Hyvä lukijani,
Hahmotin edessä olevan elämäni kauan tarinana. Tuo tarina oli yksinkertainen ja typerä, mutta pidin siitä itsepintaisesti kiinni. Vertailin elämänkulkuani siihen, mitä tarinassa olisi kuulunut tapahtua, ja oli kroonisesti pettynyt. Eihän sen näin pitänyt mennä!
En aivan ymmärrä, miksi minun oli niin vaikea muokata kertomustani, vaikka todellisuus osoitti siinä räikeitä virheitä. Nuoruudessa luonnostelemani päähenkilö ei esimerkiksi ollut se minä, jona opin itseni tuntemaan vuosien mittaan, ja maailmakin paljastui menestystarinani kulisseja monimutkaisemmaksi miljööksi.
Tarinasta saa turvaa. Myös valheelliset ja lapsekkaat kertomukset antavat olemassaololle rakenteen ja suunnan. Luulen, että minun oli vaikea hyväksyä sitä, miten nykyhetki on aina täynnä niin erilaisia mahdollisuuksia – jotkut niistä ihania, toiset hirveitä, suurin osa jotakin siltä väliltä.
Kaikkien noiden toistaiseksi toteutumattomien mahdollisuuksien sietäminen ei luonnu minulta vieläkään helposti. Viimeksi eilen listasin kännykän muistioon elämäni epävarmuuksia, kun koetin ymmärtää, miksi ahdistus on vienyt minulta viime kuukausina voimia. Listasta tuli melko pitkä. Eniten apua taisi olla siitä, että annoin muistiolle uuden nimen. Elämäni epävarmuuksista tuli Elämäni avoimuudet.
Rakastan tarinoita yhä. Paras valintani oman elämäni tarinankertojana on silti ollut se, että aloin raivata todellisuudelle tilaa. Tutkin mitä tapahtuu, yritän tehdä tarkkoja havaintoja ja ymmärtää, ja neuvottelen siitä, millaisia merkityksiä tapahtumille annan. Omat toiveeni, unelmani, pelkoni ja päähänpinttymäni ovat vain ainesosia kertomuksen kudelmassa, eivät sen määräävä voima.
Edessä oleva elämä on aina avointa ja tarinatonta, mutta se ei tarkoita, että siinä olisi mitään vikaa. Taivaan kiitos säästyin kokemasta niin yksioikoista ja tylsää tarinaa, jota velvoitin itseni joskus seuraamaan.
En tiedä tänäänkään, miten tarina tästä jatkuu. Opettelen hyväksymään sen tervetulleena asiantilana.
Pauliina