Viidestoistakirje: Kriisiviestintää (joulu 24)
Pauliinan kuukausikirje
Hyvä lukijani,
Viisasta tai ei, kirjoitan tätä kirjettä ilman mainittavaa etäisyyttä henkilökohtaiseen kriisiin.
Pari vuotta sitten lopettelin kahdeksanvuotista rupeamaa Taiteen edistämiskeskuksen luottamustehtävissä. Työ oli mielenkiintoista, väsyttävää, vaitiolovelvollisuuden sitomaa ja keskustelevaa kollegiaalista vallankäyttöä. Se aiheutti usein riittämättömyyden tunteita ja turhautumista pieniin resursseihin ja lisäsi myös omaa taloudellista epävarmuutta, asiantuntijaroolissa kun ei voi hakea samoja apurahoja vaikka olisi niiden tarpeessa. Suostuin tehtäviin alun alkaen siksi, että olin utelias näkemään tuon todellisuuden lähempää. Jatkoin koska vaikutti tärkeältä, että pääkaupungin päätöksenteossa olisi mukana edes joku pohjoisempi edustaja.
Tuttujen kirjailijoiden hakemusten arvioiminen oli tehtävässä arkipäivää, ja toisinaan listoilla oli myös ystävien hakemuksia. Kertasin silloin Taiken esteellisyysohjeita, kysyin neuvoa, jos olin epävarma, ja jatkoin työtä kun siihen oli edellytykset. Hyvin tuntemieni tekijöiden hakemukset saivat minusta joskus puoltajan, mutta yhtä hyvin saatoin olla noissa suljetuissa huoneissa ja videopalavereissa se ihminen, joka sanoi, että rahoituksen pitäisi mielestäni mennä toiselle hakijalle. Laadukkaita hankkeita oli aina paljon, ja lopullisiin valintoihin vaikutti usein ratkaisevasti tarve huomioida mahdollisimman tasavertaisesti esimerkiksi sukupuolet, ikäryhmät, alueet, lajityypit ja kielet.
Kun kauteni tulivat täyteen tuhansia hakemuksia myöhemmin, en odottanut varsinaisesti kiitosta – tiesinhän hyvin, miten suuria pettymyksiä kielteiset apurahapäätökset tapaavat olla. Olin kuitenkin sokea sille mahdollisuudelle, että tämä omasta näkökulmastani melko pyyteetön ja tunnollinen työ saattaisi minut osaksi kolmivuotista hallinto-oikeudellista prosessia, josta en saisi puhua vapaasti ja joka päättyisi rumiin otsikoihin ja ammattietiikkani kyseenalaistamiseen läpi valtakunnan median. (Yön pimeinä tunteina minulla on ollut aikaa hahmotella vaihtoehtoisia ja kohtuullisempia kehystyksiä kuten ”Taike tarkentaa linjauksiaan hallinto-oikeuden päätöksen jälkeen” tai ”Korkein hallinto-oikeus ei myöntänyt Taiken hakemaa valituslupaa: vertaisarvioinnissa uusia haasteita”. Mutta ehkä juttu olisi sitten kiinnostanut liian harvoja lukijoita.)
Tässä sitä nyt joka tapauksessa ollaan, loukattuna, maine tahrattuna ja epäonnisen ajoituksen vuoksi myös leikkaustoipilaana. Kärsin ja opin uutta. Opin että kriisillä on hiljainen ja hitaasti lyövä sydän. Opin että pahassa paikassa voi olla viisainta päästää kokonaan irti. Opin miten onnekas olen, kun epävakaaksi muuttuneessa maailmassani olen niin turvallisesti rakastettu.
Opin senkin että maineen menettämisen kokemuksessa on hetkittäin jotakin oudon… vapauttavaa? Kun syvä pelko – vaikkapa se että tulee nähdyksi moraalittomana ihmisenä – toteutuu ja elämä silti jatkuu, sitä elää ehkä epämiellyttävässä todellisuudessa mutta pelkoja on yksi vähemmän. Varmaan siksi ihmisten häpäiseminen on niin huono keino muuttaa heitä. Jos oma nimi on loattu, ei ole enää pahemmin menetettävää, ja se voi tehdä ihmisestä siekailemattoman. Myös minua houkuttaa käyttäytyä huonosti ja tehdä jotakin luvatonta. Ehkä niin saisin minäkuvani ja julkikuvani lähemmäs toisiaan? Yritys vakuuttaa toiset omasta hyveellisyydestä tuntuu uuvuttavalta ja tuhoon tuomitulta kamppailulta.
Kriisin paras seuraus on se, että luovuin somekanavistani. Luen enemmän, päivät tuntuvat vähemmän täysiltä ja koen olemassaoloni enemmän omakseni, kun arkeni läpi ei pyyhi tarkkailevien katseiden tuuli.
Harkitsin poistuvani somesta jo silloin, kun kuulin ensi kertaa, että kuvakaappaukset hetkellisiksi tarkoittamistani tarinoista päätyisivät osaksi hallinto-oikeusprosessin asiakirjoja. Tuolloin ajattelin kuitenkin vielä, etten voi antaa muiden sanella, miten elän ja olen yhteydessä toisiin ihmisiin. Nyt luopuminen tuntuu enimmäkseen omaehtoiselta päätökseltä. Jos uskoin aiemmin avoimuuteen, tällä hetkellä taidan uskoa rajoihin.
Näiden itse päättämieni uusien rajojen lisäksi minulla on rajoituksia, joihin en voi vaikuttaa. En esimerkiksi pysty lukemaan lehtiä. (Pyydän henkilökohtaista tiedonantoa siitä, jos mikä vain sota loppuu.) Pelkään että minut mainitaan tai että tapa kohdella muita ihmisiä menee ihon alle. En tiedä, miten kykenen jatkamaan näkyvässä ammatissani, ja paineen tuntua lisää, että helmikuussa ilmestyvä kirja pakottaa minut tekemään ratkaisuja pian. Parhaalta vaihtoehdolta vaikuttaa kieltäytyä kaikesta, kun kerran koen mahdottomaksi osallistua julkiseen neuvotteluun siitä, kuka oikein olen. Miksi suostuisin haastatteluihin ympäristössä, jossa lähes mikä tahansa on oikeutettua huomion kalastamiseksi?
Vaikka yhtäkkiä on paljon sellaista, mihin en enää luota, näistä lauseista päätellen ääneni näyttäisi selviytyvän. Siitä olen huojentunut ja kiitollinen.
Pauliina
J.K. Koska taidepoliittinen tilanne elää tässä taustalla, on varmaan vielä sanottava, että tästä kaikesta huolimatta pidän taiteenalojen sisäistä, vaihtuvien vertaisarvioiden harkintaan perustuvaa rahoituksenjakoprosessia laadukkaampana kuin kentän ulkopuolisiin viranomaispäätöksiin nojaavaa toimintatapaa. En vain ymmärrä, mistä löydetään ne taiteilijat, jotka ovat valmiita ottamaan luottamustehtäviä vastaan tällaisilla riskeillä.