3D-valokuvaus
goo...@lycos.com
Tuossa vähän 3D -kuvaamisesta ja mallikuvia. Tein tuollaisia kokeiluja
jo 1980-luvulla käyttäen kahta järjestelmäkameraa, jotka oli
kiinnitetty erityisellä kiskolla samaan jalustaan. Kamerat olivat
vierekkäin, joten linssien etäisyys oli liian suuri. Kuvista tuli siis
"liian" kolmiulotteisia eli hieman luonnottomia. Ongelman
ratkaisemiseksi olen miettinyt juuri tuon tyyppistä ratkaisua, jossa
kamerat ovat pystyasennossa niin lähellä toisiaan kuin mahdollista. Ei
ole tullut vain koskaan kokeiltua.
Tuolla sivulla olevat mallikuvat vaikuttaisivat siltä, kun ne olisi
otettu hieman liian kaukana toisistaan olevilla linsseillä. Kuvasta
tulee jossakin määrin luonnoton, jos linssien etäisyys on suurempi
kuin ihmisen silmien etäisyys.
Kun katselin noita kuvia, innostuin kokeilemaan tätä asiaa, ja tässä
on pari tänään otettua kokeilukuvaa. Kuvat eivät ole aivan aitoja,
koska ne on otettu pelkästään yhdellä kameralla siten, että kameran
paikkaa on siirretty. Valotusten välillä on siis noin minuutin ero.
Liikkuvat kohteet kuten heiluvat puun oksat näkyvät sen vuoksi
epäselvinä. Tukipisteenä toimi ikkunassa oleva rima, joten kuvat on
otettu suunnilleen niiltä paikoilta kuin jos olisi käytetty kahta
kameraa.
Katselumenetelmä on ristikkäin katsominen. Opettelin tuon "silmät
ristissä katsomisen" joskus kauan sitten, kun luin Suomen maantieteen
käsikirjasta aihetta käsittelevän jutun. Siinä kerrottiin karttojen
tekemisestä stereo-ilmavalokuvista, joita katseltiin erityisellä
laitteella. Jutussa mainittiin, että harjaantunut katselija saa
kolmiulotteisen kuvan näkyviin ilman laitteitakin, jos hän osaa katsoa
oikealla tavalla. Ja niinpä opettelin tuon tekniikan.
Joka ei ole kokeillut kolmiulotteisten kuvaparien katsomista, ei ehkä
saa alussa kuvista näkyviin sitä mitä pitäisi. Harjoitteluvaiheessa
voi tulla vähän pääkin kipeäksi, kun silmiä kääntää luonnottomaan
asentoon. En ole vielä osannut opettaa ketään tässä asiassa, mutta
idea on kuitenkin se, että katsotaan tavallaan omaa nenänvartta pitkin
siten, että oikea silmä katsoo vasenta kuvaa ja vasen silmä oikeaa
kuvaa. Jos temppu onnistuu, kuvien välissä alkaa näkyä kolmas kuva,
joka on kolmiulotteinen.
Harjoitellessa voi käyttää apuna esimerkiksi kynää, jota pidetään
pystyssä kuvien välissä lähellä tietokoneen näyttöä. Sen jälkeen kynää
vedetään kohti omaa nenää siten, että katse on koko ajan suunnattu
kynään. Kun kynä lähenee, taustalla alkaa näkyä kolmiulotteinen kuva,
johon silmien etäisyystarkennus pitää osata vaihtaa muuttamatta
kuitenkaan katseen suuntaa.
Toinen vaihtoehto on katsoa kuvia "parallellisesti", mutta tuota
tekniikkaa en osaa. Kuvien pitää silloin olla toisin päin.
Pystykuvat ovat sen vuoksi 3D-kuvissa parempia kuin vaakakuvat, koska
tällöin silmiä ei joudu kääntämään kohtuuttomasti vinoon. Myös
tietokoneen ruutu sopii paremmin pystykuville.
Markus Lehto
> Tuossa vähän 3D -kuvaamisesta ja mallikuvia. Tein tuollaisia kokeiluja
> jo 1980-luvulla käyttäen kahta järjestelmäkameraa, jotka oli
> kiinnitetty erityisellä kiskolla samaan jalustaan. Kamerat olivat
> vierekkäin, joten linssien etäisyys oli liian suuri.
Ongelma "ratkeaa" myös kuvaamalla kauempana olevia kohteita. Käytännössä
hyvin kaukana oleviin kohteisiin ei saa kolmiulotteisuutta kuin jopa
usean metrin etäisyydellä kamerasta kameraan. Lähellä olevissa kohteissa
(makrokuvauksessa) jo senttikin voi olla liikaa. Luonnolliseen tulokseen
tottakai päästään kameroiden optisten akseleiden ollessa alle 10cm
etäisyydellä toisistaan, eli kutakuinkin yhtä levällään, kuin ihmiset
silmät päässä (65-70mm).
Ihmisen kyky erottaa kolmiulotteisuutta staattisissa kohteissa ja ilman
muitakaan monokulaarisia vihjeitä katoaa jo muutaman kymmenen metrin
etäisyydellä kohteesta. Tämä johtuu nimenomaan silmien pienestä
välimatkasta.
--
-Markus Lehto
Kari Tohvila
Harjoitellessa voi käyttää apuna esimerkiksi kynää, jota pidetään
pystyssä kuvien välissä lähellä tietokoneen näyttöä. Sen jälkeen kynää
vedetään kohti omaa nenää siten, että katse on koko ajan suunnattu
kynään. Kun kynä lähenee, taustalla alkaa näkyä kolmiulotteinen kuva,
johon silmien etäisyystarkennus pitää osata vaihtaa muuttamatta
kuitenkaan katseen suuntaa.
* Tässä siis lienee ajatuksena, että oikea silmä katsoo vasemman kuvan ja
vasen oikean, ikäänkuin kieroon. Homma toimii mutta silmissä tekee kipeää.
Toinen vaihtoehto on katsoa kuvia "parallellisesti", mutta tuota
tekniikkaa en osaa. Kuvien pitää silloin olla toisin päin.
* Tämäkin onnistuu. Eli katsotaan kaukaisuuteen, jolloin oikea silmä katsoo
oikeaa kuvaa ja vasen vasenta ja aivot käsittää kuvan yhdeksi. Tätä voi
treenata asettamalla A4:n poikittain kuvien väliiin ja katsoo kaukaisuuteen
yrittämättä kohdistaa kummankin silmän katsetta samaan pisteeseen,
muuttamalla etäisyyttä lievästi kuvaan jompaan kumpaan suuntaan ja yrittää
näin saada tarkennusta aikaiseksi. Tässä vaan on ongelmana se, että
kaukaisuuteen katsottaessa kumpikin silmä katsoo suoraan eteenpäin, jolloin
kummankin kuvan saman pisteen pitäisi olla sen 6,5-7 sentin päässä
toisistaan. Nuo linkkien kuvat ovat liian isoja, läppärin ruudulla sama
piste kuvassa on ~15 sentin päässä joten noiden kuvien yhdistäminen onnistuu
vasta noin 50% zoom-out:illa.
.Kari
Simo Salanne
Jos löydätte (kirjastosta tms.) Kameralehden 5/86 niin siinä on
artikkelini stereokuvauksesta, josta "kannan arvoitus" ratkeaa.
Esimerkiksi jos kuvassa lähimmät kohteet ovat 40 cm ja kauimmaiset 70
cm:n päässä, niin sopiva kanta on 2 cm. Silloin kuvapari näyttää
silmillä katsottuna "luonnolliselta"...
Maailmalta löytyy nykyäänkin vaikka mitä 3D-kuvauskrääsää:
esim. adaptereita uusiin digirunkoihin!
http://www.3dstereo.com/viewmaster/lic-tqf.html
Simo S.
Seppo Loisa
>Toinen vaihtoehto on katsoa kuvia "parallellisesti", mutta tuota
>tekniikkaa en osaa. Kuvien pitää silloin olla toisin päin.
Suoraan katsottaessa kuvien etäisyys toisistaan on käytännössä
maksimissaan silmien väli (n. 7 senttiä?). Melko harvalla silmät
nimittäin kääntyvät "harottamaan" kovinkaan helposti. Muuten tuo suora
tapa on minusta helpompi kuin ristiin katsominen. Sitä on helppoa
treenata vaikkapa näppäimistöä tuijottaen.
Neliobjektiivinen passikuvakamera muuten tekee stereokuvia.
Toni Nikkanen
Yksi konsti joka voi toimia vankkumattomalla kuvaajalla on ottaa ensin
kuva niin että tähtää oikea silmä etsimessä, sen jälkeen siirtää
kameraa niin että vasen silmä on etsimessä ja koittaa olla
liikuttamatta päätään välissä.
Näinkin on joku onnistunut saamaan stereokuvia suht. lähellä olevista kohteista.
ps. itselläni silmät menevät ihan suosiolla ristiin ja stereokuvien
katsominen on helppoa. Juuri sopivaa silmäjumppaa, silmäjumppaa
minulle onkin suositeltu. Se on jännä efekti kun antaa silmien mennä
rauhassa ristiin, odottaa hetken ja näkee vain yhden kuvan, mutta
epätarkkana. Sitten koittaa keskittyä johonkin pisteeseen kuvassa ja
se tarkentuu aivan kuten katsottaessa kolmiulotteisen maailman kohteita
normaalisti - tässä vaiheessa on aina mahdollisuus pudota tuolilta jos
kuva toimii hyvin.
Kaikenmaailman katseluadaptereitakin maailmalla toki
myydään. Diakuville sellaisen voi väsätä itse kahdesta silmälle
asetettavasta diakatselulaitteesta.
Raimo Suonio
> Suoraan katsottaessa kuvien etäisyys toisistaan on käytännössä
> maksimissaan silmien väli (n. 7 senttiä?). Melko harvalla silmät
> nimittäin kääntyvät "harottamaan" kovinkaan helposti. Muuten tuo
> suora tapa on minusta helpompi kuin ristiin katsominen. Sitä on
> helppoa treenata vaikkapa näppäimistöä tuijottaen.
Yksi seikka kuitenkin puoltaa ristiin katsomista, jonka muuten minäkin
olen oppinut jo pienenä, kun itse piirtelin stereokuvia.
Kuten sanoit, harva pystyy harottamaan silmiään, eikä kukaan kovin
paljon (paitsi Marty Feldman). Niinpä suoraan katsoessa kuvat eivät
voi olla toisistaan kuin noin silmien välin etäisyydellä. Tällöin
kuvan leveyskään ei voi olla juuri silmien väliä suurempi. Kuvien
koko on siis rajattu melko pieneksi. Ristiin katsoessa kuvat voivat
helposti olla A4:n kokoisia.
Pieni anekdootti: Opettelin tosiaan jo pienenä
ristiinkatsomistekniikan. Siihenhän ei liity vain se, että saa
silmänsä kääntymään ristiin, vaan samalla pitää pystyä kumoamaan se
luontainen refleksi, että fokusointi seuraa silmien keskinäistä
asentoa. Siis vaikka silmät kääntää ristiin, pitää silti pystyä
fokusoimaan kuvien etäisyydelle, ei silmien optisten akselien
risteämiskohdan etäisyydelle.
Erään työpaikan yhteydessä piti käydä lääkärintarkastuksessa. Siihen
kuului muun muassa näköseula. Näköseulassa yhdessä tehtävässä
toiselle silmälle näytettiin linja-auton kuva ja toiselle ihmishahmo.
Piti kertoa, millä penkkirivillä hahmo istui. Senhän pitäisi asettua
kohtaan, joka vastaa silmien asennon ja fokusoinnin yhteistoimintaa.
Minä kuitenkin saatoin sijoittaa hahmon mihin tahansa autossa eikä
mitään paikkaa voinut oikein pitää luontevampana kuin jotakin toista.
--
Raimo Suonio, Hyvinkää, Finland, http://www.nic.fi/%7Ersuonio/
"Elämä on parasta huumetta, uskonto pahinta"
Oikeinkirjoitusohjeita news- ja web-kirjoittajille:
http://www.nic.fi/%7Ersuonio/oikeinkirjoitus/
Kari Tohvila
news:PPXLh.325$rd5...@read3.inet.fi...
Tuolla kuvia:
http://www.ledametrix.com/gallery09/index.html
Mikäs englanninkielinen nimi niillä stereokuvilla on, jotka ensihätään
näyttää enempi TV:n lumisateelta?
.Kari
Mikko Reinikainen
Kari Tohvila <kari.t...@gmail.com> wrote:
>Mikäs englanninkielinen nimi niillä stereokuvilla on, jotka ensihätään
>näyttää enempi TV:n lumisateelta?
Single Image Random Dot Stereogram (SIRDS).
- Mikko Reinikainen
Ari Järmälä
> Tuossa vähän 3D -kuvaamisesta ja mallikuvia. Tein tuollaisia kokeiluja
> jo 1980-luvulla käyttäen kahta järjestelmäkameraa, jotka oli
> kiinnitetty erityisellä kiskolla samaan jalustaan. Kamerat olivat
> vierekkäin, joten linssien etäisyys oli liian suuri. Kuvista tuli siis
> "liian" kolmiulotteisia eli hieman luonnottomia. Ongelman
> ratkaisemiseksi olen miettinyt juuri tuon tyyppistä ratkaisua, jossa
> kamerat ovat pystyasennossa niin lähellä toisiaan kuin mahdollista. Ei
> ole tullut vain koskaan kokeiltua.
Tämä stereokuvaparien optisten akselien välinen etäisyys eli ns. kanta
voi olla ihan mitä tahansa eli sen ei tarvitse aina välttämättä olla
60-70 mm, joka on ihmisen silmien normaali välimatka.
Sopiva kanta riippuu ennen kaikkea kuvausetäisyydestä: makrokuvissa
kannaksi saattaa riittää muutama millimetri ja normaali 60 mm on
käytännössä mahdoton. Toisaalta taas maisemia kuvatessa käytän itse
hyvin usein metrien, jopa kymmenen metrin, kantaa: Jos kohde, vaikkapa
Tampere Näsinneulasta katsottuna, on kilometrien päässä, 10 metrin
kanta antaa selkeän kolmiulotteisuuden ja talojen etäisyydet näkee
kuvaparista helposti.
Vielä suurempia kantoja saa helposti lentokoneesta kuvatessa - kameraahan
ei tarvitse lainkaan siirtää, koska lentokone liikkuu...
T. Ari Järmälä
Esa Toivonen
> Toinen vaihtoehto on katsoa kuvia "parallellisesti", mutta tuota
> tekniikkaa en osaa. Kuvien pitää silloin olla toisin päin.
"Tekniikka" on kai sama kuin viewmaster-kiekoissa. Ei vain taida olla
mahdollista ylläpitää edullisesti palvelua, jossa valmistettaisiin
kiekkoja tavallisen jokamiehen kotikamerasta lähtöisin olevista
3D-kuvapareista.
Silmien kääntymiskykyä pystyisi *periaatteessa* testaamaan laittamalla
A4-kuvaparin seinälle riippumaan ja yhdistämällä sen silmissään ensin
mahdollisimman etäältä katsellen, jolloin se on helppoa. Yhteen
sulautuessaan kuvapari "fiksautuu" aivoissa yhdeksi, koska kaikki
kuvapisteet eri kuvissa vastaavat toisiaan, jolloin yhdistelmäilluusio
pyrkii pysymään, vaikka sen jälkeen siirtyisi asteittain lähemmäksikin.
Tuossa voi tosin olla se vaara, että silmälihakset vinksahtavat, jos
menee luonnottoman lähelle kuvaparia, jolloin kuvat ovat toisistaan
kauempana kuin silmien etäisyys toisistansa.
--
Esa
Teemu Räikkönen
Kokeilkaa polarisaatiota.
Toinen pistetään 90 asteen kulmaan toiseen kuvaan nähden, linsseiksi
silmien eteen samalla tavoin polarisaatio ja lopputulos on molemmille
silmille oma kuva - toinen kuva ei näy kun polarisaatio on 90 asteen
kulmassa sille linssille.
Toimii varsin hyvin myös diaprojektorin kanssa, kun pistää
polarisaatiosuotimet eteen.
HUOM. Lineaaripolat! Molemmin puolin pitää tulla polarisaatio muutettuna
läpi.
Teemu Räikkönen
> Kokeilkaa polarisaatiota.
>
> Toinen pistetään 90 asteen kulmaan toiseen kuvaan nähden, linsseiksi
> silmien eteen samalla tavoin polarisaatio ja lopputulos on molemmille
> silmille oma kuva - toinen kuva ei näy kun polarisaatio on 90 asteen
> kulmassa sille linssille.
> Toimii varsin hyvin myös diaprojektorin kanssa, kun pistää
> polarisaatiosuotimet eteen.
>
> HUOM. Lineaaripolat! Molemmin puolin pitää tulla polarisaatio muutettuna
> läpi.
Täydennän siis vielä tätä; Tsunamissa edesmennyt opettajani siis kuvasi
kaksisilmäisellä kameralla jossa silmien väli eli objektiivit olivat
noin samalla etäisyydellä ihmisen silmien kanssa. Rauha Karlo J:n
muistolle, oli mainio kuvisope vaikka ei antanutkaan helposti hyviä
arvosanoja, hänen kurssillaan opettelin kehittämään filmirullat ja
valottamaan niistä omat mv-vedokset ynnä kuvailemaan diafilmille
järkkärillä kuvasarjan kurssityönä.
Nämä kaksisilmäisen kameran kuvat asetettiin siis kahdelle
diaprojektorille, eteen polarisaattorit. Toinen kuva näkyi toiselle
silmälle, toinen toiselle, vaikka ne tuli muistaakseni melko tasan
päällekkäin heijastettuina.
Taikasana oli valon suunta, joka hyvällä taustakankaalla pysyi samana
kuin valonlähteestä tuleva polasuotimen läpi heijastettu. Toinen silmä
näki toisen ja toinen silmä toisen kuvan, lopputuloksena mahdollisimman
luonnollisen näköinen stereokuva.
Simo Salanne
> Taikasana oli valon suunta, joka hyvällä taustakankaalla pysyi samana
> kuin valonlähteestä tuleva polasuotimen läpi heijastettu.
Pitää olla hopea- tai hopeajuovakangas, jotta polarisaatio säilyy.
Helmiäiskangas ei toimi.
Simo S.