Toinen kirje: Etäisyyksien kaipuusta (helmi 2023)
Pauliinan kuukausikirje
Hyvä lukijani,
Muutama vuosi sitten näihin aikoihin olin matkalla auringossa. Muistan yhä, miten oloni keveni ja hartiani laskeutuivat, ja miten valo löysi kasvoni kävellessäni pitkin mukulakivikatuja.
”Mieleni tuottaa täällä ajatuksia, jotka usein yllättävät minut”, merkitsin silloin muistiin. ”Epäilen että sillä on jotain tekemistä etäisyyden ja jatkuvan yksinolon kanssa. Kuulen itseni paremmin, ääneni saa voimaa. Joskus jokin tavattoman varma ajatus pysäyttää kirjoittamisen. Täytyy lähteä liikkeelle, antaa ajatuksen upota yhä syvemmälle. Kysymys lienee: Kuinka tuoda kotiin se ihminen, jonka matkalta löytää?”
Ikävöin sellaista tilaa nyt kun en ole matkustanut aikoihin yksin, jos ei lasketa muutaman päivän irtiottoja Suomen sisällä. Olen selaillut taas Rebecca Solnitin teosta Eksymisen kenttäopas. Se käsittelee kaiken muun ohella kaukokaipuuta – tai sinisiä etäisyyksiä, niin kuin Solnit kirjoittaa.
”Eräänä lempeänä ja kosteana varhaisena kevätaamuna ajoin mutkittelevaa tietä Mount Tamalpaisilla, joka on lähes kilometrin korkuinen vuori vähän Golden Gate -sillasta pohjoiseen, kun kaarre paljasti äkillisen näkymän sinisävyiseen San Franciscoon kuin unten kaupunkiin”, Solnit kirjoittaa. ”Minut täytti valtava halu saada asua tuossa sinisten kukkuloiden ja rakennusten kaupungissa, vaikka asun siellä, olin juuri ennen lähtöäni nauttinut siellä aamiaista, eivätkä ruskea kahvi, keltaiset munat ja vihreät liikennevalot olleet saaneet minussa aikaan samaa polttavaa tunnetta.”
Suomensin Solnitin teoksen pari vuotta sitten ja siihen palaaminen lukijana on vähän hankalaa. Pelkään havaitsevani jonkin kömpelyyden tai virheen, joka minun olisi pitänyt osata välttää tekstiä kääntäessäni välttää. Hiukan samasta syystä en mielelläni palaa omiin teoksiini. Yleensä alan riidellä vanhan itseni kanssa vähintään pilkutuksesta. Minulla on kausia, jolloin pilkutan aika kurinalaisesti, ja toisia, jolloin ajattelen, että ajatukset virtaavat vapaammin, kun pilkkuja on vähemmän. En saa linjaa vakiintumaan.
Pilkuista minulle tulee muuten aina mieleen toinen suomentamani kirja, Deborah Levyn Elämisen hinta. ”Kiistelin iltapäivällä pilkuista editorini kanssa”, Levy juttelee teoksessa ystävälleen. ”Hän haluaisi lisätä tekstiini pilkkuja, jotta sen lukeminen olisi helpompaa. Se nainen rakastaa pilkkuja. Sitä voi kuvailla vain pilkkupsykoosiksi. Hän lisää niitä joka paikkaan. On kun työskentelisi Viagraa nauttineen pilkun kanssa.”
Sekä Solnitin että Levyn ajatukset kutsuvat minua tauon jälkeen, ja siksi olen yrittänyt siedättää itseäni kohtaamaan omaa tekstiäni painettuna. Vähät minusta! kannustan itseäni ja yritän kuunnella, mitä noilla kirjailijoilla olikaan sanottavaa.
Arkeni on nyt poikkeuksellisen tiheää ja täyttä. Minä ja puolisoni olemme laittaneet itsemme likoon vanhan elokuvateatterirakennuksen pelastamiseksi, ja toivon niin kovin, että me ja ympäröivä pienen tehdaskaupungin yhteisö onnistumme siinä. Teen siis avustushakemuksia tähän kulttuurihankkeeseen, sometan niin tiheästi ettei yksityiselle olemiselle tunnu jäävän tilaa, vetoan päättäjiin ja kaupunkilaisiin, koetan jakaa tietoa ja oikoa väärinkäsityksiä ja tapaan jatkuvasti enemmän ihmisiä kuin mihin olen kirjailijan arjessani tottunut.
Juuri nyt ei ole irtautumisen eikä lähtemisen aika. On aika olla siinä missä on ja antaa kaikkensa.
Olen silti kehitellyt joitakin keinoja ottaa tarvittaessa hetkellisesti etäisyyttä omaan elämään. Katselen horisonttia, tietysti, tätä omaani tai sitten sitä, jonka näen läheisen matkalta lähettämästä kännykkävideosta. Jälkimmäinen horisontti on vähän erilainen. Valo ja värit ovat toisin, ja se tuntuu minusta pelkästään hyvältä asialta. Tuolla kaukana on olemassa maailma, johon nämä merkitykset täällä eivät ulotu.
Myös kirjoittaminen on luonnollisesti etäisyyden ottamista, omien ajatusten ja kokemusten tarkastelua käsivarren mitan päästä. Siksikin kun vapauduin hetkeksi kansalaisaktiivin roolista ja tehtävistä, halusin kirjoittaa aivan ensiksi teille. Ehkä halusin samalla varmistaa, että olen yhä itseni saatavilla ja etten katoa itseltäni pysyvämmin keskellä kiirettä ja poikkeuksellisen tilanteen vaatimuksia.
Joskus etäisyyden jano laantuu kun vain hengittää. Kehollisen läsnäolon tiedostaminen on välimatkan saamista omiin ajatuksiin, ja hengityksen rytmi on sama kuin aalloilla siinä katselemassani kännykkävideossa. Toisinaan ei ole aivan helppoa tietää, haluaako jonnekin kauas – vai sittenkin vain lähemmäksi itseään.
Voikaa hyvin! Lukekaa puolestani niitä kirjoja, joihin en ehdi nyt tarttua. Maaliskuun kirjeessä pystyn kai kertomaan, miten täällä kävi. En uskalla vielä kuvitella sinne asti.
Pauliina