Viides kirje: Marginaaleista (touko 2023)

[Pauliinan kuukausikirje]

Hyvä lukijani, 

 

Kirjoitan tätä kirjettä junassa matkalla Helsinkiin. Heräsin varhain ja olin jo aamuviiden jälkeen bussissa, puolen tunnin matkanteon jälkeen lähimmällä rautatieasemalla ja nyt junassa. Matkaa on takana nelisen tuntia, jäljellä kaksi. 

 

Syrjässä asuminen on tätäkin, etäisyyksien hyväksymistä osaksi arkea, istumista. Jos ollaan aivan rehellisiä, kirjoitin asuvani syrjässä lähinnä tehdäkseni teille mieliksi. Ei minun elämäni tapahdu syrjässä vaan maailman keskipisteessä siinä missä kenen tahansa. Tuntuu aina vähän surulliselta kuulla, jos harvaan asutuilla seuduilla ihmiset mieltävät sijaitsevansa sivussa, sisäistävät ja ottavat omakseen sen ajatuksen, että suuremmissa paikoissa asuvien ihmisten elämä on lähtökohtaisesti merkityksellisempää ja painavampaa.

 

Tätä nykyä minusta tuntuu joka tapauksessa kotikaupunkiin saapuessani kuin palaisin suoraan keskelle kuhisevaa elämää ja todellisuutta (sellaista elokuvateatteriunelmaa kuin meillä ei ole kyllä missään!). Pääkaupunkiseudulla olen taas kylässä, edustamassa, muunnun vieraaksi ja hiukan kuvitteelliseksi hahmoksi. Kieltämättä myös virkistyn, kun jätän kotiin kuomat ja kumpparit.

 

Viime vuonna ilmestyneessä Vastuulliset -romaanissa koetin tehdä asuinympäristöni lukijalle eläväksi, kuvailla tuota minulle niin tärkeää pienen tehdaskaupungin todellisuutta. Kirjan vastaanotto oli pettymys: ei siksi etteivätkö sen saamat arviot olisi olleet riittävän myönteisiä, vaan siksi ettei teoksen kysymyksiä hahmotettu niin merkittävinä, että romaani olisi saanut laajempaa valtakunnallista huomiota. Kirjallisuutta on mielestäni tärkeä kirjoittaa koko Suomessa, mutta olen kyllä alkanut miettiä, mikä on asuinpaikan valinnan hinta suhteessa ammatilliseen nähdyksi tulemiseen. 

 

Toisaalta on vaikea syyttää ihmisiä siitä, että lähellä olevat asiat näyttäytyvät erityisen merkityksellisinä ja kaukaisemmat todellisuudet ovat sellaisia, joihin perehdytään, jos aikaa jää. Samanlainen olen itsekin. Jopa kuvitelmani tarraavat kiinni kotikatuun, tuttuihin kortteleihin ja näkymiin.

 

Helsinkiläisten kustantamojeni ansiota on, ettei työni sijoitu niin voimakkaasti marginaaliin kuin se muuten voisi. Tapaan molempia tänään. Toisen kustantamon kanssa keskustelemme kehkeytyvästä käsikirjoituksesta. Olen lähettänyt luettavaksi muutaman alustavan tekstin, ja ensimmäisen reaktion kuuleminen on aina yhtä jännittävää. Sitten menen Tammelle juhlistamaan kirjailijoiden yhteistä esseekokoelmaa nimeltä Suurteoksia II. Kokoelmassa kerromme meihin vaikutuksen tehneistä kirjoista.

Itse valitsin käsiteltäväkseni Jhumpa Lahirin romaanin Kaima. ”Lahirin englanninkielisen tuotannon voi laskea osaksi montakin kirjallista jatkumoa, mutta omassa kirjahyllyssäni hänen vierellään seisovat Alice Munro, John Williams ja Elizabeth Strout”, kirjoitin esseeseeni. ”Tämä yhdysvaltalainen proosatraditio, jossa kuvataan vähäeleisesti ja vivahteikkaasti erilaisia ihmiskohtaloita ja elämän kerrostumia, on ollut minulle lukijana lohdullinen ja kirjailijana tärkeä. --- Monet tarinat kertovat tavallisiksi määritellyistä ihmisistä, mutta näiden kertojien katseen alla he eivät tunnu tavallisilta. Päinvastoin taitava henkilökuvaus saa havahtumaan jok’ikiseen elämään sisältyvään tragiikkaan ja kauneuteen, ja jännitteen perustaksi riittää, että ihminen on olemassa tässä maailmassa.”

 

Olemassa tässä maailmassa myös tänään, matkalla Helsinkiin, välitilassa. 

Voi hyvin, missä ikinä sijaitsetkin. 

 

Pauliina