Seitsemäs kirje: Tiedonantoja (heinä 2023)
Pauliinan kuukausikirje
Hyvä lukijani,
Tämä kirje on pelkkä tiedonanto: en ole unohtanut sinua, vaikka olen ollut hiljaa.
Heinäkuun olen kyllä unohtanut, ja oikeastaan koko keskikesän. Voiko tosiaan olla niin, että kävin uimassa ainostaan kerran? Ei sentään, ehdin vain unohtaa senkin.
Syy sekä hiljaisuuteen että kesän ohittamiseen on se, että mielessäni ovat pyörineet toiset asiat ja ajat. Olen viipynyt syvällä tekstin maailmassa, ja siellä on milloin syksy, milloin talvi, milloin 1970-luku tai viime helmikuu. Nykyhetkeen tarttumisen sijaan olen kurottanut käteni kohti ajatuksia ja yrittänyt napata ne lennosta.
Tänään pääsin tekstissä lopulta siihen pisteeseen, jossa minun kuuluu olla. Olen taas aikataulussa, mikä on tällaiselle kurinalaiselle ja työsuunnitelmien aikatauluihin nojaavalle kirjoittajalle helpotus. Jatkan kyllä työtä, mutta siirryn lukemaan ja tutkimaan aineistoja seuraavaa kirjoitusrupeamaa varten. Lukeminen on nyt uudelleen lukemista ja aineistoni tuttuja. Etsin jotakin, mikä on jäänyt minulta huomaamatta tai hyödyntämättä edellisillä kerroilla. Kun käsikirjoitus muuttaa kirjoittaessa muotoaan, samalla vaihtuvat kysymykset, joihin etsin vastauksia. Lähestyn aineistoa näiden uusien ja mielestäni parempien kysymysten valossa.
Kirjoittaminen on ollut nautinto. Hahmottomat, sameat ja erittelemättömät tunteet ja kokemukset ovat viimein muotoutuneet valmiilta vaikuttaviksi lauseiksi. Niin monet päivät, viikot ja kuukaudet olen kävellyt niiden kanssa, koettanut taltuttaa niitä tai saada niitä asettumaan edes hetkeksi, jotta voisin tarkastella niitä kunnolla. On kuin ne olisivat suostuneet nyt paljastamaan itsensä. Kesyyntyneet vähän.
Pelkästään oman pään sisällä eläminen ei toki onnistu minultakaan tässä maailmanajassa. Tapahtuu niin paljon sellaista mitä ei voi sivuuttaa, vaikka on vaikea tietää, missä omat vastuun ja vaikutusmahdollisuuksien rajat kulkevat, tai millaiset teot eivät jäisi pelkiksi eleiksi. Maailmalle voisin kai kirjoittaa saman lauseen: en ole unohtanut sinua, vaikka olen ollut hiljaa.
Mietin kieltä ja äänen käyttämistä. Miten niiden täytyy ainakin kirjailijalle olla jotakin muuta kuin iskulauseita ja mielipiteiden ja arvojen listaamista, vaikka myös suoraviivasta kapinaa tarvitaan yhteiskuntien muuttamiseksi. Oma ääneni ei tunnu aina soveltuvan siihen, mitä maailmassa tarvittaisiin, ja välillä ääneni tuntuu minusta lähes hyödyttömältä. Silloin näen itseni ihmisenä, joka keskittyy rakentamaan työpöytänsä ääressä kiinnostavaa lausetta, vaikka talo on tulessa.
Jotkut kirjailijat osaavat yhdistää nämä kaksi asiaa minua paremmin. He pystyvät pitämään kiinni kaunokirjallisesta ilmaisusta, tarkasta ja yllätyksellisestä ajattelusta ja rakenteiden estetiikasta samalla kun heidän teoksensa voi lukea väkevinä puheenvuoroina inhimillisyyden ja yhdenvertaisuuden puolesta. Ajattelen vaikkapa apartheidin ajan Etelä-Afrikassa kasvanutta Deborah Levyä ja suomentamaani katkelmaa hänen teoksestaan Mitä en halua tietää.
”Olin asunut Englannissa kuusi vuotta ja olin lähestulkoon niin englantilainen kuin olla saattoi. Silti olin tullut jostakin muualta. Kaipasin nimettömien kasvien tuoksua, nimettömien lintujen ääniä, nimettömien kielten sorinaa. Missä eteläinen Afrikka täsmälleen ottaen sijaitsi? Jonain päivänä tutkisin karttaa ja ottaisin siitä selvää. Makasin valveilla koko yön. Makuuhuoneestani läntisestä Finchleystä käsin tahdoin esittää maailmalle niin monta kysymystä synnyinmaastani. Kuinka ihmisistä tulee julmia ja turmeltuneita? Jos rääkkäät jotakuta, oletko hullu vai normaali? Jos valkoinen mies päästää koiransa mustan lapsen kimppuun ja kaikkien mielestä se käy päinsä, jos naapurit, poliisi, tuomarit ja opettajat sanovat ”se sopii minulle”, onko elämä elämisen arvoista? Entä ihmiset, joiden mielestä se ei käy päinsä? Onko heitä maailmassa tarpeeksi?”
Toivon että on.
Pauliina