lobotomiaa
Marko Mattila
Koska koko Suomi ja Ruotsi puhuu tällä hetkellä lobotomiasta,
sivistäkää itseänne ja lukekaa alla oleva tarina.
Ja toisaalta, jos joku Olavi on harkinnut lobotomialeikkausta,
lukeminen on MUST :)
...
Suurin lobotomian puolestapuhuja oli Walter Freeman. Hänet nimitettiin
George Washingtonin yliopiston neurologian professoriksi ensimmäisen
maailmansodan jälkeen. Sodan seurauksena Amerikka kärsi psyykkisten
häiriöiden voimakkaasta lisääntymisestä ja käytännön toimenpiteitä
"hulluutta" vastaan tarvittiin kipeämmin kuin koskaan.
Heinäkuussa 1935 Freeman osallistui neurologiseen konferenssiin
Lontoossa. Paikalla olivat myös venäläinen Ivan Pavlov ja kunnioitettu
portugalilainen neurokirurgi Egas Moniz, angiografian kehittäjä.
Kokouksen kuumin puheenaihe oli kuitenkin amerikkalaisen John Fultonin
kaksi simpanssia. Fulton oli poistanut eläimiltä otsalohkot, mikä oli
muuttanut niiden käyttäytymistä huomattavasti. Apinat olivat rauhallisia
eikä niillä enää voitu havaita frustraatioon liittyvää kiukuttelevaa
käyttäytymistä.
Syyskuussa 1935 lissabonilaisessa leikkaussalissa Egas Moniz
osallistui ensimmäiseen yritykseen toteuttaa käytännössä tämä Lontoon
konferenssissa herännyt idea. Neurokirurgi Almeida Liman avustuksella
hän suoritti ensimmäisen leukotomian naispuoliselle mielisairaala-
potilaalle. Operaation tarkoituksena ei ollut tuhota koko otsalohkoja,
vaan tuhota niiden yhteydet aivojen taempiin osiin ruiskuttamalla
niihin alkoholia. Tulokset olivat epämääräiset. Leikkauksen jälkeen
nainen oli toki vähemmän paranoidinen kuin aikaisemmin, mutta hän ja
kolme muuta potilasta, jotka kävivät läpi saman toimenpiteen, olivat
kuitenkin apaattisempia kuin Moniz oli toivonut ja he kärsivät mm.
pahoinvoinnista ja velttoudesta. Säilyttääkseen potilasvirtansa Moniz
alkoi salata työnsä huonoja tuloksia niin että toimenpide vaikutti
menestyksekkäältä.
Luettuaan artikkelin Monizin menestyksekkäistä kokeiluista Freeman
näki tilaisuutensa tulleen. Vaikka Freeman oli neurologi, hänellä ei
ollut kirurgin pätevyyttä. Niinpä hän otti työparikseen neurokirurgi
James Wattsin. He tilasivat kaksi operaatiota varten suunniteltua
veistä, leukotomia, ja harjoiteltuaan muutaman viikon ruumishuoneella
leikkasivat ensimmäisen elävän potilaansa.
Syyskuussa 1936 Freeman ja Watts operoivat 63 - vuotiaan naisen, joka
oli sekava, masentunut ja pelokas. He olivat muuttaneet tekniikkaa
ensimmäisestä leukotomiasta siten, että potilaan päähän porattiin
kuusi reikää. Nukutuksesta herättyään naisen rauhallisuus verrattuna
leikkausta edeltäneeseen kauhuun oli silmiinpistävää. Viikon kuluttua
hänen käyttäytymisensä muuttui. Hän puhui epäselvästi ja takertui
tiettyihin tavuihin toistellen niitä loputtomiin.
Freeman ja Watts leikkasivat vielä viisi potilasta seuraavan kuuden
viikon aikana ja julkaisivat raportin, jossa he kirjoittivat: Kaikille
potilaillemme yhteisiä piirteitä olivat pelokkuus, ahdistuneisuus,
unettomuus ja jännittyneisyys, ja kaikilla nämä oireet olivat
helpottuneet enemmän tai vähemmän. Joillakin potilailla myös fobiat,
hallusinaatiot ja harhat olivat vähentyneet tai hävinneet. Vaikka
kaikki myös menettivät operaatiossa jotain persoonallisuudestaan,
Freeman oli optimistinen.
Koska Freemanin ja Wattsin kehittämä menetelmä oli erilainen kuin
Monizin leukotomia, he nimesivät oman versionsa lobotomiaksi. He
muuntelivat tekniikkaansa poraamalla enemmän reikiä päälakeen ja
myöhemmin pään sivuille. He tekivät leikkauksia jopa paikallis-
puudutuksessa, ja samalla kun he katkoivat otsalohkoyhteyksiä, he
keskustelivat potilaan kanssa. Näin he pystyivät tarkkailemaan
toimenpiteen onnistumista.
Vaikka lobotomialeikkaukset herättivät mielenkiintoa, ne saivat aikaan
raivostuneita reaktioita psykoanalyytikoiden ja psykiatrien keskuudessa.
Freeman oli neurologi, ja neurologien perinteinen näkökanta oli, että
mielisairauden takana oli fyysinen syy ja se vaati fyysisiä hoito-
toimenpiteitä. Psykiatrien mielestä häiriöiden syy oli ainoastaan
psyykkinen. Nämä ryhmät kiistelivät siitä, kumman aluetta
mielenterveyden häiriöt olivat. Koska mielisairaalat olivat täynnä,
molemmat osapuolet alkoivat käyttää äärimmäisiä hoitokeinoja.
Tarvittiin nopea ja halpa keino helpottaa tilannetta ja lobotomia oli
juuri tällainen.
Voittaakseen ennakkoluulot lobotomiaa vastaan Freeman matkusteli
esittelemässä tekniikkaansa ympäri Amerikkaa. Hän oli taitava
tiedotusvälineiden manipuloija ja esiintyi säännöllisesti lehtien
kansissa suostutellen niin kirurgeja kuin potilaitakin suosimaan
tekniikkaansa. Psykokirurgia alkoikin saavuttaa suosiota
Yhdysvalloissa.
Freeman ei ollut koskaan tehnyt leikkausta itse, vaan hän oli aina
työskennellyt parinsa Wattsin kanssa. Freemanin unelma oli kehittää
menetelmä, jossa leikkauksen voisi suorittaa kuka tahansa, missä
tahansa, muutamassa minuutissa. Toisin sanoen henkilö saattoi
halutessaan piipahtaa paikallisella psykiatrilla lobotomiassa vaikkapa
lounastauolla. Freeman oli kuullut italialaisen Amarro Fiambertin
kehittämästä tekniikasta, jossa kalloon ei tarvinnut tehdä reikiä,
vaan aivoihin päästiin käsiksi yksinkertaisella pistolla silmän
kautta. Menetelmä oli helppo, nopea ja halpa, eikä siitä jäisi kuin
musta silmä ja päänsärky potilaalle.
Talvella 1945 Freeman harjoitteli ruumiilla kehitellen silmän kautta
tehtävää lobotomiaa. Instrumentit eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi
vahvoja. Katsellessaan keittiövälineitään Freeman löysi etsimänsä:
jääpiikin, jolla pilkotaan jääpaloja drinkkeihin. Hän lisäsi piikkiin
vasaramaisen pään työskentelyn helpottamiseksi, ja instrumentti oli
valmis. "Jääpiikki" -lobotomian aika oli alkanut.
Freeman oli vakuuttunut siitä, että silmän kautta tehtävä lobotomia
oli niin yksinkertainen leikkaus, ettei siihen tarvittu kirurgin
taitoja. Niinpä hän leikkasi ensimmäisen elävän potilaansa kertomatta
Wattsille. Hän selitti potilailleen, että tätä tekniikaa oli käytetty
Italiassa jo vuosia , ja salasi heiltä myös kirurgisen taidon
puutteensa. Potilas nukutettiin kolmella nopealla
sähköiskulla. "Jääpiikki" asetettiin kyynelkanavan kohdalle ja
kevyellä vasaran napautuksella piikki tunkeutui aivoihin. Kääntämällä
piikkiä aivoissa hermoyhteydet saatiin katkaistua, ja koko toimenpide
kesti vain muutaman minuutin.
Vuosi 1947 oli Freemanille henkilökohtaisten tragedioiden vuosi. Hänen
poikansa kuoli, ja tästä selviäminen oli hänelle hyvin vaikeaa, koska
hänen oli mahdotonta puhua tunteistaan. Suhde äitiin oli ollut etäinen
ja isä oli pahoinpidellyt häntä lapsena. Kaikki viha ja sokea raivo,
jonka ihmiset uskoivat Freemanin sisimmässä olevan, patoutui ja
päästessään valloilleen se ilmeni oudolla ja karkealla tavalla.
Hänellä oli ollut myös ylitöistä aiheutunut hermoromahdus, josta
säikähtäneenä hän käytti jatkuvasti unilääkkeitä.
Seuraava vuosi 1948 oli Freemanille paljon parempi. Freeman - Wattsin
lobotomia oli tehty jo yli 20 000 häiriintyneelle - ja vähemmän
häiriintyneelle - ympäri maailman. Toisen maailmansodan loppuminen
toi tuhansia traumoja saaneita veteraaneja niiden lisäksi, jotka
kärsivät yhä ensimmäisen maailmansodan vaikutuksista.
Freeman oli nyt kuuluisuus ja hän käytti asemaansa hyväkseen
esitelläkseen tekniikkaansa yleisölle, jopa televisiossa. Lobotomian
suosio kasvoi erityisesti niiden psykiatrien keskuudessa, joilla ei
ollut aikaisempaa leikkauskokemusta. Niinpä Freeman, piikki toisessa
ja vasara toisessa kädessään, matkusti ympäri maata. Eräänä elokuun
aamuna tämä psykokirurgian suuri showmies piti piti näytöksen
uteliaille psykiatreille ja valokuvaajille. Potilas toisensa jälkeen
tuotiin hänen eteensä. Hän nukutti potilaat sähköiskulla, nosti
silmäluomea ja työnsi piikin tämän päähän ja veti sen ulos. Tämä
huoleton väkivalta jatkui kuin liukuhihnalta, kunnes sairaalan johtaja
voi pahoin.
Lopullinen lobotomian läpimurto tapahtui, kun Egas Monizille
myönnettiin v. 1949 Nobelin lääketieteen palkinto hänen uraauurtavasta
työstään psykokirurgian saralla. Kolme vuotta sen jälkeen, kun Moniz
oli saanut palkintonsa, lobotomialeikkauksissa oli käynyt enemmän
ihmisiä kuin edellisten 14 vuoden aikana. Freeman oli kiireinen: hän
halusi leikata potilaat kahden vuoden sisällä siitä, kun he olivat
tulleet laitokseen, ja skitsofreenikot yhden vuoden sisällä
sairastumisesta. Mitä aikaisemmin heidät saatiin leikattua, sitä
paremmilta tulokset näyttivät. Aluksi lobotomiaan oli turvauduttu
vasta viime hädässä, mutta nyt siitä oli tullut tärkein keino luoda
hallittavissa oleva persoonallisuus.
50 - luvun alussa epäilyt lobotomian vaikutuksista lisääntyivät.
Lobotomia ei ollut enää viimeinen, vaan ensimmäinen keino potilaiden
hoidossa ja leikkauksia suorittivat amatöörikirurgit. Toimenpiteen
jälkeiset infektiot ja kuolemantapaukset olivat yleisiä;
ruumiinavauksista nähtiin, että laajoja aivoalueita oli tuhoutunut,
eivät pelkästään valitut hermot. Luotettavia tutkimuksia lobotomian
vaikutuksista ei vieläkään ollut, oli vain Freemanin antamat
optimistiset tiedot. Potilaiden tunteeton, epäinhimillinen kohtelu
alkoi kuvottaa ihmisiä ja v. 1951 jopa Neuvostoliitto luopui
lobotomiasta ideologisista perusteista. Nyt nähtiin, mitä lobotomia
todella oli: ei parannuskeino, vaan tapa hallita ihmisiä; kuin
henkinen pakkopaita. Ehkäpä potilaiden hiljentämisellä haluttiin
vain tehdä heidän hoitajiensa olot mukavammiksi.
Vuonna 1952 ensimmäiset uuden sukupolven skitsofrenian ja masennuksen
hoitoon tarkoitetut lääkkeet testattiin Ranskassa. Psyykenlääkkeiden
suosio kasvoi räjähdysmäisesti, mikä merkitsi Freemanin ja lobotomian
aikakauden loppua. Useimmat psykiatrit luopuivat lobotomiasta suurella
helpotuksella, mutta Freeman ei ollut vielä luovuttanut. Hän lähti
taas kiertämään maata ja vieraili sairaaloissa, joissa oli
menestyksellisesti leikannut satoja ihmisiä. Hänellä oli pakkomielle
saada todistaa työnsä olevan oikeutettua. Hänen nimensä oli kuitenkin
tahraantunut ja siksi oli vaikea löytää potilaita ja henkilökuntaa,
jotka olisivat suostuneet yhteistyöhön hänen kanssaan.
Vuonna 1960 Freeman julkaisi raportin työnsä tuloksista, jossa hän
väitti, että 85% hänen potilaistaan oli kotona ja 2/3 heistä oli
toimintakykyisiä. Raporttia ei kuitenkaan otettu vakavasti sen
subjektiivisuuden vuoksi. Samaan aikaan julkaistiin 10 - vuotinen
tutkimus brittiläisistä potilaista, ja nämä tulokset eivät olleet
kovin rohkaisevia. Lobotomian aikakausi oli ohi.
Kaikesta huolimatta Freeman pysyi aktiivisena aina viimeisiin
elinvuosiinsa asti. Hän kiersi edelleen ympäri maata keräämässä
todisteita entisten potilaidensa toipumisesta, sillä hän halusi
todistaa, ettei hänen rakkautensa "jääpiikkiin" ollut
erehdystä. Helmikuussa 1967 hän käytti työvälinettään viimeisen
kerran. Freeman leikkasi naisen, jolle oli tehty aikaisemmin kaksi
lobotomiaa, mutta tällä kertaa tapahtui kohtalokas virhe: piikki repi
verisuonen aivoista ja nainen menehtyi. Freeman menetti kirurgiset
oikeutensa.
Freeman ei suostunut myöntämään tappiota. Hän oli tähän mennessä
menettänyt kaksi poikaansa sekä vaimonsa, minkä aiheuttamia tunteita
hän käsitteli käymällä pitkillä kävelyillä. Maaliskuussa 1972 Walter
Freeman kuoli syöpään, uskoen yhä menetelmiensä ja motiiviensa
oikeellisuuteen. (Yongson & Scott, 1996)
...
Kyseinen kirjoitus on kokonaisuudessaan osoitteessa:
<http://edtech.oulu.fi/sampo/96-97/avoin/appro/mussukka/otslohk2.htm>
mm.
Mika Joutsenvirta
Taahan on jumankekka valaiseva uutisosasto. Ehdotan etta mm saa
vuoden toimittaja palkinnon. Muuten menee mukavasti.
tere
--
Mika Joutsenvirta