Neljäs kirje: Huomionarvoisia asioita (huhti 2023)
Pauliinan kuukausikirje
Hyvä lukija,
Työpöytäni ohitse kulkee autoja ja ihmisiä. Oikeasti tuo liikenne virtaa tietysti ulkona kadulla, mutta kun kerran pöytäni on ikkunan ääressä, minusta tuntuu usein siltä kuin muiden elämä tapahtuisi katseeni alla. Talossamme ei ole juorupeiliä, jotka ovat tavallisia rannikon vanhoissakaupungeissa, mutta ilman peiliäkin jään aina silloin tällöin havainnoimaan ohikulkevaa. Pyöräilijöitä, koululaisia, turisteja kesäaikaan.
Keskustan puutaloissa raja kodin ja kaupungin välillä häilyy. Se on huokoinen molempiin suuntiin. Pimeällä ikkunat muuttuvat näyteikkunoiksi, päivisin lauluharjoitteluni äänenavauksineen kantautuu kadulle. Ehkä se on reilu vaihtokauppa: havaitsen ja tulen havaituksi.
Viime aikoina olen joka tapauksessa miettinyt paljon huomiota ja arvoa, niiden välistä hiukan rikkonaista suhdetta. Kun katsettamme niin siekailematta kalastellaan, harhautetaan ja koukutetaan, ei voi aina väittää, että ihminen arvostaa sitä mitä hän katsoo ja mille hän antaa huomiotaan.
Säästän teidät silti sosiaalisen median aikakauden tutuilta saarnoilta. Kaikilla meillä on varmaan riittävän syyllinen olo siitä, miten aika kuluu ja miten sitä kulutamme. Tyydyn toteamaan, että kaipaan katseelleni vapautta ja rauhaa. Sitä että ohjaan maailman havainnoimista itse ja jaksan valita mitä näen, enkä vain anna ennustettavien ja yllätyksettömien sisältöjen tuudittaa tajuntaa. Välillä minusta tuntuu pieneltä ihmeeltä, että ihmiset lukevat yhä kirjoja: terästäytyvät rauhoittumaan jatkuvien ärsykkeiden keskellä, pistävät puhelimensa pois ja syventyvät vapaaehtoisesti muuhun kuin elämänsä moniin vaatimuksiin.
Nuo vaatimukset ovat syy myös siihen, että ehdin kirjoittaa teille huhtikuun kirjeen vasta nyt. On kirja editoitavana ja elokuvateatteri henkiin heräteltävänä (se meidän hankkeemme meni läpi, ja olemme siirtyneet myönteisen päätöksen riemusta yhdistysvirallisuuksiin ja ankaraan työntekoon), ja perhepiirissä tuntuu tapahtuvan joka viikko jotakin tärkeää. Liian harvoin jaksan huomata edes sen maailman, joka elää suoraan ikkunani alla.
”Havaitseminen lisää sitä mistä teen havaintoja”, kirjoitin Tuntemani maailma -teokseen, kun katselin luontoa paljon tarkemmin kuin nykyään. ”Maailma laajenee ja täsmentyy yhtäällä ja selkäni takana se kutistuu ja sumenee.”
Sellaista kokemusta kohden tahtoisin kulkea nyt keväällä ja kesällä: jättää kuormittavat ja yhdentekevät ärsykkeet selän taakse ja kääntyä kohti maailmaa, antaa katseeni rauhoittua, tarkentua, laajeta. Olen varma, että niin näkisin jotakin huomioni arvoista.
Pauliina