Kuudes kirje: Syreenien menetetystä loistosta (kesä 2023)

[Pauliinan kuukausikirje]

Hyvä lukijani,

Helmikuussa kirjoitin etäisyyksien kaipuusta, joka kalvoi minua, kun elin tiheää arkea päivästä toiseen lähes samassa maailman pisteessä. Nyt olen ollut yli kolme viikkoa matkoilla. Poissa kotoa ja kotikaupungista, kaukana puolisosta ja koirasta.

Vaikka laumamme on siis hajaantunut, minulla on ollut seuraa ja tekemistä, ja varmaan siksi aika on kulunut yllättävän nopeasti. Taakse jättämäni maailman palanen on myös näyttänyt selviytyvän varsin hyvin ilman jatkuvaa läsnäoloani ja valvontaani. En tiedä, olenko siitä iloinen vai sittenkin pettynyt. Ketäpä ei houkuttaisi olla korvaamaton, vaikka se tarkoittaisi lähinnä työlästä ja vastuiden rajaamaa elämää.

Melkein parasta tässä viikkojen etäisyydessä on ollut se, miten lakkasin puolivahingossa tekemästä somepäivityksiä. Olemassaolo on tuntunut kevyemmältä ja vapaammalta, kun en ole etsinyt itsestä ja ympäristöstä tallentamisen ja jakamisen arvoisia asioita. En ole kertonut somessa edes lukemistani kirjoista, ja lukeminen on palautunut sen myötä intiimimmäksi kokemukseksi. Se tuntuu taas yksityisasialta, salaiselta yhteydeltä toisiin ihmisiin. Haluan pitää siitä kiinni. 

Joskus annan itselleni ehkä luvan luopua sometileistä kokonaan. Nyt säästelen niitä vielä mielenmuutoksen varalta, mutta olen kuitenkin huojentunut siitä, etteivät ne ole ainoa tapa olla yhteydessä lukeviin ihmisiin. On kirjat, ennen kaikkea kirjat, ja tietysti myös nämä kirjeet. 

Vasta matkan viimeisinä päivinä olen antanut itselleni luvan ikävöidä. Kaipaan puolisoa ja koiraa, rutiineja ja toistuvia havaintoja, sitä että olen syvästi tuntemani maailman ympäröimä ja sisällä. Ilman noita kiintopisteitä osa minusta jää ajelehtimaan. Kukat ja puut ovat kukkineet myös täällä muualla, mutta eivät ne ole merkinneet minulle samaa kuin ne puut ja kukat, joihin minulla on arkinen suhde. Lähdin kun omenapuumme aloitti kukkimisensa. Menetin tulppaanien avautumisen (pihan varjossa se tapahtuu meillä vasta kesäkuussa). Syreenien ensiloiston näin vain kuvissa.

Lapsena minulla oli tapana kieltää perheenjäseniä puhumasta mitään kiinnostavaa, jos jouduin jättämään hetkeksi heidän seuransa. Nyt olisin halunnut pyytää sitä kotikaupunkini luonnolta. Olisi ihanaa kyetä pysäyttämään maailma, olla pari viikkoa poissa ja löytää todellisuus sellaisena kuin miksi sen jätti – kuin kirjan, jonka on laskenut kädestään ja jonka lukemista voi jatkaa samasta kohdasta.

Kun palaan kotiin, palaan myös kirjoittamisen pariin. Täytyy kiriä kiinni työsuunnitelmaa ja muotoilla lauseiksi ajatuksia ja kokemuksia, joiden yksityiskohdat unohtuvat, ellen ryhdy töihin.

Kotiinpaluu tuntuu sarjalta lähestymisiä, jälleenkytkeytymisiä, sitä että ottaa tutun sijainnin vastaan kaikin aistein ja uskaltaa taas hengittää syvään.

Ensin tulevat laumani jäsenet, joista olen ollut erossa.
Sitten tulppaanit, omenapuu, syreenit.
Viimeiseksi sanat, virkkeet, rivit ja kappaleet, ja tiedosto, jota en ole hetkeen avannut.

Kiirehdin luokse.

Keskikesän terveisin
Pauliina