Kaste oli antautumisen merkki

[Jari Jakonen]

1000-luvulla Viroon syntyy voimakkaasti puolustettuja mäkilinnoja.
Suurlinnoja syntyy suuriin liikenne- ja kauppakeskuksiin.

Virolaiset olivat edellisen vuosituhannen alussa maanviljelijöitä ja
karjanhoitoa harjoittavia. Kaikenlainen käsiteollisuus oli kehittynyttä.
Aikoinaan pääosaa esittäneet metsästys ja kalastus antoivat lisäapua
elatukseen. Maalöydöt ja kirjalliset lähteet osoittavat, että Virossa on
kasvatettu kaikkia meidän aikamme tärkeimpiä kasvilajeja. Maanviljelijän
kallein omaisuus oli hänen karjansa. Lähteet kertovat, että nautoja,
lampaita, hevosia, sikoja ja kanoja on ollut runsaasti.

Niin ikään kaupankäynti oli talonpoikien sivutoimi, joka ajan suotuisten
konjuktuurien vallitessa toi varallisuutta. Pohjois-Viron tärkein satama
oli Lindanisa, myöhempi Tallinna. Rannikolla asuvat virolaiset ja
Saarenmaan asukkaat olivat erityisen tunnettuja kaupankäynnistään.

Saarelaiset kuljettivat omaisuuksia, ei vain omalle kotisaarelleen, vaan
välittivät yhä suuremmassa määrin tavaroita alueen satamien välillä.
Kuinka suurta osaa tavaroiden kauttakulku, transito, edusti, käy ilmi
satama-alueilta ja suurten liikenneväylien lähistöltä löydettyjen eri
maiden hopearahojen lukumäärästä, joiden puolesta Viro on Gotlannin
jälkeen Itämerenmaista kaikkein rikkain.

Virolainen heimokuntajärjestelmä, joka oli virolaisille ominainen jo
tuhat vuotta aikaisemmin, oli saanut 1000-luvulle tultaessa tilalleen
alueorganisaation. Koko maa jakaantui pitäjiin, joita nimitettiin
kihlakunniksi. Kihlakunnan muodosti tietty luku kyliä, jotka sijaitsivat
enemmän tai vähemmän yhteenkuuluvalle alueella, jolla oli yhteisiä
taloudellisia, oikeudenhoidollisia ja sotilaallisia etuja valvottavanaan
ja niistä vastaavat elimet.

Kihlakuntajärjestelmän johdossa oli kihlakunnan vanhin, joka yhdessä
vapaiden miesten kokouksen, käräjien kanssa jakoi oikeutta ja päätti
muista asioista. Useimmat kihlakunnat yhdistyivät maakunniksi, joilla
samoin oli vastaavat käräjänsä ja vanhimpansa. Virossa oli kaiken
kaikkiaan kahdeksan suurempaa maakuntaa.

Maakuntia yhdistivät ennen kaikkea puolustusnäkökohdat. 1000-luvulla
syntyy suuria, voimakkaasti puolustettuja mäkilinnoja. Suurlinnoja
syntyy suuriin liikennekeskuksiin. Ne olivat samalla kaupanteon
keskuspaikkoja ja niihin keskittyi yhteiskunnallinen elämä, niissä
pidettiin suuria kansankokouksia ja yhteisiä uskonnollisia toimituksia.
Sisämaan keskuslinnoista mainittakoon Tartto, Otepää, Viljanti ja
Varbola. Rannikolla satamapaikkojen luona sijanneista Lindanisa
(Tallinna) ja Toolse. Saarenmaalla oli myös monta isoa linnaa. Viron
linnat ovat suurimpia ja lujimpia rakennelmia, mitä Suomen sukuiset
kansat silloin pystyttivät.

Sikäli kun kykenemme tunkeutumaan virolaistalonpojan henkiseen
maailmaan, niin ne siteet, jotka ovat yhdistäneet hänet esivanhempiinsa,
ovat olleet voimakkaat ja lujat. Vaatien itselleen ja totuuksilleen
uskollisuutta, tekojensa ja taistelujensa muistamista ja
kunnioittamista, ne lupasivat elämän täyteläisyyttä ja näkymättämään
maailmaan siirtyneiden edellisten sukupolvien apua elämän menestykseksi
ja onneksi.

Vanhat kokemukset ja elämänviisaudet oli kaukaisista esiajoista lähtien
puettu sananlaskujen muotoon, muistot entisten sukupolvien teoista
säilyivät muistelmina ja tarinoina. Virolais-suomalaisen kansanrunouden
säemuodon kiteydyttyä hyvin varhain, viimeistään Kristuksen syntymän
tienoilla, on samoista ajoista lähtien harrastettu lauluakin.

Pohjoiseenkin suuntaan, Suomeen, oli kanssakäyminen vilkasta. Kumpikin
kieli, oikeastaan murre, oli molemmin puolin helposti ymmärrettävää.
Ikivanhoista yhteisistä perustekijöistä ja yhteyksistä johtuen
kulttuurien luonne oli mitä suurimmissa määrin samankaltainen
Suomenlahden molemmin puolin.

Vilkas kaupankäynti hankki siis Virolle rikkauksia edistäen sen ohessa
myös henkisten rikkauksien vaihtoa, mutta kiinnittäessään naapurien
huomion se herätti niissä halun anastaa maan.

Viroa ei kyetty kuitenkaan vielä pitkään aikaan sotilaallisesti
alistamaan ja sen väestö ei osoittautunut vastaanottavaiseksi
lähetyspyrkimyksille. Kaste oli antautumisen merkki.

-

Vapaita otteita 'Viron Historia' -teoksesta. M. Ojamaa, A. ja T. Varmas.
Suomentanut Eino Parikka. WSOY. Porvoo. 1944.

Virolaisiin melko vihamielisesti suhtautuva valtaajan näkökantoja
edustava Henrikin Liivinmaan kronikkakin kiittelee Keski-Viron kauniita,
laajoja peltoja ja suuria kyliä. Kronikka päättyy Saarenmaan
muinaismaakunnan valtaukseen talvella 1227.

Valtaajan edustaja Henrik kyllä toisaalta kehuu virolaisten urheutta,
esimerkiksi virolaisten päällikkö Lembitua kuvataan taitavaksi
sotapäälliköksi. Eikä Henrik jätä ristiretkeläisiäkään kritiikin
ulkopuolelle. Osansa saa jopa hänen opettajansa piispa Albert.
Ristiretkeläisten kerrotaan esimerkiksi ryöstelevän ja murhaavan
pakanoita. https://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=1355,
http://fi.wikipedia.org/wiki/Henrikin_Liivinmaan_kronikka

Kronikan kirjoittaja oli vuosina 1216–1220 mukana Baltian ristiretkillä
virolaisia vastaan. Ristiretket Viroon ja Baltiaan olivat katolisen
kirkon hyväksymiä sota- , ryöstö- ja murharetkiä, joita etupäässä
saksalainen ritarikunta ja kalparitaristo sekä myös tanskalaiset ja
ruotsalaiset tekivät virolaisia ja alueen muita kansoja vastaan maat
anastaakseen ja ihmiset alistaakseen.

https://www.facebook.com/jarisakarijakonen/posts/720239088009995