Kahdeksas kirje: Pitkiä kaaria (elo 2023)
Pauliinan kuukausikirje
Hyvä lukijani,
Maailma on hidas. Taas eilen valittelin ystäville elämäni suurta tragediaa: olen kärsimätön ihminen, joka tekee jatkuvasti kärsivällisyyttä vaativia asioita.
Ammatinvalintakysymys tietysti. Olisinhan voinut yhtä hyvin keskittyä kirjoittamaan nopeamman kierron tekstilajeja. Lehtijuttuja, blogitekstejä, somepäivityksiä. Mutta ei se vain luonnu! Nimenomaan pitkien tekstien poljento vetoaa minuun. Saan tyydytystä niiden rakentamista kokonaisista maailmoista. Pidän uppoutumisesta, siitä että saan viettää kauan aikaa samojen aiheiden ja henkilöiden parissa ja oppia näkemään paremmin ja syvemmin.
Samalla vihaan tällaisten ikuisilta tuntuvien prosessien keskeneräisyyttä ja epävarmuutta. Yhtä vaihetta vaiheen perään, sadattelen, ja mietin varmaan päivittäin, että tulisipa jo valmista.
Luova elämäntapa on riskinottoa. Monien silmissä oudointa on taiteilijoiden halukkuus ottaa niin suuria taloudellisia riskejä. Ajatella, että ihminen saattaa tehdä työtä vaikka parikin vuotta ilman mitään varmuutta palkan saamisesta! He ovat tietysti aivan oikeassa, ja varsinkin laihempina vuosina taiteilijan otsalle nousee kyllä kylmä hiki, jos seuraavasta apurahasta tai muusta toimeentulon lähteestä ei ole tietoa.
Suurin riski taitaa kuitenkin olla epävarman projektin rakastaminen. Se että antaa aikaansa ja omistautumistaan jollekin, mikä ei välttämättä näe koskaan päivänvaloa tai toteudu sellaisena kuin se omissa ajatuksissa välkehtii.
Kun sitten kärsivällisyys lopulta loppuu, projektin hautaaminen voi viedä voimat ja työhalun pitkäksi aikaa. Ammatilliselle uralleni ei mahdu monta sellaista luopumista, mutta yhden näytelmän suhteen annoin periksi vuosia sitten. Luopumisen ja epäonnistumisen suru oli yksi masennukseni taustatekijöistä, kun kirjoitin Keskivaikeaa vuotta.
Siitä on aikaa. Olen tointunut, toipunut, jatkanut matkaa. Viime viikolla eräs taho kysyi kuitenkin yllättäen tuota tekstiä luettavaksi, ja silmäilin sen läpi. Siellä se oli, vanha näytelmänmuotoinen ajatukseni, ja havaitsin, että sen sydän minulle yhä elävä. Olin kyllä hyödyntänyt osan tarinasta sittemmin julkaistuun Vaahtera-romaaniin, mutta ihmissuhdeproosa on väistämättä toista kuin näyttämölle luotu yhteiskunnallinen satiiri.
Päädyin työstämään tekstin uusiksi vielä kerran ja huomasin, että sain kiteytettyä sen lomaan joitakin tämänhetkisistä yhteiskunnallisista turhaumistani. Luulen, että se puhuisi nyt oikeita asioita tässä maailmanajassa.
Jos tuo näytelmä vielä joskus esitetään, se tapahtuu kärsimättömyydestäni huolimatta. En minä jaksanut enää odottaa tai toivoa siltä mitään, paitsi nyt kun vastoin tahtoani toivon taas.
Lyhytjänteinen ihminen. Toteutumisen pitkät kaaret. Siinä jännitteessä elän vuodesta toiseen. Joskus huimaa, kun ajattelen tapahtumia, joiden kaari kurottaa ihmiselämän yli. Istutettujen puiden kasvua. Taloja, joissa sukupolvien ketjut elävät. Siitä rytmistä, tuosta hitaasta ajasta kun ehtisi oppia jotakin.
Pauliina