Yhdeksästoista kirje: Vaikeasti sanallistettavia valaistumisia (touko 2025)

[Pauliinan kuukausikirje]

Hyvä lukijani,

 

Pahoittelen jo etukäteen, että kirjeeni sisältää mahdollisesti vain joukon kliseitä. Eilen ymmärsin nimittäin itsestäni ja olemassaolosta jotakin niin perustavaa, että halusin kertoa siitä tuoreeltaan, mutta epäilen, että tällaiset henkilökohtaiset valaistumisen hetket ovat kaikkein vaikeimpia sanallistaa ja jakaa. 

 

Olen aina kuvitellut, että elämän vääjäämättömyyksien pelkääminen on niihin valmistautumista. Olen luullut, että vastoinkäymisten, katastrofien, menetysten ja kuoleman ajatteleminen pelon vallassa opettaa minua kohtaamaan niitä. Eilen sitten vähän vahingossa tajusin, miten hyödytöntä tämä velvollisuudentuntoinen kauhukuvien elättely on ollut. Pelkääminen ei opeta sopeutumaan, olemaan läsnä, reagoimaan viisaasti tai luottamaan kehoon ja mieleen. Se opettaa ainoastaan pelkäämään. 

 

Varautuminen, ennakoiminen ja tulevaisuuden kuvitteleminen ovat epäilemättä evoluution ja hengissä selviytymisen määräämiä psyykkisiä ilmiöitä, enkä usko, että niistä voi tai tarvitsee päästä kokonaan eroon. (Ja siinä missä osa ihmisistä pelkää kroonisesti, luulen, että toisten olisi hyvä silloin tällöin pysähtyä ajatelemaan vakavasti tiettyjä yhteisiä uhkaskenaarioita.) Itselleni oli kuitenkin hyödyllistä ymmärtää, etteivät pelot palvele minua. Etukäteen murehtimalla en kanna vastuuta vaan ainoastaan huolta. Kaikkia taitoja ei ole mahdollista kuivaharjoitella. Menettämään oppii menettämällä, kuolemaan kuolemalla, eikä kummassakaan voi käsittääkseni epäonnistua.

 

Tämä mielessäni avautuva uusi horisontti  – parempien sanojen puuttuessa elämälle antautuminen tai luottamus kulloisenkin hetken viisauteen – tuntuu syntyneen osin sen seurauksena, että puoli vuotta sitten tehdyn arven korjausleikkauksen ja kiinnikkeiden laserhoitojen jälkeen olen pystynyt hengittämään ensi kertaa aikuisuudessani ilman kipua. On villi kokemus hengittää vapaasti. Tältäkö se on teistä aina tuntunut?

Samalla olen joutunut tutkimaan tarkemmin tarinoita elämän vääjäämättömyyksistä, niin kuin vaikkapa sitä uskomustani, että vanheneminen ja ajan kuluminen merkitsee lähinnä lisääntyviä rajoituksia, heikkenemistä ja luopumista. Siis kaikkea sellaista, mihin olen yrittänyt pelkäämällä valmistautua. 

Jos pystyn 45-vuotiaana hengittämään nautinnollisesti syvään ensi kertaa vuosikymmeniin, mikä muu voi vielä muuttua odottamattomasti parempaan suuntaan? Mitä kaikkea pelkään turhaan? Voisinko varautua myös syvenevään vapauteen ja iloon?

 

Rohkaisevin terveisin

Pauliina