakki kourassa. Larsson tuskin tervehti muita kuin vallesmanni
Hägglundia ja rovastia, ja jos hän joskus vaivautui puhumaan suomea, hän
sadatteli hirvittävästi näitä moukkia, laiskoja jukuripäitä ja
mitääntekemättömiä torppareita,
Larssonin tila oli maakunnan parhaita ja kauppahuone, jonka hän Vaasan
kaupungissa omisti, takasi hänelle rikkauden vaikeinakin aikoina.
Torppareitaan hän kohteli ankarasti, mutta omasta mielestään
oikeudenmukaisesti.
- Hen asuu minun maa, hen tekee kontraht minu kansa, hen tekee taksvärkki
tai torppa pois?
Suuttuessaan Larsson saattoi kartanon itsevaltiaan tavoin antaa tukevan
sauvansa hyppiä alustalaisensa selässä ja karjua:
- Sine saattana moukka, mine sinu opetan varastama talon aikka!
Sellainen herra oli patruuna Larsson, ja Juho Helapää tunsi hänet liiankin
hyvin. Juho oli joutunut kerran nuorempana kartanoon rengiksi ja silloin hän
oli tutustunut talon tyttäreen Elinaan.
Elina oli Larssonien ainoa lapsi. Kaikesta karskiudestaan huolimatta ei
kovaluontoinen patruuna ollut kyennyt turvaamaan itselleen miespuolista
perillistä. Yläluokkaan kuuluvana hän oli kuitenkin antanut tyttärelleen
sellaisen määrän sivistystä, että se oli harvinaista jopa ruotsinkielisten
keskuudessa. Vaaleatukkainen tyttö oli käynyt Vaasassa herrasväen mamsellien
koulua, oppinut kieliä: ranskaa, saksaa ja englantiakin, jota eläkkeelle
siirtynyt merikapteeni oli hänelle opettanut. Mutta isänsä johdolla tyttö
oli saanut tutustua myös maanviljelykseen.
- Koska minulla ei ole poikaa, sinun on kerran vastattava tästä kaikesta,
Per Larsson saattoi sanoa ja huitaista kepillään laajan kaaren ilmaan
osoittamaan läänityksensä rajoja. - Tämä on sinun, ei sinun tulevan miehesi.
Elina ei ollut edesajatellut miehiä. Hänestä piti tulla kartanon
yksinvaltias, rouva, jota kaikki tottelivat. Vaaleatukkainen ylpeä tyttö oli
tuskin vilkaissut alustalaisiin, jotka vikkelästi paljastivat päänsä hänen
ratsastaessaan ohitse.
Sitten hän oli katsahtanut Juho Kaaponpoika Helapäähän, rengeistä
vähäisimpään arvoltaan, mutta kuitenkin muita päätä pitempään.
Juho oli parhaillaan satuloinut ratsua tytölle, kun tämä oli kiiruhtanut
huonotuulisena paikalle ja tiuskaissut:
- Eikö se ole jo valmis, kollo. Juho kiristi hevosen vatsavyötä.
Työtään keskeyttämättä hän mutisi
rauhallisesti:
- Ei se vielä. Mokoma tamma
on ovela. Pullistelee mahaansa, niin että vyö jäisi löyhälle.
Samassa Juho tunsi, kuinka ratsupiiska iskeytyi hänen niskaansa. Ei se
kipeää käynyt, mutta ajatus siitä, että häntä oli lyöty, palautti
raipparangaistuksen muiston Juhon mieleen. Tumma puna karahti hänen
päivettyneille poskilleen. Hän ponnahti jaloilleen ja harmaat silmät
nauliutuivat Elinaan. Ääni kumpusi syvältä rinnasta:
- Neiti löi minua! Jos neiti olisi mies, niin neiti ei seisoisi enää siinä!
Puna kohosi myös Elinan poskille. Tuolla tavalla ei kukaan renki ollut
aikaisemmin uskaltanut häntä katsoa. Kukaan palkollinen ei ollut puhunut
hänelle noin.
- Miten sinä uskallat! hän kivahti ja piiska nousi uuteen iskuun. Mutta se
ei koskaan saavuttanut päämaaliaan. Se tempaistiin tytön sormista ja samassa
sen kappaleet jo putosivat pihamaalle.
- Minua ei lyö kukaan! Juho mutisi käheästi. Harmaat silmät eivät väistyneet
hetkeksikään Elinan kasvoista ja niistä loisti sellainen uhma, että Elina
väkisinkin otti askeleen taaksepäin. Mies seisoi hänen edessään kookkaana ja
leveäharteisena. Suuttumuksen puna alkoi jo tasaantua poskilta, ja äkkiä
Elina huomasi, että nuo kasvot, joita hän ei aikaisemmin ollut vaivautunut
edes vilkaisemaan, olivatkin kaikessa jäykkyydessään älykkäät ja
miellyttävät.
Mutta ei Elinakaan vielä antanut periksi.
- Minä valitan sinusta pehtorille, hän uhkasi. - Sinä loukkasit minua,
kollo!
- Ja miten minä loukkasin sinua? Juho äkkiä kysyi unohtaen kokonaan, ketä
puhutteli. - Minä voin olla renki, mutta minä olen muuten vapaa mies eikä
kellään ole oikeutta lyödä minua. Ei edes isännällä. Esivalta voi minua
kurittaa, ja sitä raippaa minä sain kerran maistaa.
- Huoneen haltialla on oikeus kohtuulliseen kuritukseen, Elina luetteli
muistellen Katekismeksen huoneentaulua. Häntä alkoi äkkiä huvittaa koko
suuttumuksensa. Hänen teki melkein mieli pyytää anteeksi tältä kookkaalta
nuorukaiselta, joka oli ryhtynyt puhumaan hänelle kuin vertaiselleen - vain
pienen ratsupiiskan läimäytyksen takia.
- Mutta ei syyttä! luho mutisi. Hän mietti hetken. Sitten hän jatkoi. - Minä
taisin, tuota, puhua neidille vähän sopimattomasti ja sinutella neitiä,
mutta kun minä suutuin. Se on semmoista, kun ihmistä on lapsesta asti
potkittu ja hakattu ja ajettu paikasta toiseen. Sitä joko luonto karkaistun
tai alistuu.
- Ja sinun luontosi karkaistu!, niinkö? Elina kysyi. Häntä hymyilytti
nuorukaisen äkillinen nolostuminen.
- Niin kai siinä kävi. Minä olin viidentoista, kun Kaapo, se minun isäni,
yritti viimeisen kerran huidella minua nahkaremmillä. Kaapo oli humalassa ja
silloin sen piti aina näyttää, kuka on herra torpassa. No, minä otin siltä
yhtäkkiä sen remmin pois ja nakkasinkin äijän kartanolle. Sen jälkeen ei
äijä pestannut minua enää taloihin rengiksi ja ottanut pestirahaa itselleen.
Minä tein sen itse.
Elina naurahti tahtomattaankin. Rengin harmaat silmät tuijottivat häntä
totisina. Mies oli vakuuttunut asiansa oikeudesta. Ja sitten kartanon
hemmoteltu tytär teki jotain sellaista, mitä hän ei vielä muutamaa tuntia
aikaisemmin olisi edes kuvitellut tekevänsä. Hän ojensi pienen kätensä
rengille ja sanoi:
- Kuule, minä tein väärin, ja siksi minä pyydän anteeksi. Puristetaan kättä
ja ollaan ystäviä.
Juho lennähti aivan punaiseksi. Isot kourat hakeutuivat selän taakse
ja ensimmäistä kertaa nuorukaisen katse suuntautui maahan.
- Mitä se neiti? hän änkytti. Elina hymyili iloisesti ja hänen poskiinsa
syttyi soma kuoppa.
- No, iso mies! Mihinkä sinun rohkeutesi nyt katosi?
Hän ojensi yhä kättään Juholle, ja Juhoa hävetti. Hän kulki vapaaaikoinaan
häjyjen joukossa terävä helapääpuukko vyöllään, niin kuin muillakin. Hän oli
siellä mies miesten joukossa, lähes yhtä kookas kuin Isontalon Antti ja kun
hän tuli kohti hänen tieltään väistyttiinkin.
Nopeasti hän kohotti katsettaan, tuijotti vakavana tytön ruiskukansinisiin
silmiin ja sipaisi sitten karhealla kourallaan tytöir hentoa kättä.
- Mikä sinun nimesi on, ylpeä renki? Elina kysyi.
- Juho Kaaponpoika ja liikanimeltä Helapää.
Kartanon tyttären ja rengin ystävyys oli alkanut eikä sen kehittymistä
pystynyt estämään enää mikään tässä maailmassa.
Pauli Perala
> Muistaako kukaan tätä?
>
>
> ============================================
>
> Ensimmäinen luku
>
>
> Puustellin verihäät
FinnWest - Härmän häjy villissä lännessä
Kolmiokirja OY 1976-1992
"Kauhavalta poikia kymmenen, ja yhrestoista Helapään Jussi..."
- Pauli Perälä
Kaija Tuuna
> Muistaako kukaan tätä?
>
> ============================================
>
> Ensimmäinen luku
>
> Puustellin verihäät
>
>
[Klipsis]
Tampereen kaupunginkirjaston kokoelmista etsiessäni hakusanoilla
"Puustellin verihäät" sain tulokseksi CD-levyn "Kuplettimestarit"
(Helmi 3984-25785-2), jolla on Sanfrid Takalan laulama
kappale "Puuställin häät Härmässä". Liippaako liki?
--
Kaija