Kolmas kirje: Katoavaisuudesta ja perinnöstä (maalis 2023)
Pauliinan kuukausikirje
Hyvä lukijani,
Laadin jokin aika sitten testamentin. Päätöksen taustalla ei ollut mitään vakavaa, mutta kokemuksena se hämmensi silti. Testamentin kirjoittaminen tuntui minusta joltakin, mitä henkilöhahmot tekevät Agatha Christien dekkareissa. Katsoin melkein olkani yli löytääkseni sen puutarhurin, joka noissa kirjoissa todistaa aina allekirjoituksen oikeaksi.
Mitä ihminen voi toivoa jättävänsä maailmaan? Vuosien myötä kysymys on minulle koko ajan olennaisempi.
Kirjallisuuskeskustelua seuratessa on vaikea välttyä ajattelemasta, että meidän kirjailijoiden tulee pyrkiä jäämään niminä eloon. Että parasta mitä voimme saavuttaa on asema tärkeänä ja käänteentekevänä poikkeusyksilönä, joka kirjataan ylös kulttuurihistoriaan. Se on minusta kuitenkin melko epätoivoinen tavoite elämälle. Merkkihenkilöiksi nostetaan vain kourallinen ihmisiä ja aika hautaa heistäkin useimmat, tekee patsaista pölyä. Täytyy kai olla muutakin, mitä kohden kurottaa?
Muistojen ja oman itsen katoavaisuus ei onneksi herätä minussa nykyään niin paljon pelkoa kuin nuorempana. On oikeastaan huojentavaa todeta joskus keskellä vaikeuksia, että parissa vuosikymmenessä unohdan varmaan tämänkin kamppailun, ja tietää, että myös suuret henkilökohtaiset tragediat haalistuvat olemattomiin ikuisuuden sokaisevan kirkkaassa valossa. Aika tekee palveluksen meitä kalutessaan.
Kun kerran mainitsin Christien dekkarit, täytyy todeta, että ummehtuneet arvomaailmat tekevät noihin kirjoihin palaamisesta vuosi vuodelta vaikeampaa, niin halukkaasti kuin niitä joskus ahminkin. Epäilen, että sama kohtalo koituu hiljalleen omien teosteni osaksi. Että niiden asenteet osoittautuvat kyseenalaisiksi ja tietopohja hataraksi, vakiintuneet moraalikäsitykset haukotuttavat eivätkä humoristisiksi tarkoitetut tyypittelyt naurata. Jos niin on, tervemenoa! En jää itsekään kaipaamaan kaikkia menneitä ajatuksiani.
Palatkaamme ydinkysymyksen äärelle: Mitä kirjailijan kannattaa tavoitella, jos ei ikuisuutta nimelleen tai ajatuslukkiutumilleen?
Jos jotakin toivon niin sitä, että pystyn edes joskus havainnoimaan asioita sellaisina kuin ne ovat ja merkitsemään nuo havainnot muistiin vääristelemättä liikaa. Ja että osa lukijoistani rohkaistuu sitten vuorostaan havainnoimaan maailmaa ja tekemään omia muistiinpanojaan. Tässä elävässä jatkumossa, jossa nimillä ja yksilöillä ei lopulta ole väliä, todistamme hetken todellisuutta, olemme sanoiksi ja riveiksi muuntuvaa energiaa – ja sitten unohdumme.
”Omistan kirjoittamani teokset ja jätän tekijänoikeustulot perinnöksi tyttärilleni”, Deborah Levy päättää suomentamani Omistuskirjoituksia -teoksen. Tuo kirja on täynnä pohdintaa omistamisesta, perinnöstä ja elämäntyöstä, ja palaan usein sen viimeisiin riveihin. ”Tässä mielessä kirjat ovat kiinteistöjäni. Ne eivät ole yksityisaluetta. Raivokkaat koirat eivät vartioi niitä, porteilla ei ole vahteja eikä missään ole kieltokylttejä. On sallittua sukeltaa, roiskia, suudella, epäonnistua, raivostua tai pelätä tai olla lempeä, tai kyynelehtiä, rakastua väärään ihmiseen, tulla hulluksi tai kuuluisaksi ja leikkiä nurmikolla.”
Oma testamenttini pyörii kirjoituspöydän laatikossa. Nyt kun olen elossa, on asioita, joita eteen haluan tehdä vielä työtä ja joiden toivon säilyvän omalla vartiovuorollani. Esimerkiksi se viime kirjeessä mainitsemani vanha elokuvateatteri! Se on vangitseva paikka. On kuin noihin kaikuviin, pimeisiin tiloihin olisi tallentunut siellä käyneiden ihmisten unelmia, pettymyksiä ja elossaolemisen hetkiä.
Kaikki on teatterin suhteen yhä epävarmaa, ja olen yrittänyt kovasti olla kiintymättä siihen liikaa, mutta minkä ihminen itselleen voi. Sitä rakastaa mitä rakastaa – ja toivoo, että siitä jää tänne jokin jälki.
Palaamisiin taas huhtikuussa,
Pauliina