Neljästoista kirje: Elämänohjeita itselleni (marras 2024)
Pauliinan kuukausikirje
Hyvä lukijani,
Olen miettinyt kauan sitä, miten ihminen voisi elää riittävän hyvää elämää ilmastokriisin runnomassa maailmassa. Oma sopeutumiseni on edennyt siihen pisteeseen, etten enää usko katastrofin välttämiseen. En sano niin lietsoakseni ahdistusta tai paniikkia – näen molempia ympärilläni riittämiin – vaan tunnustaakseni tosiasiat ja vallitsevan tilanteen. Ihmiskunnan kollektiivinen ymmärrys ja vähäinen päätösvalmius eivät nähdäkseni tule korjaamaan kurssia ajoissa. Lajeja ja elinympäristöjä menetetään. Sääolot muuttuvat arvaamattomiksi. Käynnistyy ennustamattomia ja hallitsemattomia kehityskulkuja.
Maailmanloppuun en silti usko. Elämäkin jatkunee muodossa tai toisessa. Ehkä ilmastokatastrofin aikana koetaan myös onnea ja iloa, niin kuin on aina koettu sotien ja muiden suurten kriisien keskellä. Ja kun en kerran löydä kelloa, jota kääntämällä voisin palata kaksikymmentä vuotta taaksepäin ja suunnata jollekin hyödylliselle alalle – esimerkiksi opiskelemaan luonnontieteitä tai kansainvälistä politiikkaa –, jäljelle jää tämä pienen vaikutuspiirin elämä, sen päivät ja vuodet, jotka minun on elettävä niin kuin vain osaan.
Pyrin tekemään osani. Yritän toimia niin, etteivät valintani olisi räikeässä ristiriidassa sen kanssa mitä tiedän ja mitä arvostan. Hyväksyn sen etten yllä täydellisyyteen, ja vaikka yltäisinkin, oma parannuksentekoni ei tulisi muuttamaan suurten historiallisten tapahtumien kulkua.
Uskon, että tällä hetkellä toivottomuus, lamaannus, uupumus ja kyynisyys ovat suurimpia uhkia sekä yksilöiden että ihmiskunnan toimintakyvylle. Ja toimintakyvylle on taas jatkuva tarve tulevina vuosina ja vuosikymmeninä, kun yhteisiä ongelmia ratkotaan, vahinkoja rajataan ja korjataan.
Omalla kohdallani nuo henkisen elämän neljä tuholaista pysyvät parhaiten kurissa, jos keskityn luomaan merkityksellisiä asioita itselleni ja muille, vaikka tekoni eivät olisikaan vastauksia luonnon ja ilmaston tai sodan ja rauhan kohtalonkysymyksiin. Kriisinkestävyyttä kehittäessäni koen yhä yhteyttä esimerkiksi muihin ihmisiin, taiteeseen, kulttuuriin, suomen kieleen, pikkukaupunkini yhteisöön ja luontoon. Pohjimmiltani en usko, että on turhaa varjella tällaisia merkityksiä, vaikka ne tuntuisivatkin nykyisissä olosuhteissa joskus toisarvoisilta, tai nähdä niiden eteen vaivaa. Haluan luottaa, että vaalimalla kaunista ja hyvää vahvistamme itsessämme ja toisissamme kokemusta maailmasta, joka on suojelemisen arvoinen, ja elämästä, joka kannattaa elää myös muuttuvissa ja vaikeissa olosuhteissa.
Näin jaksan ajatella hyvinä päivinä. Niinä toisina mietin, että pitäisi varmaan tatuoida otsaansa ELOKAPINA ja ottaa huomiotalouden viidestätoista minuutista kaikki irti.
Missä tahansa näitä rivejä luet, toivon, että elämä kohtelee sinua lempeästi.
Pauliina